Part 2

Niin, sairaala oli aivan vierellä. Pariin heidän ikkunaansa näkyi sen päärakennus ja hyvin hoidettu edusta kadun toiselta puolen. Sitä oli siitä usein ihailtu, sillä se oli ainoa silmää viehättävä ja kesäistä vihreyttä muistuttava paikka tässä ympäristössä, samalla kun sen luonne, sieltä usein silmiin pistävät sairas- ja ruumisvaunut, sairaanhoitajattaret ja sairaat, vaikutti omituisesti heidän mielialaansa, ikäänkuin liittyi siihen, täydentämään sen synkkää tunnelmataustaa.

Hellävaroin käärittiin pienokainen peitteeseen ja isä otti sen käsiensä päälle. Nyt, kun pienokaisen vuode oli tyhjä, nyt, kun hänet piti viedä pois — hyvin luultavasti iäksi, tyrskähti äiti kauan pidätettyyn itkuun ja heittäytyi kädet levitettyinä pienokaisen vuodetta vasten, kuin sitä syleilemään. Samalla toisessa lapsessa, sairaan siskossa, heräsi hirmuinen hätä.

— Miksi isä vie veikon?... Miksi isä vie... Veikko on sairas!... Miksi, miksi?... Minun velimieheni!... Ei saa, ei saa!... Isän _ei_ saa viedä! Voi, voi!... huusi tyttönen kuin raivossa, pyrki perään ja taisteli pidättämään tointunutta äitiänsä vastaan kuin mielipuoli.

Isä kuuli tuon raivokkaan tuskanhuudon perässänsä, nieli kurkkuunsa kohoavaa palaa, vakaannutti vapisevia jäseniänsä ja koetti kiirehtiä. Kerran hän jo pysähtyi kääntyäksensä ympäri, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän tekemässä raakaa rikosta, mutta ponnisti taas eteenpäin. Sairaalan edustalla tuuli irroitti liinan lievettä lapsen kasvoilta ja hän näki sen suusta kohoilevan verikuplasia, jotka särkyivät ja valahtivat valkealle liinalle. Häntä vihlasi raivokas syyttävä ajatus:

— Ne puoskarit rikkoivat minun lapseni sisuselimiä ja tulivat neuvottomiksi miten sen korjata ja miten tekonsa peittää! murhamiehet!

Se ajatus iski häneen kuin salama ja selveni todistamattomaksi varmuudeksi.

— Lapsi on hyvin, hyvin sairas! virkkoi osanottavalla äänellä ylisairaanhoitajatar, joka tuli lasta vastaanottamaan. Isä luki niiden sanojen merkitsevän: kyllä otamme vastaan lapsiraukan, mutta mitään toivoa ei enää ole! Ja hän luopuikin lapsestansa täysin toivotonna, tunteissansa viimehyvästit kuiskaten.

Lapsi laskettiin hiljaisille vaunuille ja vietiin pois. Isän silmät kostuivat. Hetken perästä tuotiin hänelle ne vaatteet, jotka olivat lapsen yllä olleet ja liina, joka oli vereen tahraantunut. Ja nyt sai hän lähteä.

Väkinäisesti jalat tottelivat. Edustalla hänen täytyi epäröiden pysähtyä ja ponnistaa tahdonvoimaansa voidakseen jatkaa malkaa, sillä häneen entistä ankarammin iski tuo syyttävä tunne.

— Ovathan nämä laitokset sairaita varten, parantoloita. Että sinne sairaan lapseni vein, sehän oli luonnollista, koetti hän itsellensä selvittää, mutta toinen, melkein sitä voimakkaampi tunne epäsi: Enkö sittenkin menetellyt väärin, raakamaisesti; aivan kuin hylkäisin hänet, jota niin kovin rakastin. Enköhän todellakin tehnyt rikosta — niin, ihmistunteita kohtaan — luopumalla hänestä tällä hetkellä, jättämällä hänet kylmiin, vieraisiin käsiin varmana siitä että hän kuolee kuitenkin. Eikö minun pitäisi palata, ottaa hänet vielä käsieni päälle ja hellävaroin kantaa hänet omaan rakkaaseen sänkyynsä, jossa hän, meidän kaikkien ympäröimänä, saisi kamppailunsa kamppailla ja silmänsä ummistaa?...

Tuo tunne hänet valtasi, siksi hän epäröiden pysähtyi ja siksi hänen täytyi tahdonvoimaansa ponnistaa jatkaaksensa paluutietä.

Kotona oli koetettu rauhottua, vallitsi synkkä äänettömyys. Hän hervahti istumaan ja huomaamattaan koleasti lausahti:

— Sinne minä Osmon vein, hänen vaatteensa minä kotia toin!

Hänen vaimonsa käänsi päänsä toisaalle ja pakeni sänkyhuoneeseen, josta kuului pidätetty nyyhkytys. Mutta tyttönen seisoi paikallaan ja katseli häneen, ja nyt vasta hän huomasi että siitä katseesta salamoi selittämätöntä vihaa — lapsen silmistä, joka ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, hänen lapsensa silmistä häntä, kurjaa isää kohtaan! Samalla kun se häntä hämmästytti, vihlasi se kipeästi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta silloin tyttönen yhtäkkiä juoksi hänen luoksensa, painoi päänsä hänen polviansa vasten ja tyrskähti itkemään. Kummin tuntein otti isä lapsen syliinsä ja painoi rintaansa vasten.

Nyt alkoi pitkät ja jännittävät odotuksen hetket. Koetettiin herätellä toivoa, uskotella toisiaan, vaikka ei itsekään uskottu. Pysyteltiin niiden akkunain edessä joista saattoi nähdä sairaalan. Muisteltiin, kuinka Osmo oli leikkinyt tuossa ja tuossa, kuinka se oli joskus livistänyt tuonne sairaalan nurmikolle, josta se saatiin juosta pois noutamaan ja kuinka hän juuri muutamia päiviä sitte oli tarttunut siellä piikkipensaaseen, ettei päässyt siitä omin apunsa pois; kun itku kuultiin, niin mentiin häntä katsomaan, jolloin nähtiin että siellä mies vangittuna maassa maata vötkötti, palavasta punaisena, toinen jalka paljaana, sukka oksassa, kenkä toisessa, mielellä ylen apealla; multa kun siitä vapautettiin, päästi leveän hymyn ja lähti juosta taapertamaan. Koetettiin muistella tuota vaan hauskana tapauksena, mutta se luiskahtikin surulliseksi.

— Kyllä se sinne piikkipensaaseen Osmo jääpikin!... huokasi äiti.

— No, no, pelastettiinhan se siitä... lähtihän se juosta taapertamaan... voipihan se olla vertauskuva juuri siitä, koetti mies vakuutella ja löytää uusia mahdollisuuksia asian ratkaisuun sitä tietä.

Niin kului ilta ja alkoi yö. Oli pyydetty että sairaalasta annetaan heti tieto jos jotakin »odottamatonta» tapahtuu, tai nähdään tulevan tapahtumaan, ja se oli luvattu. Oltiin sen tiedon vuoksi vähän rauhallisempia, kun ei mitään kuulunut. Koetettiin nukkua.

Mutta uni ei tullut. Miehen silmäin edessä väikkyi poikansa kärsivä kuva ja hänen korviinsa oli avatun ikkunan kautta kuuluvinaan tuskainen liikutus. Hänen täytyi lähteä ulos, sairashuoneen lähettyville ja edelleen hiipien kiertää rakennuksia, koettaa nähdä niiden sisäpuolelle ja vähä väliä pysähtyä henkeänsä pidättäen kuuntelemaan eikö sieltä kuuluisi tuttua liikutusta, joka olisi ainakin merkki siitä että hän vielä eli ja siis oli jälellä toivon hituinen. Sisäpuolelle hän ei nähnyt, mutta liikutusta hän oli kuulevinaan joka ikkunan luona.

— Entisellään, saatiin seuraavana aamuna kuulla; ja vasta iltapuolella päästiin häntä katsomaan.

Kalvennut oli Osmo, pienentynyt, kutistunut, ainoastaan poskipäät olivat heleänpunaiset. Näytti, että hänet oli hetkeksi rauhotettu ja virkistetty. Ensin ei hän heitä huomannut, vaan kun he tulivat aivan vuoteen vierelle, huomasi hän, tunsi, koetti ojentaa kättään ja alkoi kovasti hätäilemään. Silloin sairaanhoitajatar pyysi heidän nopeasti poistumaan. Vielä ovelta katsoi mies jälkeensä ja voi sitä ilmettä, voi niitä silmiä jotka sinne täytyi jättää! Ei Osmo varmaan enää isää eikä äitiä eikä pikku siskoansa ymmärtänyt; miksi niistä oli tullut niin kylmiä, miksi ne hänet niin hyljäsivät, niin yksin jättivät, nyt juuri kun hän olisi heidän apuansa ja hellyyttänsä kaivannut!?...

— Olihan se Osmo nyt vähän parempi, tunsi edes! Ehkäpä hän sentään paranee.

— Ehkäpä, sanoi mies, mutta sisimmässään tunsi toista.

Ja seuraavana yönä kello kahden aikaan annettiin heille sairaalasta telefoonin kautta tieto, että jos tahtoivat niin tulisivat nyt nopeasti. He olivat heti valmiit, sillä he olivat siltä varalta olleet riisuutumatta. Mutta kun he ennättivät lapsensa vuoteen vierelle, veti hän juuri viimeisen henkäyksensä. Osmoa ei enää ollut...

Isän kasvot eivät värähtäneetkään, sillä hän oli kaiken jo kärsinyt ja tämä oli vaan vapauttava päätös, ja äitikin, vaikka kyynellähteensä vielä vuotivat, otti sen vastaan pitkällä huokauksella:

— Niinhän sen piti käydä!...

Ja selväähän tämä oli: tuo vielä tolkuton lapsukainen, joka ei ymmärtänyt missä vyöryi ja mitä suuhunsa pani, oli saanut tuosta saastaisesta ympäristöstä tartunnan, myrkytyksen, josta seurasi odottamattoman nopea ja raju sairastuminen. Luo kutsutut lääkärit, nuo alemman köyhälistön puoskarit, vähätietoiset ja kyvyttömät, eivät osanneet antaa apua aikanaan, kunnes se oli jo myöhäistä, niin, ja taitamattomuudessaan turmelivat vielä lapsen hentoja elimiä, josta yksin olisi ollut kuolema seurauksena, — seikka, joka selveni varmuudeksi kun sairaalasta ilmoiteltiin tutkimuksen perusteella kuoleman syy.

Mies oli nyt näennäisesti tyyni, mutta synkempi entistään, sillä hänen kärsimyksiinsä oli liittynyt synkeä viha, joka puhkesi esiin vasta seuraavana aamuna, kun tuli kysymys lapsen hautaamisesta: kykenikö sen »kunniallisten» ihmisten tavalla toimittamaan, vai pitikö se jättää kaupungin tehtäväksi. Silloin hän puhkesi melkein raivoon.

— Tuhannet ja tuhannet tämän maan pinnalla korttakaan ristiin panematta ja ainuttakaan hyödyllistä viirua vetämättä koko elämänsä aikana ovat ylenkylläiset aina, huomenesta huolettomat aina, työnä nautinto aina. Ja tuhannet kaikenlaiset komeljantit ja humpuukimestarit, silmänkääntäjät ja vatsaansapuhujat, nimiloistajat ja narrit, kurkkunsa kiruttajat ja balettitanssijat ja kaikenlaiset tuhertajat ja töhertäjät vetävät taiteellansa satumaisia summia ja elävät ruhtinaallisesti. Mutta minä, työväen alkava kirjailija, joka tahdon uhrata kykyni oikean ja suuren asia palvelukseen, joka pyrin siinä kehittymään edelleen ja jonka kynänpiirtoja ovat jo ehkä kymmenet tuhannet lukeneet, minä en saa leipää perheelleni, en asuntoa, joka vastaisi edes alhaisempiakaan vaatimuksia, en elämän takuuta sen vertaa että saisin mielenrauhaa työtäni jatkamaan ja vihdoin viimein, kun kurjat olosuhteet tappavat rakastetun lapseni, en minä häntä kykene ihmistunnetta omaavan isän ja _ihmisen_ tavalla hautaan saattamaan! Kirottu olkoon koko maailma!...

Mutta kun hän oli katkerimman kuohunsa purkanut ja hetken aikaa ulos tuijottaen miettinyt, virkkoi hän tyyntyneenä:

— Niin, mitäs minä turhaa. Minähän olen vain yksi, meitä on miljoonia, millä oikeudella minä itselleni erikoisasemaa vaatisin!...

— Mutta tuntuu niin kovin pahalta ettemme kykenisi omaa lastamme hautaamaan, että joku toinen — että vaivaishoitolaitos sen tekisi, vaikeroi vaimo.

— Niin tuntuu, pahalta, katkeralta, häpeälliseltä, tunteita se loukkaa, sillä olemmehan me nuoria terveitä ihmisiä ja — ihmisiä. Kunniantunnettamme se loukkaa, ihmisyystunnettamme se loukkaa ja vielä yhtä: isän ja äidin tunnetta se loukkaa. Tekee sen vielä sittenkin vaikka ajattelemme ja tiedämme että kuollut on kuollut, ruumis on ruumis, maa on maata; että on yhden tekevää kuka sen hautaa, mihin se haudataan ja miten se haudataan — eihän se siitä mitään tiedä, ei se siitä sure eikä se siitä lohdutetuksi tule. Mutta me tiedämme, meidän tunteemme rakastettua lastamme kohtaan, sen muistoa kohtaan, jonka lähin välikappale tämä ruumis on ... tämä ruumis, osa omasta itsestämme, joka elämän täyttämänä ja kaunistamana meissä ne tunteet synnytti...

Ja he päättivät säästää tunteitansa — oikeastaan pettää niitä. — Ehkäpä ei heti tarvitse puhua rahasta mitään, voipihan sitte sovitella ja maksaa vähin erin, he tuumivat. Ja kutsuttiin hautaantoimittaja.

Tuntui rauhoittavan hyvältä se tapa, jolla tuo synkän ammatin edustaja esiintyi, se hiljainen, tunteita ymmärtävä kohteliaisuus, jota hän kaikessa osoitti niin pettävästi että sitä huomaamatta rupesi pitämään todellisena osanottavaisuutena. Ja arkku tilattiin ja kaikki sovittiin, eikä rahasta puhuttu mitään. Yhtä osanottavaisena mustiin puettu asiamies poistui kuin oli tullutkin.

Tuohan oli _ihminen_, tämähän sentään näyttää käyvänkin hyvin, puhelivat he, hyvillään edes tuosta.

Ja kello kolme saapui umpivaunut, johon he kolmen astuivat, ottaaksensa sinne neljänneksi rakkaan Osmonsa ja saattaaksensa hänet viimeiseen majaansa.

Sairaalan ruumishuoneessa, ennen lähtöä, katsoivat he vainajaa. Kylmä oli Osmo ja muuttunut. Mutta siinä pisti heidän silmiinsä, että hän oli myöskin puettu parsittuihin, vanhoihin, vaikka muuten pestyihin ja silitettyihin ryysyihin. Tuokin tuntui pahalta, ilkeältä kosketukselta. Mitään siitä ei puhuttu, mutta selvästi mies huomasi että äiti itki sen jälkeen katkerammin eikä tahtonut lakata ja että hänen omaa poveansa kaiveli sanoiksi puhkeamaisillaan oleva tunne: — Hautaan asti sinä poikani, oi poikani, ryysyjä ylläsi kannat — toisten ryysyjä, et edes omiasi!...

Isä otti arkun polviensa päälle ja vaunut lähtivät äänettöminä vierimään. Pujottelivat ensin somia puistokatuja, joilla oli kesäisen kaunista ja hiljaista, tulivat valtakadulle, jossa oli liikettä ja räminää, erkaantuivat taas siitä ja pujottelivat ulos kaupungista; hetkinen vielä tietä ja oltiin hautausmaan portin sisäpuolella, oltiin haudan vierellä.

Hautaantoimittaja oli yhä osanottavaisen kohtelias, palveli, ohjaili ja odotti mitä tahdotaan, miten tahdotaan, aivan kuin punniten jokaisen liikkeensä ettei vaan häiritsisi eikä loukkaisi tunteita.

— Tapahtuuko mitään seremooneja? kysyi hän hiljaisesti.

Mies pudisti päätänsä, tarttui kantohihnoihin ja laski arkun hautaan; antoi nyyhkyttävän äidin ja pienen tyttösen sinne vielä katsahtaa, tarttui sitte lapioon ja loi haudan umpeen.

— Sinne peitin sinut, pehmeään multaan. Jos et elämää nauttiakaan saanut niin ei maailman myrskytkään sinua repineet — eivätkä revi!...

Ja he kääntyivät pois lähteäkseen, noustakseen vaunuihin joilla tulleetkin olivat. Silloin hautaan toimittaja ojensi paperin, se oli lasku. Mies hiukan hämmästyn ja sopersi:

— Eihän minulla nyt juuri ole, mutta kyllä minä tästä huolehdin, kyllä minä sen suoritan...

— Kuinka? Teillä ei ole?...

— Niin, ei ole — nyt, mutta...

— Kyllä lasku on suoritettava nyt heti sanoi hautaantoimittaja ja ääni oli nyt kylmä ja aivan toisenlainen kuin juuri äsken.

Mies tunsi joutuneensa kummaan asemaan. Hikikarpalot otsalla vakuutti hän vielä kerran melkein nöyrästi, ettei hän todellakaan voi nyt sitä tehdä, että se on mahdotonta, mutta hän koettaa hankkia rahat sen suorituksen mahdollisimman pian.

— Eikö teillä ole kahdeksaakaan dollaria, se on haudan hinta? Ellei, niin me nostamme arkun ylös ja panemme sen tuonne säilytyskellariin, kaupunki saa sitte tehdä sen kanssa mitä tahtoo.

Se sanottiin jo tylyllä, raa'an uhkaavalla äänellä.

Vaimo, joka oli nojannut miehen käsivarteen, lysähti hänen jalkainsa juureen multaan. Pää alas vaipuneena kamppaili kalpea mies muutamia silmänräpäyksiä ristiriitaisesti repivien tunteittensa kanssa, kohotti sitten ylpeänä päänsä, iski halveksivat silmänsä uhkaajaan ja lausui:

— Tehkää se!

Riuhtasi ylös maahan vaipuneen toverinsa, ravisti häntä ja kuiskasi:

— Ole ihminen!

Käsikädessä, pystyin päin, taakseen katsahtamatta astelivat he kolmen kalmiston portin ulkopuolelle, ja niin yhä edelleen, äänettöminä, kunnes olivat synkän asuntonsa ovella.

— Kirjota runo! sanoi silloin vaimo.

Se oli katkeraa elämän ivaa. Mutta mies aikoi sen todellakin tehdä. Tekemättä se häneltä kuitenkin jäi silloin kun »aihe» olisi ollut selvin ja voimakkain — ja ehkäpä juuri siksi — tähän hetkeen asti.

MITÄ NE AJATTELIVAT?

Ne tulivat työstä, likaisina ja väsyneinä, rauennein ryhdin ja kelmein kasvoin, vavahtelevin polvin ja epävarmoin askelin. Ne tulivat kuin raskasta ristiänsä kantaen... vanhat, harmain hiuksin ja kurttuisin kulmin, alaspainunein päin ja sammuvin katsein...

Mitä ne ajattelivat?...

Ja samaa tietä tuli toisia — nuoria miehiä ja naisia, vielä voimakkain askelin, mutta jo jäykistynein jäsenin ja lysähtänein ryntäin, nokisina ja väsyneinä, yksitellen ja ryhmissä, vakavina niinkuin vanhat, tahikka laskien karkeata, katkerata pilaa. Ne tulivat... soluivat mustana virtana alas asuntokasarmeihinsa, ohi »Merry Gardenin,» josta raikui musiikin säveleet ja tuoksui hyvänhajuisten herkkujen höyryt...

Mitä ne ajattelivat?...

Ja samaa tietä tuli vielä ja vielä... lapsukaisia, likaisina ja ryysyisinä, pikkuvanhoina, kuihtunein ruumiin ja kalpein kasvoin. Ne tulivat — työstä, parittain ja pienissä ryhmissä, korejansa heilutellen ja vihellellen, rupatellen ja rykien... ja ne soluivat vasemmalle, yhä vasemmalle, alas laaksoon päin, ahtaille kujille, missä tie oli lokaista ja ilma sameaa...

Mitä ne ajattelivat?...

Ja kaikki ne — ne vanhat, ne nuoret ja ne lapset — kaikki ne menivät »kotia» — »kotia» ne menivät!... Mitä ne ajattelivat?... Mitä, kun ne lysähtivät jakkaralle ja levähtivät, kun ne katselivat sanattomina toisiinsa, kun ne tuijottivat alas maahan, ja kun ne siitä äkkiä itsensä riuhtasivat, kirosivat ja heittäytyivät pahnalleen. Mitä ne ajattelivat?

Mutta heikkoudesta horjuvat äidit valvoivat ja tyynnyttelivät puutteesta sairaita lapsiansa... valvoivat, kun väsynyt mies kuorsasi... valvoivat ja katselivat ympärilleen, jossa kaikki oli kaatuvan kurjaa, ryysyistä ja rumaa...

Mitä ne ajattelivat?...

Oli jo myöhä. Mutta niitä harhaili kaduilla — miehiä, joilla ei näyttänyt olevan päämäärää, ja naisia... Ne seisoskelivat, ikäänkuin jotakin odotellen, ja vilkuilivat, ikäänkuin jotakin etsien... Niin ne olivat tehneet monta tuntia, niin eilen ja niin huomenna, ylihuomenna ja kenties aina — aina!...

Mitä ne ajattelivat?...

Ja niitä nojasi kapakan tiskiä vasten olutlasiinsa tuijottaen... Mitä ne ajattelivat?...

Oli jo myöhä Mutta yhä soitti sokea vanhus kadun reunalla käsiharmonikkaansa hartaasti, kallella päin — tuulessa, joka haivensi hänen haituviansa, tuiskussa, joka ripotteli lumihiutaleita hänen päälaellensa ... yhä soitti, ja lakissa oli kolme kuparirahaa... Mutta vähän matkan päässä hänestä, ryömyllään katukäytävällä, ojensi jalaton mies myöskin tyhjää lakkiansa... Ja vähän matkaa hänestä kauppasi kädetön mies kengännauhoja... Mutta ihmiset kulkivat heidän ohitsensa kahisevin pukimin ja väistivät...

Mitä ne ajattelivat?...

Oli jo myöhä, mutta oli valoisata, sillä sadattuhannet tulet loimottivat. Mutta kapeilla kujilla lainehti loasta kohoava usva sakeana kuin savu eikä tulia tuikkanut. Mutta pimeämpätä oli mustien muurien takapuolella, kopeissa, joissa sadat kuuntelivat vartijain yksitoikkoista astuntaa käytävillä ja tuulen humahtelua ristikkoikkunain ulkopuolella.

Mitä ne ajattelivat?...

Oli jo myöhä Mutta äiti, eräskin, jolta kone oli ruhjonut miehen, ei ollut saanut unta, vaan oli lukinnut lapsensa hökkeliin ja hiipinyt ihmisten pihoilla löytyville roskatynnyreille... kuin varkain, sillä häntä hävetti — hävetti, että tunsi olevansa tulipunainen, vaikka oli pimeä — mutta hän penkoi kuitenkin ja kevyempänä palasi kuin meni. Mutta lapsukainen oli herännyt ja nuoleskeli ahnaasti astiaa, jossa oli jolloinkin ollut maitoa... Ja äiti ojensi palasen leipää ja lapsukaisen silmät välähtivät... Mutta viereisestä hökkelistä kuului vaimon voivotus, jolta oli kuollut lapsi...

Mitä ne ajattelivat?

Se oli rikas kaupunki, valoisa kaupunki, iloinen ja onnellinen kaupunki, maan ylpeys ja mahtavuuden kyltti. Oli jo myöhä, ylin ilotulitus sammunut, kiihkoisa katuelämä vaiennut ja neljä viidennestä jo nukkui. Mutta »Merry Gardenissa», ja sadoissa samanlaisissa, ja tuhansissa yksityispalatseissa yhä vielä ilotulitus jatkui ja elämän kiihko kuohui, oli ehkä vasta ylimmillään. Ne olivat iloisia ja hyvinvoipia, ne olivat »onnellisia» ihmisiä — ja niin väsymättömiä... kuinka ne niin jaksoivatkaan!... Ja mitä ne ajattelivat?...

Mutta vihdoin nekin sammahtivat, ja kaupunki oli hetken kuin kuollut. Mutta vaan hetken — taas alkoi liike, ensin uninen ja väsynyt, nariseva ja kolahteleva. Se alkoi laitavieriltä ja laaksoista, missä kujat ovat kapeat ja ilma ainiaan sumusta samea. Ja se alkoi yhden näköisenä — ryysyisenä ja rumana. Nokinaamainen, raaka, ruma, ruhjova työ heräsi. Se kohotti päänsä satoina mustina savupatsaina aamusarastuksessa avartuvaan ilmaan ja satoina yht'aikaisina ja toinen toistaan seuraavina hirveinä vihellyksinä, joitten ääni upposi värisyttäen luihin ja ytimiin ja jonka voimasta olisi luullut kuolleenkin haudassansa heräävän... Mutta »Merry Garden» ei herännyt, eivätkä toiset samanlaiset, eivätkä palatsit; niitä nukutti vielä, sillä ne olivat kovin väsyneet; ainoastaan piharengit ilmestyivät luutineen ja lapioineen käytäville... Ja likaiset, ryysyiset työnorjat kiiruhtivat kolisevine kenkineen, yksitellen ja kaksitellen, mutta yhä jatkuvana virtana, autioina kajahtelevia katuja pilkin savupatsaita kohden...

Mitä ne ajattelivat?...

LÄHELLÄ KUNINKAAN LINNAA.

Räikeän syysiltaruskon hohteessa välkkyy Itämeren ulappa kuin veressä. Purevan kylmä, luihin asti tunkeutuva itä-pohjainen puhaltaa ja ärjähtelevinä roiskuvat laineet vasten laituria. Ilta hämärtyy, jäätävänä hämärtyy ja kuu kohottaa kylmät kasvonsa yli ryöppyisen meren selän. Yhtäkkiä loimahtaa pääkaupunki loistavaan iltavalaistukseensa ja silmäimme eteen aukenee sen ihmisvirrasta vilisevät kadut. Käymme yhdelle niistä saamiemme ohjeiden mukaan. Astelemme ohi linnan, jonka loistavista saleista soiton säveleet himmeinä helähtelee. Se on kuninkaan linna, jonka muinoinen viisas omistaja lausui, kun kuuli maatansa kohdanneen kadon ja kansansa olevan hädässä: »Tyhmä talonpoika, kun ei keitä kauroista puuroa, vaan enemmin kuolee nälkään!» Mielikuvituksemme hetkisen kiidellessä loiston loihtivissa pyörteissä olemme käyneet sen ohi. Käännymme oikeaan ja vielä oikeaan.

Olemme mustaksi savustuneen rakennuksen edessä, jonka pimeiden ikkunain takana tuntuu vallitsevan kuolon hiljaisuus. Niin ensin, mutta kun korviamme tarkistamme kuuluu sieltä outoa, epäselvää sorinaa, ääntä, josta emme voi päättää onko se ihmisten vai eläinten.

Astumme ensimäisestä ovesta sisään, sorina on jo valtavampaa. Nousemme toiseen kerrokseen, ja vielä kolmanteen. Avaamme ensimäisen oven mikä eteemme sattuu.

Inhottavin löyhkä, sekaisin savua, kosteata huurua, hien, lian, mädän ja kaiken saastan hajua tulvahtaa silmillemme, ettemme ensin näe mitään. Kun näköhermomme tottuvat, erotamme suuren mustan huoneen täytettynä ihmisolennoilla — niin, niitä ne todellakin ovat, vaikka sitä aistimme ensin epäilevät. Siinä on miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, sikin sokin, mitä kurjimmissa ja erilaisemmissa asennoissa, ilman sukupuolieroitusta ja ilman tavan valintaa. Toiset makaavat pitkissä lauttureissa permannolla, toiset ovat polvillaan, toiset ryömyllään, toiset seisovat ja liikkuvat. Toiset ovat osaksi alastomia, toisten yllä on vaateriekaleita.

Puistattaa. Mutta siirrämme silmiämme paikasta toiseen yksityiskohdissa viipyen. Tuolla nurkassa nuorehko rantahetara kuivailee hiuksillaan silmiensä kyyneleitä. Siinä vierellänsä vanhempi hivuttelee silmäkkeisiä pohkeitansa koukkuisilla sormillaan ja voihkaa. Tuossa nuori, kuihtunut ja kurjistunut, mutta vielä voimakas mies, pörröinen tukka silmille valahtaneena, polviinsa nojaten ja nyrkkiään puristellen tuijottaa maahan. Tuossa vanha nainen, likainen, rääsyinen, kädet ja kasvot läpi näkymättömän lian peittämänä, ahnaasti jyrsiskelee kuivaa leivänkappaletta ja paineeksi imeskelee suolasta sillin palasta, monet himokkaat silmät ja sylkeä valuttavat suut ympärillä seuraten hänen nautinnollista puuhaansa. Tuossa muuan repii tukkaansa ja kiroilee, toinen hankaa selkäänsä seinää vasten ja irvistelee. Tuossa kainalosauvainen ukko kompuroipi maassa retkottavien yli yhden luota toisen luo pyydelleen tupakkaa. Tuossa muuan nuori, hurja mies tanssii kyynärän laajuisella tilalla kahden polttelevan vanhan hetaran edessä kamalin liikkein ja toinen hataroistakin nousee, kohottaa riekaleiset liepeensä korkealle ja yhtyy inhottavaan ilveilyyn. Vierellä jotkut murahtelevat, toiset osottavat suosiotansa. Tästä kaikesta välittämättä siinä vierellä yksijalkainen mies, kyyristyneenä yhteen sykkyrään, puujalkaansa syleillen nukkuu rauhallista unta.

Viimein etsivät kaikki paikkansa lattialla ja koettavat nukkua. Hetken perästä syntyy pieni välinäytös, joka ei sentään herätä paljon mielenkiintoa eikä häiritse toisien rauhaa. Huoneeseen astuu pari virkapukuista miestä ja melkein ilman valintaa tarttuvat kahteen kurjaan, puoli alastomaan olentoon ja raahaavat ne mukanansa. Taas on rauhallista.

Yö kuluu, kamala yö. Kurkkujen korina, vihlova hengitys ja vatsojen kurina, kirouksen sähinä ja rukouksen hyminä, voihkeet ja huokaukset kohoaa loppumattomana lainehtivana surinana. Toiset kierittelevät ruumistansa kuin tuskassa, toiset makaavat värähtämättöminä kuin muumiot...