Part 7

"Kolme tuntia asteli hän länttä kohden, ruovikkomajalleen, joka seisoi pienellä vihervällä mäentörmällä iäti kuohuvan ja taistelevan meren rannalla, ei puhunut sanaakaan tapahtumasta vaimolleen, mutta ei leikkinyt pienen poikansakaan kanssa. Illempana, kun alkoi hämärtää, otti hän kirveensä liedeltä ja lähti liikkeelle ja palasi juoksujalkaa samaa tietä kuin hän aamustakin oli kulkenut, avaroiden valkeiden santalakeuksien ylitse ja poikki avaroiden vihannoivien kenttien ja syvien vesijuopien ylitse ja saapui siten puoliyöstä Hilligenlein särkälle ja pappilaan... ja pysyi yhä päätöksessään surmata pyhä mies.

"Hän tapasi rakennuksen takaoven lukitsematonna ja hiipi käytävää myöten toiselle ovelle ja kuuli sen takaa pyhän miehen äänen, joka kammarissa tuntui puhuvan itsekseen. Silloin kurotti hän kaulaansa ja kurkisti oven raosta sisään.

"Siellä lepäsi pyhimys polvillaan kuunvalossa pöydän edessä ja rukoili vieraalla kielellä. Joka lauseen jälkeen oli hän hetken vaiti ja mietti. Kun hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, alkoi hän yht'äkkiä ajatella ääneen. Hän iski kädellään pöytään ja sanoi kovaan ja äreästi: 'Mikä riivasikin minua lyömään häntä hänen suurelle korvalleen!... Kaikki on sen eilisen tukevan jauhopuuron ja jykeän sianpään syytä ja sen kirotun kippuranokan, joka käveli takanani... Hyvä Jumala... ja Vapahtaja ja Äiti Maria... antakaa minulle minun syntini anteeksi ja pehmittäkää hänen vimmastunut sydämensä.'

"Mies kirveineen kääntyi ympäri, kohottausi varpailleen ja hiipi talosta ja juoksi yhtä mittaa yli hietikkojen ja ruohikkojen ja vesien kotiinsa, huulensa tiukasti yhteen puristettuina ja silmissä hurja leimu. Hänen vaimonsa odotti häntä ovella; otti kohta hänen kädestään kirveen ja tunnusteli sormillaan sen terää ja loi silmänsä levottomasti häneen. Silloin levitti mies kätensä ja huudahti syvään hengähtäen ja puhjeten rajusti nauramaan: 'Ei mies olekkaan mikään pyhimys... oli mahanvaivoissa.'

"Vaikka seudulla jo melkein kaikki siihen aikaan tunnustivatkin itsensä kristityiksi, kummastelivat kaikki sentään suuresti ja paheksuivat, ett'ei hän surmannut piispaa; niin, vieläpä itse pappikin, joka oli seudun lapsia, nureksui hänen menettelyään, vaikkapa hän toisaalta kauhistuksella ajattelikin, että pyhä siis olisi tällä seudulla tullut saamaan marttyyrikruununsa. Vähän he halveksivatkin koko rannikkomiestä jonkun aikaa, kunnes hän kerran friesiläisten hyökätessä maahan pääsi tilaisuuteen osoittamaan, että hänessä asui tulinen uljas rohkeus. Siitä asti ylistettiin hänessä hänen luonteensa toistakin puolta, sitä lempeätä mielenmalttia ja oikeudellisuutta, jota hän oli osoittanut tuona yönä."

Vanha nainen hellitti sylistään poikansa pään, ja tämä nousi syvissä ajatuksissa, ja ikäänkuin unissa liikkuen ylös ja asettui seisomaan takan ääreen. Anna Boje oli nukahtanut kertomusta kuullessaan; hänen päänsä lepäsi tummanruskeaa pöydän pintaa vastaan hänen käsillään; hänen kauniit vaaleat hiuksensa olivat leveänään pöydällä. Kai Jans oli laskenut molemmat käsivartensa ristiin pöydälle ja katseli yhä vielä liikahtamatta tummanharmaine silmineen vanhaan vaimoon edessään.

"Näetkös nyt?" sanoi tämä pojalleen... Tämän ajatukset leikkivät ikäänkuin lapset hämärissä jossain avarassa talonpoikaistuvassa.

"Mitä nyt siis?" puhui hän syvistä ajatuksistaan. "Eikö siis olekkaan mitään pyhiä ihmisiä?"

"Ei ole..." vastasi vaimo, ja pudisti päätään, "pyhiä ei ole, ei ainoatakaan. Ihmisessä on kumpaakin sekaisin, pyhää ja epäpyhää. Pyhiä ei ole... No, menehän katsomaan nyt, Hans, joko taivas on eheä taas".

Poika astui ikkunan ääreen ja sanoi vilpittömästi hämmästyen: "Tähdet ovat kaikki paikoillaan taas".

"Senhän arvasin," vastasi vaimo... "Mene nyt kohta viemään nämä lapset ja saata heidät Goosweegiin. Heräähän tyttöseni, nyt jatkatte matkaa taas".

Heikkomielinen ohjasi heidät kankaan poikitse. Kankaan reunalla erosi hän heistä sanaakaan virkkaamatta.

Lapset jatkoivat vaiteliaina matkaansa alas polkua pitkin marskeille ja tulivat kohta kapealle harmaalle jalkoinpolulle, joka vie Freestedtiin. Oikealla alkoi jo häämöttää rantavallin jykeä suora ääriviiva. Kun he tulivat aivan kylän edustalle, tuulimyllyn luo, katsahti Anna Boje uneliaasti ylös ja säikähti: "Kaikkialla on valoa vielä?" sanoi hän, "meilläkin?... Mitä se merkitsee?,... Koulusalissakin on valoa vielä?..." Silloin alkoi hän itkeä ja rupesi juoksemaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kai Jans eräältä mieheltä, joka tuli tietä.

"Opettaja Boje yritti seisauttaa eräät raskaat viljavankkurit", sanoi mies, "jotka ukkosilman aikana joutuivat liikkeelle rantalaiturilla. Vankkureilla istui eräs juopunut mies ja eräs lapsi. Mutta hän ei jaksanut pidättää kuormaa, vaan syöksyi yhdessä sen kanssa veteen. Hän on juuri saatu ylös."

Anna tunkeutui miesten välitse, jotka märkinä ja mutaisina seisoivat väliköllä ja koulusalissa ja tuli äitinsä luokse, joka oli murtunut pöydän ääreen. Piet seisoi suorana isänsä ruumiin ääressä, hänkin oli kokonaan märkä ja harmaa savesta.

Hella Boje kirkahti ilosta, kun hän näki lapsensa: "Sinä elät toki", puheli hän. "Sinä elät toki! Sinä!" Ja veti tuon suuren tytön polvilleen ja suuteli hänen kasvojaan. "Minullahan ovat toki lapseni kaikki... Missä ovat Heinke ja Hett?"

"Makuuhuoneessa", sanoi Piet varmalla kiinteällä äänellä.

Hans Martens, kunnan esimies sanoi käreällä äänellään: "Hän kuoli perheeseensä nähden liika aikaiseen. Hyvästi tuhatviisisataa markkaa on maksanut veloistaan... Tuhat markkaa on maksamatta vielä... Menin silloin muinoin lähimmäisenä ja naapurina takuuseen hänelle".

Helle Boje oli vaan puoliksi kuunnellut, mitä hän puhui ja aikoi juuri kysyvästi katsahtaa häneen. Mutta samassa oli Piet Boje hypähtänyt kunnan esimiehen eteen, seisoi hänen edessään, ja löi itseään yhtämittaa rintaan ja huusi: "Minä... minä... laitan sen asian järjestykseen."

"No, no, huima naapurini", sanoi Hans Martens. "Siten ei tuo ollut tarkoitettu."

"_Siten_ se oli sittenkin tarkoitettu", kirkui Piet. "Minä", sanoi hän ja alkoi taas takoa rintaansa... "minä laitan sen asian järjestykseen." Sitte kääntyi hän äitiinsä ja sanoi: "Huoletta vaan, minä olen kanssasi ja kaukana on vielä perikato."

Helle Boje kierasi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi taaskin. "Missä ovat Heinke ja Hett?"

"Makuuhuoneessa... tule, mennään sinne. Isää emme kumminkaan enää voi auttaa."

Kai Jans oli kaula kurossa ja säikähtänein silmin jäänyt seisomaan oveen. Kun nyt miehet kohottivat lyhtyjään ja tekivät tilaa, ja hän muuttuneessa valaistuksessa näki epäjärjestyksessä olevan koulusalin ja kuolleen siinä keskellä jäykkänä ja suorana, kaunis, vielä nuori pää hervottomasti taappäin taipuneena; ja näki kauniin äidin vääntyneet kasvonpiirteet ja hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa ja Pietin ja Annan muuten niin rauhalliset tyvenet kasvot niin muuttuneina, tuskan kouristamina: käännähti hän ympäri, ikäänkuin olisi joku tarttunut häneen ja kääntänyt hänet, ja lähti juoksemaan, ja juoksi takaisin, tietä, juoksi tuolloin tällöin pysähtäen, henkeään tavotellen, ja juoksi taaskin, kammoissaan ja hämmentyneenä, tuska kurkussaan ja itkien, ja sieluunsa syöpyi yhä syvemmälle ja syvemmälle tuo lohduton sekainen kuva, jonka hän äsken oli nähnyt ja mielensä ponnisteli ja kamppaili raskaissa toivottoman sekaisissa ajatuksissa.

Läpimärkänä hiestä tuli hän aamun lähetessä kotiin. Hän kertoi katkonaisesti ja sekaantuen äidilleen, mitä oli tapahtunut. Male Jans lähti kyökkiin ja istui liedelle, ja Kai seisoi hänen edessään. "Se on kamalaa", sanoi Kai, "kamalaa."

"Niin on", vastasi äiti, "se on kamalaa... mitä tulee nyt hänestä ja lapsista. Eläke on pieni, ja heillä on vielä velkoja. Piet ei nyt voi mennä kouluun."

"Se ei ole pahinta siinä", sanoi Kai; "sen kaiken järjestää kyllä Piet; mutta se muu."

"Mikä muu?" kysyi äiti.

"Äiti!" vastasi poika, "ajattelehan... ell'ei se mies kuormalla olisi ollut juovuksissa!... Hän tuli pelastetuksi! Mutta opettaja Boje ja lapsi hukkuivat. Ja ajattele nyt kaikkea sitä puutetta ja vaivaa, johonka Bojet nyt koko elämän ajakseen joutuvat. Ainoastaan sentähden että tuo mies oli juonut itsensä juovuksiin! Sehän on kaikki hirveätä ja hullua."

Äitinsä katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissään paloi.

"Siten se nyt on maailmassa", virkkoi äiti sitte.

"Niin... mutta siten ei saa jäädä, usko se... Joskin mummo Heesedorfissa sanoo, ett'ei ole pyhiä maailmassa... niin niitä pitää olla; jokaisen ihmisen pitää olla pyhän."

"Sinä joudut nyt työhön, poikaseni;" sanoi äiti tylysti, "sitte selkeät noista mietiskelyistä."

"Oi, äiti", sanoi hän ja katsahti tuskallisesti häneen, "ell'ei siitä vaan joskus tule minun turmioni... minä en voi olla ajattelematta; minä pelkään, että minä vielä ajattelen pääni halki."

SEITSEMÄS LUKU.

Heine Wulk istui kalpeine värittömine kasvoineen tomun- ja homeenharmaassa työhuoneessaan pitkän sekasortoisen pöytänsä ääressä, jota peitti kaikenmoiset paperiliuskat, sakset, kirjoitusromut ja sanomalehtipinkat, ja tuijotti lehteen, joka vastikään oli tullut Berlinistä. Kai Jans tuli sisään, pitkänhoivakkana ja kalpeana, meni tavalliseen paikkaansa kirjasinlaatikon ääreen ja rupesi latomaan painettaviksi tuotuja ilmoituksia. Hän oli tänään jo suorittanut kuusi tuntia koulutyötä. Mutta kun hän nyt kahdeksan päivän kuluttua saisi lopettaa koulunkäyntinsä, aikoi hän vastedes omistaa kaiken työvoimansa Heine Wulkin liikkeelle.

"Kuulehan" virkkoi Heine ja siveli kämmenellään pitkiä sileitä hiuksiaan päälaelta takinkaulukseen asti. "Berliiniläinen... onpas se taas lähettänyt sievosen pääartikkelin! 'Heräävä kevät!'... Mutta tässä, eräässä kohdassa puhuu hän päivänkorennoista, jotka keinutteleivat vesililjoilla? Mitä se tarkoittaa. En ole ikipäivinä kuullut puhuttavan päivänkorennoista."

"Me kutsumme niitä sudenhevosiksi", sanoi Kai Jans.

"Vai niin! Vai sudenhevonen se on! Mutta mehän emme mitenkään voi panna sudenhevosta pääartikkeliin. No jääköön sitte päivänkorennoksi; kaunis sana... Sinun täytyy siellä täällä vähän korjailla, ja noin ikäänkuin muokkailla, Kai... niinpä puhuu hän tuossa esimerkiksi pojista ja tytöistä, voit sen sijaan panna nuorukaisista ja neitosista. Ymmärrätkö? Mutta lentoa ja ryhtiä esityksessä et saa turmella! Lento ja ryhti on ja pysyy pääasiana. Sinä osaat jo koko hyvin, mutta vielä on parantamisen varaa; tiedäthän, mitä aina olen sanonut sinulle: Pormestari, sillä miehellä on sujuva kynä, sillä!... Tässä alempana, tässä missä berliiniläinen... muuten kylläkin kauniisti... kertoo auringon aroista säikkyvistä säteistä, siihen voit lisätä, että kanat taaskin alkavat munia; sen on berliiniläinen tuhmuudessaan unohtanut".

Kai Jans tarkasteli kohtaa ja sanoi hieman arvellen: "Ei se oikein sopisi siihen minusta".

"Sen pitää sopia, siis se sopii!" sanoi Heine Wulk. "Näes... kun nyt joku isäntämies mailla lukee tämän, juolahtaa hänelle kohta mieleen uhrata hiukan pieneen ilmoitukseen ja maksaa sen munissa. Olen näihin aikoihin vuotta usein tehnyt hyvät kaupat siinä... No, mitähän uutta kaupungilla? Oletko kuullut mitään?"

"Laivuri Tams on ostanut Finkenwärderistä itselleen jahdin. Se on nyt jo järjestykseltään viides, joka on hankittu Hilligenleihin. Satamamestari Lau sanoo, että se on komea alus".

"Äh! mitä siitä!" sanoi Heine Wulk. "Jahdin voi ostaa kuka hyvänsä".

"Pe Ontjes Lau on suorittanut Altonassa perämiestutkinnon arvosanalla 'kiitettävä'".

"Minä en kärsi koko Lau'ta. Ja mitä liikuttaa Hilligenleitä se asia?"

"Kirkkokadulla on viemäri eilen illalla mennyt tukkoon; likainen pilaantunut vesi on muuttanut koko kadun allikoksi, eikä pääse juoksemaan pois."

Heine Wulk ravisti kiivaasti päätään. "Mitä me semmoisiin sekaannumme?" kysyi hän. "Jos me kerromme tuommoisen uutisen, suuttuu pormestari, ja poliisi muuttuu äkeäksi ja alkaa rettelöidä kanssani. Ei siitä uutisesta ole mihinkään. No, ja muuta?"

"Kauppias Dicksen on löytänyt vihkisormuksensa, jonka hän kaksikymmentä vuotta sitten oli kadottanut puutarhaansa."

"Kas... sepäs on semmoinen kuin sopii... sen sinä voit panna sinne. Tiedätkös, tuollaiset juuri, tuommoiset pikkupiirteet elämästä, ne ne ovat jotakin meitä varten."

"Ravintoloitsija Birnbaum on pannut esille pullon, joka on täynnä herneitä. Se joka osaa arvata lähimmälle, kuinka monta niitä on, saa kaksitoista pulloa olutta."

"Näes... sepä oli soma juttu. Siinä on jotakin, jota kutsutaan huumoriksi. Täydentele sitä nyt vähän, noin leikkisästi, ymmärräthän, ja tietysti lennokkaasti. Sinun pitää saada siinä esiin, että Birnbaum, asettaessaan tuommoisen tehtävän, on ollut varsin henkevä ja sukkela, ja että tuommoinen tehtävä, se kun aiheuttaa rattoisia iltaseuroja, osaltaan elähyttää hilpeyttä ja henkevyyttä kaupungissamme. Jos muuten olet oikeassa hengessä, niin voit lopettaa esityksesi vaikkapa muutamalla säkeellä, jollakin runollisella sutkauksella. No, käsiksi nyt vaan... Täytyypä olla hupaista sinulle, poika, että noin jo viistoista vuosinesi pääset näin keskelle päivän tapahtumia. Ole nyt ahkera; käväisen tästä hiukan kaupungilla katselemassa ja kuulemassa, onko muuta mitään tapahtunut."

Heine Wulk puki ylleen vanhan päällystakkinsa, upotti molemmat kätensä avariin, ammollaan oleviin taskuihinsa ja lähti astua kopistelemaan ravintoloitsija Birnbaumille, joi lasin totia ja antoi lausuntonsa papujen lukumäärästä, ja valvoi, että se tuli oikein merkityksi ylös, pistäysi vielä muissakin ravintoloissa ja jutteli vieraitten kanssa, jotka joutilaina ja pyylevinä istuivat siellä ja pakinoivat maailman menosta ja palasi takaisin työhuoneeseensa.

Kai Jans oli sillävälin latonut molemmat artikkelit ja lukenut palasen romaania, jonka muuan berliiniläinen kustannusliike oli julkaissut keltaisissa vihoissa, ja josta hänen piti antaa lausuntonsa, kelpaisiko se julaistavaksi lehdessä, ja latoi par'aikaa erään matkustavan markkinaseuran ohjelmaa. Heine Wulk vilkautti hiukan kirjasinlaatikkoa kohden, jonka ääreen hänen nyt oikeastaan olisi pitänyt istuutua, mutta oli niin laiska ett'ei viitsinyt edes riisua päällystakkiaan yltään. Hän vaipui verkalleen mukavaan tuoliinsa pöydän ääressä, ja otti käteensä erään hampurilaisen sanomalehden.

Silloin tuli sisään Anna Wiesche Martens Freestedtistä, Bojeiden naapuri. Hän astui koko pyyleydessään sisään työhuoneeseen, laski korinsa pitkälle pöydälle ja sanoi: "Meillä on tuntuva lehmä navetassa, Heine; sepitähän siitä lyhyt ja selvä ilmoitus", ja otti koristaan esiin pienen voipaketin. "Tässä saat naulan voita; käteinen raha on niukassa".

"On ikävää se", sanoi Heine Wulk, "ettei kukaan tahdo maksaa käteisessä rahassa. Voi kukaties saattaa käydä laatuun, myöskin otan mielelläni vastaan pussillisen perunoita. Viime syksynä, kun porsaat olivat niin halpoja, että Hans Hansen laski niitä viis vapaasti torille, tuli Jakob Sothmann tuomaan vaimonsa kuolinilmoituksesta maksuksi porsaan ja luuli saaneensa puijatuksi minut. Mutta porsaat nousivat hinnassa, ja minä suoriusin hyvin asiasta. Mutta katsohan... tänne... mitä kaikkea täällä nurkassa on!" Hän sysäsi syrjään erään vuohennahan. "Mihin tuotakin voi käyttää?... Kai, tulehan tänne, poikaseni, ja katso. Kun joskus tulet palvelukseen johonkin suureen lehteen: mitä kaikkea semmoiseen kertyneekään!... Ihmisen pitää ottaa kaikesta oppia. Katsos... lapsenvaatteita". Hän sysäsi kädellään tummaan, pehmeään vaateläjään. "Kauppiaat ovat kaikkein harmillisimmat".

"Paljaita tiskipuksuja!" sanoi Anna Wiesche ja ravisti päätään. "Minun pitää jatkaa matkaa taas... Niin tuota," sanoi hän ja jäi seisomaan, "siitähän piti minun vielä puhua: opettaja Bojen leski tulee iltapäivävenheellä tälle puolen. Hän aikoo muuttaa tänne Hilligenleihin ja etsii pientä huoneustoa: kolme huonetta, jotta hän voi ottaa luokseen asumaan jonkun koululaisen; mutta sen pitää olla halpa".

Heine Wulk oli yhä vielä vaipunut mietteihinsä vaihtokaupan luonteesta ja laadusta ja pudisteli päätään. Anne Wiesche lähti.

Häh oli tuskin lähtenyt, kun sisään astui kookas jykeä Kassen Wedderkop. Hän oli syntyperäinen hilligenleiläinen, oli sentään liikkunut paljon ulkona maailmalla ja ollut erään vanhan hampurilaisen liikkeen asiamiehenä monta vuotta Itäaasiassa. Neljäkymmen vuotiaana oli hän loukannut selkänsä siellä, niin että hänen oli mahdotonta jäädä sinne. Silloin jätti hän toimensa ja palasi vaatimattamme omaisuuksineen, jonka hän oli saanut kokoon, synnyinkaupunkiinsa ja työskenteli nyt, kirjoittaen artikkeleita kauppaliikkeestä ja kauppapolitiikasta. Ensin arkaillen ja epävarmana, huomasi hän pian, että hänellä oli suuremmat taipumukset kauppapolitikoitsijaksi kuin kauppiaaksi, ja otettiin näihin aikoihin jo, kymmenen vuotta hänen kotiinpaluunsa jälkeen, hänen kirjoituksiaan mielihyvällä suuriin arvossapidettyihin saksan- ja englanninkielisiin sanomalehtiin. Hän ei seurustellut Hilligenleissä juuri kenenkään kanssa, ja ihmiset eivät tunteneet häntä. Hän oli harvasanainen vakava mies, joka melkein aina, ulkona käydessäänkin, oli vaipunut ajatuksiinsa. Kun hän joskus aukaisi suunsa, puhui hän jyreällä syvällä äänellä.

Hän nojasi tukevaa, ei ylen kookasta vartaloaan raskaasti sauvaansa vastaan ja pyysi lyhyesti ja asiallisesti kuten hänen tapansa oli, saada silmäillä erästä vissiä aikaisempaa vuosikertaa lehdestä, jossa hänen isänsä joskus, kuten hän vasta nykyisin oli kuullut, oli kertonut vaatimattoman elämäkertansa. Heine Wulk, joka ei voinut sietää häntä, antoi hänelle vuosikerran ja Wedderkop meni ikkunan ääreen, jonka luona Kai Jans seisoi työssään. Wedderkop katsahti tarkkaavasti tuohon pitkään kalpeaan poikaan, jonka hän kai toisinaan oli huomannut kadulla, istahti raskaasti ja alkoi lukea ja murahteli itsekseen tuontuostakin, kuten hänen tapansa oli lukiessaan.

Tuli sitte työhuoneeseen yks' ja toinen. Eräs vaimo, jonka lapset nälkäisinä ja likaisina kulkivat kaduilla, tilasi onnentoivotuskortteja, unilukkari toi saarnalistan; sitten tuli pormestari.

"O... herra pormestari!" sanoi Heine Wulk ja kumarsi syvään.

Daniel Peters tervehti lyhyeen ja vieraasti Wedderkoppia, veti hieman ylömmäksi vaaleita housunlahkeitaan ja istuutui arvokkaasti. "Minulla ei ollut paljoa aikaa käyttää artikkeliin", sanoi hän. "Huolenpito kaupungista ei anna minulle päivän eikä yön rauhaa".

"Onpas se vahinko", sanoi Heine Wulk ja sipaisi elokkaasti hiuksiaan. "Mitä olisikaan herra pormestarista tullut", sanoi hän, "jos herra pormestari olisi päässyt tilaisuuteen oikein käyttämään sitä leiviskää, joka hänelle on annettu".

"Niin", sanoi Daniel Peters ja siveli kädellään pitkiä pehmeitä viiksiään. "Nyt saa ahertaa tämmöisenä hallituksen toimennusmiehenä. Elämä livahtaa käsistä... Ja siinä sitä on!... Luenpa teille, mitä olen kirjoittanut".

"Annahan nyt työn tuokioksi seisahtua, Kai. Ja kuuntele, poikaseni."

Daniel Peters laski kätensä polvelleen, kohotti hieman olkapäitään ja alkoi lukea kurkku kiristettynä kapeaksi -- kaikki Hilligenleissä, kun tahtovat esiintyä, puhuvat olkapäät koholla ja kurkku kapeana --: "Päällekirjoitus: Hilligenlein kaupungin tulevaisuus... Ihmeellinen on meremme, surma- ja Pohjameremme, surmameremme sillä tapahtuvain merionnettomuuksien vuoksi, Pohjameremme eroitukseksi englantilaisista, jotka kutsuvat sitä Saksanmereksi; mutta ihmeellisin on se silloin, kun sitä ei ole ikäänkuin olemassakaan, tarkoitan, kun se tarjoo meille raukoille piskuisille ihmisille avarat matalikkonsa, kun se ikäänkuin levittää ne eteemme, että me, Hilligenlein asujamet ylhäisimmästä virkailijasta halvimpaan päivätyöläiseen asti, saisimme taivaltaa ulos, ulos auringonpaisteisille matalikoille, ulos Dänensandin hietikkasärkille. Mutta miksi juuri Dänensandiin? Miks'ei yhtähyvin jollekin muulle särkälle tuolla avaralla matalikolla? Onko tämä oikeutettu kysymys? Ei, ei ja kolmasti ei! Sillä tuolla, Dänensandilla, jonka ylitse meri huuhtelee, siellä on haudattuna kunnon, vanhan, kovia kokeneen Hilligenleimme tulevaisuus ja toivo. Lukijamme tietävät, mitä tarkoitamme. Jokainen todellinen tosi Hilligenläinen -- ja niitä on, Jumalan kiitos, vielä semmoisiakin -- tietää sen.

"Kirjoitettiin armon vuosi 1813... Silloin lähetti silloinen, nyt jo kauan sitte autuaasti kuollut kuninkaallinen majesteettimme laivan Glückstadtiin, jossa laivassa oli kolmesataatuhatta riikintaalaria, jotka piti tulla hänen kuninkaallisen majesteettinsa armeijalle. Tapahtuiko se voimasta sokeain synkkäin luonnonmahtien? Ei. Tosi kristittyinä, jotka alati ja kaikkialla näkevät vanhan, perityn uskonsa voiman, sanomme me: se tapahtui tahdosta viisaan armollisen Jumalan. Laivan ajoi vahva myrsky meidän lahteemme, se hukkui miehineen päivineen ja hautautui hiekkaan. Ja oli taaskin suuren armollisen Jumalan tahto, että hän käänsi autuaasti kuolleen kuninkaamme mielen niin, että hän määräsi, että jos laiva joskus löytyisi, rahat siinä tulisivat Hilligenlein kaupungille. Ja nyt kuulkaa! Jumala, joka leikkii luonnonvoimillaan, niin että niiden täytyy palvella hänen ihmislapsiaan, on, sitte kun hän kaikkiviisaudessaan oli päättänyt auttaa meidän armasta kaupunkiamme, asettanut niin että Dänensandin hiekka, täsmälleen siitä asti, kuin nykyinen pormestari, herra Daniel Peters on ollut kuntamme asiain johdossa, on alkanut mureta ja juosta lohkelmiin; joten käy toteen runoilijan sana 'Huomassa tulevaisuuden, Arpa onnen ja onnettuuden'. Laiva on taaskin tuleva päivän valoon ja Hilligenleistä on taas tuleva 'pyhä maa', kuten sen nimi sanoo, ei ainoastaan parhaiten hallittu kunta ja isäinsä uskoa säilyttävä, vaan myöskin veroton kaupunki.

"Mutta kuitenkin ja kaikitenkin, vaikka Jumalan lempeä käsi siten suojelevana näkyy yllämme, löytyy niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä tähänkään kaikkeen, vaan vuodet vuosien perästä taukoamatta inttävät ja inttävät, että satamavirta kaivettaisiin suoraksi. Ja miksikä?

"Noiden viidentoista ravunpyydystäjänkö vuoksi, jotka pienissä vaivaisissa venheissään harjoittavat elinkeinoaan, vai noiden parinkymmenen jahdinko tähden, jotka vuoden mittaan tulevat satamaan? Ja vaikka noiden luku, kun satamavirtaa mudattaisiin suoremmaksi, nyt kasvaisikin, niin _tahdommeko_ me enemmän liikettä, enemmän eloa, enemmän kansaa tänne, tahtoisimmeko esim. uutta lehteä, joka eksyisi kirjoittamaan nykyajan marisevassa äänilajissa? Emmekö elä täällä hyvässä rauhassa? Pitääkö meidänkin keskuutemme ilmestyä noita, jotka kalvavat valtaistuimen ja alttarin perustuksia? Herra paratkoon! Emme ole nytkään enää ihan vapaat niistä. Ne hiiviskelevät jo pimeässä ympärillämme. Ne tärvelevät jo tätä pyhää maatamme. Me tunnemme heidän nimensä ja tiedämme heidän kokouksistaan."

Daniel Peters pysähti syvään hengähtäen luvussaan, ja siveli synkeän näköisenä pehmeitä pitkiä viiksiään. Heine Wulk, vielä kokonaan huumauneena, sanoi hiljaa ja juhlallisesti: "Näetkös, Kai... se on tuota, kuin kutsutaan taidoksi kirjoittaa. Otitko tarkkaan vaaria? Näes: siinä olkoon sinulle ihanne ja esikuva. Ja nyt lado tuo artikkeli... paikalla... Minä lähden kanssanne ulos, herra Pormestari". He lähtivätkin, kiinnittämättä kumpikaan huomiotaan VVedderkoppiin. Kai Jans palasi taaskin kirjasinlaatikkonsa ääreen.

Hetken perästä katsahti Wedderkop taaskin sanomalehdestään ylös, ja taaskin tuntui hänestä, kuin piilisi tuon pojan syvälle painuneissa vakavissa silmissä ihmettelevä ihmeellisen kypsä sielu, joka uteliaana ja hämmentyneenä kurkisteli ulos ympärilleen, ikäänkuin ujo hieno tyttö, joka levotonrintaisena katselee rakastettuaan, jota hän sentään pelkää, koska hän aavistaa, ett'ei tämä ansaitse hänen rakkauttaan. Sitäpaitsi oli hänellä voimakaspiirteinen suu, ja leveä leuka. Wedderkop ajatteli: "Mitkä vakavat kauniit kasvot!"

"Sepäs oli sievonen kirjoitus", sanoi hän kovalla äänellään, "se minkä pormestari äsken tuossa luki".

"Niin oli", vastasi Kai Jans säikähtäneenä. "Pormestari kirjoittaa hyvin".

"Viisaita ajatuksia!" jyrähti Wedderkop.

"Hän on kovin viisas mies", sanoi Kai Jans toimeliaasti.

"Minä luulen, että jos hän tahtoisi, voisi hänestä tulla vaikka ministeri; mutta nyt uhraa hän voimansa Hilligenlein hyväksi".