Part 38

Ja kun he nyt tutkivat sitä, -- sadat vilpittömät rohkeat oppineet, tutkivat sata vuotta, pitkässä vaikeassa työssä -- niin alkoi käydä selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että "pyhässä kirjassa" oli paljon historiallisia ja uskonnollisia erehdyksiä ja harhaluuloja, ja monellaisia eri uskoja, paljon jaloa ylevää ihmisyyttä ja paljon pahaakin, paljon kovaa ja tylyä ja paljon ristiriitaisuutta. Se oli ihana, järjestämätön, monikirjava kirja, kuten ihmeenihana, hoitamaton, monikirjava puisto.

Ja nuo uljaat miehet uskaltausivat yhä syvemmälle tuohon ihmeelliseen ihanaan puistoon. Yhä syvemmälle. Monen tiheän pensaikon läpi, ja korkeiden, ylväitten, taipumattomien puiden lomitse. Yhä syvemmälle. Arkaillen ja kuumaa tulista kunnioitusta kantaen sielussaan. Löytäisivätkö he sen pyhän maan, jota ihmissielu etsii!... Ja silloin, kuule!... silloin kuulivat he... keskellä tuota avaraa, monikirjavaa puistoa, piilottauneena viherjiin, ihmeellisiin, tiheihin pensaihin matalaan ja selkeään satakielen ihanan ja puhtaan äänen. Se lauloi ihmeellisen suloisesti, vilpittömästi ja syvästi, lopuksi niin pelokkaan kipeällä tuskaisalla äänellä iäisen voiman rakkaudesta ja ihmisluonnon jumalaisuudesta.

Ja kuten alkoi Lutheruksen päivinä monessa saksalaisessa kodissa uusi kuuma etsintä löytääksi "Jumalan sanaa", ja syttyi uusi rakkaus siihen: siten virkosi näinä meidän päivinämmekin tulinen uusi rakkaus tuohon vilpittömään sankariin, joka oli ollut niin monen oudon ja ihmeellisen puvun kätkemä ja peittämä. Se oli iloisen tulisen ahkeruuden aika. Valonkammoojain ja mustatakkisten pilkatessa ja hampaitaan kiristellessä, pelokkaiden luonteiden vaikeroidessa ovat uljasmieliset saksalaiset oppineet työskennelleet vuosikymmeniä peratakseen orjantappurapensaikkoa, jonka takana tuo sankari salattuna oli maannut kaksituhatvuotista untansa: Herää! Herää vilpitön uskollinen sankarimme! Ja vähitellen, kun monet uskolliset ja totuutta rakastavat miehet olivat työssä ja työskentelivät käsi kädessä, näimme hänen sielunsa, ja kuus' tai seitsemän tärkeintä kohtaa hänen elämässään tuli varmennetuksi; ja hän seisoi edessämme: ihmisenä.

Ihminen oli hän. Siitä on todistuksia kyllin! Ensinnäkin: hän on sanonut sen itse. Toiseksi: hän oli ajatuselämässään aikansa lapsi. Kolmanneksi: hänen luonteellaan oli erikoiset piirteensä ja puitteensa. Neljänneksi: hän on kehittynyt ja muodostunut. Viidenneksi: hänen luonteensa ei ollut ihan vapaa pahasta. Kuudenneksi: hän on erehtynyt, varsinkin siinä: hän ei palannut, eikä tullut Jumalan valtakuntakaan... Hän oli ihminen. Niin ihmeellisen hyvä ja lempeä, niin viisas ja rohkea kuin hän olikin: yksikään hänen tekonsa ja yksikään hänen ajatuksensa ei kohoo yli ihmismittojen. Hän oli ihanin ihmislapsista.

Ja ihmeellisen ihanasta ihmissielustaan on hän tuonut meille uskon jokaisen ihmissielun ylevään jumalaiseen arvoon ja merkitykseen, ja perustuen tähän uskoon, uskon tuntemattoman iäisen voiman hyvyyteen ja läheisyyteen, ja tästä samasta uskosta, ikäänkuin mehevästä voimakkaasta maasta täyteläs raskas hedelmä, versoovan uskon ihmiskunnan tehtävien ihanaan ratkaisevaan suuruuteen ja niiden ihmeellisen korkeaan päämäärään: Jumalan valtakuntaan. Ja on siten kohottanut valoon ihmiselämän tarkoituksen ja arvon, ja iäisesti aateloinnut sen.

* * * * *

Ja nyt työnnämme puoleen, mitä hänessä oli hänen aikansa ahtauksia ja harhaluuloja: hänen uskonsa henkiin, hänen ihmetekonsa, hänen uskonsa ruumiilliseen ylösnousemiseensa ja Jumalan valtakunnan läheisyyteen. Ei edes hänen siveysoppinsa, niin ylevä kuin se onkin, enää sido ajan lapsia, joka on niin kokonaan toinen, kuin hän voi ajatella.

Me työnnämme puoleen kaikki ne opitkin, joita ihmiset, Paavalista ja evankelioista alkaen ovat sommitelleet Jumalasta ja hänestä ja paljosta muusta.

Me hylkäämme siis Jumalan äidin ja pyhät, paavin ja messut. Pois ne! Jumala on lausunut tuomionsa siitä kaikesta saksalaisen tieteen kautta, ja on tuominnut ne kuolemaan.

Kolmiyhteisyydenkin hylkäämme ja syntiinlankeemuksen, ja iäisen Jumalanpojan ja hänen verensä lunastusvoiman ja ruumiin ylösnousemisen. Miksi uskoisimme niihin kaikkiin? Eivät ne tee meitä iloisemmiksi, eikä pyhemmiksi. Ja ylipäätään, mitä on noilla asioilla tekemistä uskon kanssa: nehän ovat tietoa. Ja ovat väärää tietoa. Saksalainen tutkimus on ruhjonnut ne. Ne saattavat aikoinaan olla olleet ihmiskunnalle hyvät ja siunaukseksi, ja muodostaneet suojelevan ristikkoverkon hennon Vapahtajan kuvan ympärille. Nyt niitä ei enää tarvita. Pois ristikot tieltämme! Ne jotka enää katsovat niihin, ovat joko tietämättömiä, tai teeskentelijöitä. Kuinka suloinen ja ihana on nyt kuvasi, Vapahtaja! Kuinka vilpitön ja lapsekkaan suora on uskosi!

Todellakin, sinä uskoit ilman suurta näkyvää perustetta, ja sinä uskoit ilman suuria näkyviä tuloksia. Sinun "isäsi taivaassa", hän salli sinun todella joutua syvään hätään ja syvään yöhön, ikäänkuin olisi hän armotta ja säälittä. Ja mitä ovatkaan ihmiset, joiden arvon kohotit niin korkealle, tehneet sinulle, oi sankari! Mutta sisällisesti, sisällisesti oli sielullasi ääretön ihana voitto korkeasta ylevästä uskostaan. Kuinka syvällä ilolla se täytti sinut, kuinka sädehtivät silmäsi, kuinka voimakas olit, ja kuinka lempeä! Oi, uskosi teki sinusta suloisimman ja ihanimman valon, joka loistaa ihmiskunnalle.

Siksi, olkoon tuntematon iäinen voima, mitä ja kuinka se olkoonkin, ja menetelköön kanssamme miten ja kuinka se tahtookin: sinun uskosi, sinä ihanin ihmislapsista, on meidän uskomme. _Tämä_ on uskomme: Me tunnemme, tunnemme itsessämme salatun iäisen voiman ja uskomme siihen kuin iäisesti hyvään, turvalliseen ja pyhään. Ja astumme sen eteen pelokkaan hartaalla lapsenrakkaudella: turvaudumme siihen, iloitsemme siitä, kamppailemme ja haemme itsemme lähelle sitä. Ja voitamme siitä ilon, joka levittäytyy oloomme kuin sunnuntai rauha, saamme kyvyn antaa korkean arvon omalle ja jokaiselle sielulle, saamme valppaat avoimet silmät, voimaa kaikkeen uljaaseen edistykseen, ja iloisen luottavan toivon ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Tämä usko on meidän uskomme, ei siksi, että hän, jolla ensiksi oli tämä usko, oli mikään iäinen ihmeolento, ja että hänellä muutenkaan olisi mitään sitovaa voimaa sisälliseen elämäämme nähden. Mikä voima voisikaan sitoa ihmistä näissä asioissa? Kuinka voisi näissä asioissa toinen sielu sitoa uskonsa käskyllä toisen sielun? Ihmisen sielu seisoo näissä asioissa yksin omalla pohjallaan. Vaan on tämä usko siksi meidän uskomme, että se avaa parhaimman sielussamme hereille. Olen koko elämäni siinä tilassa, että minun täytyy kysyä sielultani: "Sieluni, sinä et lakkaa tavoittelemasta ja etsimästä onnea. Sanohan sieluni: mikä nyt voi tehdä sinut tyyneeksi, lujaksi, luottavan, juhlivan iloitsevaksi ja iloiseksi?" Silloin vastaa se: "Siksi voi minut tehdä se usko, joka oli tuolla sankarilla. Hän oli oikea, kokonainen ihminen; siksi löysi hän tuon oikean ihmisuskon. Auta minua, iäinen voima, sinä salainen ja salaperäinen, lempeä, isä, auta minua, että minäkin saisin sen."

Ja nyt iloitkaa, lapset koko maassa, ja heidän opettajansa! Vielä pitää teidän vastaanottaa ja antaa väärää sekaista tietoa, jolla ei ole mitään tekoa uskon kanssa, ja joka on hyödytöntä ja vahingollista. Iloitkaa; se kaikki on kohta joutuva romukammariin. Te olette saavat iloita vaatimattomasta kirvesmiehestä Jesuksesta, tuosta ihmeellisestä puhtaasta sankarista, ja olette saavat ottaa hänen korkean ylevän lapsenuskonsa mukaanne elämään.

Iloitse, varttunut nuoriso koko maassamme! Kirkko taistelee järkeä vastaan, jonka Jumala meille on antanut, ja taistelee kaikkea jaloa elämänhalua vastaan. Katsokaa: tässä on usko, joka iloitsee, riemuitsee jokaisesta tieteen voitosta, usko, joka on lähellä jaloa kreikkalaisuutta.

Oppineet ja taiteilijat, iloitkaa! Kuinka seisoittekaan sekauneina ja päitänne pudistellen tuon muodottoman, oudon ihmekuvan edessä. Kirkko oli pystyttänyt sen keskelle ihmiskunnan tietä; te vältitte kaaressa, ettekä tietäneet, mitä sillä tehdä. Nyt seisoo hän tuossa, tiellä nytkin, vilpitön, pelokkaan kysyvä ihmislapsi, ja katsoo teihin syvine, vilpittömän uskollisine silmineen. Ihmeellisen ylevä, ja kuitenkin ihmisellinen on nyt ihmiskunnan tie.

Te saarnaajat kummassakin kirkkokunnassa, te, joilla on rohkea, vapaa mieli, iloitkaa tekin! Teitä ei enää tulla ahdistamaan ja pakoittamaan julistamaan mieletöntä maailman kuvaa, väärää ja pikkumaista Jumalaa, ja epähistoriallista, uusilla ja uusilla hämmentävillä koruilla peitettyä Vapahtajan kuvaa. Vaan olette te saavat välkkyvin silmin julistaa vilpittömän uskollisen sankarimme elämää, tekoja ja uskoa, ja olette profeettasilmin ja profeettasanoin saavat puhua ihmiskunnan tulevaisuudesta, joka rientää kohti autuasta Jumalanvaltakuntaa.

Iloitse, valtio!... Kirkko on käyttänyt sinua kelpolailla hyväkseen. Se on tehnyt sinut palvelijakseen ja kätyrikseen, ja sitte on palkaksi pettänyt ja nylkenyt sinua. Sehän uhkui salaisuutta ja salaisuuksia, ja pyyleni ja voimistui. Saksalainen tutkimus on riistänyt siltä sen salaisuudet. Millä se nyt siis enää hallitsisi ja vallitsisi kansaa, halkoisi sitä ja pidättäisi? Jokainen voi nyt omin korvin kuulla tuon satakielen ihanan vilpittömän laulun ja selittää sen omalla tavallaan.

Iloitse, kristikunta! Sinun asiasi on ollut aikanamme huonoissa käsissä. "Paavin" ja "Jumalan sanan" avulla et olisi valloittanut maailmaa. Mutta tuon vilpittömän sankarin ja hänen uskonsa ovat Kiina ja Jaapani ja India omaksuvat. Jos heillä on sielut kuin meillä, niin ovat he tulevat tähän uskoon. Sillä tämä usko on ihmissielun mukainen; ihmissielu tarvitsee sitä ja avautuu sille.

Ja iloitse sinäkin, sieluni! Hetki vielä viivähdä, ja mieti; ja iloitse! Kuinka on saksalainen tiede kohottanut valoon paljon, paljon, joka on ennen ollut pimeydessä. Tehköön tuo valo hetkeksi ehkä kipeätä sinulle, sieluni; silmäsi ovat tottuvat siihen, sieluni, sinä päivälintu. Näetkö nyt selvästi edessäsi maan? Iloitsetko? Mikä pyhä maa! Mikä tulevaisuuden iloa läikkyvä maa! Hetki vielä katsele ja mieti... Noin: nyt ei enempää! Nyt nouse, iloiseen työhön, sinä pelonalainen! sinä iloinen ja iloitseva! sinä Jumalan seuralainen!

* * * * *

Heinke Boje istui kammarissaan pöytänsä ääressä lampun valossa ja luki.

Kun tuli yö, kohosivat kaikkialta ojista ja notkelmista raskaat usvapilvet ja luikersivat kuin harmaat käärmeet Hilligenlein kaupungin ympärille. Ja livahtivat kaduille ja ilmestyivät ihmisille ja säikähdyttivät heidät siinä kun ne kaamean hiljaisesti solahtivat tietään, ja täyttivät lopulta koko kaupungin kattoihin ja leveän tornin lyijykattoon asti, ja peittivät kaiken valon.

Kun Heinke Boje puoliyöstä oli lukenut loppuun, aukaisi hän ikkunan ja katsahti ulos, ja näki tuon muodottoman samean usvailevan huurun ulkona, ja tunsi rintansa ikäänkuin liika ahtaaksi ja häntä alkoi peloittaa. Ihmisolemisen koko epävarmuus ja paino ja taakka, ja yksityisen ihmissielun kamala yksinäisyys ilmestyi hänen sielulleen, ja rasitti ja ahdisti häntä. Ja hän itki itseään ja kaikkia ihmisiä ja häntä, joka nyt kulki yksin tietään, tuossa harmaassa, kylmässä, muodottomassa usvassa. Häntä ei seurannut kenenkään rakkaus, ja yksin, ilman ainoatakaan, joka olisi jakanut hänen uskoaan ja toivoaan, sai hän matkata.

Mutta sitte johtuivat hänen ajatuksensa häneen, josta hän juuri oli lukenut, tuohon armaan suloiseen, voimakkaaseen ihmiseen ja hänen uskoonsa. Ja hänen uskonsa turvissa rohkeni hänkin taas antaa uskolleen vallan. Ja hän uskoi ja rukoili, kuten hänkin oli uskonut ja rukoillut.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Neljännesvuotta myöhemmin, kun Heinke Boje istui Itäholsteinissa Peter Volquardsenin äidin rinnalla aamukahvia juomassa, kädessään välkähtelevä kihlasormus, sai hän ensimmäisen pitemmän kirjeen Kai Jansilta. Se tuli Kapstadtista. Hän hypähti ylös ja juoksi ylös makuukammariinsa ja luki kiihkein silmin. Molemmat matkaajat olivat astuneet maihin Kapstadtissa, ja aikoivat nyt tarkasti punnitun suunnitelman mukaan matkustaa läpi kaikkien englantilaisten siirtomaiden aina Krokodiilivirralle asti. Kaksi vuotta olisi matka kestävä. Senjälkeen aikoivat he, jos vaan näytti mahdolliselta, maitse mennä yli meidän läntisiin siirtomaihimme. Mutta kirje ei viivähtänyt kauan tässä asiassa, vaan livahti pian kaikenlaisiin persoonallisiin kokemuksiin, vanhoihin ja uusiin, pienempiin ja suurempiin ja puhui mielialoista, joita ne olivat herättäneet mielessä, ja antoi se lukijattarelle vilkkaan eloisan kuvan kirjoittajan sielun tilasta. Kirje oli ihmisen, joka on kypsynyt kieltäymykseen, ja nyt uljaana ja hiljaisin vakavin silmin kulkee yksinäistä tietään. Kerran vaan ilmaisi eräs pieni käänne kirjeessä kuin tulista, pohjalla piilevää tuskaa, mutta se kätkeytyi samassa ja nopeasti ilkkuvaan leikkiin.

Heinke oli ylen onnellinen kirjeestään. Hän oli pelännyt, että hän kuitenkin voisi kääntyä katkeroituneena hänestä ja kirjoittaisi kylmästi ja vieraasti, tai että hän ehkä valittaisi suurta hätäänsä. Mutta nyt kirjoittikin hän samalla niin suloisen omaisesti ja niin rohkean uljaasti. Oi, hän kuuli sen yhtä hyvin hänen vakavista kuin hänen leikkisistäkin sanoistaan, _kuinka_ suloisen omaisesti ja _kuinka_ uljaasti! Hän luki kyynelsilmin yhä uudelleen ja uudelleen kirjeen, ja istui kohta pöydän ääreen, ja kirjoitti hänelle vastaukseksi pitkän kirjeen, joka oli täynnään hänen suurta iloaan ja hänen tulista ystävyyttään.

Siitä asti vaihtoivat he tuontuostakin ystävällisiä sisältörikkaita kirjeitä. Heinke ajatteli toisinaan suurella kaipauksella häntä; mutta useimmakseen tyyneen levollisesti, ikäänkuin ihminen, jolla on kaunis rikas maatila hallussaan, ja toinen kauempana, jonka omistuksesta hän on turvassa ja varma. Hän iloitsi kuin lapsi jo edeltäkäsin siitä päivästä, jolloin hän joskus palaisi. Kuinka suloista se olisi! Kun hän istuisi vieraana hänen pöytänsä ääressä! Mikä rakas tervetullut vieras! Kuinka hän vallan pilaisi ystävyydellään hänet! Ja kuinka hän kiusottelisi ja laskisi leikkiä hänen kanssaan, ja tarkkaisi, mikä olisi hänelle mieleen, mikä ei.

Ja eräänä päivänä ilmoitti hän Kaille, että hän nyt eli yhdessä kodissa ystävänsä kanssa, ja taaskin eräänä päivänä, että hän odotti ensimmäistä lastaan, ja taaskin, että hän oli synnyttänyt pienen pojan. Kuumalla ilolla, ja salaisella, pelokkaan aralla ylpeydellä kuuli hän hänen kirjeistään, kuinka raskaasti nämä sanomat olivat koskeneet häneen. Hänhän tahtoi ja hänhän toivoi niin tulisesti, että hän pitäisi hänestä, pitäisi aina, aina. Hän ei voinut kestää ajatusta, että joku toinen omistaisi hänet, ja hän voisi unohtaa hänet. Ja hän kirjoitti hänelle liikuttavin sanoin, kuinka onnellinen hän oli, tuntiessaan hänen rakkautensa kalleutta, ja että hänellä oli niin suloisensuloinen toivo: joskus kun he molemmat olisivat vanhempia ja rauhallisempia, silloin asuisivat he talo talon vieressä: "Ja joka aamu, joka aamu tulisi joku lapsista ja toisi sinulle aamutervehdykseksi kukkasen, ja joka ilta istuisit sinä luonamme saman lampun ääressä". Kai mukautui vastauksissaan tähän ajatukseen, ja kehitteli ja kuvasi sitä, milloin hullunkurisen leikkisästi, milloin niin vakavasti ja eloisasti, että Heinke ratkesi tuliseen itkuun.

Siten kului puoli neljättä vuotta. Hän eleli erinomaisessa sovussa ja onnessa miehensä kanssa, iloitsi hänen kanssaan lapsestaan, joka nyt jo juosta livisti heidän välillään ja älykkäin silmin katseli kuvia, joita isä hänelle näytti, ja odotteli toista lastaan.

Näihin aikoihin alkoi sanomalehdissä olla ensimmäisiä uutisia kapinasta, joka oli alkamassa siirtomaissamme, ja joka on maksanut meille niin paljon jaloa verta. He eivät sentään olleet huolissaan matkustajansa kohtalosta, hän oli nimittäin kirjoittanut viime kirjeessään, että he matkan kalleuden ja vuodenajan vuoksi olivat luopuneet aikeestaan matkustaa maata myöten siirtomaihimme; he aikoivat nyt sinne Kapstadtin ja Swakopmundin kautta. Mutta kun he sitte eivät kymmeneen viikkoon saaneet mitään tietoja, alkoivat he sentään tulla levottomiksi.

Silloin tuli vihdoinkin kirje. Kain ystävä kirjoitti Windhukista "rakkaan ystävänsä ystävättärelle"... "Me päätimme sittenkin, kun saimme saattueen buureja seuraamme, matkustaa vaunuilla Griqua-maan halki Suur-nama maahan, ja pääsimmekin onnellisesti perille ja aioimme juuri erota buureistamme käväistäksemme muutamilla farmeilla. Silloin tuli yöllä eräs siirtolainen nuotiollemme pakomatkalla, ja kertoi, että hänen kotiaan vastaan oli tehty hyökkäys ja että hänen vaimonsa ja kolme lastaan harhailivat ulkona viidakossa. Silloin nousimme Kai Jans ja minä ylös, erosimme kohta buureista ja hiivimme pimeän suojassa hänen asumuksensa lähistölle ja löysimme viidakossa hänen vaimonsa ja lapset, ja matkustimme sitte päivä- ja yömarsseissa, ja jalan, kuumaa kuivaa hiekka-aavikkoa ja kalliolouhikkoa, pohjoista kohti, usein ihan janoon nääntymäisillämme, ja aina vaarassa. Tällä matkalla rasittui ystävämme liiaksi. Tiedätte, että niiltä ajoilta asti, jolloin hän palveli merimiehenä Klaralla, hänen sydämensä ja keuhkonsa ovat olleet heikot. Lisäksi ei hänen vilkas mielikuvituksensa antanut hänelle unta pakomme aikana niinäkään öinä, jolloin me toiset olimme ottaneet vartioimisen toimeksemme. Lisäksi oli hän aina valmis kantamaan pienintä lasta, pientä pyyleätä poikaa, joka taukoamatta itki. Lyhyesti, kun saavuimme Rehobothiin, jossa alkoi olla jonkunverran turvallisempaa, sairastui hän vaikeaan keuhkotulehdukseen. Tästä sairaudesta, joka tuli äkisti ja kiivaasti, ja yhtä äkisti meni ohitse, on hän nyt jotakuinkin toipunut, mutta lääkäri ei kuitenkaan tiedä, miten hänen kanssaan käy, koska nyt vasta ilmenee, kuinka vaikeaa laatua hänen sydäntautinsa on. Olen käyttänyt hyväkseni sopivaa tilaisuutta ja tullut hänen kanssaan tänne Windhukiin, ja tuon hänet täältä, jos lääkäri siihen vaan jollakin muotoa myöntyy, Saksaan, jotta te ja hänen kotiseutunsa ja sen terveyslähteet taas saisitte hänet terveeksi.

"Nyt rohkenen vielä kirjoittaa seuraavaa: Tiesin matkamme alusta asti, että ystävääni oli kohdannut kova suru, vaikk'ei hän sanallakaan puhunut siitä minulle. Mutta hänen käytöksensä ilmaisi minulle, mitä hänen suunsa ei tahtonut tunnustaa. Hän oli kyllä tavallisissa oloissa samallainen, kuin hänet tunnette: vilpitön ja kirkasmielinen, osoitti valpasta harrastusta tuon vieraan maan oloihin, ja oli aina ystävällinen ja avulias, ja aina kaikkien ystävä. Mutta kun hän oli yksin, ja luuli, ettei kukaan huomannut häntä, tapasin minä hänet usein omituisessa mielentilassa, toisinaan vaipuneena kokoon, kasvoillaan hiljainen suru, ikäänkuin ihminen, jonka kaikki toivot ovat joutuneet haaksirikkoon, toisinaan taas silmät merkillisen kuultavan loistavina, ja etäisinä ja onnellisina, ikäänkuin ihmisellä, joka hengissään jossain kaukana, kaukana näkee rakkautensa hymyilevän ja leikkivän onnessa ja ilossa. Minä en tietänyt, mikä se oli, joka saattoi hänet noin vaihteleviin mielialoihin; kuitenkin arvelin jo kauan, että molemmat, sekä tuo hänen toivoton että myöskin hänen iloinen ja iloitseva mielialansa olivat jossain yhteydessä teidän kanssanne; sillä kun hän johtui puhumaan nuoruudestaan ja kodistaan, puhui hän lopuksi aina teistä.

"Mutta ensimmäisenä päivänä Rehobothissa, eräänä iltapäivänä, kun hän huomasi että häntä uhkasi vaarallinen sairaus, ja hän vielä kiireesti aikoi kirjoittaa teille, mutta kohoova kuume herpaisi hänen kätensä, niin että hänen täytyi jättää kynä: silloin sanoi hän, äänessään täydellinen levoton mielenmasennus, että hän oli kestänyt ja voittanut elämässään paljon kovaa, että hän oli saanut kamppailla, vieläpä itse vanhoja ja mahtavia hengenvoimiakin vastaan; mutta yhtä asiaa hän ei voinut voittaa mielessään, ja saada itseään siinä tyyneeksi, ja se oli se, että hän oli menettänyt teidät, ja menettänyt omaa ajattelemattomuuttaan.

"Minä olen asioita raittiisti punnitseva ja melkein kylmä ihminen -- hän sanoo, että hän juuri siksi on etsinyt minut ystäväkseen, että minä jäähdyttäisin hänen kiihkeätä kuumaa vertansa --: minä sanoin hänelle, että mieltymyksen ja kiintymyksen voi kasvattaa äärettömäksi mielessään, jos sitä jokapäivä ravitsee kaipauksella ja vilkkaalla mielikuvituksella. Mutta hän vastasi minulle, että hän tuntee teidät lapsesta asti. Ja vaikka hän kyllä hyvin tuntee teidän vikanne ja virheenne, jotka ovat samat kuin koko perheessänne, niin merkitsette te kuitenkin hänelle lapsuudestanne saakka kaikkea, mikä on kaunista ja armasta ja puhdasta.

"En tahdo kertoa teille enempää hänen sairaudestaan, kuin että hän kuumehoureissaan yhtäpäätä lohdutteli jotakin poikaa, jota hän kantoi hietikkoja ja pensaikkoja, se ei ollut sentään se lapsi, jota hän täällä kantoi pakoretkellämme, vaan teidän, se, jota odotatte. Kummallisessa sairaan mielensä sekaannuksessa toi hän sen teille, kantoi pitkiä vaivalloisia teitä, kovasti ponnistellen, te seisoitte jossain etäällä ja katselitte häntä kohden ja moititte, että hän tuli niin hitaasti.

"Minä tapasin loppupuolella hänen päiväkirjaansa, jonka hän antoi minulle, muutamia muistiinpanoja; jotka vielä liitän tähän kirjeeseen. Aluksi on siinä muutamia huomautuksia Vapahtajan elämäkerran suhteen, jotka korjaavat joitakin jäykempiä kohtia kirjoitustavassa ja lievittävät muutamia jyrkkyyksiä siinä. Muut muistiinpanot käsittelevät hänen suhdettaan teihin. Kai tarkoituksessa saada niistä lohdutusta ja vahvistusta kärsimyksessään, on hän kirjoittanut muistiin mietelmiä ja ajatuksia, jotka voivat antaa hänelle kumpaakin. Kirjoitan tähän vaan seuraavat: Koska Jumala tahtoi vapahtaa minut ja hänet kovasta tuskasta, toimitti hän niin, ett'en saanut häntä; sillä minun täytyy pian kuolla... Nyt olen se minä yksin, joka kärsin; he molemmat elävät minun kieltämykseni vuoksi puhtaassa rauhassa... Minun pitää elää ja kestää rohkeasti, jotta heillä olisi auttaja, jos he ehkä joskus joutuisivat hätään ja puutteeseen... Kuinka moni onneton hyljätty on saanut elää saamatta ainoatakaan ystävällistä sanaa rakastetultaan; minä taas olen hänelle kallis ja rakas, sen näen hänen jokaisesta kirjeestään... Minä tahdon uskoa, että se, jota kärsin, että sillä on hyvä tarkoituksensa; se tekee minut vakavammaksi ja pyhemmäksi, ja siksi en saa vaipua epätoivoon... Minä tahdon ajatella vanhempia päiviäni, jolloin joskus olen kestävä olla hänen luonaan, niin, jolloin olen voiva iloita siitä, että olen hänen luonaan... Jos hän olisi minun vaimoni, niin pelkäisin joka sydämentykähdyksellä ja jokaisesta pistoksesta selässäni, että nyt sairastun ehkä pitkäksi aikaa tai kuolen: mutta nyt olen ihminen, aina altis ja valmis iäisen voiman edessä, suokoon se sitte minulle terveitä tai sairaita päiviä tai kuolinhetkiä.'

"Kirjoitan tämän kaiken teille, ja lähetän sen postissa, joka lähtee ylihuomenna, jotta sitte voisitte joko kirjoittaa hänelle, mitä tämän jälkeen arvelette hyväksi, tai toisessa tapauksessa tietäisitte koko hänen tilansa, jos muutaman viikon kuluttua sähköttäisin, että tuon hänet kotiin!"

Semmoisen sisältöinen oli hänen ystävänsä kirje.

Kolmea viikkoa myöhemmin tuli sähkösanoma: "Jans 21 päivä toukokuuta Hampurissa."

Silloin matkustivat ne kaksi ihmistä, jotka lapsesta asti olivat seisoneet häntä lähimpänä: Heinke Volquardsen ja viljakauppias Lau 21 päivänä toukokuuta, aamusti aikaiseen, Hampuriin.

* * * * *

Kun Pe Ontjes Lau kohta perille saavuttua lähti hotellista satamaan hankkimaan tietoja, näki hän höyrylaivan, joka verkalleen tuli Blohmin ja Vossin editse virtaa ylös. Hän riensi kiireesti Afrikalaiturille ja saapui sinne melkein yhtä aikaa kuin laivakin ja meni laivalle.