Part 6

Kello oli vähän yli kahdentoista, kun Ragnar vihdoin meni kyökkiin, vakaana ja rohkeana niinkuin mies yön hetkinä ainakin menee naisensa luo. Kyökissä eivät asiat olleet lainkaan niin kuin hän oli odottanut. Tyttö kyllä ilmeisestikin oli häntä odottanut, sillä hän istui valveilla ja lampussa paloi tuli. Ragnar sammutti sen ensi työkseen. Silloin tyttö nousi ja meni kuutamoisen ikkunan luo seisomaan kasvot ulospäin. Kun Ragnar meni siihen häntä hivelemään, puuskahti tytöltä itku ja hän työnsi raivostuneella liikkeellä tungettelijan menemään.

Ragnar hymähteli ja mutisi jotakin puhuen huomaamattaan ruotsia. "Va fan ä' de' för djävulstyg." Hän teki vielä joitain yrityksiä, mutta kun tyttö näytti pyrkivän ulos pakosalle, jätti Ragnar hänet vihdoin rauhaan ja meni huoneeseensa.

Hän ei ollut erikoisen masentunut. Hän ei ollut ymmärtävinään koko olentoa.

* * * * *

Siellä se hiljaa nyyhkyttää kyökissä sängyn soppeen nykertyneenä. Kyyneleet ovat loppuneet jo aikoja sitten, mutta nyyhkytystä jatkuu; maallinen epätoivo polttaa loppuun varastojaan, kaluaa tyhjäksi elintarmon tuon vähäpätöisen hermoston lukemattomista inhimillisistä säikeistä siksi kun aamu tulee. Onkin jo aamupuoli; ja aivoissa on semmoinen tuntu, että tätä itkua ja nyyhkytystä on kestänyt hyvin kauan. Aivan varmaan sieltä asti, jolloin pientä Ville-vainaata sattui selkään, ja sitten läpi kaikkien vaiheitten.

Nyt Hiltu jo kyllä tietää itsekin, että hän kuolee. Se tietoisuus ei häntä sinänsä kauhista, hän tuskin sitä sanaa muistaa, mutta häntä kauhistaa se, mikä on edessä lähinnä, yhä lähempänä. Hänen ei tarvitse mitään ajatella tietääkseen, että hänessä on äitivainaansa tauti. Äitivainaan koko sairaus on hänen silmiensä edessä, jos hän ne sulki tai avasi. Äitivainaa ikäänkuin suurenee ja lähestyy häntä osoitellen omaa vaivaansa, jonka Hiltu parka liiankin hyvin tuli tuntemaan häntä hoidellessaan. Hiltu vääntelehtii ja koettaa olla sitä tajuamatta, mutta äidin kuva katsoo kipunsa takaa suoraan aivoihin, ja vaikka Hiltu koettaa myöntää, että hän kyllä tietää, ja hän kyllä näkee, niin äiti sittenkin paljastaa koko kipunsa... Äidin kuva on suuri, vanha ja ruma, ja sen jylhä katse tahtoo sanoa, että totta kai sinä kivun sait, koska olet minun sikiöni, sieltä lähtenyt, mistä kipukin... Minä sain kivun vanhana ämmänä, mutta sinun jo mukulana vuotaa... Tule tänne vaan, ei sinun tarvitse niin kauan virua kuin minun.

Hiltu nousee ja tuijottaa ulos, missä kuun valo on vaihtumassa päivän valoon. Kun kiinteästi katsoo eteensä, väistyy äitivainaan aavekuva, mutta tosiasiat eivät väisty. Yö on kulunut aamulle, ja jo iltahämystä asti hän on ollut selvillä siitä, mitä hänessä tapahtuu: veri vuotaa, ehkäpä jo löyhkääkin, vaikkei hän sitä itse huomaa. Pyörrytys on lakannut; se oli semmoista onnellista hyvää kipua, joka loppui siihen, kun tämä alkoi; tämä jonka edessä on pimeä loputon tila, jota päin nyt syöksytään, syöksytään yhä hirvittävämmällä vauhdilla. Vauhtia lisäämässä ovat lähestyvä rehtorska, joka poissaolollaan on vain ladannut musertavaa voimaansa; Kalle, viinit, kaikki se käsittämätön, mitä täällä on tapahtunut, Ragnar, Ragnar, jota ei ole olemassa -- vain tuo kauhea olento, joka vielä tänä yönäkin kahdesti on käynyt ahdistamassa olentoa, jonka salainen häpeällinen vamma yhä jatkuu ja pahenee. Kaikki nuo lukemattomat seikat kohoavat kiihkeästi jyrkäksi seinäksi, huiputtomaksi vuoreksi, jonka takana on entisyys. Se kaatuu, kaatuu nyt pian ja paiskaa hänet olemattomuuteen, joka on sama kuin pimeys. Hänen kuormansa on suurempi kuin hän kantaa jaksaa. Hän hapuilee virsikirjaa. Heikossa aamuvalossa hän tapaa virren, jossa puhutaan sateesta ja vuodentulosta; hän avaa loppupuolesta ja löytää raskaan vaimon rukouksen, lukee sitä vähän matkaa, mutta työntää kirjan pois, kun muistaa ja _tuntee_, mitä hänen ruumiissaan tapahtuu. Ei löytänyt eikä voinutkaan löytää Hiltu sitä lausetta, jota hän olisi tarvinnut: "Pikkuinen ihmislapsi, hentoinen emonalku, älä pelkää! Et sinä ole tehnyt mitään pahaa, eikä sinullekaan ole tehty mitään pahaa. Se mitä luulet äitivainaasi taudiksi, on luonnollinen asia, jonka vaarattomia enteitä ovat olleet sinun ajoittaiset pyörrytyksesi. Se ei merkitse enempää eikä vähempää, kuin että sinä alat olla kypsä synnyttämään maailmaan uusia ihmisiä, joille voi olla varattuna se onni, joka sinulta, äidiltäsi, isältäsi ja hyvin monelta muulta on kielletty. Nouse ja pyri sinne päin."

Mutta yhtä mahdotonta kuin kauas huvilan kyökkiin eksyneen Toivolan Hiltun oli löytää tuota lausetta virsikirjasta, yhtä mahdotonta oli tuomitun ihmisen enää siinä vauhdissa suistaa kohtaloaan, jonka enteet olivat paljon etäisemmät kuin hänen pienet pyörrytyksensä.

Kun ei päässyt ajatus alkuunkaan. Kun kaikkialta oli tie tukossa ja jokainen hengenveto kiristi yhä ahtaammalle. Itse aika ja sen kuluminen oli vieras vihamielinen ilmiö; se teki yöstä aamua, uupunutta huomioon ottamatta, uhkasi valtavalla päivällä, jonka päässä ei enää olisi uutta, suojelevaa yötä. Nouseva päivä tappaa, ottamatta kuitenkaan henkeä... Huvilasta harjulle johtava tie valkeni yhä selvemmäksi. Hiltu käsitti tekonsa avuttomuuden, mutta kumminkin hän nousi, silmäsi vuoteeseensa, yritti sitä hiukan kohentaa ja hiipi sitten ulos. Siinä oli tie, jota myöten hänen muka sopi paeta täältä, lähteä umpimähkään tuohon suunnattomaan, jota myöten häntä oli päiväkausi tuoda humistettu ja joka ei hänen tajussaan edes ollut samaa kuin maailma. Sopi kyllä kävellä tietä pitkin, ei se loppunut eikä mitenkään häirinnyt; ei yhtään elävää olentoa näkynyt eikä ääntä kuulunut. Mutta minne se johtaisi? Vaikkapa tuon käänteen takaa näkyisi Toivolan pirtti ja pihamaa, niin -- mitä sitten? Näkymaahan ei matka kumminkaan koskaan loppuisi.

-- Ei takaisin kyökkiin, pieneen rajoitettuun alaan. Vielä oli yönkulmaa hiukan jäljellä ja se mitä oli kyökin seinien sisällä oli kumminkin järkkymättömän tuttua. Siihen oli kevyempi tuijottaa... Kun vain ensin pääsi sinne hiljaa -- kiireesti sängyn nurkkaan.

Hiltu oli tuskin ehtinyt kyökin tumpeaan ilmaan, kun ylhäältä alkoi kuulua liikehtimistä. Jokainen kolahdus oli kuin ilkeä uhkaus; hän tajusi vain äänet sinänsä, uuden vihamielisen tekijän, joka tuli tähän viimeiseen hiljaisuuteen. Nyt äänet siirtyivät kamarista käytävän puolelle, nyt alkoivat laskeutua. Eksyneen epätoivo nousi korkeimmilleen. Kaikki ruumiilliset kosketukset, etäiset ja äskeiset, kaikki tapahtuneet rikkomukset, kipu -- niin, mistä kipu johtui? Herra Jumala, siitähän se johtui! Hiltu syöksyi taas ulos, seisahti rappusilla niinkuin pakoaukkoa etsien ja alkoi sitten juosta ylöspäin, vaikka äskeisestään ymmärsi, ettei sieltä päin ollut apua. Osui sisään pienestä ovesta, jossa oli haka sisäpuolella; sulki sen ja kiipesi huohottaen jyrkkiä portaita ylös tasanteelle, johon pienestä akkunasta osui kirkas aamuvalo. Tunto sanoi, että oli päässyt kenenkään näkemättä. Jäsenet valahtivat jännityksestään suureen ja suloiseen uupumukseen, itku yritti antaa viimeiset lohdulliset rippeensä. Silmät painuivat kiinni, ja avoimilla huulilla pysähtyi tuska paikoilleen muistuttaen tällöin hymyä. Poloinen tunsi lopultakin levon saaneensa, vaikkei hän tietystikään tässä paikassa sitä pitemmälti nauttisi. Lepäsihän vain makeimman lyh ... lyhyen ... hetkisen ... veti syvään henkeään ... muutaman ... kerran.

Lepo oli kumminkin tullut. Antaa kipujen ja vaivojen olla. "Antaa olla", niin oli viimeiseksi sanonut Riinakin, äitivainaa, jonka muistokuva nyt jo tuntui lempeältä. Antaa kaiken olla silloin kun tällainen suuri lepo tulee; suuri lepo jota kohden koko elämä on alustaan asti pyrkinyt, kautta kaikkien tapausten; suvi-iltojen itkunnyyhkeineen; himmeiden talvipäivien, kun ei äiti voinut antaa muuta kuin vettä, vaikka lapsi pyysi maitoa; ripilläkäynnin kauniine aurinkoisine taisteluineen: suviöiden, joina hänen luultiin nukkuvan, mutta hän kuuntelikin ensin Villen ja sitten äidin vaikerteluja; ja vihdoin pienten sisarusten hyvästijätön syksyisenä päivänä. Siihen asti se oli kuin eilen tapahtunut. Sen jälkeen hän ei ollut levännyt ennenkuin nyt. Nyt hän lepäsi, tässä rauhallisella käymälän penkillä, valoisan ikkunan pielessä, jonne ei kukaan eikä mikään enää tullut. On suloista torkahtaa jollakin tuolilla ennen varsinaista yösijalle menoa, kun tietää että kaikki askareet ovat poissa eikä ole huolta huomisestakaan. Alkuun päästyään ei uupunut ajattele muuta kuin lepoa -- ei muuta -- kuin lepoa --

Mutta suloisestakin torkunnasta on vihdoin siirryttävä lopulliselle unisijalle, vaikka siirtyminen katkaiseekin hienoimman alkulevon. Hiltu ymmärsi, ettei hän jää tähän eikä mene sisällekään, mutta silti ei hän vähääkään epäillyt leponsa jatkumista. Hän laskeutui alas portaat paljoa hitaammin kuin oli ne äsken noussut, pani oven kiinni, sulkematta kumminkaan hakaa, ja käveli taas kyökille päin koettaen ihan tietoisesti varjella lepotilaansa järkkymästä. Tultuaan oven edustalle ei hän vielä selvästi tiennyt, mitä hän tekee. Puitten välistä näkyi järven pinta, jolla tuhannentuhatta pientä lainetta ajoi toistaan takaa kihelmöiden kirkkaassa aamuvalossa. Kun katsoi sitä tuollaiseen rajoitettuun alaan, tuntui lepo jatkuvan seisaallakin. On tietysti paljon voittamista, kun sinne oikein menee. Niinkuin torkkujalla on sija tehtävänä ja vaatteet riisuttava.

Jokseenkin nopeasti kävellen, katse himmeänä ja hatarana Hiltu käveli rantatietä laiturille, aina päähän asti, ja heittäytyi sieltä kylki edellä veden kiehtoville patjoille.

Oli varhainen sunnuntaiaamu, jokseenkin lämmin. Laimeneva kuu ja liekehtivä aurinko katselivat lyhyttä kamppailua, jonka aiheutti ruumiin lukemattomissa soluissa viipyvä sokea elinvoima; ne eivät vielä olisi tahtoneet lopettaa sitä tapaussarjaa, joka seitsemäntoista vuotta sitten oli heidän yhteisestä emosolustaan alkanut. Pian kumminkin kaikki asettui ja häiriytynyt pienoisaallokko sai jatkaa peliään laiturin päässä niinkuin muuallakin.

* * * * *

Ne äänet, jotka Hiltua ratkaisevassa vaiheessa niin säikyttivät, olivat Ragnarin askelia, kun hän nousi ikävältä vuoteeltaan lähteäkseen kolmannen kerran tänä yönä alakertaan. Hän oli tällöin jo hyvin yhtäkaikkisella mielellä, vain jonkinlainen tahdoton itsepintaisuus piti häntä valveilla; niinkuin muka vieläkin vain pitäisi yrittää saada tämä asia parempaan päätökseen ennen päivän tuloa. Vuode oli ikävä, yhä vain yhtä ikävä, vaikka niinkin suuria asioita oli tapahtunut. Unelias vaisto oli sanonut ja jo lakannut sanomastakin, ettei _tämä_ asia enää tästä parane; että jotain tuuletuksentapaista kyllä on saatava, mutta vallan muualta päin. Nuoressa ohjeettomassa lemmessä on lämmintä ja vakavaa, mutta jollei vakavuutta kyetä säilyttämään, niin silloin lämmin ummehtuu ja rääkkäys alkaa.

No niin, sopii mennä vielä kerran alas. Sopii mennä hävittämään tuo tyhjä pullo, ettei se vahingossakaan jää tänne. Hän lähti ja kuuli samassa, että alhaallakin liikuttiin. Ehkäpä -- ehkäpä sielläkin vielä jotain toivottiin.

Ragnar tuli alas ja katsoi kyökin ovesta sisään. Siellä ei ollut ketään -- mennyt siis ulos. Hänkin meni ulos ja käytävää kävellessään kuvitteli sellaista laihaa mahdollisuutta, että tyttö johonkin asettuneena tekisi hänelle kehoittavan eleen. Hän käveli aina huvila-alueen rajalle ja heitti siellä tyhjän pullon aidan yli. Sitten hän palasi takaisin mitään kuulematta tai näkemättä, kääntyi sisälle ja katsoi taas kyökkiin, jossa ei vieläkään ollut ketään, vain äsken jätetty sija, joka nyt teki äitelän vaikutuksen. Ilkeätä tämä oli, odotella rehtorskaa tuon suotta piinautuneen olennon kanssa, jolle hän oli kuiskannut: "minä nain sinut". Noustessaan ylös kamariinsa Ragnar oli melkoista kiusaantuneempi kuin äsken alas tullessaan. Juuri äidin tuloa ajatellen tuntui Hiltun olemassaolo kiusalliselta. Ei ollut mitään takeita siitä, kuinka se suhtautuisi äitiin. Senhän näkee päältäkin niin ilkeästi... Kun ei sitä saa edes kunnollisesti puheilleen.

Ragnarkin kaipasi jotakin loppuratkaisua, mitä hyvänsä. Ja tulihan se tietenkin hänellekin.

Kun hän viimeisen retkensä jäljeltä juuri oli päässyt jonkinlaiseen unenhortoon, alkoi korvaan saapua outoja ääniä. Ne jatkuivat jatkumistaan ja lopulta alkoivat lähestyä. Rappusista kuului selvästi outoja, tottumattomia jalan ääniä. Ragnar pelästyi hurjasti ja syöksyi ottamaan takkiaan. Mitä onkaan nyt tulossa? Olipa hän kumminkin onneksi hävittänyt pullon.

Hän työnsi oven auki jääden itse kamarin puolelle. Käytävässä seisoi pelästyneen näköinen viiksiniekka mies knallihattu päässä ja hänen takanaan kurkisteli ujostelematta nuorehko nainen. Näki selvästi, että he eivät olleet nousseet unisijoiltaan vaan olivat viettäneet yönsä valvoen. Jostain alhaalta päin kuului vielä parin muun ihmisen kuiskutusta.

Ragnar tajusi, ettei hänellä ollut vaaraa, mutta että jotain erinomaista nyt oli tapahtunut. Tuli ei ollut irti, sillä kaikki oli hiljaista eivätkä nämä ihmiset hätäilleet. Ei se liioin voinut koskea mammaa, hänestä eivät toisi sanomia tuonnäköiset ihmiset. Kuinka nämä olennot olivat päässeet sisälle? Hiltu --

Kaikki tämä ehti käväistä Ragnarin ajatuksessa, ennenkuin knallipäinen alkoi puhua:

-- Anteeksi nyt, että me näin tullaan, mutta me sourettiin tuolta ohitte ja nähtiin kun yks nainen hyppäsi järveen teirän laiturilta. Me sourettiin kyllä kiiruusti siihen, mutta se oli ehtiny jo upota. Me vartoiltiin ja koiteltiin, mutta sitten me tultiin maihin kattoon, ja kun täällä oli köökin ovi auki, niin me aateltiin, että jos se oli täältä.

He kulkivat yhdessä alas rappusia. Mies innostui puhumaan yhä enemmän. Että he olivat olleet tuolla Hyhyn kylässä, kun tuon toisen miehen serkulla on siellä talo, ja niin edespäin, ja juuri kun he olivat menossa, niin juoksi nainen, ja niin edespäin.

Ragnar tutki yhdessä heidän kanssaan kyökin. Vuoteessa oli peite paikoillaan, mutta siitä näki, että sen päällä oli oleskeltu (täytyihän sen näkyä). Pienellä pöydällä oli kulunut virsikirja (sen Ragnar havaitsi nyt vasta). Ragnarin täytyi hiukan vapisevalla herrasäänellään näille olennoille selitellä olosuhteita: että hänen äitinsä oli matkalla, että tyttö oli ollut vähän sairaalloinen ja omituinen. Sitten käytiin vielä rannassakin -- niinkuin siitä olisi jotain apua ollut. Vihdoin knallipää, joka esiintyi joukon viisaimpana, oivalsi, että oli tehtävä ilmoitus poliisille. Olihan täällä telefooni. Mutta oliko tämä kaupungin puolta vai Pirkkalan puolta? Ehkä nuoriherra soittaa.

Mentiin sisälle. Kun Ragnar oli hetken puhua solkannut, kutsui hän knallipään puhelimeen ja silloin asiat nopeasti selkisivät.

-- Ylikonstaapeli käski meidän olla täällä siihen asti kunnes poliisit saapuvat.

Tämän ihmeellisen joukkueen vierailu rehtorivainaan huvilassa kello viiden aikaan, sunnuntaiaamuna, se oli toki viimeinen kohtaus tässä kolmivuorokautisessa näytelmässä.

Siinä täytyi nyt Ragnarin puolisen tuntia olla isäntänä näille herroille ja heidän naisilleen -- jotka viimemainitut tuskin olivat vielä sanaa sanoneet. Puoliuntuneina ja kovasti rasittuneinakin heidän olossaan tuntui vain tuo erikoinen tehtaalais-viehkeily, joka niin helposti tarttuu turhanpäiväiseen maalaishempukkaan, kun hän pääsee kaupunkiin ja saa sällituttavia. Siinä saa kyllä joku juosta järveen, siinä saa tulla vaikka maanjäristys, mutta neiti Lyydi Nieminen, jolla on hattu, saketti ja saurookengät, ei missään tilanteessa unohda sitä tylsää sanankäännettä, joka jollain kikatusmatkalla on hänen kielelleen jäänyt.

Täytyy sanoa, että Ragnar Palmerus tähän aikaan jokseenkin nopeasti sai tutustua elämän eri puoliin ja vielä ilman sitä ohjausta, johon hän oli tottunut. Nyt hän vapisi koettaen niin hyvin kuin saattoi peittää sitä tuntemattomilta vierailta. Hän hytisteli niinkuin olisi ollut viluissaan; eikä hän olisi itselleenkään osannut sanoa, mikä häntä vapisutti. Mutta äskeinen yhtäkaikkisuus oli nyt tyystin poissa.

Poliisit tulivat vehkeineen ja saivat heti ruumiin ylös. Ragnar katseli sitä niinkuin muutkin. Suuret silmät olivat rakosellaan ja kaareva sinertynyt ylähuuli jätti hampaankärjet näkyviin. Siinä oli kuolleen hennon Hiltun ympärillä se sarsipuku ja jalassa ne rasvakengät, jotka hänellä oli ollut etäisestä salotöllistä lähtiessään, mietteliään isän tullessa saattamaan ja kahden pienen sisaruksen painaessa neniään ruutuun nähdäkseen hiukan pitemmälle kuinka Hiltu meni huvilaan.

Siinä oli nyt nuori ruumis vaatteineen vieraitten olentojen töllisteltävänä.

Sillä vieraita he kaikki olivat -- Ragnarkin, tämän huvilan nuori-herra. Erikoinen, vain Ragnarin tapaiselle väelle ominainen itsetiedoton julma tunteettomuus oli hänet vallannut, tai oikeammin palautunut vallitsevaksi. Kun poliisit olivat pitäneet lyhyen kuulustelun, jossa hyvin selvisi kaikki, mitä selvitä saattoi, lähtivät he seurueen veneellä viemään ruumista kaupunkiin. Seurue lähti jalkaisin naikkosten naljaillessa vastalauseitaan, "sillä heidän varpaansa olivat kipeet". Ragnar jäi yksin ja kiirehti nyt uudestaan ja lopullisesti ajattelemaan äitinsä palaamista ja siihen kuuluvia seikkoja. Joltain kannalta hän ajatteli sattunutta tapaustakin. Poliisit olivat puhuneet ruumiinavauksesta. Ragnar oli kovin tyytyväinen, kun hän ymmärsi, ettei tytölle ollut sattunut mitään sellaista, mikä näkyisi tutkimuksessa. Viinikysymys oli pahin. Jollei sitä olisi ollut, olisi hän mitä hartaimmin toivonut äitinsä pikaista paluuta. Jos äiti viipyisi huomiseen, voisi hän korjata asian hankkimalla kaupasta uudet pullot juotujen sijaan. Tai ehkäpä se kävisi tänäänkin jollakin tavoin, jos ravintolasta sattuisi saamaan samanlaisia. Hän voisi yrittää käyttää Murtomäkeä apunaan vielä tämän kerran.

Ja sitten -- Ragnar ei ajatellut selkeästi, niinkuin tottunut ajattelija, vaan pikemminkin vaistoili -- sitten olisi lopussa tämä hullu vaihe, joka juonsi alkunsa hänen hulluista piikahaaveistaan. Onni suosi häntä, sillä tämän hulluuden ainoa todistaja oli poissa; kun nuo vähäiset vaatejätteet vielä saisi pois kyökin seinästä, olisi koko huvila ikäänkuin uudessa siivossa. Hänen lapsellisuutensa näissä asioissa, yhdet niinkuin toisetkin, pysyivät ikuisesti salassa ja toivo viittoi eteenpäin uusia, verevämpiä, luonnonmukaisempia uria. Tuntui tosiaan siltä, että tämä vähäpätöinen tapaussarja juuri tässä tärkeässä suhteessa oli tuon kaikin puolin hienopiirteisen nuorukaisen kehitykselle kylläkin tärkeä. Vaikkapa rehtorskakin kerran saisi kaikki tietää, kunhan hän vain tämän ymmärtäisi, niin liikkuisi sinä päivänä sittenkin ylevä ilo hänen vanhassa herrasväensydämessään.

Tämä tapahtui syyspuolessa 1906, vuotta jälkeen suuren lakon. Siitä nuori-herra Ragnarkin lähti kehittymään kansansa historiallisten vaiheitten mukana, suorittaakseen kerran, kun aika oli täytetty, edellytystensä mukaisen osuuden sen elämässä.

Nyt hän, tunto miellyttävän tyhjänä ja kirkkaana, katseli varhaista syysaamua, jota hän tuskin koskaan eläissään oli noin suoraan katsellutkaan; ei ainakaan sillä silmällä kuin nyt. Vähitellen nuo tahdottomat väristyksetkin vaimenivat, päivän ehtiessä.