Part 28

Silloin astui sisään työmies, joka äsken ulkona kadulla oli selittänyt heille lakosta, tarttui Kai Jansia rintaan ja sanoi: "Nyt olet saanut nähdä kurjuutemme pohjaan. Kosta nyt noiden kuolleiden puolesta! Ja lasten, jotka elävät pimeillä pihoilla ja leikkivät! Mikä hurskas hiiviskelijä oli tuo äskeinen tuossa? Kai Jans, tule puolellemme."

Kai Jans pudisti epätoivoisena päätään: "Kuinka mielelläni tulisin", sanoi hän, "jos voisin! Mutta minähän en voi! Tiedän mielipiteissänne on yhtä paljon ahdasmielistä ja väärää kuin kaikkien toistenkin puolueiden. Ihminen, avara ja vapaasieluinen ihminen ei voi olla mikään puoluemies."

Nuori työmies katsahti vihastuneesti häneen: "Ilman puoluetta et voi saada aikaan mitään. Sen tiedät."

"Se ei ole totta", sanoi Kai Jans kiivaasti. "Ne jotka ovat syvimmin vaikuttaneet, ne eivät ole kuuluneet mihinkään puolueeseen. Heidän oikeamielisyytensä ei ole sallinut sitä."

"Tule puolellemme, niin on sinulla perus, jolla seistä, ja laaja pelto työskennelläksesi; ja isäsi olisi iloissaan."

"Ei, ei! Sillä tapaa en tahdo saada pohjaa ja peltoa itselleni; se ei olisi mikään 'pyhä maa'. En voi mukautua mihinkään oikeauskoisuuteen, en poliittiseen, enkä uskonnolliseen... En voi... Älkää suuttuko minulle."

"Lopeta nyt jo", sanoi Pe Ontjes ylpeästi ja jäykästi, "ja lähde kanssamme."

"Lähde sitte!" sanoi työmies hyväsävyisesti ja antoi kätensä hänelle. "Mitä sydän ei käske, sitä ei pidä tehdä. Mutta älä unohda meitä."

Silloin lähti hänkin.

Silloin pakkasi Kai Jans kokoon, mitä hän tahtoi ottaa mukaan, maksoi isäntäväelleen heidän saatavansa ja lähti noiden kahden mukana pois. Hänen isäntäväkensä seisoivat ovessa alakuloisina ja painostuneina.

Oli jo ilta ja työt loppuneet, kun he jättivät koilliskaupungin ja tulivat Invalidikatua pitkin. Tuhannet työmiehet, vaimoja ja lapsia ja kuormia täytti kadun. Toisinaan näytti se kuin hämmennyksiin joutunut hajaunut sotajoukko, joka oli järjestymässä; sitte vilisi se taas kaikki sekaisin, ilman mitään tarkoitusta ja päämäärää; kummallakin puolella seisoivat nuo korkeat jyrkät seinämuurit, ja rutistivat ja murskasivat tuon alinomaisen virran. Lännessä, korkeassa kaukaisuudessa hohteli vapaalla avaralla taivaalla illan pyhä rusko.

Kai Jans näki, kuinka hänen isänsä pysähtyi ja ihmetellen katseli tuota mahtavaa, ihmiseloa täynnä olevaa kuvaa edessään, ja sanoi alakuloisen suruisasti: "Noitten tuhansien joukossa ei ole sataakaan, jotka tietäisivät, mikä on elämän oikea tarkoitus ja sisältö. Katsokaa, tuota ruskoa taivaalla! Kuinka kaukana olemme me Jumalasta ja luonnosta, ja kuinka kaukana siis onnestammekin."

He menivät taaskin Fredrikinkatua alas, söivät hiukan eräässä ravintolassa ja istuivat sitte kauan ja alakuloisina. Kun he tulivat ulos taaskin, oli jo yö.

Puolta tuntia myöhemmin istuivat he jo junassa ja matkustivat läpi yön Hampuria kohden. Ukko istui vaunun nurkassa, ikäänkuin olisi joku sysännyt hänet siihen, ja poltteli, mutta vähitellen herpponi käsi, joka piti piippua, polvea vastaan, ja pää nyykistyi uneliaana rinnalle. Pe Ontjes makasi pitkänään penkillä ja väitteli unissaan Tjark Dusenschönin ja Hilligenlein kaupunginedustajain kanssa, eikä välittänyt vihastuksessaan lainkaan siitä, että Anna Boje hymyilevin silmin yhtä päätä ravisteli häntä niin, että koko hänen ruumiinsa turjui edestakaisin.

Kai Jans istui ja tuijotti eteensä ja kidutti ja kiusasi itseään muistelemalla viimeisten viikkojen tapauksia, jotka niin syvästi olivat järkyttäneet hänen mieltään, ja ajattelemalla kaikkea turhaa kaivelevaa mietiskelyä ja etsiskelyä, johonka hänen mielensä oli uppounut jo lapsuuden päivistä asti, ja ajatteli sielussaan: "Kaikki on mennyttä, kaikki turhaa, tarkoituksetonta. Mitä aiot tehdä nyt? Jätätkö maailman ja elämän, vai jatkatko elämääsi tylsänä ja pimeänä? Mutta ethän voi kumpaakaan. Niin, mitä siis? On vielä kolmas mahdollisuus! Voi ihminen tulla mielipuoleksi! Tule mielipuoleksi! Mielipuoleksi! Mielipuoleksi, ihminen! Astu Hampurissa junasta, ja sano ihmisille asemalla ja kaduilla: Ihmislapset, miksi niin levottomia ja miksi niin hätäisiä? Miksi ovat kasvonne niin huolten uurtamia? Miksi ovat lapsenne niin kalpeita ja vakavia, miksi eivät he mene ja leiki metsäin rintamilla? Miksi vaivautuu ja kamppailee nuorisonne, ja miks'ei kanna se kukkaseppeleitä päässään? Miksi asutte niin tungoksessa kaamean pimeissä rakennuksissanne? Miksi ovat vankilanne ja houruinhuoneenne niin suuret? Miten on laitanne? Oletteko mielipuolia? Ettekö tiedä siis, että koko maailma ylt'ympäri Hampurin on pyhä ja autuas? Katsokaahan toki ympärillenne, aukaiskaa silmänne! Ettekö näe: Ylt'ympärillänne... kaikkialle pyhää maata?..." Mutta kun hänen sielunsa siten ehkä kokonaisen tunnin, juopuneena ja sekaisin hädän kovasta ja ankarasta juomasta oli vaeltanut tuon peloittavan syvänteen partaalla, sääli luonto häntä ja salli hänen vaipua syvään uneen. Ja unissa näki hän valoisan ystävällisen kuvan.

Tuli lentäen lintu, suuri ja valkea, pitkä kuin haikara, mahtavasti mutta lempeästi suhisi sen siipien havina, se puhui hänelle: "Istuudu selkääni, näytän sinulle jotain ihanaa, joka on ilahuttava sinua." Ja samassa, kun hän oli istunut sen selkään, heräsi hänessä vapahtunut ja iloisesti odottava mieli, ja pian, kun he lensivät yli maiden ja merien, kuin olisivat ne peltoja ja lammikkoja, tulivat he eräälle metsäiselle, korkealle vuoriharjanteelle, ja laskeusivat sen laelle. Ja hänen saattajansa sanoi: "Näetkö?" Ja kun hän katsahti ylös, näki hän avaran metsäisen maan, joka aaltoili mataloiksi kukkuloiksi, sen yllä leijaili raikas heleä ilma kuin Jumalan hengitys, ja siellä täällä metsien reunamilla hymyili auringonvalossa puutarhojen keskellä muhkeita taloja, puutarhoissa käyskeli ihmisiä, voimakkaita, joilla oli sädehtivät puhtaat silmät ja joiden otsilla asusti tyyneet korkeat ajatukset. Kun hän siten yhä katseli sinne alas eteensä, vaipuneena ihanaan iloiseen mietiskelyyn, kuuli hän jonkun äänen vieressään, ja katsahti hämmästyneenä ylös ja tunsi vanhan omituisen merimiehen, jonka seurassa hän kerran kuusitoista vuotta sitten oli tehnyt kolmipäiväisen matkan Vancouverista sisämaahan; ja nyt huomasi hän, että maakin, jonka hän näki edessään, oli sama kuin silloin: "Katsos", sanoi ukko, "sinun täytyi kerta saada nähdä 'pyhä maa', koska niin hartaasti ja sydämesi pohjasta olet sitä ajatellut ja etsinyt." Samassa katosi kuva.

Hän ei ole sitä sitten enää ikinä nähnytkään, ei valveilla eikä unissa. Mutta tämä näky oli niinä lyhyinä vuosina, jotka hänellä enää olivat jäljillä, salaisena vahvistuksen ja rohkaisun lähteenä hänellä.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Kun nuo kolme iltahämärissä -- kuu yleni juuri taivaalle -- saapuivat Hilligenlein asemalle, tuli Pe Ontjesin puheille kohta rakennusurakoitsija Claussen ja maalari Straten sekä pari muuta nuorempaa liikemiestä, jotka olivat virkeitä miehiä ja pysyttäyneet erillään vanhemmista ja koko klubbihommista, ja kysyivät salaa häneltä, missä hän oli käynyt. Hekin olivat tähän asti, kuten Pe Ontjeskin, ainoastaan vähän välittäneet kaupungista ja sen asioista, ja puuhanneet ainoastaan omassa liikkeessään ja perheensä eteen; mutta eilisestä asti olivat hekin käyneet levottomiksi.

Silloin kertoi Pe Ontjes heille kaiken.

"Siinäpä sitä ollaan!" sanoivat he. "Ja hän on aavistanut, että sinä olet hänen jäljillään, ja on tänään jo saanut säästöpankin suorittamaan itselleen rahat."

"Missä hän on?" sanoi Pe Ontjes.

"Hän on klubbissa, ell'ei hän jo ole livistänyt teihinsä."

"Minä menen klubbiin", sanoi Pe Ontjes ripeästi. "Etsikää te häntä muualta." Hän katsahti ympärilleen kadulle. "Meidän pitää saada väkeä hakemaan häntä. Missä on ihmisiä?"

Joukko naisia ja lapsia ja muuta väkeä meni juosten ohitse alas katua satamaa kohden.

"Mikä nyt on?" kysyi Kai Jans.

"Niin", sanoivat toiset, "mikähän nyt lienee hommassa? Näimme äsken jo muutamain ihmisten salavihkaa ja ikäänkuin suunniltaan rientävän satamaa kohden."

Silloin riensi lukkoseppä Nagel täyttä juoksua ohitse, ja he huusivat häntä: "Tänne, mestari! Minne nyt noin kiireellä?"

Hän kääntyi Lau'un ja huudahti: "Ettekö tiedä siitä vielä?" Ja puhui jotakin Dusenschönistä, jota he eivät ymmärtäneet, ja juoksi edelleen. Kohta senjälkeen tuli eräs suuri poika, joka puukengät käsissään sukkasillaan aikoi livistää heidän ohitsensa. Pe Ontjes tarttui häntä niskasta: "Poika, mikä nyt hätänä?" Poika riuhtasi itsensä irti ja huusi: "Dusenschön on kaivauttanut esiin kultalaivan. Dänensandissa... Yksi miljoona on jo löydetty."

"Kuuletko?" sanoi Pe Ontjes. "Herranen aika!"

Lihavan Büttin ravintolosta kuului melua ja remakkaa. Kuuli mainittavan nimiä: pormestari ja Dusenschön. Äänekkäitä eläköönhuutoja kajahteli. Sieltä täältä pienistä jyrkkäpäätysistä rakennuksista pyrysi ihmisiä esiin, ovia heitettiin jyskeellä auki ja kiinni, naiset huusivat ja juoksivat jälissä. Rampa suutari Hagel tuli poljettavissa vaunuissaan ohitse: "Kokonainen miljoona!" huusi hän ja kiirehti vaunujaan. Vanha Thieden eukko, jonka lapset kaikki ovat hunningolla, tuli ovestaan, ja sitoi mennessään suurta sinitäpläistä esiliinaansa kiinni. "Oi, kun lapseni nyt olisivat täällä! Nyt tulemme kaikki rikkaiksi!"

Kun he tulivat Satamakadun päähän, seisoi Stiena Dusenschön Rieke Thomsenin ikkunan alla, ja kierteli ja väänteli itseään, ja koetti näyttää kovin sirolta ja hymyili. Hän oli nyt yli seitsemänkymmenen vanha.

"Oletteko jo kuulleet?" huusi hän kimeällä laulavalla äänellä.

"Äiti parka!" sanoi Kai Jans.

Rieke Thomsen kurotti suurta pyöreää päätään ikkunasta, ja tunsi nuo molemmat. "No nyt!" sanoi hän pilkallisesti. "Pe Ontjes? Kai Jans? Uskotteko nyt, että Tjark Dusenschön se on, joka meille pyhän maan hankkii? Minä olen sen aina sanonut."

"Sinä olet aina ollut oikeassa!" huudahti Pe Ontjes... "Missä on Tjark Dusenschön? Meillä on vielä eräs laakeriseppele hänen varalleen."

"Tuo pilkkaa meitä vielä!" huudahti Rieke Thomsen ilmivihassa. "Teistä kahdesta ei tule ikinä mitään! Ei mitään! Ei yhtään mitään!"

Köydenpunoojakadulla ja Linnatorilla hyökkäsivät ihmiset esiin ravintoloista ja neuvottelivat juopuneilla äänillään, lähtisivätkö hekin ulos Dänensandiin. Muutamat päättivät mennä klubbiin, ja juhlia siellä Dusenschöniä. "Tule", sanoi Pe Ontjes.

"Oh", sanoi Kai Jans, "anna minun nyt mennä kotiin. En viitsisi klubbiin. Olen lapsesta asti katsonut ylös noihin ihmisiin, ja katson melkein vieläkin. Ei ole kaunista nähdä kuninkaitten suistuvan lokaan."

"Olut- ja korttikuninkaita", sanoi Pe Ontjes. "Tekee hyvää sinulle; tule mukaan."

Kun he lähenivät klubbihuonetta, kuului jo etäälle äänekästä remakkaa ja huutoa. He menivät sisään ja aukaisivat oven, ja näkivät tiheässä tupakansavussa siellä pöydän ääressä parikymmentä klubbin jäsentä, heillä oli edessään suuret täydet lasit. Suurella pöydällä, ja pöydillä ympärillä seisoi kaikellaisia lapsekkaita lahjoituksia: maljoja, säästölaatikkoja, täytettyjä lintuja, halpoja, maalattuja kuvapatsaita, kaikki sijoitettuina ilman mitään aistia ja järjestystä sekaisin ja rumasti. Keskellä pitkällä pöydällä seisoi suuri, puusta veistetty sika, kaulassa makkaraseppele. Klubbi oli salaisessa ja ylimääräisessä istunnossa päättänyt hankkia sen omaksi ja Dusenschönin kunniaksi klubbin yhteisillä varoilla. Tjark Dusenschönin istuinpaikan ylle oli ripustettu laakeriseppele, jonka hän oli tuonut Berlinistä. Hän itse ei ollut enää siellä.

Daniel Peters istui tuolillaan, yhä vielä, huolimatta kuudesta kymmenestä vuodestaan, repäsevällä ryhdillä, kiireestä kantapäähän asti ilmeisenä turhamielisyyden perikuvana, hänet oli juuri keskeytetty puheessaan, eikä hän voinut saada ääntään kuuluville melussa.

Tohtori Winsingin naurava olutbasso tunki läpi hälinän: "No, sanohan pormestari: nythän voitte jo kernaasti tunnustaa sen: sinä ja Suhlsen, kävittekö todella Berlinissä asti?"

"Sanohan, Suhlsen, monenko kerroksinen on tehdas?" Kaikki nauroivat ja huusivat toistensa sekaan: "Suhlsen sanoo kaksi, pormestari sanoo kolme."

"Teidät nähtiin tuorstai-iltana Hampurissa,... Koska sitte ennätitte käydä Berlinissä?"

"Mihin Dusenschön on joutunut?"

Daniel Peters hiveli pitkiä kauniita viiksiään: "Hyvät herrat..."

"Enemmän!"

"Mehän tiesimme, että herra Dusenschöniin voi luottaa, ja siis olisi matka Hampuriin joka tapauksessa ollut turha. Mutta minä ja kunnioitettu neuvosmiehemme olemme sittenkin käyneet Berlinissä, täyttääksemme tunnollisesti velvollisuutemme, ja tarkastimme tyystin kaiken." Hän vetäsi taaskin miettivästi kädellään viiksiään ja jatkoi ylen vakavasti: "Hyvät herrat... tiedän kyllä, että tämä paikka ei ole Hilligenlein kaupungin virallinen keskus, ja ett'ei täällä jaeta julkisia kunnianosoituksia... hyvät herrat, niiden paikka on vanhassa kunnioitettavassa raatihuoneessamme; mutta -- ja tällä sanon kaikkien tunteman totuuden -- tämä huone on usein saanut sulkea, ja sulkee tälläkin hetkellä seiniensä sisäpuolella vanhan Hilligenleimme henkiset johtajat, sen intelligenssin. Siksipä ovatkin kunnianosoitukset, jotka tässä huoneessa osoitetaan, arvokkaita".

"Hyvä, hyvä... eteenpäin vaan!"

"Minulla on, arvoisat herrat ja ystävät, kunnia ilmoittaa teille, että Hilligenlein tuomiokirkkoklubbi, perustettu 30 p. maaliskuuta 1848, ja jonka esimiehenä minulla nykyään on kunnia olla, on yksimielisesti kutsunut kunniajäsenekseen Herra Dusenschönin, makkaratehtailijan -- jonka tehdas näin meidän kesken sanoen, vuodessa on oleva suurin laatuaan Saksassa --, yksimielisesti, tahdon toistaa sen, jotta loistaisi siitäkin se sovun henki, joka keskuudessamme vallitsee."

Syntyi kova riemunhäly, kaikki huusivat yht'aikaa.

"Sepä on suurenmoista!"

"Se on klubbillekin kunniaksi. Se pitää sanoa."

"Se on ihan kuin Hilligenleissä tuleekin. Ei ainoatakaan morkkaajaa ja kadehtijaa."

He pudistelivat vakavan iloisina toistensa käsiä. Viljakauppias Lau tuli todellakin sopimattomaan aikaan. Hän tunkeusi kiivaasti läpi savun ja kohotettujen olutlasien pöydän luokse, ja sanoi: "Missä on Dusenschön ja rahat? Missä on hän rahoineen? Olen käynyt Berlinissä... Kaikki on huijausta."

He eivät käsittäneet, mitä hän sanoi. Kihlakunnantuomari, joka joka ilta joi itsensä täysihumalaan, ja häpäisi kaunista ja korkeaa virkaansa, laski kummankin kätensä lujasti ja kiinteästi oluthaarikan ympärille, nousi ylös, ja sanoi, silmissään tylsä, tyhjä ilme, ja arvokkaalla ryhdillä: "Herra Lau... meidän sääntömme kieltävät ketään, jota ei ole otettu jäseneksi seuraamme..."

"Mitä? Mitä tahtoo hän täällä?"

"Minä olen ollut Berlinissä", sanoi Pe Ontjes vimmastuen. "Kaikki on huijausta. Ymmärrättekö, mitä se sana merkitsee, vai ettekö? Ei ole mitään kattopahvitehdasta. Kaikki on sulaa petosta ja huijausta. Ymmärrättekö sen?"

Vanha tukeva Suhlsen nousi ylös ja tuijotti säikähtynein silmin Pe Ontjesiin ja vaipui samassa takaisin tuolilleen ja päänsä nyykistyi raskaasti pöytää vastaan.

Pormestarin punakat kasvot lensivät kalpeiksi.

"Pormestari... kuuletko!..."

Kaikki huusivat taas yht'aikaa. "Mitä tämä on? Suhlsen... Pormestari... Kävittehän toki siellä."

"No mutta hitossa... puhuhan, ihminen! Oletko nähnyt tehtaan, vai etkö ole? Oletko ollut Berlinissä?"

"Ainoastaan Hampurissa", sanoi Daniel Peters... Ja käännähti itseään ja istui neuvottoman näköisenä tuolillaan, silmät maassa.

Nuo nuoremmat porvarit, jotka olivat olleet vastassa Pe Ontjesia asemalla, ja muutamia muitakin, tungeskeli avoimessa ovessa, ravintolan isäntä ja viinuri ja ihmisiä kadulta tunki heidän jälissään. Joku niistä juoksi pormestarin luo, ja tyrkkäsi häntä rintaan, ja huusi kuin nukkuvalle: "Missä on roisto? Nyt olemme häväistyt koko maakunnan edessä."

Tohtori Winsing, joka erotutkintonsa jälkeen ei ollut vilkaissutkaan lääkeopillisiin kirjoihin, ihan lahjaton ja mitätön mies, mutta joka sentään oli näppärä suustaan, huudahti pöyhkeästi: "Me kiellämme käyttämästä semmoista puhetapaa yhtä klubbimme jäsentä vastaan niinkauan kuin asiat eivät ole sen selvemmät."

"Kiellätte?" sanoi Pe Ontjes. "Mitä te sitte olette olevinanne?... Olemme katsoneet ylös teihin. Muodostattehan te maistraatin ja olette oppineita, toinen papeistammekin näkyy olevan täällä. Mutta mitä olette te?..." Hän ei tietänyt, mitä hän sanoisi.

Kai Jans sanoi: "Koko kaupunki katsoo ylös teihin, miehet ja naiset ja lapset, koska teillä on virat ja kunniat; he luulevat kaikki, että te sisältäkin olette jotain. Mutta te nostatte palkkanne, ja täytätte jotakuinkin ilman intoa ja harrastusta tehtävänne. Teidän pitäisi olla ylväitä valppaita miehiä, koko kaupungin valona ja siunauksena. Pyhän, puhtaan maan pitäisi teidän siitä tehdä. Niin, se teidän pitäisi tehdä!"

Vanha Suhlsen kannettiin ulos. Aina joukkoon astui joku käsityöläinen pormestarin eteen ja haukkui häntä. Lopuksi tarttui ravintoloitsija häneen, ja sysäsi viereiseen huoneeseen ja viskasi oven kiinni. Siellä istui hän kauan kyyristyneenä eräässä nurkassa, ja jos joku tuli hänen luokseen, katseli hän tylsästi ilmaan ja sanoi: "Leikkaa partani poikki... leikkaa partani..." Hänellä oli kai tunne, että partansa, ikäänkuin hänen turhamaisuutensa ilmeisenä merkkinä, oli suistanut hänet perikatoon.

Pe Ontjes ja Kai Jans lähtivät etsimään Tjark Dusenschöniä. Linnapuistossa aikoi Kai Jans erota hänestä. "Salli minun nyt mennä kotiin", sanoi hän, "olen eilen ja tänään jo saanut nähdä tarpeeksi hätää ja raihnaisuutta".

"Sinä tulet mukaan", sanoi Pe Ontjes vihaisesti. "Nyt tahdomme saada käsiimme Tjark Dusenschönin".

"Minä en tahdo enää nähdä mitään", sanoi Kai Jans allapäin, "olen saanut nähdä kaikkea, mitä maailmassa on surullista ja kamalaa. Miksi pitää minun vielä nähdä Tjark Dusenschönin kasvot?"

"Tule mukaan, se tekee hyvää sinulle kaiken mietiskelysi jälkeen".

Kun he aikoivat poiketa Köydenpunoojakadulle, tuli heitä vastaan pienet vanhanaikuiset vaunut. Kuunvalossa näkivät he, että ajaja käänsi laihat talonpoikaiskasvonsa heitä kohden, ja terävästi tarkasteli heitä. Kun he jo olivat ennättäneet verrattain kauaskin katua, sanoi Pe Ontjes yht'äkkiä: "Kuulehan, talonpoika näytti minusta epäilyttävältä... Kuuntele... minnepäin ajaa hän?" He seisahtuivat ja kuulivat vaunujen vierivän alas Satamakatua. "Kuuletko? Ne menevät alas tehtaalle. Tule, mennään katsomaan, minne ne pysähtyvät".

He riensivät alas tehtaalle ja näkivät, että se oli valaistu, kuten tavallisesti, sieltä kuului työn jyskettä ja sikojen karjuntaa.

He katselivat ihmeissään ympärilleen. Jonnekinhan oli vaunujen toki täytynyt joutua. Silloin keksi Kai Jans ne. Ne olivat pysähtäneet rantavallitielle. Rantavallin pimeä ryhmä kohosi niiden takana ja kätki ne varjoonsa.

He menivät vaunujen luoksi, ja Pe Ontjes heitti terävän katseen niihin ja sanoi matalaan: "Bahne Voss Krautsielistä? Ketä sinä odotat?"

"Se ei kuulu kenellekään" sanoi Bahne Voss ja nauroi huolettomasti.

"Sinä seisot rauhassa paikallasi, etkä laske ääntäkään", sanoi Pe Ontjes matalaan, "muuten saat nyrkistäni. Ja sinä Kai menet tehtaaseen, ja katsot, onko hän siellä. Ehkä lähtee hän sinua pakoon sieltä minun käsiini".

Kai Jans meni suojukseen ja etsi siellä puolipimeässä turhaan konttooria. Silloin lähti hän kulkemaan siankirkunaa kohden, ja tuli pitkään käytävään, joka vei navettoihin. Silloin näki hän kuun valossa hirmuisen pitkän miehen, joka kumarassa, hirveää ääntä pitäen ja tuon tuostakin kompastuen, juoksi erään sian jälissä. Hän tunsi Jan Friech Buhmannin. "Mitä _sinä_ täällä teet?" kysyi hän. "Mitä teet sinä... Juokset sian jälissä, ja nipistät sitä hännästä ja kopistat seinään?"

"Oh", sanoi Jan Friech ja pyyhkäsi hikeä otsaltaan... "Oh... sinäkö se olet, Kai!"

"Mitä merkitsee tämä? Sanohan! Missä on Tjark Dusenschön?"

"Oh", sanoi Jan Friech vaikertaen, ja vaikeasti hengittäen. "Kai, en ymmärrä enää mitään. Olen juossut tässä jo kolme päivää, ja juoksen keuhkoni rinnasta. Vaimoni luulee, että olen ulkona särkillä pyydystämässä ankeriaita. Hänellä miesparalla ei ole sikoja enää, eikä rahojakaan, luulen minä, ja seisoo nyt ja tonkii miehineen Dänensandilla rahoja saadakseen".

"Kuule sinä", sanoi Kai Jans, "siinä ei ole sanaakaan totta. Kaikki on sulaa huijausta".

Jan Friech istahti raskaasti: "Vai siten", sanoi hän: "huijaustako?... Kaikki huijausta... Missä hän on sitte?"

"Me emme tiedä. Arvatenkin lähtenyt pakoon".

"Kuule, Kai... hän on sittekin erinomainen mies. Suurenmoinen kerrassaan! Hän on paljoa enemmän kuin sinä ja Pe Ontjes, paljoa... Vai siten!... Kaikki huijausta!... Kelpo juoni, Kai!"

"Mutta sanohan, missä hän on?"

"Tuntia sitte oli hän konttoorissa. Missä hän nyt on, sitä en tiedä. Meni ihmisiä ohitse, jotka huusivat jotain Dänensandista ja murhasta. Sitte hän on kai piiloittanut itsensä jonnekin... Olen sentään aina pitänyt miehestä paljon. Minun pitää tunnustaa, että hän on kaikista ihmisistä tuottanut minulle enimmän iloa."

"Tule mukaan Pe Ontjesin luo".

Pe Ontjes seisoi vaunujen luona ja odotteli turhaan.

Silloin meni joukko ihmisiä ohitse, ne tunsivat Pe Ontjesin äänen ja sanoivat: "Olemme saaneet hänet kiinni jo. Palokujassa saavutimme hänet ja veimme raatihuoneelle. Ja otimme rahat pois! Ne ovat nyt taaskin kaupunginkassassa. Hänet itsensä annoimme me livistää tiehensä".

"No, miten tuntui hän ottavan asian?" sanoi Kai Jans.

"Hän oli jotakuinkin nyreissään, arvaatte, mutta muuten verrattain ennallaan. Hän pelkää vaan, että hän saa selkäänsä, ja on arvatenkin nyt jalkapatikassa matkalla lähimmälle asemalle".

Silloin meni Pe Ontjes Kai Jansin ja Jan Friechin kanssa pitkää rakennusta kohden. "Minun pitää tunnustaa", sanoi Pe Ontjes, "että minun hiukan pistää vihaksi, kun en saa nähdä häntä". Hän seurasi heitä aina pitkälle riville asti, tapasi Stiena Dusenschönin oven auki, meni sisään ja palasi kohta takaisin taas ja sanoi: "Huone on tyhjä". He menivät taaskin ulos kadulle, ja puhelivat keskenään ja laskivat arvelujaan, missä Tjark Dusenschön nyt mahtoi olla.

Silloin katsahti Jan Friech sattumalta pajaansa kohden ja näki, että ovea, joka oli raollaan, varovasti ja hiljaa lykättiin kiinni... "Jumalani!" sanoi hän matalaan: "Minä tiedän, missä hän on!" Ja meni ovea kohden.

Siellä istuivat kuunvalossa, joka kirkkaasti loisti pajaan läntisestä ikkunasta, niin että aivan selvästi näki heidät valtuusmies Nissenin vanhalla rapistuneella vaunukopalla, jonka he kerran olivat arponeet, Tjark Dusenschön ja hänen vierellään hänen iso-äitinsä, vanha Stiena. Ja Daniel Peters, pormestari, istui heitä vastapäätä nurinkäännetyillä käsikärryillä. Ja Tjark Dusenschön puhui heille, silmänsä välkkävinä ja uskollisina, kuten aina.

Kai Jans kuohahti kiivaasti hänelle. "Mitä aiot nyt? Sano... mitä aiot nyt? Noin vaivaisenako lähdet nyt takaisin maailmalle?"

"Vaivaisena?" sanoi Tjark Dusenschön ihmeissään, ja upotti kätensä suuriin, kunniallisen vaikutuksen tekeviin taskuihinsa "Oh, sinua... kuinka tuhma oletkin".

"Lyö häntä korvalle!" sanoi Pe Ontjes.

"Se olisi aivan hullusti, Pe Ontjes", sanoi Jan Friech, ja istuutui alasimelle. "Hän ei voi mitään sille. Hänen koko onnettomuutensa on, että hän aina sekoittaa brutton ja netton. Semmoinen oli hän jo poikana".

"Älkää unohtako", sanoi Tjark Dusenschön tyyneesti ja malttavasti, "että olen klubbin kunniajäsen".

"Mitä hyvää on sinulla nyt tuommoisesta elämästä?" sanoi Kai Jans suuressa tuskassa. "Mitä ajattelet nyt? Minkätähden olet sinä maailmassa?"

"Mitä sinä tarkoitat?" sanoi Tjark Dusenschön... "Älä suutu, että sanon, mutta sinä olet narri, Kai Jans... Pitää ottaa rahaa, mistä sitä vaan voi saada, sehän on toki selvää". Pe Ontjes alkoi pelätä, että mies tuossa alkaisi taas herättää kunnioitusta hänessä, ja sanoi: "Tule, Kai, me lähdemme nyt?"

"Mutta mitä _olet_ sinä?" huudahti Kai, pyrkien kuumasti hänen sieluaan lähelle. "Mikä ajaa sinua eteenpäin, ja mitä tahdot maailmassa? Tjark, sano minulle se!... Olethan sinä toki vakava ihminen".