Part 4

— Jaa, mitenkäs olikaan rautatieosinkojesi laita, oletkos tyytyväinen tuloksiin — muistaaksenihan käärit 46 prosenttia puhtaaksi? Tyytyväinen luultavasti. Mutta katsotaanpas vilahdukselta sinnekin, huvin vuoksi vain, sillä onhan soma muistutella niitä aloja mistä voittosi kokoontuu, näin viidentenäkymmenentenä syntymäpäivänä semminkin, hehheh!

Ja kiusaaja viittasi taas sormellaan. Nyt siinä edessä vilisi rautatietouhut täydellisenä, asteettain. Työt ratarakennuksella, kone- ja vaunupajoissa, vaunuissa, asemilla ja ratapihoilla. Ja se oli yhä tuota samaa, ylenmäärin rasittavaa, nokista, ja sitäkin vaarallisempaa työtä. Niitä ruhjoutui vaunujen väliin ja vaunujen alle, niitä suistui kiitävien junien katoilta, niitä räjähteli höyrypannujen mukana, niitä ruhjoutui suistuvien ja yhteen törmäävien junien mukana, ja yhä edelleen lukemattomin eri tavoin. Ja sitte alkoi vilistä ohitse junia, tuli ja meni: iloisia palatsivaunuja, jotka upeilivat loistossa päältä ja sisällä, semminkin sisältä, varustettuna kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla elämää ja hupaista matkatusta varten, syömistä ja juomista varten, lepäilemistä varten, nukkumista varten, seurustelua varten; ja nautiskelevina niiden asukkaat pehmeillä nojatuoleillaan lekottelivatkin. Täyteen ahdettuja ihmisvaunuja, joissa tuskin oli tilaa kaikkien istua ja joissa ilma oli niin paksua, että sen saattoi nähdä. Ruokottomia eläin- ja tavarajunia, joitten akseleiden päältä, katoilta ja kaikista mahdollisista piilopaikoista vilahteli esiin vielä yksi laji matkustajia...

— Ne ovat tämän radan entisiä rakentajia ja sinun äskettäin erottamiasi työläisiä, joilla ei ollut varaa ostaa pilettiä, mutta joiden täytyy kuitenkin päästä kulkemaan toisille seuduille leipää etsimään. Kuluttavathan ne hiukan höyryvoimaa, mutta minkäs niille mahdat. Hahhahhaa!...

Ja Power kuuli taas tuon kamalan naurun, joka kävi yhä kovemmaksi ja pirullisemmaksi.

Mutta junia kiiti toistensa ohi yhä vinhemmin. Niiden lämmittäjät loivat hiiliä ja horjahtelivat ja koneenkäyttäjät ponnistivat voimiansa pysyttääkseen silmänsä avoinna. Mutta joka kerta kun juna meni vierähti radalta murskautuneiden ihmisten päitä ja kaikkia ruumiin osia, joita kokoiltiin suurella kiireellä ja kannettiin hänen vierellensä, jossa niitä jo ennestäänkin oli suuri suunnaton röykkiö ja josta ne alkoivat vyöryä hänen päällensä. Samalla näki hän radalla syntyvän kauhean sekamelskan: junat ryntäsivät toisiaan vasten, vaunut toistensa yli ja ylösalaisin, rämisten, rytisten ja räjähdellen. Oli vaan yhtä hirveätä särkyvien esineiden ryskettä, höyryä, savua ja tuhkaa, kekäleitä, säpäleitä ja soraa ja niiden seassa vielä elämän kanssa kamppailevia tai jo kuolleita ihmisiä tai niiden osia, loppumattomiin...

Power tunsi menevänsä tainnoksiin, kuolevansa. Mutta hänen vieraansa nauroi ja puheli:

— Onhan se vähän kamalaa, veli, mutta sekin kuuluu asiaan, sekin on noiden sinun voittoprosenttiesi yhteydessä yksi välttämättömyys. Mutta mitäs siitä, sinun oma nahkasi kyllä säilyy, sillä kun sinä matkustat, niin rata puhdistetaan ja erityisiin varokeinoihin ryhdytään. Sinä olet aina turvattu, sinun kallis ruppisi... hahhahhaa!... Jaa, mutta se sinun kaivantosi, jonka sait niin hauskalla tempulla itseäsi tyhmemmältä ja pieneen pulaan joutuneelta liikekumppaniltasi ja jonka nyt siis omistat yksinäsi — mitenkäs sen laita olikaan? Eikös se tuottanut viime vuonna lähes sata prosenttia, niin että sen salaamiseksi täytyi palveluskuntasikin erityisesti vannottaa?... Jaa, siitä sinä veli vasta sadon niitit! Huvittanee siis vähän sinnekin silmätä, näin merkkihetkellä, tutustua omaisuuteensa näetkös. Hahhahhaa!...

Ja Power huomasi edessänsä pimeän kaivosaukon, johon miesjoukko toisensa perästä katosi kuin mihinkin hornan kitaan.

— Seuratkaamme noita, sanoi vieras ja veti mukanansa Poweria, joka samassa tunsi maan allansa vajoavan ja hän putosi vihlovan huimaavaa vauhtia alas pimeään syvyyteen. Siellä täällä näkyi holveja, joiden perillä tuikki pieniä liikkuvia tulia. Powerin silmissä ne muuttuivat silmiksi, jotka näyttivät olevan noiden liikkuvien olennoiden otsassa yksi kullakin, ja hän luuli olevansa manalassa paholaisten ympäröimänä. Mutta hänen toverinsa nauroi ja virkahti:

— Erehdys. Työmiehiäsi ne vain ovat; kaivavat sinulle kultaa...

Ja he pysähtyivät yhdelle tasanteelle, niissä työ oli täydessä käynnissä ja holvi kolkosti kumahteli.

— No, tartuhan vasaraan ja murskaa kiveä, kultakiveä, veliseni! Ja Powerin täytyi totella.

Mutta nuija oli liian raskas, tuskin jaksoi hän sitä ylös kohottaa.

— Iske, iske, veliseni! Iske niin että kivet säpäleinä sinkoilevat. Niin pitää tehdä.

Power tahtoi sanoa jotakin, pyytää, rukoilla, mutta kieli ei totellut, eikä hän saanut edes käsiänsä moukarin varresta irroitetuksi.

— Iske vaan! kuuli hän kehoituksen.

Ja hän koetti. Hiki valui pitkin hänen ruumistansa kuin kaadettu vesi ja ilkeä savu tunkeutui hänen silmiinsä, sieramiinsa ja kurkkuunsa, että hän oli tukehtumaisillaan.

— Hahhahhaa! Lujassa on kulta, et sinä itse sitä irti saisi; toista se on noiden, jotka tuottivat lähes sata prosenttia putisen puhtaaksi sinun holveihisi... Mutta otahan ja tartu kiviin ja täytä kuorma — kultakuorma veliseni!

Power tarttui kiviin ja sai niistä muutamia nokareita nostetuksi vaunuihin, mutta isommat eivät kohonneetkaan, vaikka hän kuinka yritti ja hikoili.

— Kulta on raskasta kun se on kivessä! Sinun käsivartesi, veli, ovat väsyneet... hahhahhaa!

Hikeä pyyhkien ja läähättäen Power katseli kuinka porakoneet jyskyttivät, moukarit, lapiot ja käsivarret heiluivat, ja vaunut täyttyivät ja lähtivät vierimään ratojaan myöten nostoaukolle.

— Sinä et siis jaksa, veli, katsella on helpompi ja mukavampi. Eikähän sinun tarvitsekaan muuta kuin sanoa omistavasi tuon kullan. Noiden täytyy, muka, koska eivät muuten usko elävänsä; ja ankarimmasti täytyy, sillä sinä tahdot lähes sata prosenttia itsellesi... Katselkaamme siis vain, se on hauskaa...

Mutta samalla alkoi laesta tippumaan kiviä ja niiden alle murskaantui työnsä ääressä hikoilevia miehiä, ja samalla myöskin tuntui hirveä, maata tärisyttävä räjähdys ja kaikki meni sekaisin...

Power löysi itsensä kaivosukolta, josta kannettiin murskaantuneita raatoja, jotka viskattiin hänen eteensä että hyytynyt veri roiskahteli. Hän olisi tahtonut paeta, mutta jalkoihin oli kiinnitetty niin suuret kultamöhkäleet ettei hän voinut niitä liikuttaa. Ja yhä kannettiin aukosta ilmestyviä raatoja, milloin jotenkin koossa pysyvinä ja kokonaisina, milloin kappaleina ja osina. Mutta Power huomasi, että toista tietä laskettiin pimeään aukkoon sama määrä vielä terveitä ja vahvoja miehiä.

— Niin, väki ei saa vähetä, se on sinun tahtosi. Ja kuten sanoit, kun varokeinoista puhuttiin: »Antaa mennä, miehet ei maksa mitään, mutta timperit ovat kalliita!» niin veli onkin asian laita. Katsohan tuota päätöntä armeijaa, joka pyrkii timperien tilalle!... Ei pelkoa, veli... hahahhaa!...

Power vilkasi siihen. Mutta hänen silmänsä kiintyivät vaimo ja lapsilaumaan, joka yhä suureten piiritti kaivosaukkoa ja ojennetuin käsin tahtoi lähestyä sitä veristä läjää, jota Powerin eteen kasattiin, mutta vahtipoliisit estivät sen. Syntyi hirveä itku ja parku ja hammasten kiristys, että Powerin selkäpiitä karmi, mutta samalla kaikki katosi ja Power päästi helpotuksen huokauksen.

— Hiukan surullista, niinkö? Mutta elä välitä, sillä siten vaan syntyy miljoonat. Kuinkas paljon niitä sinulla veli nyt onkaan?...

Power koetti muistella, sillä hänen täytyisi vastata. Hänen silmäinsä edessä alkoi tanssia numeroita, suuria punaisia, verellä piirretyitä numeroita sikin sokin, ylösalasin ja pitkinä riveinä, mutta hän ei voinut niitä koota, sillä ne yhä liikkuivat ja tulivat lukuisammiksi. Hän kuuli vieraansa ivanaurun.

— On hauskaa leikkiä noiden kanssa, eikö? Ja niin turvallista!

Power näki edelleenkin vaan numeroita. Mutta nyt ne alkoivat häntä niin ahdistamaan, että hänen täytyi ruveta tyrkkimään niitä pois luotansa. Siitä se kiihtyi ankaraksi kamppailuksi, jossa hän sai hikoilleen ja läähättäen taistella niin paljon kuin ennätti, kunnes hän kuuli kamalan pilkkanaurun ja numerot katosivat.

— Hauskaa, varsin hauskaa veli! Mutta on olemassa eräitä velkojia, tosin vaarattomia, koska niillä ei ole mitään lakituvassa merkitseviä papereita, mutta muuten ikäviä jos ne vaan pääsisivät lähestymään. Haluat ehkä niihinkin hiukan tutustua.

Sanoi ja ojensi kätensä, jonka jokaisen sormen pitkän kynnen päässä säteili ja räsähteli kuin salamoita iskien, ja samalla ilmestyi kuin jostakin epämääräisestä aukosta, kaivannosta, rautatietunnelista tai tehtaan ovesta, loppumaton ihmisjono, joka lähestyi häntä kuin kaamea hautaussaatto. Vähemmän niissä näytti olevan terveitä, useammat olivat kääreissä mikä mistäkin, ja viallisia, sokeita, silmäpuolia, käsi- ja jalkapoikkeimia, lyyhäten, ryömien tai sauvojen varassa kulkien. Ja kaikki ne alkoivat kiertyä hänen ympärilleen ja ojensivat häneen päin käsiänsä ja käden tynkiänsä, kainalosauvojansa ja tyhjiä hihojansa, surusta itkevin tai vihasta kiiluvin silmin, vanhoja ja nuoria miehiä ja naisia ja lapsia. Ja niiden joukko kasvoi lukemattomaksi ja tiheäksi kuin viitakko, ja ne kurkottautuivat toinen toisensa ylitse ja toinen toisiaan työntäen häntä kohden, kunnes lähimmäiset kädet, käden tyngät kainalosauvat ja tyhjät hiat alkoivat jo häneen koskettaa ja koko ilman täyttävä huuto, rukous, itku voivotus ja kirous kohotti Powerin hiukset kauhusta pystyyn. Hän koetti tukkia korvansa, mutta niihin tunkeutui sittenkin hirvittäviä ääniä:

... Verenimijä!... ryövääjä!... murhaaja!... Anna minulle silmät päästäsi!... anna minulle käsi!... minulle jalka... Anna minun osani!!... Anna minun lasteni osa!... Kirottu!

Power muisti kultahelaisen raamattunsa, jonka sisälle hän ei ollut milloinkaan katsonut, mutta jonka tiedot ja taiat hänelle oli jolloinkin opetettu, ja hän koetti panna kätensä ristiin ja huutaa: auta minua, sillä olenhan minä kristitty ihminen!

— Joo, sinä olet kristitty ja oikein puleerattu ja patenteerattu! nauroi vieras että Power taas näki hänen pitkät torahampaansa ja punaisena ammottavan kitalakensa.

— Joo, sinä olet kristitty ja kannatat vahvasti kirkkoa, veli. Sinähän melkein yksin rakennutit tuonkin yhden tuonne kurjimpien vuokrakasarmiesi läheisyyteen, missä suurin osa kaupunki työväkeäsi asustaa, ja myöskin valitsit sinne papin, mieleisimpäsi niistä sadastaneljästäkymmenestä jotka kävivät kumartamassa. Ja hyvän valinnan teitkin, se on totta. Ei ole joutanut taivas mustumaan eikä helvetti jäähtymään. Niin, ja kannatathan sinä vahvasti myöskin teikäläisten ylpeätä kirkkoa ja olit valitsemassa siihen seremonimestaria, joka osaa laulaa hieman toisessa äänilajissa kuin luo toinen, niin että jos joskus niinkuin omaatuntoa roukkisi, menee vaan sinne niin se ottaa ja tyyntyy. Hahhahhaa! ... Sinä olet johdonmukainen mies, veli; kaikessa johdonmukainen. Hahhahhaa!

Se nauru oli kamalaa. Power hytki kuin myrskyn puistamana. Ja nyt vasta hän huomasi että vieraansa otsassa oli sarven tynkä. Power vapisi kuin vilutautinen ja lysähti hervonneena levälleen kuin lankavyhti. Mutta vieraansa, joka ei voinut olla muu kuin itse pääperkele, kuuli hän nousevan ja puhelevan:

— Olenpa jo viipynyt liikaa, pitää ehtiä vielä toisiakin veljiä tervehtimään. Hyvästi siis!

Ja tarttui Powerin käteen, jota hän ei voinut pois vetää, vaikka tunsi että sitä poltti ja paleli, pisteli ja pakotti yhtaikaa. Ja puheli vielä:

— Siis viideskymmenes syntymäpäivä ... onnittelen! Hyvin se on mennyt, hyvin olet asiasi osannut hoitaa ja olet niin varmalla kannalla... Kun vaan ei olisi tautia ja kuolemaa... mustaa... hahhahhaa!... haa! hahhahhaa!...

Astui ovelle ja kumarsi:

— Näkemiin... hahhahhaa!...

Power aukasi jähmettyneen suunsa ja ponnisti kaikki voimansa. Vuoteen vierelle syöksyi hätääntynyt vahtipalvelija aseet molemmissa käsissä. Mutta Power, märkänä hiestä, vapisevana, silmät pyöreinä ja ulos pullistuvina tuijotti paikkaan mistä paholainen oli lähtenyt. Siinä riippui hänen oma yönuttunsa tuolin selkänojalle heitettynä.

Power tunsi sydämensä lyövän epäsäännöllisillä, vihlovilla jytkäyksillä ja retkahti tyynyilleen.

— Lääkärini! örähti hän käheästi.

Palvelija katosi kuin pyyhkäistynä ja muutaman tuokion perästä ilmestyi siihen lääkäri. Mutta hetken perästä tuli niitä kaksi lisää. Ja taas muutaman hetken perästä kaksi. Ja kokonainen armeija sairaanhoitajia.

Ja Powerin palatsissa liikuttiin niin hiljaa ettei askelten ääntä kuulunut.

MAALAAJAN TAIVAS.

Hän oli taiteilija ja hänellä oli sen tuskat. Hänen poveansa poltti lakkaamaton kaiho ja luomishalu, ja hän olisi tahtonut tehdä jotakin suurta — kuolematonta. Mutta maailma ei tarjonnut kyllin korkeita aiheita, sillä se oli niin jokapäiväinen, niin lemmetön ja tyly, niin rauhaton ja ruma. Hän ikävöitsi niiden vastakohtia ja hänen kevytsiipinen mielikuvituksensa lennätteli häntä usein siellä — mailmoissa, joita ei ollut olemassa. Hän palavoitsi kauan ja vihdoin keksi ratkaisun: hän tahtoi maalata taivaan.

Hänen rintansa täyttyi pyhästä innostuksesta ja hän täytti palettinsa ihanimmilla väreillä, levitti eteensä suurimman kangaskappaleen ruusuisella pohjalla ja rupesi piirtelemään muotojen ääriviivoja — maalasi ja pyyhki, maalasi ja pyyhki, sillä ääriviivat vaihtuivat ja muodot haihtuivat eikä kokonaisuutta tahtonut syntyä.

Mutta viimein se syntyi; juuri kun hänen lihansa oli väsynyt ja mielikuvituksen lintu oli lennähtämäisillään alas siipiänsä lepuuttamaan. Silloin se oli syntynyt. Hän oli maalannut taivaan — autuaitten lehdon, jossa ruusut eivät lakastuneet eikä myrsky veden kirkasta kalvoa himmentänyt, jossa jumalan lempeä silmä päivänä paistoi ja hänen henkäilynsä viihdyttävänä tuulosena leyhyi, jossa ilma soi ijäistä ihaninta symfoniaa ja yrttitarhojen mystilliset siimekset olivat ehtymättömien uinailujen tyyssijoja niille onnellisille jotka siellä toisensa kohtasivat häiritsemättömin lemmensyleilyksin ja ijankaikkisuuteen jatkuvin nautinnon hetkin.

Se oli nyt se, jota hän oli ikävöinyt, ja hän tahtoi uinahtaa sinne armaansa syleilyyn.

Mutta keskellä ihaninta ilmojen symfoniaa ja yrttitarhojen lumoa pilkisti sieltä itse pahanhimon ilkeä silmä ja irvisti itse rumuuden raateleluhampaat — ja kaikki oli saastutettu.

— Ei! Niille on luotava oma maailmansa — helvetti, pimeä ja ruma.

Ja hän täytti palettinsa rumimmilla väreillä, otti suurimman kangaskappaleen lokamustalla pohjalla ja maalasi, pyyhki ja maalasi, sillä hän ei tahtonut löytää muotoja eikä ääriviivoja kylliksi mustia ja kylliksi rumia.

Mutta vihdoin se oli syntynyt. Hän oli maalannut kaameimman louhikon, jossa ei mikään kukoistanut, ärjyvään yöhön, jossa ei hetkenkään rauhaa ollut, jonka ylitse itse belzebub siipensä levitti ja yhden silmänsä valoksi ylensi. Sinne katkerimmista kyynelkarpaloista vedet murhan myrkkyvaahdossa kohisemaan, tuskista polttavat tuulet, vääryyden vihloista viimat ja itkuista ikuinen symfonia. Sinne alastomat himot hirveimpään piiritanssiin itse belzebubin ympärille. Sinne portaat rujoista ja rammoista, orvoista ja leskistä, kaikista joita rumuuden enkelit olivat kaikkina aikoina niittäneet ja niitä myöten raskaine kultaristineen loppumattomaan kiipeämiseen ne, joille se oli ihanne...

Se oli nyt se — helvetti, jonka vuoksi hän oli kärsinyt ja tuntenut miljoonien kärsivän. Hän tahtoi paeta jälleen taivaaseensa ja uinahtaa...

Mutta ihmiset kulkivat hänen ikkunansa ohitse, tulivat ja menivät, kukin arki päiväisillä asioillansa; ja heidän äänensä sorisivat milloin iloa, milloin surua, milloin leikkiä ja milloin totisuutta, ja kaikki yhtyi yhdeksi sekavaksi kuoroksi.

Hän katsahti maalaamiinsa ja ne olivat aivan epätodellisia; ne olivat liian valoisia ja liian mustia.

— Ei, mutta maalaappas elämä, todellinen elämä todellisin mutta taiteellisin värein!

Hän täytti taas palettinsa väreillä, levitti eteensä kangaskappaleen ja alkoi piirtelemään muotoja ja ääriviivoja...

— Mahdotonta!

Hänen eteensä aukeni huimaavia näköaloja, jotka sisälsivät itseensä taivaat ja helvetit lukemattomine tavanvaihteineen; ääretön värien ja muotojen, sointujen ja epäsointujen sotku, johon hän upposi kuin hyttynen avaruuteen.

— Mahdotonta! Se on puristettava kokoon, se on puristettava niinkuin sydän puristaa joskus tunteen yhteen ainoaan pisaraan...

* * * * *

— Mitä sinä mietit, poikani? — Se oli hänen äitinsä lempeä ääni.

— Olen maalannut taivaan ja helvetin, nyt tahtoisin maalata elämän.

— Yhdistä ne... ei, maalaa taivas uudelleen, kunnes siitä on tullut todellinen ihanne sinulle tänäpäivänä, se on paras taulusi! Ja äiti poistui hymyillen.

— Niinkö!

Maalaaja otti taas palettinsa, sevotteli värejä ja mietiskeli. Nopeasti sivalsi hän pienen pikkaraisen kangaskappaleen vaaleansinervällä pohjalla ja maalasi siihen muutamilla siveltimen vedoilla palan puhdasta luontoa, sinne oman majansa ja sen pyhättöön lemmittynsä kuvan.

-Nyt!

Ja riemuiten vei hän sen äidillensä.

Äiti katsahti siihen vaan kerran ja suuri, kirkas kyynelkarpalo vierähti hänen kalpealle poskellensa.

— Se on hyvin kaunis, poikani! Mutta eikö mitään ole siitä unohtunut — eikö todellakaan mitään?...

Oli unohtunut. Maalaaja muisti sen ja vavahti. Oli unohtunut se, joka olisi pitänyt ensimäisenä maalata hänen majansa pyhättöön.

Nöyränä palasi hän ja korjasi erehdyksensä; lämmöstä täyttyvin rinnoin maalasi hän sen, joka oli unohtunut — äidin sydämmen.

VIIMEINEN LEIPÄ.

Sinä tiedät, Hannu, että tässä on viimeinen leipämme?...

Sen lausui kalpea nuori vaimo. Ääni oli hellän arka, melkein kuiskaava. Mutta Hannu ei virkkanut mitään, hän vaan tuijotti pienestä ikkunaruudusta kapealle likaiselle kadulle, joka juuri oli peittymäisillään valkoiseen lumivaippaan. Siinä oli hän jo kauan tuijottanut näkemättä mitään, taikka katsellut, kuinka suuret, pehmeät lumihiutaleet kuin valkeat perhoset lentää lepottelivat alas maahan ja ikkunaruutua vasten, josta siipirikkoina putosivat alas kynnykselle. Sitä mukaa kun maa valkeni ja loka peittyi tuntui hänenkin mielensä valkenevan, sielläkin tuntui jotakin peittyvän, pehmenevän ja lämpenevän, sillä hän oli unohtamaisillaan todellisuuden. Mutta yht'äkkiä kaikki musteni.

— Viimeinen leipä!... Josko hän sen tiesi?... Kyllä, kyllä hän sen tiesi, hän _tunsi_ sen ja siksi se muistutus vihlasi kuin puukolla. — Viimeinen... viimeinen... jo kolmannen kerran »viimeinen!»... Kunpa olisivat nuo lumihiutaleet leipiä, suuria valkoisia leipiä, ja nuo pienemmät voinokareita, sokerin paloja ja suolan rakeita!...

— Kuulitko sinä, Hannu, mitä minä sanoin?...

Josko hän sen kuuli? Herra jumala! Vaikka hän olisi ollut sadan peninkulman päässä, ei hän olisi voinut olla sitä kuulematta — tuota ääntä! Hänen teki mieli vastata: en, mutta ei saattanut, ja kun hän aikoi vastata: kyllä kuulin, rakas toverini; niin tuntui että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja sitä hän ei tahtonut näyttää, siksi jäi hän liikkumattomana paikalleen. Hän kuuli, kuinka vaimonsa salaten huokasi ja kuinka lasten hampaat narskuivat kuivia paloja järsiessään, ja edelleen kuuli hän, kuinka vaimonsa kokoili puun kappaleita ja heitti ne uuniin.

— Rakas Hannu, ne olivat myöskin viimeiset!...

Hannu tiesi sen, tiesi liiankin hyvin ja siksi hän vavahti kun kuuli ne heitettävän uuniin. Hän olisi tahtonut mennä niiden mukana ja palaa kekäleeksi. Mutta hän vaan yhä tuijotti, — ei, hän vaan oli tuijottavinaan, sillä hän ei voinut siitä pois kääntyä. Hänen polvensa vavahtelivat, mutta jalat eivät totelleet. Ja hän kuuli edelleen kuinka vaimonsa salaa nyyhkytti ja pyyhkeili kasvoilleen vierivät kyyneleet.

— Martan kädet ovat aivan tummansiniset, pitäisi tukkia se ikkunan rikkein, sillä sieltä tuulee ja tuiskuaa...

Lapset rupesivat ihmetellen katselemaan vuoroin isään ja vuoroin äitiin, niin että leipäpalat unohtuivat avattuun suuhun. Ja vaimo jatkoi, vielä aremmin ja hellemmin:

— Rakas Hannu! Et taida enää nähdä mitään keinoa, mitään mahdollisuutta Ja sinua taitaa kovin rasittaa... Mitähän jos minä lähtisin koettamaan?...

— Ei! Et sinä lähde, vaan minä, minä lähden! Olkaa te vaan rauhalliset ja odottakaa hetkinen — ehkä tunti — ehkä kaksi — ehkä kolmekin, mutta minä tuon leipää ja puita myöskin...

Ja nopeasti kuin riuhtaisten itsensä syöksyi hän ulos, jossa vasta muisti ikkunan rikkeimen, mutta näki jo vaimonsa siihen asettelevan jotakin tuketta, samalla nyökäyttäen hänelle päätänsä rohkaisevasti hymyillen. Ei, niissä silmissä oli vielä enemmän, niissä oli niin syvä osanottavaisuuden ja toivon, rukouksen ilme että Hannu tunsi kaiken kurjuuden ja katkeruudenkin ohella rintansa täyttävän selittämättömän lämpöisestä, onnena väreilevästä tunteesta.

— Ihmeellistä, mutisi hän itselleen, kuinka tällaisessa hirveässä olotilassa ihminen tulee saamattomaksi, niin, aivan tolkuttomaksi. Lieneekö sittenkään kaikki niin auttamattoman toivotonta todellisuuden pakosta, eikö vain liene vika minussa?... Eiköhän sitä voisi korjata, kun koettaisi, ponnistaisi?...

Näissä ajatuksissa oli hän huomaamattansa risteillyt katuja kovassa vauhdissa. Hänet huomautti vasta vilu, joka värisytti hänen huonosti puettua ruumistansa, sillä tuuli oli kiihtynyt ja käynyt jäätävän kylmäksi, ryöpyttäen kevyttä nuorta lunta kadut täyttävänä tuiskuna.

— Minnekäs minä oikein menen?...

Hän väistyi seinän suojaan, nojasi olkapäänsä lähimpään nurkkaloveen, työnsi kätensä taskujen pohjaan ja jäi miettimään. Mutta sen sijaan että hänen olisi pitänyt miettiä keinoja ja etsiä mahdollisuuksia, kiersi ajatus aina toivottomuuteen, — tuonne hökkeliin, missä enää oli vaan armosta suojaa, mutta tiedotonta kuinka kauan, viimeisiin puihin, jotka oli pantu uuniin, rikkinäiseen ikkunaan, jota hän tolkuttomuudessaan ei ollut korjannut, mutta johon hänen vaimonsa oli tukkinut resua, lapsiin, jotka järsivät viimeisiä leivänpaloja, Marttaan, jonka kädet olivat tummansiniset ja vaimoon... sellaiseen vaimoon!...

— Viimeinen leipä! mutisi hän. Jo kolmannen kerran viimeinen!... Ensi kerralla oli hän pelastunut niin ja toisella kerralla niin, mutta nyt?...

Kuusi kuukautta oli hän kierrellyt ympäri kaupunkia ja lähiseutuja maallakin työtä etsien, mutta turhaan, sillä laumottain kierteli toisia hänen laistansa samoilla teillä, yhtä turhaan ja yhtä toivottomina. Kuusi kuukautta oli hän miettinyt yhtä ainoata asiaa, nimittäin perheensä elämän kysymystä, voimatta sitä ratkaista. Kuusi kuukautta oli hän koettanut sen eteen kaikki keksimänsä kunnialliset keinot, kaikki mitä hänen järkensä oli voinut pudistaa, ja ihmeellistä, kuinka vähäisiä siltikin olivat tulokset olleet! Ennen ei hän ollut sitä uskonut, kun oli ollut säännöllistä työtä eikä ollut tuntuvampaa hätää; päinvastoin oli hän ollut varma, että kaikissa tiloissa voipi hänenlaisensa, vielä nuori ja terve mies elämän kohtalonsa ohjata niin ettei kurjuus pääse kynsiänsä iskemään. Nyt oli hän sen kokenut ja masentunut; saanut tunteen voimattomuudestansa torjumaan kurjuutta, johon hän oli sidottu kuin muuriin. Viimeinen hänen hätäkeinonsa oli ollut omituista laatua. Hän oli ryhtynyt kuin työhön, ahkerasti ja sinnikkäästi, kiertelemään katuja etsien eikö joku olisi jotakin arvokasta pudottanut josta voisi saada »löytäjäisiä». Se oli tietysti ollut turhaa, sillä harvoin rikkaat pudottavat arvoesineitään ja köyhillä ei ole mistä pudottaisivat. Nyt ei ollut enää nähtävissä mitään keinoa, ei korttakaan, johon olisi toivonsa kiinnittänyt. Olisi sentään vielä ollut yksi, se viimeinen, nimittäin suora kerjuu, mutta se tuntui hänestä niin häpeällisen alentavalta, ettei hän siihen tuntenut voivansa vieläkään ryhtyä, sitäpaitsi olihan sekin ilman erityistä lupaa rangaistuksen alaista...