Part 2

Tuntia myöhemmin tuli Rzepa nikkari Lukaksen kanssa kartanon vankkureilla metsästä. Rzepa oli tanakka poika, sorja kuin poppelipuu ja muutenkin kuin kirveellä veistetty. Hän kävi tätänykyä joka päivä metsässä, sillä kartanon herra oli myynyt sen osan metsää, joka ei ollut talonpoikien yhteisomaisuutta[8] juutalaiselle ja sentähden kaadettiin siellä nyt honkia. Siitä oli Rzepalla hyvää raha-ansiota, sillä hän teki työtä kuin mies. Kun hän sylkäsi kämmeniinsä, tarttui kirveeseen, heilautti sitä, ähkäsi ja iski, niin jo vapisi honka ja puolen kyynärän lastu lensi rungosta. Kun tukkia sitte ladottiin kuormaan, niin hän tässäkin työssä vei voiton muilta. Juutalaiset jotka, mittapuu kädessä, kiertelivät metsää, tarkastellen petäjänlatvoja ikäänkuin olisivat etsineet variksenpesiä, kummastelivat hänen voimiaan. Rikas kauppias Drysla Aasinkorvasta sanoi hänelle monasti:

-- Aijai sinua, Rzepa, piru sinut vieköön. Tuoss'on kuusi äyriä! ota ryyppy niillä... äläs sentään! Tuossa saat viisi äyriä!

Rzepa ei siitä paljon välitä. Hän vain heilauttaa kirvestä ja iskee. Mutta välistä hän huvikseen huutelee metsässä:

-- Hohoi! hohoi!

Hänen äänensä lentää runkojen välitse ja palaa kaikuna takaisin.

Eikä taas pitkään aikaan kuulu muuta kuin Rzepan kirveen iskut. Välistä puhelevat petäjät keskenään, humisten toisilleen tuuheitten oksiensa läpi.

Välistä työmiehet laulavat, Rzepa taaskin ensimmäisenä. Kelpaa sitä kuulla, kun hän heidän kanssaan laulaa laulua, jonka itse on heille opettanut:

Ja mikäs siellä metsässä humisee? Huhuu! huhuu! Ja rytisee ja kumisee! Huhuu! huhuu! Putos' oksalta hyttynen tammipuun Huhuu! huhuu! Ja taittoi siinä niskaluun. Huhuu! huhuu! Ja kärpänen säälistä itkein Huhuu! huhuu! Paikalle lensi ja kysyi: Huhuu! huhuu! Eikö olis tohtori tarpeen? Huhuu! huhuu! Ei ole tohtori tarpeen Huhuu! huhuu! Eikä apteekin rohdot. Huhuu! huhuu! Lapio vaan on tarpeen Huhuu! huhuu!

Kapakassa Rzepa niinikään keikkui muita ylinnä. Hän piti viinasta ja oli paha tappelemaan, kun päihtyi. Kerran hän puhkasi erään kartanon rengin päähän sellaisen reiän, että emännöitsijä vannoi voivansa sen läpi nähdä hänen sielunsa. Kerran joutui hän kapakassa tappeluun irtolaisten kanssa -- hän oli silloin tuskin seitsemäntoista vuoden vanha. Herra Skorabiewski, joka siihen aikaan vielä oli lautamiehenä, kutsutti hänet kansliaan, veti häntä pari kertaa korvalle -- vaikka vaan näön vuoksi -- ja kysyi leppeästi:

-- Taivaan tähden, Rzepa, mitenkä sinä saatoit tulla toimeen heidän kanssaan, heitähän oli seitsemän?

-- Kas, hyvä herra, vastasi Rzepa, -- heidän jalkansa olivat marssimisesta niin veltostuneet, että kun vaan vähänkin tönäsi, niin kaatuivat siihen paikkaan.

Herra Skorabiewski sovitti asian. Hän oli ennenkin kohdellut Rzepaa tavattoman suosiollisesti. Akat kuiskuttelivat keskenään, että Rzepa on hänen poikansa: "näkeehän sen tok' paikalla, että siinä hunsvotissa on aatelisvertä."

Mutta se ei ollut totta, vaikka kaikki tunsivatkin Rzepan äidin eikä kukaan hänen isäänsä. Rzepa itse oli vuokrannut mökin ja kolme morgia maata, jotka hän sittemmin hankki omakseen. Nyt hallitsi hän isäntänä omaa maatilkkuaan ja koska hän oli reiru mies, niin hän tuli toimeen kutakuinkin. Hän meni naimisiin ja sai niin hyvän vaimon, ettei parempaa olisi löytänyt, vaikka olisi hakenut kynttilä kädessä. Hänen asiansa olisivat siis olleet mainiolla kannalla, jollei hän vähän liiaksi olisi pitänyt viinasta.

Mutta häntä ei ollut neuvominen. Jos joku yrittikään varoittaa, niin hän paikalla vastasi:

-- Juon omillani, mitä se teihin kuuluu?

Hän ei pelännyt ketään koko kylässä, paitsi kirjuria. Kun hän vaan kaukaakin näki vihriäraitaisen lakin, pystyn nokan ja pienen pukinparran korkeilla jaloillaan ja hiljalleen likenevän, niin hän paikalla kävi kiinni lakkiinsa. Kirjuri tiesi hänestäkin pienen jutun. Kerran myrskyisinä aikoina oli Rzepaa käsketty viemään eräitä papereita johonkin ja hän oli ne vienyt. Sen enempää hän ei niistä tietänyt. Olihan hän siihen aikaan vasta viidentoista vanha poika ja paimensi hanhia ja sikoja. Mutta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että häntä ehkä sentään vaaditaan tilinteolle noitten paperien kuljetuksesta ja sentähden hän pelkäsi kirjuria.

Tällainen henkilö oli Rzepa.

Kun hän nyt tänäpänä palasi kotiin metsästä, karkasi vaimo suurella itkulla häntä vastaan ja alkoi:

-- Voi sinua onnetonta, eivät silmäni enään kauvankaan saa sinua katsella, en saa paitojasi pestä, en ruokaasi keittää. Sinä menet, onneton, kaiken maailman tietä.

Rzepa hämmästyi.

-- Mitä sinä hulluttelet, vaimo, sanoi hän, -- oletko syönyt piparjuurta tai onko sinua ampiainen pistänyt.

-- En ole syönyt piparjuurta eikä minua ampiainen ole pistänyt, mutta kirjuri kävi täällä ja sanoi, ettei sinua enään mikään pelasta sotaväestä... Voi, voi, kyllä sinä nyt menet kaiken maailman tietä!

Rzepa rupesi tarkemmin kyselemään ja vaimo kertoi hänelle kaikki. Ainoastaan kirjurin hakkailemisen hän salasi, sillä hän pelkäsi, että Rzepa sanoisi kirjurille jotakin tyhmyyksiä tai ehkä karkaisi hänen niskaansa. Jumala varjelkoon! Siitä ei asia paraneisi!

-- Sinä olet hullu! sanoi Rzepa vihdoin -- mitä sinä itket? ei ne minua sotaväkeen vie, sillä enhän minä enään siinä iässä ole; ja onhan minulla lisäksi mökki ja maata ja vaimo hupakko ja tuo pahankurinen pikku rapu tuossa...

Hän osoitti kehtoa jossa "pahankurinen rapu", s.o. tukeva, vuoden vanha poikanen vallattomasti liikutteli jalkojaan ja kirkui, jotta ihan korvat olivat mennä lukkoon.

Vaimo pyyhki silmänsä esiliinalla ja lausui:

-- Mitä siitä? Kyllä hän tietää, että sinä kannoit ne paperit toisesta metsästä toiseen.

Rzepa raapasi korvallistaan.

-- Taitaa vaan tietää.

Hetkisen perästä hän jatkoi:

-- Lähdenpä itse puhumaan hänelle. Ehkei se nyt ole niin vaarallista.

-- Mene, mene, kehoitti vaimo. -- Mutta ota rupla mukaasi. Älä mene hänen luokseen ilman ruplaa.

Rzepa otti rasiasta ruplan ja läksi herra kirjurin luo.

Kirjuri oli nuorimies, hänellä ei siis ollut omaa taloutta, vaan hän asui neliskulmaisessa, niinkutsutussa "rapatussa talossa", joka oli lammin rannalla. Hänellä oli siellä erityinen etehinen ja kaksi huonetta. Ensimmäisessä huoneessa ei ollut muuta kuin hiukan olkia ja päällyssaappaat. Toista huonetta käytettiin sekä salina että makuuhuoneena. Vuode näytti siltä kuin ei sitä ikinä olisi järjestetty, tyynyissä ei ollut vaaruja ja höyhenet pistivät esiin. Vuoteen vieressä oli pöytä, pöydällä mustepullo, kyniä, kansliakirjoja, muutama vihko herra Breslauerin kustantamaa Isabella Espanjalaista, kaksi likaista englantilaista kaulusta, pomaadapurkki, paperossihylssyjä ja lopuksi talikynttilä, joka seisoi läkkisessä jalassa ja jonka sydän oli ruskeahtava; kärpäsiä oli hukkunut taliin kynttilän sydämen ympärille.

Ikkunan luona riippui suurehko peili ja vastapäätä ikkunaa oli piironki, jonka päälle herra kirjurin hienonhieno vaatevarasto oli sälytetty: siinä oli kaikenkarvaisia housuja, satumaisen kauniita liivejä, kaulaliinoja, hansikkaita, lakeerisaappaita, jopa silinterihattukin, jota herra kirjuri käytti, kun hänen piti esiintyä Aasinkorvan piirikaupungissa.

Tällä hetkellä oli tuolilla vuoteen vieressä myöskin herra kirjurin nankini-kankaasta valmistetut housut ja liivit. Itse herra kirjuri oli pitkänään sängyssä ja luki paraikaa "Isabella Espanjalaista", joka oli ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella.

Hän -- nimittäin ei herra Breslauer vaan herra kirjuri -- oli surkeassa tilassa; hänen tilansa oli niin surkea, ettei sitä surkeutta pystyisi kuvaamaan kuin Victor Hugo'n kynä. Hänen haavaansa pakotti vimmatusti. Isabellan lukeminen oli aina ennen tuottanut hänelle suurinta huvia ja virkistystä, mutta nyt se vaan enensi tuskaa ja kiihoitti katkeruutta, jonka kohtaus Mustin kanssa oli synnyttänyt. Hänellä oli hiukan haavakuumetta ja hän ei millään tahtonut saada ajatuksiaan pysymään koossa. Tuontuostakin näki hän kauheita näkyjä. Hän oli juuri lukenut nuoren Serranon tulosta Escorialiin: hän on saanut loistavan voiton karlisteista ja hän on täynnä haavoja. Nuori Isabella ottaa hänet vastaan kalpeana, mielenliikutuksissaan. Harsokangas kohoilee kiihkeästi hänen rinnoillaan.

-- Kenraali, oletko haavoitettu? kysyy hän Serranolta ja hänen äänensä vapisee.

Onneton Zolzikiewioz kuvittelee tällä hetkellä olevansa Serrano.

-- Voi, voi, olen! vastaa hän ääntänsä hilliten. -- Suo anteeksi, kuningatar! Varjelkoon sinua korkein...

-- Lepää, kenraali! Istuudu! Kerro minulle sankartöistäsi.

-- Kertoa minä kyllä voin, mutta en millään muotoa istuutua, huudahtaa epätoivoissaan Serrano... Suo anteeksi, kuningatar! Se kirottu Musti... tarkoitan: Don José... Voi, voi, voi!

Nyt mielikuvien täytyi väistyä kivun tieltä. Serrano katsahti ympärilleen: pöydällä palaa kynttilä, joka ritisee ja räiskii, sillä taliin tarttunut kärpänen on juuri syttynyt palamaan; seinillä kulkee toisia kärpäsiä. Onko hän siis kotona eikä Escorialissa? Eikö kuningatar Isabella olekaan täällä? Nyt herra Zolzikiewicz vasta herää täyteen tajuntaan, nousee istumaan vuoteelleen, kastaa liinasen vesiastiaan joka on sängyn alla ja muuttaa käärettä.

Sitte hän kääntyy seinään päin, menee uneen ja mielikuvittelu vie hänet taaskin, puoleksi unessa, puoleksi valveilla, ylimääräisellä kyydillä Escorialiin.

-- Kallis Serrano! armaani! tahdon itse hoitaa haavasi, kuiskaa kuningatar.

Hiukset Serranon päässä nousevat pystyyn. Hän tuntee asemansa koko surkeuden. Mitä tehdä? Kieltäytyäkö täyttämästä kuningattaren pyyntöä tai antautuako hänen vaalittavakseen? Kylmä hiki nousee hänen otsalleen, kun äkkiä...

Äkkiä kuningatar katoaa, ovi avautuu naristen ja kynnykselle astuu Serranon leppymätön vihollinen, Don José.

-- Mitä sinä tahdot? Kuka olet? huutaa Serrano.

-- Minä vaan, Rzepa! vastaa synkästi Don José.

Zolzikiewicz herää; Escorial muuttuu taas hänen tavalliseksi asunnokseen. Kynttilä palaa pöydällä, kärpänen, joka on tarttunut sydämeen, ritisee ja ratisee sinertävässä valossa, ovella seisoo Rzepa ja hänen takaansa... voi kauhistus! näkyy oven raosta Mustin pää.

Peto iskee silmänsä herra Zolzikiewicziin ja näyttää nauravan.

Herra Zolzikiewiczin kasvoilla on kylmä hiki ja hänen päähänsä lentää ajatus: Rzepa on tullut tänne hakatakseen poikki jalkani ja Musti...

-- Mitä te molemmat täältä haette? huutaa hän kauhistuksissaan.

Mutta Rzepa laskee ruplan pöydälle ja vastaa nöyrästi:

-- Armollinen kirjuri! Minä tulin vaan puhumaan siitä sotamiesotosta.

-- Ulos, ulos, ulos! huusi Zolzikiewicz, joka äkkiä sai takaisin rohkeutensa.

Vimmoissaan aikoi hän karata Rzepan niskaan, mutta karlistilaista haavaa vihlasi silloin niin kipeästi, että hänen täytyi laskeutua takaisin vuoteeseen. Eikä sieltä enään kuulunut kuin hiljainen valitus:

-- Voi, voi, voi!

III.

Sankari keksii keinon.

Haava ärtyi.

Arvaan että ihanat lukijattaret jo alkavat itkeä kertomukseni sankaria. Riennän sentähden ilmoittamaan, ennenkuin joku ehtii pyörtyä, ettei haava kuitenkaan tappanut sankaria. Hänelle oli vielä sallittu pitkä elonaika. Jos hän olisi kuollut, niin minä tietysti olisin heittänyt kynän nurkkaan ja lopettanut koko kertomuksen. Mutta koska hän ei kuollut, niin minä jatkan.

Haava siis ärtyi ja rupesi tekemään märkää, mutta vastoin kaikkea odotusta koitui siitäkin uusi etu Pässinpään kylän kirjurille. Asiain kulku oli sangen yksinkertainen. Märän kanssa meni paha tuuli päästä pois. Zolzikiewicz alkoi siis ajatella selvemmin ja huomasi silloin, että hän tähän asti oli tehnyt pelkkiä tyhmyyksiä. Kuulkaappa vaan! Kanslianpäällikkö oli pannut päänsä pantiksi siitä, että hän voittaa itselleen Rzepan vaimon. Tämä halu ei ollut ensinkään hämmästyttävä, sillä toista niin kaunista naista ei löytynyt koko Aasinkorvan piirikunnassa, mutta siksi tahtoi Zolzikiewicz saada Rzepan pois tieltä. Kun Rzepa viedään sotaväkeen, niin koittaa kanslianpäällikölle ilonpäivät. Mutta ei ole ensinkään helppoa herrastuomarin pojan sijasta pistää Rzepan nimeä listoihin. Kirjuri on aina mahtimies ja Zolzikiewicz on kirjureidenkin joukossa mahtimies, mutta onnettomuudeksi hän ei ollut viimeisenä virkamiehenä ratkaisemassa sotamiesottoa. Tässä piti joutua tekemisiin maapoliisin, sotamieskomissionin, piiripäällikön ja maapoliisipäällikön kanssa. Kellään näistä henkilöistä ei ollut vähintäkään syytä lahjoittaa armeijalle ja valtakunnalle Rzepaa Burakin sijasta. "Jos hänet panisi asevelvollisuuslistaan. Mutta entä sitte?" mietti miellyttävä sankarimme itsekseen. Luettelot tarkastetaan, niihin liitetään ote henkikirjoista ja koska ei Rzepan suuta saata tukkia, niin minä saan pitkän nenän, minut potkaistaan pois kirjurintoimesta ja siinä lorun loppu.

Suurimmatkin miehet ovat intohimon vallassa tehneet tyhmyyksiä, mutta heidän suuruutensa on perustunut juuri siihen, että he ajoissa ovat arvanneet oman tilansa. Zolzikiewicz myönsi tehneensä ensimmäisen tyhmyytensä silloin, kun oli luvannut herrastuomarille pistää Rzepan sotilasluetteloihin. Toisen tyhmyytensä oli hän tehnyt silloin, kun hän meni Rzepan vaimon luo ja ahdisti häntä hänen loukuttaessaan pellavia. Pelotellessaan häntä ja hänen miestänsä asevelvollisuudella, oli hän tehnyt kolmannen tyhmyyden. Oi ylevää hetkeä, jona todella suuri mies lausuu itselleen: "minä olen aasi!" -- tämä hetki oli nyt koittanut Pässinpään kylälle, se oli lentänyt sinne kuin siivillä, tullut siitä maasta, jossa ylevyys ja jalous kulkevat käsikädessä, sillä Zolzikiewicz sanoi itselleen suoraan: "minä olen aasi!" Mutta olisiko hänen pitänyt luopua suunnitelmasta, jonka tähden hän jo oli vuodattanut vertansa (innoissaan tuli hän sanoneeksi "sydänvertansa"), olisiko hänen pitänyt luopua tuumastaan, uhrattuaan sen tähden uudet housunsa, joita hän ei vielä ollut räätäli Srulille edes maksanut, ja alushousunsa, jotka hänellä, tietääkseen, vasta pari kertaa oli ollut jalassa?

Ei ikinä! Päinvastoin tahtoi hän kostaa sekä Rzepalle että hänen vaimolleen ja Mustillekin. Zolzikiewicz vannoi, että hän on narri, jollei hän vielä kärvennä Rzepan nahkaa. Koko ensimmäisen päivän, muuttaessaan kääreitä, hän mietti, mietti toisen, muuttaessaan kääreitä, mietti vielä kolmannenkin, muuttaessaan kääreitä -- ja tiedättekö mihinkä päätökseen hän tuli? Hän ei tullut mihinkään päätökseen. Neljäntenä päivänä toi kanslianpalvelija Aasinkorvan apteekista laastaria. Zolzikiewicz levitti sitä liinakankaalle, pani paiseen päälle ja, voi ihme, kuinka tämä lääke vaikutti! melkein samassa hetkessä hän huudahti: "nyt olen sen keksinyt!" Hän oli todella tehnyt keksinnön.

IV.

Peto pauloissa.

Muutamia päiviä myöhemmin -- en oikein muista, olisiko ollut viidentenä vaiko kuudentena päivänä -- istuivat herrastuomari Burak, lautamies Gomula ja nuori Rzepa Pässinpään kapakan kulmakamarissa. Herrastuomari tarttui lasiinsa.

-- Heittäisittepä nyt riitanne, virkkoi hän, -- kun ei ole mitään syytä riitaan.

-- Mutta sen minä sanon, ettei ranskalainen anna perään preussiläiselle, sanoi Gomula, iskien nyrkkinsä pöytään.

-- Preussiläiskoirat ovat viekasta väkeä! sanoi Rzepa.

-- Mitä heidän viekkaudestaan? Turkkilainen auttaa Ranskaa ja turkkilainen se sittenkin on niistä kaikista väkevin.

-- Mitä turhia! Väkevin kaikista on Garibaldi.

-- Se oli oikein osattu. Mutta mistä te sen Garibaldin keksitte?

-- Mitä keksimistä hänessä olisi? Ovathan ihmiset jo kauvan puhuneet, kuinka hän suurella laivastolla ja voimalla seilasi pitkin Veikseliä. Mutta ei kuulunut pitäneen varsovalaisesta oluesta, kun kotona saa parempaa. Sentähden hän kääntyikin takaisin.

-- Älkää lörpötelkö! Kaikki saksalaiset ovat juutalaisia.

-- Mutta Garibaldi ei ole mikään saksalainen.

-- Mikä hän sitte on?

-- Mikäkö on? Keisari hän on!

-- Voi sitä kauheata viisautta!

-- Te ette ole ensinkään viisaampi!

-- No, koska olette olevinanne niin kovin viisas, niin sanokaa, mikä oli ensimmäisen ihmisen nimi?

-- Jaa mikäkö oli ensimmäisen ihmisen nimi? Aatami.

-- Niin, se oli ristimänimi, mutta entä liikanimi?

-- Mistä minä sen tiedän.

-- Kas niin! Mutta minäpä tiedän. Hänen liikanimensä oli: "Nieleväinen."

-- Jo te nyt puhutte hulluja!

-- Jollette usko, niin kuulkaa:

"Meren tähti, emo Herran, Armollas jok' autoit kerran Ihmisistä ensimmäisen _Nieleväise_ Synnin suosta, surman vuosta."

-- No, eikö se nyt ollut?

-- Taisi vaan olla!

-- Parempi olisi, että kallistaisitte lasejanne! huudahti herrastuomari.

-- Maljanne, kuomaseni!

-- Maljanne!

-- Haim!

-- Siulim![9]

-- Onneks' olkoon!

He joivat kaikki kolme, mutta koska siihen aikaan juuri oli sota Ranskan ja Preussin välillä, niin lautamies Gomula taasen palasi politiikkaan.

-- No! juodaan nyt vielä! virkkoi hetkisen perästä Burak.

-- Onneks' olkoon!

-- Kost' jumala!

-- No, teidän terveydeksenne!

Taasen he joivat aarakkilasit pohjaan. Äkkiä Rzepa kolautti tyhjennettyä lasiaan pöytään ja huusi:

-- Hei vaan, se oli helkkarin makeaa!

-- Otetaankos vielä? huusi Burak.

-- Antaa tulla!

Rzepan kasvot kävivät yhä punaisemmiksi, Burak täytti täyttämistään hänen lasiansa.

-- Kuulkaappas, lausui hän vihdoin Rzepalle, -- vaikka te nyt yhdellä kädellä heilautattekin nelikon herneitä selkäänne, niin taitaisi sentään peloittaa lähteä sotaan.

-- Mitä vielä! Saisihan sitä tapellakin, jos niiksi tulisi!

-- Moni on mies päältä pieni, sanoi Gomula, -- mutta rohkea sisältä; moni on myöskin suuren ja muhkean näköinen, mutta pelkuri mieleltään.

-- Valehtelette! huusi Rzepa, -- minä en pelkää!

-- Mikä teidän tietää! sanoi Gomula.

-- Mutta minäpä sanon, tulistui Rzepa ja näytti nyrkkiään, joka oli kuin paksu leivänkimpale, -- että jos minä tällä karkaisin kimppuunne, niin te hajoaisitte kuin ravistunut tynnöri.

-- Ei ole sanottu.

-- Tahdotteko koettaa?

-- Olkaa siivolla, keskeytti nyt herrastuomari. -- Oikeinko te aiotte tapella? Juodaan pois vielä.

Ja he joivat taasen, mutta Burak ja Gomula vain kostuttivat huuliaan, kun sensijaan Rzepa nielasi koko lasillisen aarakkia. Hänen silmissään alkoi säkenöidä.

-- Sopikaa nyt pois! kehoitti herrastuomari.

Syleillessään ja suudellessaan riitatoveriaan Rzepa purskahti itkuun. Hän ei itkenyt muuta kuin silloin kun hän oli aika lailla juovuksissa; nyt alkoi hän haikeasti valittaa ja vaikeroida lihavaa vasikkaa, joka häneltä oli kuollut pari viikkoa sitte eräänä yönä navetassa.

-- Voi, voi, minkä vasikan Jumala minulta korjasi! sanoi hän surullisesti.

-- No, älä sinä sure! virkkoi Burak. -- Kirjurille on jo paperi saapunut siitä että ehkä kartanon metsä lankeaa kunnan omaksi.

-- Se on oikeus ja kohtuus, vastasi Rzepa. -- Kartanon herra ei ole kylvänyt sitä metsää.

Hetkisen perästä hän taasen alkoi:

-- Voi sitä vasikkaa, se se vasta oli vasikka! Kun se imi lehmää ja lehmä tokasi sitä otsallaan, niin se iloissaan hyppäsi kattoon asti.

-- Kirjuri sanoi...

-- Viis minä kirjurista! keskeytti Rzepa vihaisesti. -- Se on minulle ihan yhtäkaikki, sanoiko kirjuri vaiko Mikko vaiko Matti!

-- Kunhan ei hän ryhtyisi kostoon! Soh, lasit pohjaan, pojat!

Taas he ryyppäsivät. Rzepan mieli lauhtui ja tyynenä istuutui hän penkille. Äkkiä avautui ovi ja aukkoon ilmestyi -- vihriä lakki, pysty nokka ja kirjurin pikkuinen pukinparta.

Rzepa oli istunut lakki takaraivolla. Nyt hän kiireesti vetäisi sen päästään, pudotti maahan, nousi ja änkötti:

-- Ylistetty...

-- Onko herrastuomari täällä? kysyi kirjuri.

-- On! vastasi kolme ääntä yhtaikaa.

Kirjuri astui likemmä ja samassa kapakoitsija Szmulkin[10] lennätti pöydälle aarakkilasin. Zolzikiewicz haisteli sitä, rypisteli nenäänsä ja istuutui pöydän ääreen.

Hetkisen ajan vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin alkoi Gomula:

-- Herra kirjuri...

-- Mitä?

-- Onko se metsäasia tosiaan sillä kannalla?

-- On. Kunhan vaan kaikki kuntalaiset allekirjoitatte anomuksen.

-- Minä vaan en allekirjoita, tokasi siihen paikalla Rzepa, joka kuten muutkin talonpojat kauhulla ajatteli kaikkea allekirjoittamista.

-- Ei sinua kukaan pyydäkään. Tee miten tahdot. Ole vaan kirjoittamatta, mutta älä myöskään odota metsäosuutta.

Rzepa rupesi raappimaan korvallistaan. Mutta kirjuri kääntyi herrastuomarin ja lautamiehen puoleen ja puhui virallisella äänellä:

-- Metsäasia on tosi, mutta jokaisen täytyy aidata osansa, jottei syntyisi riitoja.

-- Ja sitte se aita kanssa maksaa enemmän kuin koko metsä, ehätti Rzepa sanomaan.

Kirjuri ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa.

-- Aitaamiskustannusten peittämiseksi, puhui hän herrastuomarille ja lautamiehelle, -- on hallitus lähettänyt rahoja. Jokainen voi niistä vielä voittaakin, sillä niistä jää viisikymmentä ruplaa miestä päälle.

Rzepan silmät säkenöivät kuten ainakin juopuneen.

-- Mutta sitte minä kirjoitankin. Missä rahat ovat?

-- Minulla ovat, sanoi kirjuri. -- Ja tässä on paperi.

Tämän sanottuaan veti hän taskustaan esiin paperin, joka oli taitettu nelikulmaiseksi ja luki siitä jotakin, jota talonpojat eivät laisinkaan ymmärtäneet. He iloitsivat kuitenkin suuresti. Jos Rzepa olisi ollut selvänä, niin hän kyllä olisi huomannut, että herrastuomari iski silmää lautamiehelle.

Voi ihmettä! nyt kirjuri todella veti esiin rahaa taskustaan.

-- No, virkkoi hän, -- kuka ensiksi kirjoittaa?

Miehet kirjoittivat vuoronperään, mutta kun Rzepa tarttui kynään, niin Zolzikiewicz siirsi paperia syrjään ja sanoi:

-- Ehket sinä tahdo. Tämä on ihan vapaaehtoista.

-- Miksen minä tahtoisi?

-- Szmul! huusi kirjuri.

Szmul tuli ovelle.

-- Mitä herra kirjuri tahtoo?

-- Ole sinäkin nyt tässä vieraanamiehenä, että tämä kaikki tapahtui vapaasta tahdosta.

-- Ehket sinä sentään tahdo? kysyi hän vielä uudestaan Rzepalta.

Mutta Rzepa oli jo kirjoittanut, vieläpä pudottanut paperille aika mustepilkun. Hän otti kirjurilta rahat, kokonaista viisikymmentä ruplaa ja pistettyään ne povelleen, huusi:

-- Tuo nyt tänne aarakkiasi!

Szmul toi ja miehet joivat. Sitte Rzepa päästi kyynärpäänsä nojaamaan polvia vastaan ja torkkui siihen.

Pari kertaa hän nyökäytti sinne tänne, keikahti sitte alas penkiltä, sopersi mennessään: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" ja nukkui.

Rzepowa ei tullut häntä noutamaan. Hän tiesi, että Rzepa juovuspäissään pian antoi korville. Seuraavana päivänä Rzepa sensijaan pyysi vaimoltaan anteeksi ja suuteli hänen käsiään. Selvänä ollessaan ei hän koskaan sanonut vaimolleen pahaa sanaa, mutta juovuspäissään oli aika pahankurinen.

Rzepa makasi kapakassa koko yön. Aamulla, auringon noustessa hän heräsi. Hän katselee ympärilleen, levittää silmänsä ja huomaa, ettei hän olekaan omassa mökissään vaan kapakassa, eikä edes kulmakamarissa missä eilen istuttiin, vaan suuressa kapakkatuvassa, missä viinatynnörikin on.

-- Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Hän katselee vielä tarkemmin. Aurinko on jo noussut ja paistaa maalattujen ruutujen läpi viinatynnöriin. Ikkunan ääressä seisoo Szmul, rukouspaita yllään ja hetaleita päässä; siinä hän huojuttaa ruumistaan edestakaisin ja rukoilee ääneensä.

-- Szmul, sinä koiranuskolainen! huusi Rzepa.

Mutta Szmul ei ollut kuulevinaankaan. Hänen ruumiinsa huojahti milloin eteenpäin, milloin sivullepäin ja rukousta yhä jatkui.

Rzepa rupesi nyt koettelemaan paikkojaan, kuten talonpoika aina tekee, nukuttuaan yön kapakassa. Hän tapasi povestaan rahaa.

-- Jeesus Maria! mitä tämä merkitsee?

Sillaikaa oli Szmul lopettanut rukouksensa, riisunut rukouspaidan ja hetaleet ja vienyt ne kulmakamariin. Hän palasi tupaan hitain askelin, tyynenä ja arvokkaana.

-- Szmul!

-- No, mitä tahdot?

-- Mitä rahoja nämät ovat?

-- Etkö, tyhmyri, sitä tiedä? Sinähän eilen sovit herrastuomarin kanssa, että nostat arpaa hänen poikansa sijasta ja otit jo rahat ja allekirjoitit kontrahdin.

Nuori talonpoika kävi valkeaksi kuin vaate, viskasi lakkinsa maahan, kaatui pitkäkseen sen päälle ja itkeä jollotti niin että ikkunaruudut tärisivät.

-- No, korjaa siitä nyt luusi, sotamies! sanoi Szmul tyynesti.