Part 8

— Eipäs, sanoo Andreas, edellä ollut, jonka käsiin on kopeutunut joku aukeava oven tapainen. — Jo nyt otti ja avun antoi, työntykää pojat vaan sisään — tänne!

— Mutta sehän on lantasäiliö!

— Juuri niin, ilmielävää lantaa siellä on, vaan siksipä se onkin oiva paikka meille — lämmin ja pehmeä.

— Oikein, hevoslantaahan tuo vaan on, sanoo Siimon ja työntyy eellimäisenä sisään.

— Kas niin, enkö minä sitä sanonut, niin suloinen lämmin hivelee kasvojamme ja tunkeutuu nuttujemme alle! — iloitsee Andreas.

— Mutta haisee...

— Koko maailma haisee — ja pahemmalle kuin tämä; tämähän on rehellistä ja puhdasta hajua yhdestä ainoasta aineesta... Mutta kenellä on kuivaa tulitikkua?

Siimonin kainalon alta löytyy sellainen; sen valossa tarkastetaan asema ja katsotaan leposija.

— Mitäs muuta tuohon lämpimän pehmeän lannan päälle vain, kyllä se huomenna pois varisee, kyllä sen päivä taas valkasee.655

— Niin, vielä meille päiväkin koittaa! huokasee Vilkku, jolla on runollinen mieli.

Ja miehet, mieron matkalla toisensa tavanneet, laskeutuivat levolle kuin veljet. Kylki kylkeä lämmittää yhteinen ymmärrys ja leikki lieventää mielen katkeruutta.

— Tämähän on ruhtinaallinen yömaja...

— Niin — työmiehelle...

— Mutta ei tekisi pahaa vaikka olisi vatsassakin jotakin. — Andreas, sinullahan piti olla sitä makkaraa vai oletko jo omaan suuhusi sen pistänyt?

— Tallell' on tavara, täsmälleen kuusi tuumaa pitkästi, kaksi kullekin. Jako tapahtuu purasemalla siitä mihin minä sormeni merkiksi asetan.

— Saat kiitoksen Andreas rehellisyydestäsi.

— Eipä ansaitse — jäin näemmä vaan itse vähän pienemmälle osalle.

* * * * *

— Ihanata on elämä täällä maailmassa! huokasee Vilkku. — Täällä ihminen rualla ravitaan, vaatteilla verhotaan ja huoneella suojataan myrskyä vastaan!

— Niin, työmies...

Emmepä ole kahteen kuukauteen siihen kättämme pulittaneet ja katso me kuitenkin kaiken tämän hyvyyden saamme.

— Niin, me olemme kuin kukkaiset kedolla ja taivaan linnut, jotka eivät työtä tee eikä kehrää...

* * * * *

Mutta Vilkku, sinullahan oli lemmitty täällä, häntähän sinä niin kiihkeästi tapaamaan kiirehditkin, kuinka sinä tänne jäit vielä?

— Sitäpä tässä juuri mietin. Ihanasti tämä kaikki sydämmeni tunteisiin sointuu: rumuus rakkauteen, kurjuus onneen. Oi veljet! Mutta — vielä meille päiväkin koittaa!

* * * * *

Äänetönnä nyt kukin kuuntelee oman povensa ääniä, kunnes vaipuvat unten maille ihmeellisille, jossa ei mikään ole mahdotonta. Vilkku yksin ratkaisee onnensa kummaa kysymystä polte povessaan, hiki otsallaan.

Seinän takana ryntäilee myrsky, lakkaa päryyttää yhtä laudan sälöä ja soittelee oksanreiällä.

* * * * *

Tikintikin — tikintikin — tikintikin...

— Missä, oi, kultani kuljetkaan, tyttösi on niin yksin — vai joko jouduin ma unholaan? — Oi, tule jo tervehdyksin!

Tikintikin — tikintikin... Hääleninkiä neiti Onnelliselle — kaunista hääleninkiä... tikintikin... jonka pitää valmistua huomenna... tikintikin — tikintikin... Missäs on minun hääleninkini?

Tikintikin — tikintikin — tikintikin...

Tulisit armaani mierolta pois. tyttösi on ikävässä, kahdenhan helpompi surrakin ois — yksin nyt kalpenen tässä!

Tikintikin... Näin minä yli yöt valvon ja neulon hääleningeitä... tikintikin... nuorille kauniille morsiamille... Neulon... tikintikin... onneako?... Ja itse kuihdun ja odotan...

Kuihdunko minä? Miltähän minä näyttäisin jos hän nyt tulisi?... Voi, kuinka minä olen kalpea, ei edes poskipäillä punaa!... Ja tummat ympyrät tuossa noin — ja eiköhän jo ryppyjäkin, tuommoisia pieniä kureita!.... Voi kuinka minä olen väsynyt — väsynyt!...

Mutta mitä minä tässä hupisen... tikintikin... tämän pitää olla huomenna valmis... tikintikin... ja vuokrakin on maksettava... tikintikin — tikintikin — tikintikin...

* * * * *

— Mitä on enää elämällä arvoa — tällaisella elämällä! Ihmisten hylkynä ja itselleen vaivana vaeltaa ja vaeltaa — repaleisena, vilussa, nälässä... Jos miten mittaan, on kärsimys suurempi nautintoa. Haa, nautintoa! — en muista sitä enää, siitä on niin kauan... nautintoa on minulle vaan myrkky, jonka hirveät mainingit vielä veressäni kiertävät...

— Riehu sinä myrsky vaan, lyö! Jospa sinä voisitkin repiä minut kappaleiksi, niin minä siunaisin sinua.... Tuttu sinä olet minulle, sinun soittosi, sinun raivosi sinut minä olen omassa povessani tuntenut kauan, kauan, kunnes nyt sekin, tuo ainoa kaiku elämästä, on väsynyt, vaiennut... jälelle on jäänyt vain yksi jota kaipaan, kaiken unhotus, kaiken loppu — rauha!...

Hän selvittelee taitavasti nuoran kappaleen ja solmeaa sen päähän silmukan — ja yhtä varmasti kiinnittää sen ylös oksaan.

— Ärjy sinä, meri, vaan en minä sinne tule. Minä tahdon ripustaa itseni ylös että ihmiset näkevät ja joku sydän särähtää...

— On häpeä lähteä maailmasta näin kurjana, mutta...

Hän pujottaa silmukan kaulaansa. Hampaat kalahtaa ja syvä synkkä huokaus kohoaa rinnasta, aivan kuin puhaltaisi sieltä ulos kaiken mitä siellä on sisällä ollut... Mutta samassa musta haamu, kuin myrskyn enkeli, ryntää siitä ohi niin lähitse että liepeet häneen koskettavat ja syöksyy rannalle. Siellä hän irrottaa poveltansa jonkun jota tulisesti syleilee ja suutelee — ja sitten ne molemmat katoavat.

Nopeasti tempasee mies silmukan kaulastansa ja ryntää rantaan — pelastamaan.

Se on jo myöhäistä. Myrsky laulaa lauluaan.

HIILIÄ.

Joka aamu nähtiin hiilenkäsittelypaikkojen läheisyyteen ilmestyvän vanhan harmaahiuksisen naisen, joka keräili koriinsa tielle varisseita hiiliä.. Sitä tehdessään ei hänen tarvinnut paljon kumartaa, sillä elämän taakka oli jo hänen vartalonsa siihen asentoon taivuttanut. Mutta joka kerta, kun hän oli hetken aikaa etsinyt ja poiminut, rupesivat hänen silmänsä vuodattamaan kyyneleitä, jotka kostuttivat koriin kasaantuvia hiilen murenelta, kunnes hän kantamuksineen lyyhäsi pois.

Siihen oli ollut ennen lupa, mutta nyt oli tullut kielto ja uhka; sakkotauluja oli sitä varten asetettu radan varrelle lukuisasti. Sitä ei tiennyt harmaahapsinen hiilenkerääjä, vaan ilmestyi paikalle tapansa mukaan. Mutta ei ehtinyt pitkälle, kun hänen eteensä ilmestyi virkapukuinen mies ja puhui. Ja kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle puhuttiin, vaikka ääni kyllä oli vaativa ja ankara, sysättiin hänet menemään. Ja hän meni, kyynelten tippuessa tyhjään koriin.

Sen päivän ja sitä seuraavan yön hän huojutteli kumaraa ruumistansa kylmän uunin vierellä, mutta seuraavana aamuna taas, tosin arkana ja kysyvänä, lyyhäsi hän koreilleen radalle. Nyt tuli virkapukuinen, otti häntä käsipuolesta ja vei mukanansa...

* * * * *

Elämä saattaa kulkea pitkät ajat tyyntä, jokapäiväistä, ehkä onnellista latuansa, mutta yhtäkkiä iskee onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta, antamatta sitä edeltä aavistaa tai nähdä siihen syytä, — Ja sitä seuraa toinen ja kolmas — kokonainen sarja onnettomuuksia, kunnes koko elämä on muuttunut muutamissa hetkissä aivan toiseksi: sopusoinnusta sekasorroksi, päiväsiä yöksi.

Sellainen oli ollut Antonio Guerrinin kohtalo. Vielä muutama kuukausi takaperin oli hän ollut onnellinen ja iloinen mies, terve ja voimakas mies, nyt oli hän lyöty ja onneton, tutiseva raajarikko. Vielä muutama kuukausi takaperin oli hänen ympärillänsä illoin helkkynyt hurmaava soiton sävel ja lämmin elämänilo, nyt oli hiljaista, autiota ja kylmää. Eikä onnettomuuksien synkeä sarja näyttänyt vieläkään loppuneen, — milloin, mihin se loppuukaan?....

Antonio Guerri katseli ympärilleen. Rikkinäisiltä näyttävät ikkunat olivat umpijäässä, ovenpielukset olivat valkeassa huurteessa, seinät näyttivät likaisilta ja koko huone oli kolkko ja tyhjä, aivankuin kaikki elämä olisi sen sisältä viety pois niin tyyten ettei sitä siinä koskaan voisi kohotakaan. Häntä puistatti kammo ja värisytti vilu. Vaistomaisesti kurkotti hän kätensä — sen ainoan, mikä hänellä vielä oli, toisessa riippui vaan tyhjä hiha — uunin oviluukkuun ja vetäsi sen auki... siellä oli vaan muutamia sammuneita hiiliä. Käsi hervahti alas, tyhjä hiha putosi polvien päälle ja koko ruumis lysähti kokoon. Hän jäi tuijottamaan sammuneisiin hiiliin.

Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti läpi vuosien taipalen kauvas kotimaahan, ihanaan Italiaan. Tyrrhenian kauniille rantamille. ikuisesti vihreiden ruusujen, laakerien ja sypressien — kukkien maahan, laulun ja soiton maahan, jossa ihmiset sinisen taivaan alla osasivat iloita ja elämälle sykkäillä, tuntea ja nauttia, vaikka oli niukemmin elämäntarpeitakin. Sieltä löysi hän harmaahiuksisen äidin, joka sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja aina iloisen Rosan, joka myyskenteli kukkia rikkaille... Sieltä hän hehkuvana nuorukaisena astui laivaan, jonka piti tuoda hänet maahan, jossa kulta virtasi köyhän Italian pojankin hyppysiin, kun ponnisti. Siinä oli pettymystä enemmän kuin toinen puoli, mutta hän ponnisteli kuitenkin, oli ahkera ja vaatimaton, kieltäytyi ja säästi, silmämääränänsä vaan yksi ainoa: saada perustetuksi pieni sievä koti ja sinne tuoduksi tuo harmaahiuksinen äiti, joka aamusta iltaan kumarassa sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja tuo aina iloinen Rosa, joka myyskenteli kukkia Neappelin rikkaille. Ja hän oli siinä onnistunut, hän oli saanut kalustetuksi pienen huoneuston, jossa oli muutamia somuuksiakin, ostetuksi sormuksen, jossa kimalteli pieni jalokivi, ja tuoduksi luoksensa ne kaksi, joita hän tässä maailmassa kaipasi ja rakasti. Ja sitte olivat jatkuneet ne illat, jolloin soitto helkkyi ja elämänilo raiahteli... Ja sitte syntyi pikku Olivio — ja kahta onnellisempina jatkuivat ne illat... ne illat, jolloin hän otti kiharatukkaisen Olivion olkapäällensä ja tanssi Rosan kanssa harmaahiuksisen äidin hymyillessä...

Mutta sitte iskivät ne onnettomuudet — se ensimäinen, joka vei pikku Olivion maan multaan ja harmaahiuksinen äiti sai sitoa seppeleen, ja se toinen, että hänellä loppui työ, ja se kolmas, että Rosa kaatui sairas vuoteelle ja harmaahiuksinen äiti sai sitoa hänellekin hautaseppeleen. Ja niiden mukana kulkivat somat huonekalut ja kaikki pienet kalleudet, viimeiseksi hänen rakas viulunsa ovesta ulos, kunnes kaikki oli riistetty ja huoneet olivat tyhjät... Silloin sai hän työn, mutta ennen iltaa vietiin hänet kädetönnä sairashuoneelle... Ja nyt, kun hänet sieltä potkastiin pois, muka »terveenä kotia» — terveenä kotia!... tuodaan häntä vastaan harmaahiuksista äitiä hiilen varkaana!... Saatana!...

* * * * *

Antonio huomasi pienen huuliharpun, tempasi sen nopeasti ja puhalsi. Mutta sen kielet särähtivät kamalasti ja hän heitti sen uuniin, jossa oli muutamia sammuneita hiiliä...

Hiiliä!... Hiiliä!...

Hän tuijotti niihin hetken, tarttui ainoalla kädellä tukkaansa, veti pään polviensa päälle ja itki kuin lapsi...