Part 32

Avioparilla oli viisi lasta, jotka kasvoivat suuressa kylässä, ja saivat siinä nähdä ja oppia, mitä kyläelämä tarjoo nähtävää ja opittavaa elokkaassa, jalossa kansassa. Vanhimmalla lapsella, jonka nimi oli Jesus, oli merkillisen kirkkaat ja syvät silmät, jotka kätkivät syvyyteensä ne tyyneet ja kauniit kuvat, jotka avautuivat niiden eteen; ja oli hänellä tunnelmista rikas hieno sielu, joka tietämättään ajatteli ja mietiskeli kaikkea, jota se näki, sisäisessä hämäryydessään hiljalleen, ja ihanasti selitti sen kaiken, joka hämäryys lapsuusvuosien edetessä hiljalleen kirkastui ja kirkastui.

Lapsi on astellut rengin vierellä, kun tämä kynteli pellolla, ja on nähnyt äitinsä suruisana, kun hän odotteli viimeistä lastaan, ja nähnyt hänet yht'äkkiä syvästi iloisena, kun hän piti vastasyntynyttä sylissään... Hän on mennyt leikkitovereineen ulos kukkuloille, kun kukoistivat ensimmäiset kukkaset kedoilla. Kädet kukkasia täynnä seisoivat he, ja katselivat aavalle yli maiden ja kohden sinistä merta lännessä. Samana iltana kertoi äiti, että naapurinpoika oli vihamielellä jättänyt synnyinkotinsa ja lähtenyt vieraisiin maihin. Häntä seurasivat huolet ja surut, sillä hänellä oli kevyt veri... Hän on nähnyt viljapellon, joka oli kukkulan rinteellä, valkeentuvan leikattavaksi, ja on toisten lasten mukana seisonut ovella, kun eräs kylän tyttäristä vietti häitään. Aamulla kertoi äiti morsiusneidoista, jotka palavat kynttilät käsissään yöllä menivät läpi kylän... Hän on pellolla ollut auttamassa, kun tehtiin siteitä, ja ohdakkeet sidottiin mukaan jalallisiin ja pistivät sitojan käteen; samana päivänä, illalla, kun hän tuli isänsä kanssa kotiin, kuulivat he kyläraitilla, että kylän rikkain talokas oli kuollut, ja ihmiset puhuivat siitä, että hän veljineen oli ollut ahne ja likainen mies... Hän on nähnyt paimenen lammaslaumoineen tulevan kylän läpi, ja kylässä kertoo paimen -- verkalleen kulkevat lampaat edelleen --: että hän koko yön oli etsinyt erästä lammasta, vasta aamulla oli hän sen löytänyt; ja paimenen näivettyneet vanhenneet kasvot olivat loistaneet ilosta. Samana päivänä, myöhään illalla, oli naapurin vaimo vielä juossut heille ja kertonut: tuo kevytmielinen naapurin poika, joka kolme vuotta sitten niin muhkeasti ja käyttäen niin ylpeitä sanoja oli jättänyt vanhempainsa kodin ja kotikylänsä, oli nyt palannut. Hämärissä oli hän tuntikausia seisonut kyläraitilla ja tuijottanut valoja kohden vanhempainsa kotona... oli seisonut ryysyisenä. "Ja niin kurjissa ryysyissä sitte! Ja nyt, mitä arvelette?... kuuletteko?" Ja he kuulivat kylästä laulua ja riemua. Niin suuresti iloitsivat vanhemmat, että hän taas oli palannut. Silloin nousi lapsi vuoteeltaan ja meni ulos oven eteen, ja kuuli hälyn ja riemun.

Kaupunkilaislapsi? Mitä näkee kaupunkilaislapsi maailmasta, luonnosta ja ihmiselämästä? Niin vaivaisen, pienen, ruman osan. Mutta maalaislapsi, hän näkee koko maailman, ja kaiken mitä siinä on, pienoiskoossa.

Hän oli arka varovainen lapsi; hän seisoi syrjässä, ja katseli hiljaisin ihmettelevin silmin elämää. Hän leikki kyllä toisten lasten kanssa; mutta usein tapahtui, että hän astui syrjään leikkivästä joukosta, aivan kuin tahtomattaan, aivan kuin astuisi joku näkymätön hänen luokseen ja sanoisi kevyen vakavasti: "Astu hiukan syrjään". Silloin muuttuivat lapsen silmät hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi; niiden ylle laskeutui kuin harso harson päälle. Mutta hänen sielussaan ei tullut hämärää; vaan mitä enemmän ulkomaailma haihtui häneltä hämärän verhoon, sitä kirkkaampana alkoi sädehtiä hänen sielussaan hiljainen kirkas valo, joka kasvoi, ja ihmeellisesti täytti koko sielun, täytti niin puhtaalla loistolla ja niin armaalla lämmöllä. Tuskassa ja sulossa seisoi lapsi kuin korkeassa salissa, korkeiden ovien edessä, jotka kohta, kohta avautuisivat... "nyt... kohta... ja minä näen koko autuaan taivaanloiston..." Silloin tulivat nuo leikkivät lapset ja herättivät hänet ja sanoivat toisilleen: "Jesus uneksuu taaskin. Katsokaas, kuinka hän uneksuu." Silloin palasi hän toisten lasten luoksi, silmät yhä vielä kuin suloisen muiston huikaisemina ja kasvoillaan hiljainen tuskan ilme.

Joka lauantai istui hän lapsuutensa ja nuoruutensa päivät muiden kyläläisten kanssa kylän koulu- ja rukoushuoneessa, jossa vakava opettaja verkkaan ja juhlallisesti luki vanhoja aika- ja rukouskirjoja. Pappismielisenä ja kiihkokansallisena -- luki hän, otsa synkeänä ja tylynä ne lukemattomat käskyt, jotka Jumala oli antanut. Yhtäpäätä kuului: "Tee se... Tee se... Jos teet _sen_ ja _sen_ ja _sen_... niin olet Jumalalle otollinen..." Hän kuunteli arkana ja säikähti ja kaihti ja alkoi pelätä eikä voinut ymmärtää sitä... Silloin laski opettaja kirjan kädestään ja otti toisen, ja nyt lämpeni tuon vakavan nyreytyneen miehen ääni ja hänen silmänsä kuumenivat. Hän luki sankareista, jotka muinoisina aikoina nousivat hänen kansastaan, kuin koivut kanervikkokankaalta. Raskaasti ja yksinäisyydessä kamppailivat ne ajatustensa kanssa, voisivatko he selvittää sen, joka lepäsi kuin painava raskas arvoitus kaiken ihmisolemisen yllä: syntymän ja kuoleman arvoitus, omantunnon ja Jumalan, syyllisyyden ja oikeamielisyyden arvoitus, ja kuinka voi hieno syvä ihmismieli löytää läpi elämän, ja säilyttää mielensä rauhan ja viattomuuden. Ja muutamat näistä mietiskelijöistä, näistä sankareista tunkivat ja taistelivat läpi tuskan ja pelon ja läpi yön, ei omalla voimallaan, vaan kuin lapset, jotka hätäyneinä rientävät läpi pimeän, pelokkaina... kuinka tykkiikään sydän!... ja saapuvat lopulta äitinsä levitettyyn syliin; hetken vielä nyyhkyvät he sykäyksittäin uhkarohkeuttaan ja pelkoaan, sitte tyyntyvät he ja nauravat: niin riensivät nämä sankaritkin, sattuman varaan vaan, heittäysivät sokeassa kuumassa uskossa ja luottamuksessa iäisen voiman jalkoihin: "Iäinen voima! Me uskomme, että sinä olet hyvyys!" ja sitte, täten valloittamaltaan ja saavuttamaltaan ihanalta rauhan- ja levonpaikalta, loistavat uljaat kasvonsa käännettyinä kansaansa kohden, puhuivat he Jumalasta vieraan ihmisen syvästä sielunhädästä, ja Jumalan suuresta hyvyydestä, ja siitä ihanasta Jumalan ihmeellisen avun toivosta, Vapahtajasta, joka oli tuleva ja puhdistava kansansa ja tekevä sen onnelliseksi.

Poika kuuli nämä suurten pyhäin sankarien puheet ja sanat, ja hänen nuoren puhtaan sydämensä täytti ylevä salainen ihanuus. Kaikki tuo äskeinen "Tee se ja tee se" oli unohtunut. Kaikki tuska oli haihtunut. Hän näki edessään, ja uneksi myöhään yöhön noista uljaista pyhistä sankareista, jotka niin tulisesti olivat uskoneet Jumalan hyvyyteen ja niin tulisesti olivat rakastaneet onnetonta kansaansa, varsinkin uneksi hän uljaimmasta ja jaloimmasta heistä kaikista, hänestä, jonka vielä piti tulla, Vapahtajasta, ja nukahti autuain mielin ja posket hehkuvina.

Oli kylässä yksinkertaisia vaatimattomia perheitä, jotka kuuluivat siihen puolueeseen, jonka muodostivat hiljaiset maassa. Nähtävästi kuuluivat hänen vanhempansakin siihen puolueeseen. Istuen kynnyksellä tai lieden ääressä kuunteli hän herkin avoimin sieluin, mitä vanhemmat ja naapurit ammoisista ajoista uskoivat ja uneksuivat: Jumalasta, joka lukemattomien hyvien enkelien kanssa asuu sinisessä ihanassa taivaassa, ja perkeleestä, joka myöskin asuu siellä, mutta synkeässä nurkassa, raskaitten harmaiden pilvien takana, jotka pohjoisessa lepäävät taivaan rannalla, hänen luonaan on lukematon joukko pahoja enkeleitä. Ja Jumala ja hänen omansa, ja perkele ja hänen omansa toimaavat ja hommaavat päivät ja yöt, kutovat ja kirvottavat, parantavat ja särkevät. Kaikki sairaus ja kaikki mielenharha on pahojen enkelien lahjaa. Kuinka kiduttavatkaan pahat henget sairaita kylässä! Ja heikkomielisessä, joka asuu toisessa päässä kylää vanhempainsa luona, asuu seitsemän pahaa henkeä, ja pakottavat hänet kirkumaan, niin että se kuuluu läpi kylän. Mutta se kaikki on vielä muuttuva. Vieraat ihmiset ja pahat henget eivät enää ole tuottava kiusaa ja vaivaa. Sillä onhan tuleva "Vapahtaja". Hän, joka on suurin pyhistä sankareista. Muutamat sanovat: hän on oleva enkeli ja tuleva taivaasta; toiset taas: hän on oleva ihminen, ja polveutuu vanhasta köyhtyneestä kuningassuvusta. Hän on Jumalan avulla perustava Jumalan valtakunnan, joka on ulettuva pohjoisista nummikylistä aina etelän suureen kaupunkiin asti. Ja silloin on oleva koko kansa vapaa ja pyhä ja onnellinen.

Siten kuuli lapsi kaiken, mitä eli hänen kotikylässään kirkonuskontoa ja kansanuskoa näinä raskaina levottomina aikoina. Hän ei arvostellut kuulemaansa. Hän ei ylipäätään hylännyt tai halveksinut ainoatakaan kohtaa kansansa uskossa tai taikauskossa. Hän eli, kuten koko hänen kansansa ja koko hänen aikansa, keskellä lumottua maailmaa. Hänellekin laskeusivat koko hänen elämänsä ajan enkelit taivaasta maahan. Hän näki saatanan lentävän maahan kuin salaman, ja hän piti sairaita ja heikkomielisiä ihmisinä, joissa pahat henget riehuivat. Hän uskoi, että ihminen Jumalan tai pahanhengen voimalla voi tehdä yliluonnollisia tekoja, ja että kuolleet, jotka makaavat maassa, voivat nousta haudoistansa, ja kulkea ihmisten keskellä. Mutta se oli hänen erikoinen lahjansa, suuri, yksinkertaisen syvä piirre tässä taimivassa ihmisluonteessa, että hän kuuli kaikki äänet, jotka soivat hänen ympärillään hänen kansassaan, ja hänen kansansa vanhoissa kirjoissa, mutta eräs ääni kuului yli kaiken, kuului selkeämpänä vuosi vuodelta, kirkkaampana ja voimakkaampana, soi yli kaikkien äänien, puhtaana ja täytenä ja ihan kirkkaana -- kaikki muut äänet kuuluivat sen rinnalla ainoastaan hiljaisena säestyksenä -- se oli ääni, joka hänen aikoinaan jo oli haihtunut hänen kansansa kuultavista, ja joka vielä ei ollut soinnut toisten kansojen kuulla, ääni, jonka nuo vanhat pyhät sankarit olivat kuulleet ja sen sointuun vastanneet: "Riemuitkoon sieluni sinun armostasi, että olet nähnyt minun hätäni ja vaivani ja ottanut korviisi minun sieluni tuskan". Ja siinä oli hänen ylväs sankaruutensa, että hän tänä uupuneena, ummehtuneena, sekaisena ja villiytyneenä aikana astui esiin korkealla ylvään jalolla uskollaan ja tunnustuksellaan, että iäinen voima on iäinen hyvyys, ja että hän meni tämän tunnustuksensa puolesta kuolemaan vielä nuorena... Toistaiseksi on hän sentään vielä ainoastaan poika ja nuorukainen, epävarma itsestään, ja kätkee huolellisesti, epäillen ja epäröiden ja ihmetellen ihmeellisen syviä ajatuksia mielessään.

Tuli silloin hänelle ensimmäinen nuoruuden aika. Hän opiskeli kylässä käsityötä. Hänestä tuli salvumies... Hän lähti matkoille ulkopuolelle kyläänsä. Vaelsi kuivunutta puronuomaa laaksossa ja katseli huoneen jäännöksiä, jonka viimeinen rankkasade oli riuhtaissut mukaansa hiekkarinteeltä, ja tuli meren rannalle asti ja näki helmikalastajain venheet heittelehtivän mainingissa, ja näki kauppiaan, joka seisoi nahkareppu kädessään ja odotteli, mitä he saisivat saaliikseen. Hän vaelsi köyhtyneiden nummikylien kautta aina sisämerelle asti, ja seisoi linnan edessä, jonka maan turmeltunut ruhtinas oli rakennuttanut itselleen, ja kuuli onnettoman kansan puhuvan hänen kovuudestaan ja hänen synnillisestä elämästään, ja näki kaduilla nuo lukemattomat kodittomat köyhät, ja sairaat ja heikkomieliset ja näki sotilasparvien, ja tullimiesten joka kadunkulmassa ahdistelevan kurjaa köyhtynyttä kansaa... Hän matkusti kyläläistensä kanssa kolme päivämatkaa etelään, sinne suureen kaupunkiin ja mahtavan suureen Jumalanhuoneeseen. Siellä näki hän nyt nuo ylhäiset vapaamieliset silkkisissä viitoissaan, kirkkoruhtinaina menevän vieraan maaherran upeihin juhliin, sillä välin kun kansa kärsi nälkää ja vaivaa. Ja näki kansalliskiihkoisten seisoskelevan katujen kulmissa vakavissa ankarissa surupuvuissa. Ja kansa noudattaa tylsästi ja sokeasti heitä, täyttää kirkon, sopottaa rukouksiaan, ja tuo viimeisetkin köyhät varansa rikkaille papeille... Kotimatkalla keskustelivat kyläläiset siitä, olivatkohan kiihkokansalliset oikeassa, kun he väittivät, että piti papeille antaa määrätyt antimet, vaikkapa omat vanhat vanhemmaiset siitä kuolisivat nälkään, sillä Jumala ja hänen lakinsa on enemmän kuin lapsenrakkaus? Ja olikohan todella Jumalan tahto, että sunnuntaina ei saanut liikahtaa sormeaankaan, ei edes pelastaakseen ihmistä tai eläintä hädästä? Olisiko Jumala niin pikkumainen ja niin kade? Sitä miettivät he kauan matkatessaan, ja kaivautuivat ajatuksiinsa ja vaikenivat, kunnes yht'äkkiä joku, joka kuului hiljaisimpiin maassa, värähtelevällä äänellä alkoi vanhan laulun: "Sinun puoleesi kohotamme silmämme, sinä valtijas taivaitten! Katso, niinkuin palvelijan silmät katsovat hänen isäntänsä puoleen; siten katsovat meidän silmämme meidän Herramme puoleen, kunnes hän meitä armahtaa."

Hän palasi kyläänsä takaisin ja vaikeni: Hän eleli hiljaa vanhempainsa kotona ja työskenteli hiljalleen ammatissaan, rakensi ja korjaili kylän rakennuksia. Hän katseli omaa työalaansa ja kaikkea, mitä luonto ja ihmiselämä hänelle nähtävää tarjoi, valppailla silmillä. Mutta hänen silmänsä eivät jääneet siihen kuin kala verkkoon, vaan ne liukuivat kuin auringon säteet läpi noiden kaikkien ilmiöiden ja etsivät niiden salaista pohjaa: iäistä salaista voimaa. Hän iloitsi lainehtivasta kypsästä viljapellosta ja kukkasesta kedolla, ja nuoresta neidosta, joka seisoi kotonsa oven edessä, mutta hän antoi sen lainehtia, kukoistaa, seistä. Hänessä ei herännyt ajatusta kajota siihen tai poimia se itselleen. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle vaan ikäänkuin vertauskuvana siitä, joka oli takana, kaukana takana, salaisessa hämärässä: iäisestä voimasta. "Sinä olet ainoastaan hyvyyttä ja lempeyttä. Oi, kunpa kaikki ihmiset uskoisivat kanssani siihen ja saisivat elämäänsä iloa. Iäinen voima, mitä olen minä, ja mitä etsivät ajatukseni? Isä taivaissa! Lähetä pian pyhä sankarisi! Suuri on kansani hätä."

Ihmiset kylässä sanoivat: "Hiljainen, ihmeellinen ihminen hän on; niin syvä viisaus asuu hänessä, ja niin pyhän vakava hän on ja niin lempeän hyvä, ja puhdas hän on kuin lapsi äitinsä rinnalla". Enempää he eivät nähneet ja enempää eivät he tietäneet. He eivät aavistaneet, että noiden hiljaisten puhtaitten silmien takana sielu yhä syveni ja avartui. Hän itsekään ei tietänyt, miten hänen oli. Hän oli kärsivä, levoton, milloin riemussa sykähtelevä, milloin sanomattoman ahdistuksen alainen ihmislapsi, ihmislapsi, jota jumalalliset ajatukset painoivat ja järkyttivät kuin kärsimys, nero tuskallisessa heräämis- ja muodostumisajassaan.

Aika kuluu... Nyt hän on kolmenkymmenen vanha. On ihmisiä kylässä, jotka kysyvät häneltä neuvoja syvissä asioissa, mutta hän katsoo maahan ja vaipuu ajatuksiin: hänen on liika vaikeata vastata. Muutamat hiljaiset, hyvä- ja syvämieliset kylässä ajattelevat ja sanovat: "Mitä tulee hänestä? Jättäkää rauhaan hänet! Odottakaa: kohta lähtee hän lentoon kuin kotka." Toiset taas ravistivat päitään ja sanoivat: "Mitä hän on? Omituinen ihminen, ei mitään muuta." Hänen hetkensä ei ole vielä tullut: hänen henkensä ja sielunsa eivät vielä ole selkeät. Vielä leiskuu ja taotaan hänessä. Sillä kuten sanotaan noista vanhoista pyhistä sankareista: "Nyt teen sinut rautapatsaaksi, ja rautamuuriksi, jotta voisit seistä koko maatasi vastaan, ja sen hallitusta vastaan, sen kirkkoa ja koko sen kansaa vastaan", niin vahva ja niin rautainen täytyy hänestäkin tulla, sillä hänen täytyy seistä yksin koko kansaansa vastaan.

Lepää levoton raskas painostus kansan yllä: paino sieluilla, taakka ja paino ylhäältä, kurjuus, mielensairaus... Lyijyiset pilvet lepäävät kansan ja maan yllä merestä järvelle, pohjoisista nummikukkuloista suureen kaupunkiin asti etelässä. Kerran ja toisenkin leimahtaa hereille tuli metsässä tai nurmikoilla. Nousee esiin toivoton rohkea ihminen: "Minä... minä olen Vapahtaja! Herää, kansani! Nouse!" Hallitus sammuttaa alkaneen valkean ankarasti. Ihmiset hengittävät raskaasti ja vaikeaan. "Milloin tulee apu kuivalle nääntyvälle maalle? Nyt tai ei koskaan. Mene ulos, lapsi: katso, joko nousee Jumalan ilma."

"Ei siellä näy mitään, isä".

Silloin vierähteli ensimmäinen ankara jyrähdys yli maiden.

* * * * *

Etelässä maata, lähellä pääkaupunkia nousi eräs, eräs joka oli niinkuin vanhat, pyhät sankarit. Epätoivoisan kansan keskeltä nousi hän. Sen keskessä seisoi hän ja puhui. Ja mitä hän puhui, oli puoliksi epätoivoa, puoliksi riemahtavaa iloa.

"Kansani, kansani, kuule mitä sanon. Onko lopussa elämä ja kaikki toivo? Nouseeko hätä jo kurkkuumme asti? Olkoon niinkin; te tiedätte, mitä vanhat kirjat kertovat: vanhasta lahonneesta kuningassuvusta on versova uusi vesa! Hänen _täytyy_ tulla. Hän tulee! Kohta! Hän on lähellä, lähellä jo."

"Hän tulee, ihminen, jolla on ihmeelliset voimat, Jumalan voimat asuvat hänessä! Jumalan enkelit seisovat hänen vasemmalla puolellaan ja hänen oikealla puolellaan! Hän on ajava maasta sortajat ja surmaava ne, ja sitte on hän alkava ankaran tilinteon kansassaan. Kiihkokansalliset, nuo tekovanhurskaat; vapaamieliset, nuo, jotka istuvat kirkonhallinnossa ja hovissa, nuo liukkaat ja notkeat ja silkissä kulkevat: kaikki nuo teeskentelijät ja ulkokullatut, jotka elävät rikkaudessa, eivätkä välitä kansansa kurjuudesta, jotka laskevat kuorman kuorman päälle kansansa hartioille, ikäänkuin olisi se Jumalan tahto ja käsky, eivätkä sormellaankaan kajoo sitä lievittääkseen, jotka rasittavat kansan maatiluksia veloilla, ja verkalleen syövät sen tiloiltaan ja konnuiltaan, ja kaikkea sitä tehdessään rukoilevat ahkerasti: ne kaikki ovat kauhistus Jumalalle ja sille, jonka hän lähettää. Hän on hävittävä heidät kaikki... Kun hän on tehnyt kaiken tämän, ja vihollinen on karkoitettu ja kansan turmelijat surmatut, niin silloin ovat ne muut, sorretut, hiljaiset maassa, ne ovat silloin saavat asua puhdistetussa vapaassa isänmaassa, hiljaisessa onnessa, hän heidän ylväänä ihanana kuninkaanaan, he hänen vapautettuna iloisena kansanaan... Missä olette, köyhät ja puhtaat? Oi, kuinka hiukan teitä on, kansani. Kuulkaa: hän tulee! Pyhittäkää kallis sielunne. Kaikki paha ja huono heittäkää sydämistänne ja elämästänne! Kuulkaa! Jo lähenevät Jumalan pojan askeleet!"

Siten puhui hän katkonaisissa lauseissa. Hän puhui epätoivoonsa nääntyvälle kansalle. Siten kajahtaa jo ennen aamunsarastusta hälyytystorvi yli sotajoukon, joka tuskallisesti ja levottomasti nukkuu kentällä, aivan vihollisen edessä. Koko kansa kuuli hänen äänensä. Vapaamieliset nauroivat: "Oh, eläkäämme, ja sallikaamme toisten elää!" Ylpeät kirkolliset sanoivat jäykenneinä hämmästyksestä: "Mitä? Vapahtajako tulee, ja _meidän_ vihamiehenämme? Mikä houkkio hän on, joka puhuu?" Vaivaiset ja hiljaiset maassa havahtivat?: "Mikä ääni tuo? Mitä puhuu hän? Kurjuuden lopusta?" Silloin lähtivät he suurissa joukoissa miehen luokse.

Tuo kirkas ääni kuului tuolle hiljaisellekin, syvälle, iäisen sisäisen voiman järkyttämälle kirvesmies Jesukselle, joka asui pohjoisosassa maata hiljaisessa nummikylässä. "Mitä tuo on? Mitä puhuu hän: Väärää, sanoo hän, on se hurskaus, jota kirkonmiehet opettavat? Pyhiä puhtaita ihmisiä etsii Jumala... Niin, niitä etsii Jumala."

Ikäänkuin syksy-yönä, kun myrsky puhkee läntiseltä mereltä ja kohisee maata kohden ja syöksyy korkeita, tiheitä pyökkejä vastaan, jotka ympäröivät syvää, syvää metsälampea, eikä voi murtaa niitä, ja pidättää vimmoissaan hetkeksi hengitystään ja yht'äkkiä, jänteet paisuneina ja tahdossa villi voima... syöksyy uudestaan noita vahvoja lujia puita vastaan, ja nyt rytisevät ja murtuvat ne, ja heittäytyy niiden ohitse metsälammelle ja piiskaa ja vitsoo sitä: siten syöksähti levottomuus hänen hiljaiseen syvään sieluunsa. "Mitä sanoo hän? Tuo kauan jo luvattu Vapahtaja tulee nyt? Nyt? Nyt tapahtuu tuo suuri ihme? Vapaaksi ja autuaaksi tulee kansa? Nyt?... Niin, nyt. Nyt! Sillä hätä on kohonnut kurkkuumme asti. Niin, nyt tulee hän. Minä menen ja tahdon katsoa miestä."

Silloin laski tuo nuori hiljainen mestari vasaran ja kulmamitan kädestään ja lähti matkalle. Ja matkalla lietsoi ja lietsoi hänessä iäinen voima ja takoi ja takoi. "Vapahtaja tulee... Minkä näköinen hän mahtaa olla? Ja millainen hän ollee? Jumala ja hänen hyvät henkensä ovat asuvat väkevinä hänessä..." Ja kun hän seuraavana päivänä illan lähetessä tuli paikalle, seisoi siellä kansaa joukoissa kaikista osista maata: länsimerestä itäjärveen, suuresta kaupungista etelässä nummikyliin asti pohjoisessa. Kuninkaansa ja kirkkonsa pettämänä, neuvottomana, vääryyttä kärsivänä ja sorrettuna, epätoivoisena kansana tuijottivat he ja riippuivat tuon voimakkaan miehen huulilla, joka puhui kuninkaan ja rikkaitten ja ulkokullattujen kirkkovanhurskasten perikadosta, ja siitä autuaasta ajasta, joka silloin, nyt kohta, koittaisi kaikille, jotka ovat synnittä ja viattomia. "Hän, jonka Jumala lähettää, Vapahtaja, on lähellä: hänellä on toisessa kädessään kuolema, toisessa kädessään vapaan isänmaansa onni ja autuus..." Silloin tungeskelivat tuhannet häntä lähelle ja polvistuivat veteen, joka siinä virtaili valkealla hiekalla laaksoon, ja ylistivät, kun hän levitti kätensä heidän ylitsensä: "Niin kirkas kuin vesi ja hiekka, niin puhdas on sielumme oleva: siten olemme saavat elää ja olla pyhän sankarimme turvissa puhtaassa onnellisessa isänmaassamme, me hiljaiset ja nöyrät ja vaivaiset maassa".

Miehen pohjoisesta valtasi tämä näky, ja hetken suuruus. Hän, jonka sielu siellä ylhäällä hiljaisilla kankailla oli ollut vaarassa häipyä hämäriin uneksumisiin ja sekautua levottomaksi, hänet pelasti tämä mies ja tämä hetki tästä vaarasta, pelasti mielenkirkkauteen ja teonvoimaan. "Mitä sanoo hän?... Ihmiset ovat asuvat puhtaina puhtaassa maassa? Mutta kuinka voi ihmisestä tulla puhdas? Sitä hän ei tiedä. Sitä ei tiedä kukaan maassa. Tiedänkö minä sen?... Tiedänkö minä sen? Puhdas elämä maassa? Minä... minä voin sen osoittaa ihmisille! Kannanhan sitä itsessäni ja sielussani, kannan lapsuuteni päivistä asti? Näinhän sinut aina edessäni, sinä pyhä, iäinen voima, näin isänlempeytenä? Sinun lapsesi olen, siitä asti kuin ajatella taidan. Sinun rakas, puhdas, rakastettu lapsesi. Kaikki synti on mahdoton, kun on yhteydessä sinun kanssasi... Lähellä on Jumalan valtakunta! Lähellä on onni kurjaa vaivaista kansaani! Niin: lähellä, lähellä se on... Sen täytyy tulla. Auta, Isä, tulkoon sinun valtakuntasi! Koko kansani autuaana ja puhtaana sinun polvillasi kuin minä!... Isä... mitä pitää minun tehdä... Missä on Vapahtaja... Isä, kuka on hän? Isä, osoita hän minulle... Isä, _kuka hän on_?..." Näiden raskaiden tunteen- ja tahdonaaltojen huuhtelemana polvistui hänkin valkealle hiekalle ja pyrki pyhällä, kuumalla antaumisen halulla iäistä voimaa lähelle. Ja silloin, kun hän siten tahdotonna koko olemisellaan ja elämällään pyrki ja kamppaili lähestyäkseen iäistä pyhää voimaa ja kokotakseen sen syliin: "Minä olen sinun, ja tahdon tehdä, mitä minun pitää tehdä: Oi, rakas isäni, sinä hyvä ja uskollinen..." silloin tuli hänelle silmänräpäys, jolloin hän oli kuin kohotettu aisteistaan, autuas hurmatila, hän tunsi ja kuuli, että iäinen voima, 'Isä taivaissa', otti vastaan hänen kuuman antaumisensa ja hänen puhtaan tahtonsa: "Sinä olet minun rakas lapseni. Minä iloitsen sinusta."

Hän nousi ylös ja väistyi syrjään. Hän jäi kai siksi yöksi vielä niille seuduille, autuaissa ajatuksissa, ja korkeissa kohotetuissa aavistuksissa, sielussaan uusi ihana valo ja riemuitseva ilo, että nyt oli päässyt kirkkauteen se, mikä lapsesta asti oli ollut hänen samea sekava kärsimyksensä ja autuas ilonsa... "Minä olen profeeta! Iäisen totuuden julistaja, ikäänkuin vanhat sankaritkin! Jumalan lähettiläs! Onni tulee raukalle kärsivälle kansalleni! Jumalan valtakunta lähestyy. Se lähestyy. Minä julistan sitä! Minä hänen lähettiläänsä! Viimeinen hänen lähettiläitään?... Vapahtaja?..."