Part 15

Mikään sana ei saattanut olla niin peloittava _hänen_ korvissaan, jonka koko olemassaolo oli liittynyt Worsted Skeynesiin, jonka joka ajatus oli siihen välillisessä tai välittömässä suhteessa, jonka poika oli vain hänen avoimeksi jättämänsä paikan täyttäjä, jonka uskonto oli esi-isäin palvontaa, jonka pelkoa herätti jokainen muutos. Peluri!

Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen järjestelmänsä olisi jollakin tavoin edesvastuussa Georgen käytöksestä. Hän oli sanonut mr Paramorille: "Minulla ei koskaan ole ollut mitään järjestelmää; minä en usko mihinkään järjestelmiin." Hän oli kasvattanut hänet yksinkertaisesti gentlemanniksi. Hänelle olisi ollut enemmän mieleen, että George olisi mennyt armeijan palvelukseen, mutta George oli pettänyt hänen toiveensa; hänelle olisi ollut enemmän mieleen, että George olisi ottanut tilan haltuunsa, mennyt naimisiin ja saanut pojan, sen sijaan että hän kaupungissa kulutti päivänsä hukkaan, mutta George ei ollut tehnyt niin. Mitäpä hän olisi saattanut tehdä estääkseen onnettomuuden, paitsi sitä, että hän oli edesauttanut häntä pääsemään vapaaehtoiseen ratsuväkeen ja ehdottanut hänet Stoalaisten klubiin? Ja nyt hän oli peluri!

Ja joka kerran on ruvennut peluriksi, pysyy pelurina!

Hän sanoi vaimonsa kuvalle, joka katsoi häneen seinältä: "Hän on perinyt sen sinulta."

Mutta vastaukseksi hän sai aina saman lempeän katseen.

Äkkiä kääntyen hän poistui huoneesta, ja John-koira, jolle hän oli ollut liian nopsa, painoi kuonoaan suljettuun oveen, haistellen, eikö joku tulisi sitä avaamaan.

Mr Pendyce meni työhuoneeseensa, otti muutamia papereita suljetusta laatikosta ja istui hyvän aikaa niitä katselemassa. Siinä oli ensinnäkin hänen jälkisäädöksensä, sitten luettelo Worsted Skeynesin vuokrataloista, niiden pinta-alasta ja arennista, sitten siisti jäljennös oikeudenpäätöksestä, jolla hänen oikeutensa tilaan vahvistettiin hänen naimisiin mennessään. Tätä erinomaisen ironista asiakirjaa katseli mr Pendyce kauimmin. Hän ei lukenut sitä, vaan ajatteli:

"Enkä minä saata tehdä sitä tyhjäksi! Paramor sanoi niin! Peluri!"

Se "paksuus", joka niin yleisesti esiintyy tämän kumman maailman ihmisissä ja kartanonherrassa esiintyi erikoisen voimakkaana, oli pikemmin henkinen tapahtuma kuin ominaisuus -- se oli vaistomaista toisen ihmisen kannalle asettumisen karttamista, vaistomaista pelkoa kaikkea vierasta kohtaan, vaistomaista tavan kunnioitusta. Ja se oli läheisesti liittynyt hänen syvimpään ja siveellisimpään ominaisuuteensa -- hänen päättäväisyyteensä. Nämä päätökset saattoivat olla "paksuja" ja typeriä, aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, ne saattoivat olla vailla mitään suhdetta siveellisyyteen ja järkeen, mutta hän pystyi niitä tekemään ja pitämään niistä kiinni. Tämän kyvyn nojalla hän oli missä oli, oli ollut kautta vuosisatojen ja toivoi olevansa kautta tulevien aikojen. Se oli hänen veressään. Vain sen avulla hän saattoi torjua ne hävittävät voimat, joita aika vei taisteluun häntä, hänen järjestelmäänsä, hänen perintöään vastaan; vain sen avulla hän saattoi pystyä siirtämään perintönsä pojalleen. Ja hän katseli suuttunein ja katkerin silmin tätä asiakirjaa, joka siirsi sen hänen pojalleen.

Miehet, jotka tekevät laajakantoisia päätöksiä, eivät aina pane niitä toimeen niin keveästi ja meluttomasti kuin he itse haluaisivat. Mr Pendyce päätti makuuhuoneeseen mennessään olla puhumatta mitään aikeistaan. Hänen vaimonsa nukkui. Kartanonherran astuessa huoneeseen hän heräsi, mutta hän jäi makaamaan liikkumattomana, suljetuin silmin ja kun mr Pendyce näki tämän liikkumattomuuden, ollessaan itse sellaisen järkytyksen vallassa, puhkesi hän puhumaan:

"Oletko tietänyt, että George on peluri?"

Kynttilän valossa, joka seisoi hopeisessa kynttilänjalassaan, näytti kuin mrs Pendycen tummat silmät olisivat äkkiä heränneet eloon.

"Hän on pelannut; hän on myynyt hevosensa. Hän ei olisi koskaan myynyt sitä hevosta, ellei hänen olisi ollut pakko. Kenties hänen nimensä jo on Tattersallin taululla!"

Vuodeliinat värisivät, kuin olisi mrs Pendyce, joka niiden välissä makasi, taistellut itsekseen. Sitten lausui hänen äänensä, hillittynä ja lempeänä:

"Kaikki nuoret miehet pelaavat, Horace; tiedäthän sinä sen!"

Vuoteen jalkopäässä seisova kartanonherra kohotti kynttiläänsä; liike näytti synkältä; se näytti ilmaisevan:

"Puolustatko häntä? Uhmaatko minua?"

Vuodekaiteeseen tarttuen hän huusi:

"Minä en tahdo mitään peluria enkä hurjastelijaa pojakseni. Minä en tahdo panna tilaa vaaranalaiseksi!"

Mrs Pendyce nousi istumaan ja tuijotti pitkän hetken mieheensä. Hänen sydämensä sykki rajusti. Nyt se oli tapahtunut. Mitä hän oli odottanut kaikkina näinä päivinä, oli tapahtunut. Kalpein huulin hän vastasi:

"Mitä sinä tarkoitat? En ymmärrä sinua, Horace?"

Mr Pendycen silmät liikkuivat ympäri kuin etsien -- mitä, sitä hän ei tietänyt.

"Tämä on saattanut minut tekemään päätökseni. Minä en tyydy mihinkään puolinaisuuksiin. Kunnes hän voi osoittaa minulle, että hän on lakannut tuon naisen kanssa seurustelemasta, kunnes hän voi todistaa minulle, että hän on lakannut pelaamasta, kunnes -- kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi, minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"

Margery Pendycen koko ruumis värähteli.

Sanat "kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi" pelästyttivät häntä kaikkein enimmin. Hänen miehensä huulilla, jotka eivät koskaan puhuneet vertauksia, eivät koskaan poikenneet kouraantuntuvasta ja jokapäiväisestä puhetavasta eivätkä säädynmukaisesta sanavarastosta, oli tällaisilla sanoilla ilkeä, uhkaava kaiku.

Hän jatkoi:

"Minä olen kasvattanut hänet niinkuin minut itseni on kasvatettu. En koskaan luullut saavani heittiötä pojakseni."

Mrs Pendycen sydän pysähtyi.

"Kuinka sinä uskallat, Horace!" huusi hän.

Hellittäen vuodekaiteen käveli kartanonherra edestakaisin huoneessa. Oli jotain hurjaa hänen askeleissaan, jotka kaikuivat hiiskumattomassa hiljaisuudessa.

"Minä olen tehnyt päätökseni", sanoi hän. "Tila --"

Mrs Pendycen suusta puhkesi sanatulva:

"Sinä puhut siitä, kuinka sinä olet kasvattanut Georgen. Sinä -- sinä et ole koskaan ymmärtänyt häntä. Sinä -- sinä et ole koskaan tehnyt mitään hänen hyväkseen. Hän sai itsekseen varttua mieheksi täällä, niinkuin te kaikki tässä --" Mutta hän ei keksinyt mitään sanaa, sillä hän ei tietänyt itsekään mitä se oli, jota vastaan hänen sielunsa sokkona oli iskenyt siipiään. "Sinä et ole koskaan rakastanut häntä niinkuin minä. Mitä minä välitän kartanosta! Minä toivon, että se myytäisiin! Luuletko sinä, että minun on mieluista elää täällä? Luuletko, että se koskaan on ollut minulle mieleen? Luuletko sinä, että minä koskaan --" Mutta hän ei lopettanut aikomaansa lausetta: "Luuletko sinä, että minä koskaan olen rakastanut sinua?" "Minunko poikani heittiö? Satoja kertojahan sinä olet nauranut ja pudistellut päätäsi ja sanonut: 'Nuoret miehet ovat nuoria miehiä.' Sinä luulet, etten minä tiedä, millä tavoin te kaikki elelisitte, jos vain uskaltaisitte. Sinä luulet, etten minä tiedä, minkälaista puhetta te pidätte keskenänne. Ja mitä peliin tulee, niin sinäkin pelaisit, ellet olisi peloissasi. Ja nyt kun George on pulassa --"

Yhtä äkillisesti kuin hänen sanatulvansa oli purkautunut, yhtä äkillisesti se loppui.

Mr Pendyce oli palannut vuoteen jalkopäähän ja uudestaan tarttunut sängyn päätyyn, jolla palavan kynttilän tyynessä ja kirkkaassa valossa he näkivät toinen toisensa kasvot tuntuvasti toisenlaisina kuin mitä ne olivat heille ennestään tutut. Kartanonherran kaidassa ruskeassa kaulassa, kovan kauluksen korvakkeiden välissä, näytti jänne värisevän. Hän änkytti:

"Sinä -- sinähän puhut kuin mieletön. Minun isäni olisi tehnyt minut perinnöttömäksi, hänen isänsä olisi tehnyt hänelle samoin. Herra Jumala! luuletko, että minä jään vain rauhallisesti katsomaan, kuinka kaikki kevytmielisesti saatetaan häviöön, että minä jään katsomaan, kuinka tuo nainen emännöi täällä -- poikineen, joka on äpärä tai samanveroinen kuin äpärä -- minun paikallani. Silloin et tunne minua!"

Viimeiset sanat pusertuivat hänen hampaittensa välistä kuin koiran murina. Mrs Pendyce teki kyyristyvän liikkeen kun hyppäykseen aikova.

"Jos sinä hylkäät hänet, niin minä menen hänen luokseen enkä koskaan palaa."

Kartanonherran käsi höltyi vuoteen kaiteesta; hiljaisella, tyynellä, kirkkaalla valolla palavan kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen leukansa putosi alas. Hän paukautti hampaansa yhteen, kääntyi jyrkästi ja sanoi:

"Älä puhu tuollaista pötyä!"

Sitten hän otti kynttilän ja meni pukuhuoneeseensa.

Ja aluksi olivat hänen tunteensa varsin selkeät. Hän tunsi vain pahastuneensa, tulleensa karkeasti loukatuksi, ikäänkuin olisi hyvää tapaa vastaan törkeästi rikottu.

"Mitä mielettömyyksiä nuo naiset keksivätkään", ajatteli hän. "Hänelle olisi parahiksi, jos minä jäisin nukkumaan tänne."

Hän katseli ympärilleen. Ei ollut mitään sijaa, missä hän olisi voinut nukkua, ei sohvaakaan; hän tarttui kynttilään ja liikahti ovea kohti. Mutta epäröinnin ja yksinäisyyden tunne kohosi hänen mieleensä, hän ei tiennyt mistä, ja sai hänet päättämättömänä pysähtymään akkunan ääreen.

Uusikuu oli taivaanrannalla ja loi säteensä hänen liikkumattomaan laihaan hahmoonsa, ja omituista oli nähdä, kuinka harmaalta hän siinä valossa näytti -- harmaalta päästä jalkoihin saakka ja murheelliselta ja vanhalta, ikäänkuin hän olisi ollut yhteenveto kaikista niistä kartanonherroista, jotka kukin vuorostaan olivat katselleet tätä kuutamon härmään hukkuvaa näköalaa tilustensa rajoille saakka. Hän näki vanhan metsästyshevosensa Bobin kaukana aitauksessa, missä se seisoi pää kartanoon päin kääntyneenä, ja huokaus kohosi hänen sydämensä pohjasta saakka.

Vastaukseksi tähän huokaukseen kuului ääni, kuin olisi oven takana jokin pudonnut sitä vasten. Hän avasi oven nähdäkseen mitä se mahtoi olla. Sinisellä liinatyynyllä makasi siinä John-koira, pää seinää vasten. Se käänsi surumielisesti silmiään.

"Tässä minä olen, herra", näytti se sanovan, "on myöhä -- olin jo nukkumaisillani; mutta mieltäni kuitenkin ilahdutti nähdä sinua"; ja kätkien silmänsä, joita valo vaivasi, pitkän mustan korvansa peittoon se veti korisevasti henkeä. Mr Pendyce sulki oven. Hän oli unohtanut koiransa olemassaolon. Mutta tämän uskollisen eläimen näkeminen oli ikäänkuin palauttanut hänessä uskon kaikkeen, mihin hän oli tottunut, minkä valtias hän oli, mikä oli häntä itseään; ja hän avasi oven ja laskeutui vuoteeseensa vaimonsa viereen.

Ja pian hän oli vaipunut uneen.

KOLMAS OSA

MRS PENDYCEN ODYSSEIA

Mutta mrs Pendyce ei nukkunut. Se suloinen raukeus, minkä karjakartanolla ja vainioilla vietetty pitkä päivä suo, oli laskeutunut hänen miehensä silmille -- hänen omillaan ei mitään lepoa ollut, ja kaikki mitä hänessä oli syvintä, salaisinta, pyhintä, loisti niistä ulos pimeyteen. Jospa vain olisi saanut nähdä nuo silmät sinä yönä! Mutta jos pimeys olisi ollut valoa, niin ei mitään tästä niin syvästä ja pyhästä olisi ollut nähtävänä, sillä vielä syvempänä, vielä pyhempänä oli Margery Pendycessä ylimysnaisen vaisto. Niin joustava ja hieno kudos oli tämä vaisto, johon oli monimutkaisesti punottu muiden ja hänen itsensä huomioonottoa, niin vanha, niin ylen vanha se oli, että se kätki hänet kaikkien silmiltä kuin hienoimmista vitjoista taottu panssari. Musta oli tosiaan sen yön täytynyt olla, jolloin hän riisui sen yltään ja makasi ilman sitä pimeydessä.

Ensi sarastuksessa hän puki sen ylleen taas ja hiipi pois vuoteestaan. Kauan ja huolellisesti hän valeli silmiään, joissa oli sellainen tunne, kuin ne olisivat palaneet kaiken yötä. Sitten hän meni avonaisen akkunan ääreen ja kumartui ulos. Hämärä oli haihtunut, lintujen aamukuoro lauloi. Alhaalla puutarhassa olivat kukat harmaan kasteen peitossa, puut olivat harmaan usvan kääreissä, sumuisena ja haamumaisena torkkui keväisessä autereessa vanha metsästyshevonen, turpa aitaukseen nojaten.

Ja kaikki, mikä oli ollut kuin vankilana hänelle täällä, ja kaikki, mitä hän oli rakastanut, hiipi hänen luokseen tämän kostean aamun henkäyksenä ja tulvi hänen kasvoilleen, huiskuttaen valkoista vaatetta, joka peitti hänen poveaan, kuin lentävän linnun siipiä.

Aikaisin aamulaulu lakkasi, ja hiljaisuudessa puhkesi päivä esiin kultaisessa ironiassaan ja kaiken se valoi väreihin. Kalpea heijastus siitä lankesi mrs Pendycen sieluun, joka niin monen tunnin kuluessa oli ollut raskas ja harmaa tehdessään yksinäistä päätöstään. Sillä hänen hento sielunsa oli tottumaton toimintaan, se kaihtoi väkivaltaisuutta, sen voima oli menneiden aikojen lahja, joka oli siirtynyt häneen vastoin hänen varsinaista luontoaan, ja siksi oli hänen tekemänsä päätös täynnä tuskaa. Mutta vaikka se oli tuskallinen, jopa peloittavakin vaatiessaan häntä toimintaan, ei se järkkynyt, vaan loisti kuin tähti pimeän ja raskaan pilven takaa. Margery Pendycessä, joka oli syntyisin Totteridge, ei ollut mitään äkeistyvää eikä kirpeätä "rahvaan verta", ei mitään hillitsemätöntä epäluuloisuutta, ei mitään huonosti sulatettua olutta ja omenamehua -- hänen suonissaan virtasi puhdas viini --; hänen sielussaan ei ollut mitään paksua eikä kiukkuista, joka olisi tullut hänen avukseen; päätöksensä hänen tuli panna täytäntöön ohuen hienon liekin avulla, joka paloi syvällä hänen sisässään -- joka paloi niin kaukana, ettei mikään ylettynyt sitä sammuttamaan, niin kaukana, että siitä lähti vain vähän lämpöä. Hänen mielensä ei tuntenut mitään: "Minä en salli polkea itseäni!" vaan: "Minä en saa antaa polkea itseäni, sillä jos minä annan polkea itseäni, niin minä, ja jokin minun yläpuolellani, joka on tärkeämpää kuin minä, raukeaa tyhjiin." Ja vaikka hän ei suinkaan ollut tietoinen siitä, niin tämä _jokin_ oli hänen maansa sivistys, sen varsinainen sielu ja kaiken tarkoitus -- hyvyys, tasapainoisuus. Hänen sielunsa, joka oli niin vapaa karkeudesta, ettei se koskaan olisi pannut toimeen mitään viheliäistä toraa, tehnyt vuoria myyränkasoista, vääntänyt kieroiksi suhteita tai väärentänyt kuviaan, oli omaksunut kantansa tiedottomasti, vasta silloin kun sen oli pakko, mutta ei myöskään liian myöhään, ja tältä kannaltaan se ei peräytyisi. Nyt ei enää ollut kysymys äidinrakkaudesta, vaan siitä itsetunnosta, joka on kaikkein syvimpänä ja joka sanoo: "Tee tämä tai hukkaat sielusi ytimen."

Ja kun hän nyt hiipi vuoteeseensa takaisin, katseli hän nukkuvaa miestään, jonka hän oli päättänyt jättää, tuntematta mitään vihaa tai soimausta; pikemminkin oli hänen pitkä silmäyksensä välinpitämätön eikä se ilmaissut mitään hänelle itselleenkään.

Kun siis täysi aamu tuli ja oli aika nousta, ei hän millään teollaan, katseellaan tai eleellään erehtynyt ilmaisemaan, että hänen sielussaan oli jotakin tavatonta. Jos se, mikä hänellä oli edessään, oli pantava toimeen, oli se suoritettava kuin se olisi vailla kaikkea merkitystä, kuin se olisi jokin jokapäiväinen toimitus; myöskään ei hän pakottautunut rauhalliseksi eikä ylvästellyt itsekseen, vaan hän toimi vaiston ohjaamana, joka käski häntä karttamaan meteliä ja tarpeetonta kärsimystä ja joka oli hänessä synnynnäinen.

Mr Pendyce meni ulos yhdentoista tienoissa vahtinsa ja John-koiran seuraamana. Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, että hänen vaimonsa yhä saattoi tarkoittaa sitä, mitä hän yöllä oli lausunut. Hän oli pukeutuessaan uudelleen sanonut vaimolleen, ettei hän tahtonut enää olla missään tekemisissä Georgen kanssa, että hän aikoi tehdä hänet perinnöttömäksi, että hän aikoi järkähtämättömän ankarasti pakottaa hänet alistumaan, että hän, lyhyesti puhuen, aikoi pysyä sanoissaan, ja hänestä olisi ollut järjetöntä uskoa, että nainen, kaikkein vähimmin hänen vaimonsa, olisi aikonut pysyä omissaan.

Mrs Pendyce kulutti ensimmäiset aamuhetket tavalliseen tapaan. Puoli tuntia sen jälkeen kuin kartanonherra oli mennyt, hän käski ajaa vaunut esiin, antoi kantaa niihin kaksi pientä matka-arkkua, jotka hän oli itse pakannut, ja nousi niihin rauhallisesti, kädessään pieni vihreä laukkunsa. Kamarineitsyelleen, hovimestari Besterille, kuski Bensonille hän sanoi menevänsä mr Georgen luo. Norah ja Bee olivat Tharpin luona, joten ei ollut ketään muuta hyvästeltävänä kuin vanha Roy; ja jottei tämä hyvästijättö kävisi hänelle liian raskaaksi, otti hän sen mukaansa asemalle.

Miehelleen hän jätti pienen kirjelapun, jonka hän asetti sellaiseen paikkaan, missä mr Pendycen täytyi nähdä se heti kenenkään muun näkemättä sitä ensinkään.

Rakas Horace.

Minä olen lähtenyt Lontooseen ollakseni Georgen luona. Osoitteeni tulee olemaan Green's Hotel, Bond Street. Muistathan, mitä minä viime yönä sanoin. Kenties sinä et täysin käsittänyt, että minä tarkoitin totta. Pidä huolta vanhasta Roy-poloisesta äläkä salli heidän antaa sille liian paljon lihaa tänä helteisenä aikana. Jackman tietää paremmin kuin Ellis kuinka ruusuja on tänä vuonna hoidettava. Minulle olisi mieluista kuulla, kuinka Rose Barter raukka jaksaa. Älä huoli murehtia minusta. Minä kirjoitan Geraldille, jos se on tarpeen, mutta minua ei miellytä kirjoittaa hänelle eikä tytöille juuri nyt.

Hyvästi, rakas Horace; pahoittelen, jos tuotan sinulle surua.

Vaimosi _Margery Pendyce_.

Aivan samoin kuin ei ollut mitään väkivaltaista hänen tavassaan ottaa tämä askel, niin ei myöskään ollut mitään väkivaltaista hänen käsityksessään siitä. Hänelle se ei merkinnyt karkaamista miehensä luota eikä hänen uhmaamistaan; ei tullut kysymykseenkään mikään osoitteen salaaminen eikä tunteenpurkaus kuten: "Minä en voi palata sinun luoksesi." Tällainen menettelytapa, tällainen revolverin pitely olisi näyttänyt hänestä naurettavalta. Tosin jotkut käytännölliset yksityiskohdat, kuten taloudelliset seuraukset, jäivät häneltä huomioon ottamatta, mutta tässäkin hänen näkökantansa tai oikeammin näkökannan puutteensa itse asiassa oli avara ja selkeä. Horace ei jättäisi häntä puutteeseen: ajatus siitä oli käsittämätön. Ja sen lisäksi hänellä oli omat kolmesataansa vuodessa. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, paljonko tämä sisälsi tai mitä se käytännössä merkitsi, eikä hän myöskään niistä välittänyt, sillä hän lausui itsekseen "Minä olisin täysin onnellinen, jos saisin asua jossakin mökissä Royn ja kukkieni kanssa." Ja vaikka hän tietenkään ei voinut nojautua mihinkään kokemukseen, oli varsin mahdollista, että hän oli oikeassa. Asioita, jotka tulivat muiden haltuun vain rahan avulla, sai Totteridge-niminen ilman muuta, ja ellei niitä saatu, jaksoi hän hyvin olla niitä paitsi -- sellaisen hengenlaadun, sellaisen lauhkean itsetunnon oli menneiden aikakausien perintö jättänyt hänelle.

Kuitenkin astui hän kiireesti ja pää kumarassa vaunuista asemalle, ja vanha Roy, joka vaunujen istuimelta ylettyi näkemään niiden akkunasta ulos, tunsi kuonolleen pudonneista kyynelistä, jotka eivät olleet sen omia, ja jostakin sydämensä liikahduksesta, joka oli sen oma, ettei tämä ollut mikään tavallinen ero, ja se ynisi lasiruudun takana.

Kaupunkiin tultuaan mrs Pendyce käski ajurin viedä hänet Greenin hotelliin, ja vasta kun hän oli päässyt perille, järjestänyt olonsa, peseytynyt ja aterioinut, alkoivat ensimmäiset sekasorron ja koti-ikävän oireet tuntua hänessä. Siihen saakka oli jännityksen kiihottava tunne estänyt häntä ajattelemasta, mitä hänen oikeastaan piti tehdä ja saavuttaisiko hän sen, mitä toivoi, odotti, uneksi. Hän otti päivänvarjonsa ja meni ulos Bond Streetille.

Muuan herra nosti hattua sivuuttaessaan hänet.

"Hyväinen aika", ajatteli hän, "kuka se oli? Minun olisi pitänyt se tietää!"

Hän pystyi jokseenkin huonosti muistamaan kasvoja, ja vaikka hän ei pystynyt palauttamaan mieleensä tämän herran nimeä, tunsi hän heti olevansa ikäänkuin enemmän kotona, ei enää niin yksinäinen ja ajelehtiva. Pian puhkesi loiste hänen silmiinsä, kun hän katseli ohikulkijain pukuja ja jokaisen myymälän näyteakkunaa, joista toinen oli toista houkuttelevampi. Margery Pendyce tunsi sentapaista ihastusta kuin nuori tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan, tai miehet noustessaan vieraalle rannikolle. Viehättävä tunne siitä, että hän astui tuntemattomaan maahan, että hän uhmasi odottamatonta ja että hänen vallassaan oli jatkaa tätä mieluista oloa ainiaan, tempasi hänet mukaansa kuin tämän kirkkaan kesäkuun päivän hilpeä Lontoon ilma. Hän meni hajuvesimyymälän ohi eikä mielestään ollut koskaan tuntenut niin suloista tuoksua. Seuraavalla ovella hän viipyi kauan katsellen eräitä pitsejä, ja vaikka hän lausui itsekseen: "Minä en saa ostaa mitään, minun täytyy säästää kaikki rahani George-paralle", ei se yhtään muuttanut hänen tunnettaan siitä, että hänellä oli kaikki nämä esineet käsissään.

Seuraavassa akkunassa hän tapasi luettelon teattereista, konserteista, oopperoista ynnä kuvia etevistä taiteilijoista. Hän katseli niitä innolla, joka olisi näyttänyt hassunkuriselta jokaisen mielestä, joka olisi nähnyt hänen seisovan siinä. Oliko tosiaankin kaikki tämä joka päivä nähtävänä ja kuultavana muutaman shillingin maksusta? Tunnontarkasti oli hän joka vuosi käynyt kerran oopperassa, kaksi kertaa teatterissa eikä yhtään konsertissa; sillä hänen miehensä ei välittänyt "klassillisesta" musiikista. Hänen seisoessaan siinä tuli häneltä kerjäämään nainen, joka näytti kovin uupuneelta ja paahteen näännyttämältä; käsivarsissaan hän kantoi lasta, joka oli niin kutistunut ja pieni, että sitä tuskin saattoi nähdä. Mrs Pendyce otti kukkaronsa esiin ja antoi hänelle pari shillingiä, ja hänen niin tehdessään tulvasi häneen tunne, joka oli melkein raivoa.

"Pikku lapsi parka!" ajatteli hän. "Senkaltaisia täytyy olla tuhansia, enkä minä tiedä heistä mitään."

Hän hymyili naiselle, joka hymyili hänelle takaisin, ja nähdessään heidän hymyilevän hymyili myymälän ovensuussa seisova lihava juutalaisnuorukainen myös, ikäänkuin he olisivat olleet viehättäviä hänen mielestään. Mrs Pendyce oli tuntevinaan kuin kaupunki lausuisi hänelle kohteliaisuuksia, ja tämä oli niin outoa ja mieluista, että hän tuskin saattoi uskoa sitä, sillä Worsted Skeynes oli lakannut sanomasta hänelle moista jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän katseli hattumyymälän akkunaa, ja hänestä oli hauska nähdä oma kuvansa. Akkuna oli ystävällinen hänen harmaalle liinapuvulleen, sen mustille samettisolmuille ja pitseille, vaikka puku oli kahden vuoden vanha; mutta hänellä ei ollutkaan ollut tilaisuutta käyttää sitä muuta kuin yhden kerran viime kesänä Hubert-paran kuoleman takia. Akkuna oli ystävällinen myös hänen poskilleen ja silmilleen, joissa oli sellainen liikuttava loiste, ja hänen tummalle, hopean kirjailemalle tukalleen. Ja hän ajatteli: "Enhän minä näytä ylen vanhalta." Mutta hänen oma hattunsa, joka myös heijastui hattumyymälän akkunasta, ei ollut hänelle mieleen nyt; sen lieri kääntyi alaspäin koko kehältään, ja vaikka hän piti tästä muodosta, pelkäsi hän, ettei se ollut muodinmukainen tänä vuonna. Ja hän katseli kauan tämän myymälän akkunaa, koettaen vakuuttaa itselleen, että sen sisäpuolella olevat hatut sopisivat hänelle, ja että hän piti siitä, mistä ei pitänyt. Muidenkin myymäläin akkunoihin hän katseli. Vuosi oli kulunut siitä, kun hän viimeksi katsoi sellaista, ja kolmenkymmenenneljän vuoden aikana hän oli nähnyt niitä vain kartanonherran ja tytärtensä seurassa, joista kukaan ei paljon välittänyt myymälöistä.