Part 1

Produced by Juha Kiuru

HILTU JA RAGNAR

Kertomus kahdesta ihmislapsesta

Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

LUKIJALLE.

Tämän pienen kertomuksen oli määrä ilmestyä syyskuun 11 päivänä 1921 ja oli tälle lehdelle jo valmiiksi kirjoitettuna seuraava omistuslause: "Juhani Aholle, suomalaisen proosatyylin mestarille, suomalaisen tunnon ja tunteen tulkitsijalle ja kasvattajalle, aikakauden suurimmalle suomalaiselle kirjailijalle hänen 60-vuotispäivänään omistaa tämän kertomuksensa oppilaanomaisin kunnioituksin F. E. Sillanpää.""

Tämä lause luettiin sitten jo 12 päivänä elokuuta Helsingin Diakonissalaitoksen kirkossa erään kukkavihkon ohessa, joka laskettiin mestarin paareille. Kuolema saneli tällöin loppuosan toisin kuuluvaksi. Mutta meidän kaikkien lohdutuksemme on, että Kuolema ei voi muuttaa lauseen oleellista alkuosaa.

F. E. S.

Ulkona taivasalla oli alkusyksyn tai ehkä loppukesän ilta. Päivemmällä oli satanut; matkustajat olivat vaunun akkunoista nähneet salamia ja junan seistessä asemilla kuulleet jyrinääkin. Nyt oli kaikki tauonnut, maa ja taivas henkivät alkavaan iltahämyyn lauhkeata turvallisuuden tunnetta. Junakin oli Tampereelta lähtien ikäänkuin tuttavallisempi, siihen oli jäänyt vain harvoja pääradan matkustajia. Toisen luokan vaunussa oli hyvästi tilaa.

Kun juna pysähtyi Santalahdessa, vallitsi siis matkustajien korvissa muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi työntyi auki ja siitä ähki sisään vanha, erittäin tyypillinen rouvashenkilö ja hänen ohellaan nuori, pitkäkasvuinen miespuolinen olento, joka kaikesta huolimatta aivan varmaan oli hänen poikansa. He jatkoivat ruotsinkielellä puhuen jotain hyvin kiusallista keskustelua, jonka junan pikainen lähtö ilmeisesti uhkasi keskeyttää, sillä poika näytti olevan vain saattamassa äitiään. Heidän kummankin äänensä muistutti hemmotellun sairaan ääntä; samalla äänellä sanoi rouva tuon muun asian välissä myöskin sanat: "tuolla on tilaa", ja alkoi taas toistaa jotain ikävyyttä, joka oli sattunut ja jota poika kiltisti mutta samalla äkäisesti koetti tehdä tyhjäksi.

Muut vaunussa olijat olivat jollakin lailla yhtä puolta tulijoita vastaan, jotka olivat tuoneet vaunuun liian paljon omaansa ja ikäänkuin anastivat liiaksi tilaa. Läsnäolijat saivat vasten tahtoaan liian läheisen käsityksen tuosta herrasväestä, jommoinen tilanne aina on tympäisevä, etenkin jos on kyseessä vanha kenopäinen nainen. Kun juna jo lähti ja rouva pojan poistuttua oli löytänyt lopullisen asentonsa, päästi hän äänekkään huokauksen. Kaksi nuorta, älykkään näköistä matkustajaa, jotka istuivat vastatusten, mutta eivät tunteneet toisiaan, hymyilivät nyt toisilleen huokauksen kuullessaan. Heidän oli senjälkeen vaikea palauttaa kasvoilleen asianmukaista vakavuutta. Toinen alkoi harkitusti tarkastella vanhaa rouvaa ja samalla muistaen hänen poikaansa tunsi omituisen tyydyttävää vierautta heitä kohtaan. Oli hyvin vaikeata kuvitella tuon näköisestä vanhasta naisesta kaikkea sitä, mitä kuuluu äiti-käsitteeseen. Äidin ja pojan yhdennäköisyys on usein miellyttävä luonnonilmiö, mutta tässä tapauksessa se teki toisen vaikutuksen; tuntui siltä kuin ei isää olisi koskaan ollutkaan. Jos hiukan silittelisi tuon rouvan kasvoja, saisi niistä sen pojan kasvot, samanlaiset poskinipukat, nenännipukan, leuannipukan. Ääni ja kenopäisyys olivat ilman muuta yhtäläiset.

Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten niin pian -- rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla -- päättyi järven kuutamoisiin laineisiin.

Huvila oli Pyynikillä, Pyhäjärven rantarinteellä, sen ympäristöä somistivat kalliot ja männyt maan puolelta ja vanhat vehmaat istutukset järven puolelta päästäen juuri parahiksi näkymään sen huvilanomaiset verannat ja katon lukuisat taitteet. Leskeksi jäätyään asui tarkka ja voivotteleva rehtorska siinä nykyisin poikansa Ragnarin kanssa, joka keväällä oli läpäissyt ensimmäisen vuosikurssin silloisessa Polyteknikumissa ja jonka parasta rehtorskan kaikki voivottelut oikeastaan tarkoittivat.

Useimmat ihmiset rakentavat itselleen oman ristinsä, ja rehtorskan ristinä oli se, ettei hän tullut toimeen ilman palvelijatarta. Tai oikeammin se, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieleistään palvelijatarta. Hänen kangistuneessa tajussaan oli kyllä tätä varten jonkinlainen vakiintunut ihannekuva, joka tuntuisi väritetyltä, jos sen täysin erittelisi. Elämänsä aikana hän oli koetellut lukemattomia piikoja ja hän teki sen havainnon, että hänen itsensä vanhetessa maailma tässäkin suhteessa tuli yhä viheliäisemmäksi. Viimeisestä selkkauksesta hän selkisi kumminkin hämmästyttävän lupaavasti: hän sai piian, joka enemmän kuin mikään entinen tuntui lähentelevän hänen ihannettaan. Tässä Hildussa oli todellakin kaikki hyvät puolet. Hän oli niin avuton, nöyrä ja yrittäväinen, että rehtorskakin melkein sääli häntä. Hänen palkkansa määrääminen jäi kokonaan rehtorskan äidillisen omantunnon varaan, mikä omituisesti lämmitti rehtorskan mieltä; ei ollenkaan sillä tavoin, että hän olisi ajatellut siitä hyötyvänsä, hän päinvastoin nautti siitä, että hän siten voi tehdä Hildulle niin paljon hyvää. Oli jotakin kiusallisen nurinkurista siinä, että kaikenlaisilla piikatytöillä oli rahoja, todella omia rahoja, joita he hallitsivat... Sitten oli vielä muuan seikka -- ulkomuoto. Sillehän nyt ei voinut mitään, että piika oli naisihminen ja niin edespäin -- äsh, koko se tympäisevä juttu. Rehtorska oli nähnyt piikoja, jotka koreilivat hattujaan ja muovailivat ruumistaan; joilla oli oma peili... Hildussa ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaakaan ja näytti siltä, ettei tulisi koskaan olemaankaan. Hänen pellavainen tukkansa oli kireälle palmikoitu, ja arka lapsellisuus piti hänen katseensa aina laajana ja laimeahkona. Oli mahdotonta kuvitella Hildusta olevan mitään vaaraa Ragnarille, joka itsekin niin ilahuttavasti toteutti rehtorskan pyrkimykset juuri näissä suhteissa. Rehtorska saattoi kerrankin hiukan hellittää rasittavaa silmälläpitoaan. Hän oli niin tyytyväinen Hilduun, että kun tämän veli, joka oli vossikkana kaupungissa, joskus kyyditsi rehtorskaa kotiin, niin Hildu sai antaa vossikalle kyökissä kahvia.

Tuossa vanhassa naisessa ei siis herännyt mitään epäilyksiä, kun Ragnar, Hiltun jonkun verran oleennuttua, alkoi viittailla, että mamma nyt voisi tehdä sen matkansa Sofi-tädin luokse, josta hän niin usein oli huokaillut. Rehtorska vastusteli, mutta hankki kumminkin lähtöään. Nämä hankkeet kestivät viikon ajan. Rehtorska kävi ajatuksissaan läpi kaikki ne vaarat ja vastukset, mitkä hänen poissa ollessaan voisivat sattua; muun muassa hän toimitutti uunien ja savupiippujen perusteellisen katselmuksen, erinäisiä muutoksia tehtiin huoneiden sisäisessä järjestyksessä, erinäisiä ovia lukittiin. Mutta koitti kuin koittikin vihdoin tämä hetki, jona junavaunu rehtorskalta vähääkään kysymättä, ihan omin päin, ensin nytkähti ja sitten lähti viemään häntä pitkin Porin rataa, ollenkaan epäröimättä, vaikka rehtorska heti liikkeelle päästyä muisti, että jotain sittenkin oli unohtunut.

Onnellinen Ragnar palasi tällöin jo harjun yli takaisin huvilaan. Hämy yhä vahveni ja se oli ihanaa. Ragnar ei ollut milloinkaan eläissään kokenut semmoista tunnetilaa kuin nyt tällä paluumatkalla.

Hän oli kahdenkymmenen vuotias, kaikkein parhaimman kasvatuksen saanut, nuhteettoman vanhanaikaisen herrasväen ainoa poika. Hänellä oli kookas, mutta honteva ruumis, niinkuin jollakin vanhentuneen hallitsijasuvun jälkeläisellä, hänen ihonsa, hampaansa, kyntensä, äänensä, kaikki oli hentoa ja puhdasta ja täysin turmeltumatonta. Ei oikeastaan voi sanoa, että häntä olisi harkiten kasvatettu; vain luonto voi muovata niin ehjän kokonaisuuden kuin Ragnar Palmerus oli. Vanhempien vaistomainen johdonmukaisuus oli ensimmäisestä kapalonvaihdosta alkaen ohjannut lasta tähän asti. Häntä oli aina hoidettu, mutta tuskin koskaan rakastettu; hän oli tuskin koskaan vakavammin itkenyt, hänen tähtensä ei oltu milloinkaan itketty. Luontoa on monenlaista ja siis luonnonlapsiakin. Ragnar oli harvinaisen ehjä luonnonlapsi. Hän oli eläissään sangen vähän ajatellut.

Eikä hän oikeastaan paljoa ajatellut tässäkään oudossa ja ensikertaisessa tilanteessa, johon hän nyt oli joutunut. Painuessaan harjulta huvilaan päin hän vain omituisesti hymähteli ja hytkähteli, yhtaikaa miellyttävän pelon ja ihastuksen vallassa.

Ragnarilla ei ollut koskaan ollut mitään suhteita nuoriin naisiin, muihin kuin perheen epälukuisiin piikoihin, joiden kanssa hän aina oli saanut vapaasti seurustella. Kun Ragnar oli yksinäinen lapsi, salli rehtorska sen mielellään, sillä hän käsitti varsin hyvin, ettei piioilla hänen varman silmälläpitonsa alaisina voinut olla minkäänlaista vaikutusta hänen poikansa kehitykseen. Lapsuutensa-aikaisia piikoja Ragnar muistelikin mielellään. Siellä oli pari Mantaa ja joku Miina, joiden parissa hänen hauskimmat hetkensä olivat silloin kuluneet. Kun Mantalla oli joutohetki, oli hän lynkäpäisillään kyökkikamarin pöydän päällä ja katseli, kuinka nokipoika veikisteli kamreerin piian kanssa. Silloin Ragnar ratsastusasennossa Mantan selässä istui ja ankarasti teutaroiden nautti mielikuvistaan: hän oli ratsastavinaan suurella hevosella vaaroista piittaamatta. Hän hyppi ja hoputti, kunnes Manta kyllästyneenä pudotti hänet pois...

Silloin lapsuudessa Ragnar tajusi olevansa ehdottomasti piikojen yläpuolella. Piika kulki kuin varjo hänen perässään, kun hän suvisin kiipeili Pyynikin kalliolla; piika ei saanut omin käsin ryhtyä häntä ojentamaan, korkeintaan sai kannella mammalle. Jos hän loukkasi itseään, niin piikaa nuhdeltiin.

Varhaisimmassa lapsuudessaan hän kumminkin paljon piti piioista, mutta sitten seurasi sarja vuosia, joina hän niitä syvästi halveksi. Hän käytti mielellään töykeätä kieltä niitä puhutellessaan, ja piiat puolestaan nakkelivat hänelle niskojaan. Sitten vähitellen tapahtui, että piiat rupesivat puhuttelemaan häntä Ragnar-herraksi ja nuoreksi-herraksi, ja niin kasvoi vähitellen taas uusi suhde tämän herran ja piikojen välille. Piiat alkoivat katsella häntä ihastellen ja kunnioittavasti, hän itse alkoi kartella heitä. Äidin mielestä oli poika juuri tällöin mitä ihastuttavin ja mallikelpoisin nuorukainen -- äidin silmä huomasi vallan hyvin tuon molemminpuolisen suhteen ja tunsi maireata tyytyväisyyttä kasvatuksensa tuloksiin, sillä huoli pojan sukupuolisesta kehittymisestä oli aivan erikoisesti häntä painanut -- sitä raskaammin kun ei siihen voinut sanoilla, tuskinpa ajatuksillakaan kajota. Pulassaan oli rehtorskan joskus täytynyt turvautua sennäköiseenkin piikaan, jommoista hän Ragnarin tähden ei olisi mielellään ottanut, mutta hän sai ilokseen nähdä, että kaikki pelko oli turhaa. Ragnar kasvoi yhä kookkaammaksi ja hienommaksi ja oli ilmeisesti täysin puhdas niin sielun kuin ruumiin puolesta.

Todellisuudessa olivat Ragnarin asiat kuitenkin hiukan toisin. Hän kylläkin kartteli piikoja eikä ollut niistä välittävinään, mutta se oli kaikki näennäistä. Asian ydin oli siinä, että tuo suurikasvuinen nuoriherra nykyään tunsi ehdottomasti olevansa piian alapuolella. Piika oli verevä ja vankkarakenteinen ja varsin tietoinen ulkonaisista suloistaan. Kun se loi häikäilemättömän silmäyksensä Ragnariin, niin tämä vavahti. Piika huomasi sen, käännähti ovessa mennessään ja naurahti ääneen. Kiusaantunut nuorukainen katseli salaa kamarinsa ikkunasta, kuinka piika nouseskeli kiviportaita huvilan yläpihaan päin, ja iltaisin hän loikoi kamarinsa lattialla kuullakseen, kuinka piika alhaalla kyökissä juuri hänen kohdallaan paneutui makuulle.

Tämä piika oli kesäisen huvilan yksinäisyydessä toivonut nuoresta herraspojasta itselleen huvia ja niine toiveineen pysytellyt iltaisin kotona niin uskollisesti, että se hämmästytti rehtorskaakin. Mutta kun pojanhontelosta ei näyttänyt tulevan valmista, kyllästyi tyttö viimein yrityksiinsä. Hän alkoi yhä tiheämmin karkailla kaupungille, sai ensin nuhteita, ja kun hänen palokuntalaisensa yhtenä yönä oli kyökissä hiukan varomaton -- ajettiin Lempi pois. Lähtöhankkeissaan Lempi äänekkäästi hyräili alhaalla kyökissä. Ragnar koki silloin elämänsä siihen asti syvimmän mielihaikeuden, joka pian muuttui jännittyneeksi uuden piian odotukseksi.

Lempin jälkeen tuli palvelukseen Toivolan Juhan tytär Hiltu, ollen tullessaan sen näköinen kuin sopi odottaakin: yllä epämääräinen maalaisvaateparsi, jalassa uutuuden kankeat rasvanahkakengät, nauhatkin nahasta leikatut. Hän oli ikäisekseen mittava, mutta niin laiha, että hänen vartalostaan tuskin aavisti mitään naisellisia muotoja. Tätä vaikutelmaa lisäsi vielä kireä kampaus, joka teki päänkin näivettyneen näköiseksi. Se mikä hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli naispuolista, asui ylähuulen kaaressa ja silmien laajassa, laimeahkossa sinessä, ehkä myös hiukan äänessä.

Hiltun tulopäivänä Ragnar oli olevinaan äkäisen näköinen eikä välittävinään koko asiasta vähääkään. Rehtorska piti Hiltulle esitelmää välikössä olevan astiakaapin sisällyksestä, kun Ragnar tylysti hyräillen meni siitä ohitse. Mutta eipä hän juuri tiennyt mitä olisi hyräillyt, päästyään oven taakse. Hänestä tuntui siltä kuin olisi pois ajettu Lempi ollut hänelle nauramassa tätä olentoa. Hän oli kiihkeästi odottanut uutta piikaa, suunnilleen Lempin tapaista, ja tämmöinen oli nyt tullut. Hänen mielikuviensa kiihko viileni aivan kummasti, hän tunsi vastenmielistä noloutta. Hän oli ehtinyt nähdä tytön suumalon ja silmäin katsannon eikä mitenkään voinut halveksia häntä. Mutta ei hän liioin tuntenut semmoista ujoa alavoimaisuuden tunnetta kuin Lempiä ja muita edellisiä kohtaan. Ragnar oli joutunut siihen tilaan, ettei hän enää olisi voinut olla välinpitämätön, olisipa uusi tulokas sitten ollut minkä näköinen tahansa, mutta kaikkein otollisin olisi sittenkin ollut semmoinen kuin Lempi. Tämä uusi oli jollakin tavoin rasittava seikka.

Ragnar käveli ulos puistoon ja asettui oleilemaan jonnekin hyvin tarkoituksettomaan paikkaan. Oli jo syyspuoli, iltapäivä oli kirkas ja viileä, puistossa tuntui kypsyneitten vihannesten lemua. Huvilakin näytti viileältä ja asialliselta. Hetken päästä Ragnar näki Hiltun tulevan vesisanko kädessä kaivolle. Siihen päästyään tyttö seisahti osaamatta tehdä mitään, katseli ja kiersi varovaisesti umpeen laudoitettua kaivon kantta, josta kohosi rautainen pumppulaitos. Aurinko paistoi tytön keltaiseen tukkaan ja lapsellisiin kasvoihin, joista kuvastui lievä epätoivo. Jo rohkeni käsin hivellä pumppua, mutta ei päässyt selville veden saannista. Ragnar huomasi asian, ja vilpitön avuliaisuus, hänelle perin outo tunne, käväisi hänen tajussaan. Hän käveli esiin ja sanoi niin hyvin kuin hänen ynähtävä äänensä myöten antoi, vieläpä vaistomaisesti teititellenkin:

-- Ettekö osaa pumputa?

Tytöllä ei ollut itku kaukana. Hän kauhistui tuon nuoren herran ilkeätä ääntä, omaa osaamattomuuttaan ja kaikkea, eikä vastannut mitään. Ragnar otti tytöltä sangon, asetti sen koukkuun ja alkoi painaa vettä. Silloin näkyi ylhäällä verannalla rehtorskan hahmo. Hän huusi ruotsiksi:

-- Mitä sinä siellä teet?

-- Minä autan tyttöä, se ei ymmärrä pumputa.

Hiltu ei kuullut muuta kuin "flikkan" ja ymmärsi, että hänestä puhuttiin. Hän otti kiireesti täyden sangon ja Ragnar ehti nähdä hennon ranteen, johon kookas ja pitkäkäs käsi liittyi. Samassa tyttö jo meni käytävää ylöspäin ja Ragnar käveli vapaan näköisenä hänen perässään. Hänen kasvonsa ja silmänsä olivat hiukan tulehtuneet, hän oli kovin oudossa mielentilassa. Entisenlaatuiset kuvitelmat pyrkivät hyvin hienosti taas nousemaan, ensi näkemän vaikutelma oli poistumassa. Tämä oli uutta, aivan uutta -- aurinkokin melkein tuntui lämmittävän vaatteen alle ja silmä tuli havainneeksi istutusten runsaan syysvehmauden. Ihanat aavistukset täyttivät tuon yksinkasvaneen nuorukaisen mielen; hän tunsi sellaista halua, jota ei ollut tuntenut kehenkään edelliseen. Se tuntui käsivarsissa: hän olisi tahtonut koetella kuinka kevyt tuo tyttö on, ottaa käsivarsilleen ja puristaa... Hän ei enää ollut alapuolella.

Tänäkin iltana tultuaan yliskamariinsa Ragnar alkoi tarkkailla, mitä alhaalla kyökissä tapahtui. Hänen äitinsä rehtorska kuului siellä vielä jatkavan opastuksiaan, ja kun hän vaikeni ja lähti pois, alkoi ehdoton hiljaisuus. Vaikka Ragnar laskeutui lattialle pitkäkseen, ei hän kuullut mitään varmaa, mutta sen sijaan hän omituisen selkeästi havaitsi oman naurettavan asemansa siinä lattialla maatessaan. Hänen mielensä hetkiseksi seisahti, hän unohti koko kuuntelemisen. Tätä tämmöistä hän oli tehnyt jo pitkät ajat -- ja mitä tämä oikeastaan oli? Mitä olisivat sanoneet hänen toverinsa -- jotka muutenkin pitivät häntä minä pitivätkään -- jos he olisivat tämän nähneet? Eikö Lempi selvästikin olisi ollut niin -- ja -- niin -- mutta nyt oli Lempi poissa, ja tässä Hiltussa ei ollut mitään kuunneltavaa, ei hiiskaustakaan. Tämä on typerää, Ragnar ajatteli -- hän tosiaan _ajatteli_ tällä hetkellä -- ponnahti ylös, meni makuulle ja monet tuskat tuskiteltuaan viimein nukkui Lempiä muistellen. Sellainen oli Ragnarille Hiltun tulopäivä.

Mutta seuraavana aamuna liikuskeli huvilassa taas sama hienojuonteinen nuorukainen. Uni oli selvittänyt hänen päänsä, ja hänellä oli uusi raikkaampi mielenkiinto Hiltua kohtaan. Tyttö näytti jo eilisestä huomattavasti sopeutuneen uuteen ympäristöönsä. Ragnar näki hänen varsin tottuneesti pumppuavan vettä kaivosta, eikä rehtorskan tänään enää tarvinnut häntä paljon opastella. Hänen niukat ulkonaiset sulonsa pääsivät ikäänkuin paremmin arvoonsa; Ragnar katsoi arastelematta hänen silmiensä sineen tytön silti katsomatta häneen. Yhä useammin Ragnar päivän mittaan johti askeleensa tytön lähettyville, ja kun rehtorska iltasella lähti kaupunkiin, virisi pojan mielessä ensi kerran vanha intohimo paljastaen samalla uuden luonteensa: se ei ollut enää arkaa ja mieletöntä kuvittelua, siinä oli tiedotonta ja miesmäistä halua. Ennen hän oli melkein pelännyt kahden kesken jäämistä, nyt oli äidin poissaolossa suuri viehätys.

Ilta himmeni, Pyhäjärvi lepäsi tyynenä ja tummapintaisena ja jostain Hatanpään takaa nousi kaareva alkukuu. Kaikki nämä olivat ihmeellisiä seikkoja, joita Ragnar nyt katseli verannalle antavasta salin akkunasta. Siinä hänen hyräilynsä huomaamatta vaikeni, hän nautti äitinsä poissaolosta, yhä lisääntyvästä nuoren sydämensä surunvoittoisesta viihdytyksestä. Illan sävy vaimensi veren halukkaat sykähdykset, kuutamon tehostuessa virisivät jo vanhat lastenkamaritunnelmat. Ja kun kyökistä kuului jokin hillitty kalahdus, niin se vain omituisesti lämmitti sielua. Kaikki oli hyvää ja pehmeätä tänä iltana -- joka, niinkuin kaikki edellisetkin, yhä lisäsi elämän iltojen nousevaa lukua.

Kaikki oli hyvin tänä iltana. Kuului kavion kapsetta, rehtorska palasi ajurilla kaupungista. Hänen äänensä oli varsin virkeä, kun hän kuului huutavan kyökkiin:

-- Onko Hildulla nyt tee valmiina, täällä on Hildun veli, Hildu antaa sitten hänellekin teetä.

Sitten hän tuli saliin ja huomattuaan Ragnarin hiukan hämmästyi:

-- Täällähän on vallan pimeä, miksi et ole ottanut tulta?

Rehtorska ei voinut käsittää, että hänen poikansa viettäisi hämärähetkiä -- semmoinen oli hänelle itselleen yhtä mahdotonta ja olematonta kuin huolettomuus. Se oli jotakin niin kaukaista, ettei hän sitä vastaan edes voivotellut.

Ragnar vastasi: "Minä aioin juuri sytyttää, kun mamma tuli."

Sitten he nauttivat yhdessä iltateen Hiltun palvellessa rehtorskan ohjausten mukaan. Hiltu näytti entistä eloisammalta, ja rehtorska kertoi Ragnarille, että kyökissä oli Hiltun veli teetä juomassa ja että hän luulee Hiltusta saavansa kelvollisen tytön -- hän todella sanoi tyttö eikä ihminen, kuten tavallisesti piioista puhuessaan. Kaikki oli hyvää ja sopusointuista tänä iltana.

Kun Ragnar tuli kamariinsa, ei hän ollenkaan ryhtynyt kuuntelemaan, vaan riisuutui ja meni vuoteeseen. Päivän vaikutelmat paisuttivat tiedottomasti nousevaa miehuutta. Vaikka tämä kesä aikaisemmin oli tuonut hyvinkin sisältörikkaita päiviä ja iltoja, tuntuivat ne nyt jääneen jonnekin kauas. Hän melkein tapaili lapsuudenaikaista iltarukousta ja kuvitteli olevansa kahden Hiltun kanssa yötä täällä huvilassa. Onnellinen mieli pyrkii unta odottaessaan johonkin hyvään päätökseen, ja Ragnar päätti, että hän toimittaa äitinsä matkoille. Niissä kuvitelmissa hän sinä iltana hykertyi nukuksiin.

Näin oli Ragnarin lemmestynyt mielenkäynti saanut varman suunnan ja hänen halunsa selvän päämäärän. Näinä päivinä hän oli äidilleen erittäin hyvä ja huomaavainen poika. Hänet oli kyllä opetettu näissä suhteissa määrättyihin huomaavaisuuksiin, joita ei sopinut laiminlyödä enempää kuin suunsa hoitoa. Mutta näinä päivinä niissä oli jokin vilpittömyyden vivahdus, jommoista rehtorskan vaistot vieroksuivat, niinkuin kuutamoistuntoja.

Hiltu oli kaiken keskuksena, mutta Ragnar osasi tässä kohden kummasti malttaa mielensä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä arkailematta katsoi tytön kummeksuviin silmiin, joissa hän luuli havaitsevansa alkavan myötätunnon eloa. Mutta vielä ei ollut sen asian aika.

Kuinka olikaan -- kun oli ehtinyt täydelle se kuu, jonka alkukaarta Ragnar oli eräänä iltana salin ikkunasta katsellut, silloin olivat rehtorskan matkavalmistelut myös päättyneet. Oli edessä ensimmäinen niistä kolmesta kuutamoyöstä, joina Hiltu ja Ragnar olivat kahdenkesken Pyynikin huvilassa. Ne olivat niitä aikoja, noin viisitoista vuotta sitten.

* * * * *

Sinä iltana siis ihanin täysikuu ripottelee valoaan lehmusten ja vaahterain välitse pitkin huvilain julkisivuja, jotka antavat Pyhäjärvelle päin. Alhaalla rannassa loiskuttaa lievä aallokko laiturien patsaissa ja uimahuoneiden rappusissa. Uhkea Pyynikki tehtaineen, kenttineen, huviloineen, hotelleineen tuntee viileässä kuutamossa syksyn saapuneen. Yhden kesän ilot taas ovat menneet, niitä ei enää pääse korjaamaan. Ilojen pitäjät nukkuvat tai valvovat tuolla kaupungissa erilaisten katujen varsilla; syyspuolellakin on omat verevät ilonsa, kun auringon luomia voimia valvoen kulutellaan. Muutamat ilojen pitäjistä varmaan nukkuvat jo Kalevankankaassa mullan alla: joku heikko tehtaantytön rinta, joka kesäisissä kansanjuhlissa Pyynikin kentällä vielä lauloi heleästi sekakuorossa, on jo ehtinyt huohottaa loppuun, kun hänen toverinsa ehkä tällä hetkellä sipsuttelevat puistossa tummuvien vaahterien alla.

Useat Pyynikin huviloista ovat jo autioina. Kauniilla keskipäivällä voi siellä käytävillä vielä joku kävellä muistellen perhenuorison kesäisiä iloja, ehkäpä pieniä lemmen vaiheita, jotka nyt jatkuvat kaupungin käytävillä ja herttaisissa seurapiireissä, saman nuorison varttuessa varmoihin, hyvin onnistuviin elämäntehtäviinsä. Rehtorskan perheellä ei ole kaupunkiasuntoa, he asuvat huvilassa kesät talvet. Sieltä näkyy nytkin yksinäinen valontuike Pyhäjärvelle. Sen nähdessään voi joku kaupunkiin palaileva tuttava kuvitella, kuinka kunnon rehtorska siellä elelee taloudellisesti turvattuna ja hyvin menestyneen poikansa ilahuttamana, viettää vanhuuden päiviä, jotka hän on ansainnut mallikelpoisella elämällään puolisona ja kodin hoitajana. Rehtorska on kaupungin kunnioitetuimpia rouvia. Ja valontuiketta katseleva tuttava kuvittelee huomaamattaan itselleen samanlaisia turvallisia vanhuuden päiviä, ajattelee omankin perheensä nuhteetonta vaellusta, toimintaa valtuustossa ja ompeluseurassa. Ja edetessään omaa lämmintä kotiaan kohden hän syventää ajatuksiaan: kuinka perhe kaikki jalostaa, arimmatkin inhimilliset seikat, ohjaa ne jo nuoruudesta terveisiin ja puhtaisiin uomiin...

Tällaisen aiheen saattoi antaa valontuike rehtorivainajan huvilasta, jossa kuitenkin tällä hetkellä ovat vain piika Hiltu ja nuori-herra Ragnar. Mutta elämän pontimet olivat siellä kireämmällä kuin saattoi aavistaa leppeä katselija. Minkä vuoksi nyt yhtäkkiä sammui valo järven puolelta? Eihän siellä vielä voitu nukkumaan mennä.