Part 13

Gregory käveli kauan skottilaisessa puutarhassa silmät tähtiin kohotettuina. Kaikkia muita voimakkaampana loisti lehtikuusien takaa yksi tähti ironisesti hänen ylitseen, sillä se oli lemmen tähti. Ja kävellessään marjakuusien välissä, jotka olivat kasvaneet ennenkuin Pendycen perhe tuli Worsted Skeynesiin ja tulivat kasvamaan sen jälkeen kuin he olivat poistuneet, hän viillytti sydäntään tämän suuren tähden hopeisessa valossa. Kurjenmiekat pidättivät lemuaan, jottei se vaivaisi hänen aistejaan; vain nuoret lehtikuuset ja kaukaiset niityt uhosivat keveätä sulotuoksuaan pimeydessä. Ja sama ruskea pöllö, joka oli ulvahtanut, kun Helen Bellew suuteli George Pendyceä talvipuutarhassa, huusi nyt taas, kun Gregory käveli siinä, murehtien tämän suudelman hedelmiä.

Hänen ajatuksensa kiersivät mr Barterin ympäri, ja kuten on luontaista miehelle, joka suhtautuu asioihin tunteellisella ja henkilökohtaisella tavalla, hän maalasi kirkkoherran väreillä, jotka olivat hänen mustaa pukuaan tummemmat.

"Säädytön, tunkeileva", ajatteli hän. "Kuinka hän uskaltaa puhua Helen Bellew'sta tuolla tavoin?"

Mr Paramorin ääni katkaisi hänen mietiskelynsä.

"Yhäkö sinä täällä jäähdytät tunteitasi? Miksi heitit hiiteen meidät siellä sisällä?"

"Minä vihaan häväistystä", sanoi Gregory. "Tämä minun holhokkini avioliitto on häväistystä. Parempi hänen on kunniallisesti elää yhdessä sen miehen kanssa, jota hän tosiaan rakastaa!"

"Niinhän sinä äsken lausuit", vastasi mr Paramor. "Saatatko soveltaa sitä joka tapaukseen?"

"Saatan."

"Niin", sanoi mr Paramor nauraen, "semmoista on idealismi käytännössä! Kerran sinä muistaakseni sanoit, että avioliitto on sinulle pyhä!"

"Ne ovat minun yksityisiä tunteitani, Paramor. Mutta tässä tapauksessa on onnettomuus jo tapahtunut. Se on häväistystä, inhottavaa häväistystä, ja sen täytyy loppua!"

"Tuo on kaikki varsin oikein", vastasi mr Paramor, "mutta kun sinä sovellat sen käytäntöön tuolla ylimalkaisella tavalla, niin se johtaa herra tiesi mihin. Se merkitsee avioliiton perustamista nykyisestä kokonaan poikkeavalle pohjalle. Sellainen avioliitto perustuu tunteeseen eikä omaisuussuhteisiin. Oletko valmis menemään niin pitkälle?"

"Olen."

"Sinä olet yhtä paljon äärimmäisyysmies omaan suuntaasi kuin Barter on omaansa. Teistä äärimmäisyysmiehistä kaikki kiusa tulee. On olemassa kultainen keskitie, ystäväni. Olen samaa mieltä siinä, että jotakin on tehtävä. Mutta sinä et käsitä sitä, että lakien täytyy olla niiden ihmisten mukaisia, joita ne on tarkoitettu hallitsemaan. Sinä liihottelet liian paljon tähdissä, Vigil. Lääkkeen täytyy olla potilaan mukainen. Missä, mies, on sinun huumorintajusi? Kuvittele, että sinun avioliittokäsityksesi sovitettaisiin Pendyceen ja hänen poikaansa tai hänen kirkkoherraansa tai vuokramiehiinsä tai maatyömiehiinsä."

"Ei, ei", sanoi Gregory; "minä en saata uskoa --"

"Maalaisväestö", lausui mr Paramor rauhallisesti, "on erikoisessa määrässä takapajulla näissä asioissa. Heillä on voimakkaat, lihanruokkimat vaistot, ja huolimatta maalaisaatelista, piispoista, lordeista, kaikista maan perinnäismahdeista, he ovat yhä maan todelliset herrat. Ja on olemassa eräänlainen tauti, olkoon sen nimi -- lausuakseni varsin huonon sukkeluuden -- vaikka 'pendycitis', jota useimmat kaikista näistä ihmisistä sairastavat. He ovat 'paksuja'. He aikaansaavat koko joukon asioita, mutta väärällä tavalla! He kompuroivat eteenpäin ja tuottavat mahdollisimman suuren määrän tarpeetonta vaivaa ja kärsimystä! Osaksi se johtuu perinnäisyys-periaatteesta. Minä en ole turhanpäiten ollut tekemisissä heidän kanssaan kolmekymmentä neljä vuotta!"

Gregory käänsi kasvonsa pois.

"Sinun sukkeluutesi on tosiaan varsin huono", sanoi hän. "Minä en usko heitä sellaisiksi! Minä en voi myöntää sitä! Jos semmoinen tauti on olemassa, on meidän tehtävämme keksiä siihen joku parannuskeino."

"Mikään muu kuin leikkaus ei sitä paranna", sanoi mr Paramor; "ja ennen leikkausta on valmistavia toimia suoritettava. Sen on Lister huomannut."

Gregory vastasi;

"Paramor, minä vihaan sinun pessimismiäsi!"

Mr Paramorin silmät tutkivat Gregoryn selkää.

"Enhän minä ole mikään pessimisti", sanoi hän. "Kaukana siitä.

"Kun tuhatkaunot ja orvokit, sinikellot laaksoja täyttää, joka oksalla käet kukkuvat."

Gregory kääntyi häneen.

"Kuinka sinä saatat lausua runoja, kun sinulla on tuollaiset käsitykset? Meidän tulee rakentaa --"

"Sinä tahdot rakentaa, ennenkuin olet pannut perustuksen", sanoi mr Paramor. "Sinä annat tunteittesi temmata itsesi mukaasi, Vigil. Avioliittolakien tila on vain oire. Tuo tautihan, ihmisten kateellinen, ahdas mieli, tekee sellaiset lait välttämättömiksi. Epämiellyttävät ihmiset, epämiellyttävät lait -- mitä muuta voit odottaa?"

"Minä en voi koskaan uskoa, että meidän pitää tyytyä edelleenkin elämään tuollaisessa -- lietteessä --"

"Maalaisviisautta!" sanoi mr Paramor. "Sinun pitäisi ruveta puutarhuriksi; silloin ymmärtäisit jotain, jonka te idealistit näytätte jättävän huomioon ottamatta -- että ihmiset, rakas ystävä, ovat kasvien lailla perinnöllisyyden ja ympäristön tuotteita; heidän kasvunsa on hidas. Sinä et voi poimia rypäleitä orjantappuroista, Vigil, etkä viikunoita ohdakkeista, -- et ainakaan yhden sukupolven kuluessa -- olit sinä kuinka uuttera ja nälkäinen tahansa!"

"Sinun teoriasi alentaa meidät ohdakkeiden tasolle."

"Yhteiskunnallisten lakien voima riippuu siitä kärsimyksestä, mitä ne pystyvät tuottamaan, ja tämän kärsimyksen voima riippuu niistä ihanteista, joita kärsimyksen kohtaamalla ihmisellä on. Jos sinä höllytät avioliiton sidettä tai poistat omaisuuden ja otat sijaan veljeyden, on sinulla varsin ohdakkeinen puuha edessäsi, mutta ethän sinä siitä välitä, jos olet viikuna. Ja niin edespäin _ad lib_... Ja somaa on, kuinka pian ohdakkeet, jotka kuvittelivat olevansa viikunoita, paljastavat oikean luontonsa. Minä vihaan monia asioita, Vigil. Niiden joukossa liioittelua ja humpuukia!"

Mutta Gregory katseli taivaaseen.

"Minusta näyttää, että me olemme joutuneet pois aineesta", sanoi mr Paramor, "ja minun mielestäni meidän on paras mennä sisään. Kello on lähes yksitoista."

Matalan valkean talon koko pitkällä sivulla oli vain kolme akkunaa valaistuina, kolme silmää, jotka katsoivat kohti kuuta, kohti valkoista venhoa, joka purjehti yöllisellä taivaalla. Setripuut seisoivat pikimustina. Vanha ruskea pöllö oli lakannut ulvomasta. Mr Paramor tarttui Gregoryn käsivarteen.

"Satakieli! Kuuletko, kuinka se laulaa tuolla viidakossa. Tämä on suloinen paikka! En ihmettele, että Pendyce rakastaa sitä. Sinä kai et ole kalastaja. Oletko koskaan tarkastellut kalaparvea, joka retkeilee pitkin rantaa? Kuinka ne ovat sokeita, ja kuinka ne seuraavat johtajaansa! Me ihmiset tiedämme omassa elementissämme suunnilleen saman verran kuin kalat omassaan! Sokea lauma, Vigil! Meillä on matala näkökanta; me olemme kirotun maalaismaisia!"

Gregory painoi kätensä otsaansa vasten.

"Minä koetan ajatella", sanoi hän, "mitä seurauksia tästä avioerosta olisi minun holhokilleni".

"Hyvä ystävä, kuule nyt, kun minä puhun suuni puhtaaksi. Sinun holhokkisi ja hänen miehensä ja George Pendyce ovat juuri sellaisia ihmisiä, joita varten meidän avioliittolakimme on säädetty. He ovat kaikki pelottomia, he ovat häikäilemättömiä ja itsepintaisia, ja -- suo anteeksi -- paksunahkaisia. Jos tämä heidän juttunsa ajetaan perille, vaatii se viikon ajan karkeata vannomista, viikon ajan yleisön rahaa ja aikaa. Se tulee antamaan suurenmoisia tilaisuuksia lainoppineelle kaunopuheisuudelle, mainiota sanomalehtiluettavaa suurelle yleisölle -- ensiluokkaista urheilua kaikille. Lehdet saavat oikeita juhlahetkiä. Minä toistan: he ovat juuri niitä ihmisiä, joita varten meidän avioliittolakimme on säädetty. Koko joukko syitä voidaan esittää julkisen oikeudenkäynnin puolesta, mutta samalla se suosii tunteettomuutta ja aiheuttaa runsaasti kärsimystä viattomille ihmisille. Minä sanoin sinulle jo kerran ennen, että se, joka hakee avioeroa, ei saa olla tunteellinen ihminen, vaikka hänellä olisikin oikeus puolellaan. Nuo kolme tulevat kestämään kaiken loistavasti, mutta joka nahanpala nyljetään sinulta ja täkäläisiltä ystäväraukoiltamme ja lopputulos on oleva ratkaisematon taistelu! Näin käy, jos me ryhdymme taisteluun, enkä minä ymmärrä, kuinka voisimme olla sitä tekemättä, jos asia tulee oikeuden eteen -- se sotii vaistojani vastaan. Jos me emme puolustaudu, tulevat -- huomaa mitä sanon -- holhokkisi ja George Pendyce kyllästymään toisiinsa, ennenkuin laki sallii heidän mennä naimisiin, ja Georgen on, kuten hänen isänsä sanoo, 'siveellisyyden' takia pakko mennä naimisiin naisen kanssa, joka on kyllästynyt häneen tai johon hän on kyllästynyt. Nyt minä olen esittänyt sinulle asiat niiden oikeassa valossa ja menen nukkumaan. On kovasti kastetta. Sulje tämä ovi jälkeesi."

Mr Paramor astui talvipuutarhaan. Hän pysähtyi ja tuli takaisin.

"Pendyce", sanoi hän, "ymmärtää täydellisesti sen, mitä nyt olen esittänyt sinulle. Hän antaisi silmänsä siitä, ettei juttu tulisi esiin, mutta saatpa nähdä, että hän sysää kaiken väärälle uralle, ja ihme on, jos me onnistumme. Se on 'pendycitis'. Meissä on kaikissa henkäys sitä. Hyvää yötä."

Gregory jäi yksin ulos kartanorakennuksen eteen, suuren tähden valoon. Ja koska hänen ajatuksensa harvoin olivat muuta kuin henkilökohtaisia, ei hän miettinyt "pendycitistä", vaan Helen Bellew'ta. Ja kuta enemmän hän häntä ajatteli, sitä enemmän hän ajatteli häntä sellaisena kuin hän halusi häntä ajatella, sillä tämä oli hänen luonteensa mukaista; ja sitä ironisemmin välkkyi myös hänen tähtensä viidakon takaa, missä satakieli lauloi.

GEORGE PANEE KAIKEN YHDEN KORTIN VARAAN

Eräänä torstaipäivänä Epsomin kesäkilpailujen aikana istui George Pendyce ensiluokan vaunun nurkassa koettaen saada kaksi kertaa kaksi viideksi. Stoalaisten klubin kirjepaperiliuskalle oli pennilleen kirjoitettu hänen vetovelkansa -- tuhatneljäkymmentäviisi puntaa yliaikaista velkaa ja niiden alle seitsemänsataaviisikymmentä puntaa, jotka hän oli menettänyt parhaillaan kestävien kilpailujen aikana. Niiden alla taas ilmaisi hänen yksityisiä velkojaan tuhannen punnan pyöreä summa. Pyöristys oli varsin hyväntahtoinen, sillä hän oli ottanut lukuun vain jo saamansa laskut, ja kaitselmus, joka tietää kaiken, piti sopivampana viidentoistasadan vielä pyöreämpää summaa. Kaikkiaan oli hänellä siis vastattavaa kolmentuhannenkahdeksansadanyhdeksänkymmenenviiden punnan suuruinen erä. Ja kun kilpailukentällä ja pörssissä, missä ihmiset ovat alituisessa liikkeessä, vaaditaan melkein järjettömällä täsmällisyydellä maksettaviksi tällaiset summat, jotka tilapäisesti on vahingossa menetetty, oli seitsemänsataayhdeksänkymmentäviisi puntaa ehdottomasti saatava kokoon ensi maanantaiksi. Ja kuitenkin oli vain jonkinlainen myötätunto Georgea kohtaan, joka menetti runsaasti, mutta myös voitti runsaasti, ja pelko kadottaa hyvä liiketuttava, saanut vedonlyöjäliikkeen jättämään tuhannenneljänkymmenenviiden punnan velan nykyisiin Epsomin kilpailuihin.

Näiden erien vastapainona (joihin hän ei ollut laskenut harjoittajansa maksamatonta palkkaa ja avioerojutun arvaamattomia kustannuksia) hänellä oli ensinnäkin pankkikreditiivi, jonka hän vielä kenties saattoi ylittää parillakymmenellä punnalla; toiseksi Ambler ja kaksi muuta, huonosti kaupaksimenevää kilpa-ajohevosta; ja kolmanneksi -- ja tämä oli merkittävin erä -- X, se mitä hän saattoi tai mitä hänen täytyi, tänä iltapäivänä voittaa Amblerilla.

Mitä George Pendycen luonteesta muuten puuttuikin -- rohkeutta siinä oli. Tämä ominaisuus piili hänen olentonsa joka säikeessä, hänen verensä kokoonpanossa. Vaikka hänellä nyt oli edessään tilanne, joka monien miesten ja varsinkin perinnäisellä tasolla kasvaneiden miesten mielestä olisi saattanut näyttää epätoivoiselta, ei hänessä näkynyt ahdistuksen tai toivottomuuden merkkiä. Pohtiessaan vaikeuksiaan hän päätti noudattaa eräitä periaatteita: 1) Hän ei aikonut joutua Tattersallin ilmoitustaululle. Ennemmin hän turvautuisi juutalaisiin; hän saattoi lainata vain perintötilaa vastaan, ja juutalaiset tulisivat nylkemään hänet paljaaksi. 2) Hän ei aikonut näyttää mitään arkuutta, vaan kun hän nyt aikoi panna vetoa hevosestaan, tahtoi hän asettaa kaikki yhdelle kortille. 3) Hän ei aikonut ajatella tulevaisuutta; nykyisyys oli aivan kyllin sietämätön.

Juna heittelehti ja keinui, kuin olisi syöksynyt eteenpäin sävelen mukaan, ja George istui rauhallisena nurkassaan.

Vaunutoverina oli hänellä Geoffrey Winlow, joka hyväntahtoisesti otti osaa kansalliseen hevossiitosharrastukseen, vaikka hän ei ollut kilpa-ajojen mies, ja tätä harrastusta hän toivoi kehittävänsä olemalla läsnä tärkeimmissä kilpa-ajoissa.

"Tuleeko sinun hevosesi kilpailemaan, George?"

George nyökkäsi.

"Minä panen likoon viitosen sen puolesta. Muuten minun ei kannata pelata. Näin äitisi Foxholmen puutarhajuhlassa viime viikolla. Oletko äskettäin tavannut heitä?"

George pudisti päätään ja tunsi oudon pistoksen sydämessään.

"Tiedäthän, että heillä oli tulipalo Peacock-vanhuksen talossa; kuulin kartanonherran ja Barterin tehneen ihmeitä. Hän vasta on joustava mies, sinun isäsi."

Taaskin George nyökkäsi, ja taaskin hän tunsi pistoksen sydämessään.

"Tulevatko he kaupunkiin tällä huvikaudella?"

"En ole kuullut siitä", vastasi George. "Sikari, ole hyvä!"

Winlow otti sikarin, ja leikatessaan sen pienellä kynäveitsellä hän tarkasteli kiirehtimättömillä silmillään Georgen kulmikkaita kasvoja. Fysionomistin viisaus tarvittiin tunkeutumaan sen ilmeettömyyden läpi. Winlow ajatteli itsekseen:

Enpä hämmästyisi, jos se, mitä kunnon Georgesta puhutaan, olisi totta... "Onko sinulla tähän saakka ollut onnea kilpailuissa?"

"Niin ja näin."

He erosivat toisistaan kilpailukentällä. George meni suoraan tapaamaan harjoittajaansa ja sieltä Tattersallin radalle. Hän vei mukanaan mainitun yhtälön tuntemattomineen ja haki kahden vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen seuraa, joista toinen parhaillaan teki kultakynällä muistiinpanoja pikku kirjaan. He tervehtivät häntä kunnioittavasti, sillä heille hän oli velkaa suurimman osan ennen mainitusta tuhannenseitsemänsadanyhdeksänkymmenenviiden punnan erästä.

"Kuinka paljon te panette hevostani vastaan?"

"Tasasumman, mr Pendyce", vastasi kultakynäherra, "viiteensataan saakka".

George merkitsi vedon kirjaansa. Tällä tavoin ei hän tavallisesti suorittanut liiketoimiaan, mutta tänään näytti kaikki entisestä poikkeavalta, ja jokin tapaa voimakkaampi oli vaikuttamassa.

"Kaikki on yhden kortin varassa", ajatteli hän; "ellei se onnistu, olen myyty mies joka tapauksessa".

Hän meni toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luo, jolla oli timanttineula kaulaliinassaan ja juutalaiskasvot. Ja hänen näin kulkiessaan toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luota toisen luo kävi hänen edellään jokin näkymätön lähetti, joka kuiskasi sanat: "Mr Pendyce panee kaiken yhden kortin varaan", niin että hän joka kohtauksella havaitsi, että heidän luottamuksensa hänen hevoseensa oli suurempi kuin koskaan ennen. Pian hän oli sitoutunut maksamaan kaksituhatta puntaa, jos Ambler häviäisi, ja ottanut vastaan erinomaisten, vaatimattomasti pukeutuneitten herrasmiesten lupauksen, että he maksaisivat hänelle tuhatviisisataa, jos Ambler voittaisi. Vedot olivat nyt kaksi yhtä vastaan, ja hän havaitsi mahdottomaksi hankkia Amblerille sellaista "asemaa", mihin hän oli tottunut.

"Olen menetellyt päättömästi", ajatteli hän; "minun ei olisi ensinkään pitänyt tulla radalle, vaan antaa Barneyn työskennellä hiljaisuudessa. Mutta samantekevä!"

Hänen oli vielä voitettava kolmesataa puntaa maanantain suoritukseen ja hän pani vielä loppuvedon hevosestaan: seitsemänsataa puntaa kolmeasataaviittäkymmentä vastaan. Täten hän penniäkään kuluttamatta, vain erinäisiä sitoumuksia tekemällä, oli ratkaissut yhtälön tuntemattomineen.

Poistuttuaan radalta hän meni baariin ja joi hieman whiskyä. Sitten hän meni hevosaitaukseen. Toisen ajan lähtökello oli soinut; aitauksessa oli tuskin ketään, mutta kaukaisessa nurkassa kuljetti muuan poika Ambleria edestakaisin. George silmäsi ympärilleen nähdäkseen, ettei ketään tuttavia ollut läsnä; sitten hän liittyi kävelijöihin.

Ambler käänsi mustan, hurjan, valkean kehän ympäröimän silmänsä häneen, heitti päänsä pystyyn ja tuijotti taas etäisyyteen.

"Jos minä vain voisin saada sen ymmärtämään!" ajatteli George.

Kun hänen hevosensa poistui aitauksesta lähtökohtaansa, palasi George katsojalavalle. Baarissa hän joi vähän lisää whiskyä ja kuuli jonkun sanovan:

"Minä sain panna kuusi neljää vastaan. Minun täytyy löytää Pendyce; sanoivat hänen tehneen korkeita panoksia."

George laski lasinsa pöydälle, ja menemättä tavalliselle paikalleen hän nousi ylimpään kerrokseen.

"Minä en huoli heitä hyörimään ympärilleni", ajatteli hän.

Lavan tornissa -- tässä kansallisessa muistomerkissä, joka näkyy kahdenkymmenen mailin päähän -- hän tunsi olevansa turvassa. Tänne tuli vain "massa", ja siihen hän tunkeutui, kunnes hän ylimmässä huipussa saattoi nojata kiikarinsa kaidetta vasten ja pitää silmällä värejä. Hänen oman riikinkukonsinisensä rinnalla näkyi oljenkeltainen, valkojuovainen sininen ja valkotähtinen punainen.

Sanotaan, että hukkuvien ihmisten aivoissa välähtelevät entisyyden kuvat. Niin ei ollut Georgen laita; hänen mielensä oli kasvanut kiinni pieneen siniseen pilkkuun. Kiikarin alla näkyvät huulet olivat värittömät; hän puristi ne lujasti yhteen ja kostutti niitä lakkaamatta. Nuo neljä pientä väripilkkua siirtyivät riviin; lippu laski.

"Nyt ne lähtivät!" Tämä huuto kuului kaikkialta ympäriltä kuin jättiläisolennon ääni. George tuki kiikariaan kaiteeseen. Valkojuovainen sininen johti. Ambler tuli viimeisenä. Tässä järjestyksessä ne sivuuttivat ensi käännöksen. Ja kuin olisi kaitselmus säätänyt, että jonkun piti hyötyä hänen hajamielisyydestään, antoi se erään käden hiipiä Georgen kainalosta esiin, irroittaa neulan hänen kaulaliinastaan ja hävitä taas. Tattenhamin käännöksessä George näki hevosensa pääsevän etunenään. Oljenkeltainen kintereillään se tuli suoralle radalle. Amblerin jokkey katsoi taakseen ja kohotti ruoskaansa. Sinä silmänräpäyksenä tuli kuin noiduttuna oljenkeltainen sen rinnalle. Ruoskan isku osui Amblerin kylkeen -- oljenkeltainen oli, taaskin kuin noiduttuna, päässyt etunenään. Hänen vanhan jokkeynsa lausuma välähti Georgen mielessä: "Huomatkaa sanani, herra, tämä hevonen tietää, mitä se tahtoo, ja kun ne ovat sellaisia, on paras antaa niiden olla rauhassa."

"Istu hiljaa, tomppeli!" supisi hän.

Ruoska vilahti taas alas; oljenkeltainen oli kaksi pituutta edellä.

Joku hänen takanaan lausui:

"Suosikki on lyöty! Ei, eipäs ole, kautta taivaan!"

Sillä kuin olisi Georgen ähkäys löytänyt tien jokkeyn korviin, antoi tämä ruoskan painua. Ambler syöksyi eteenpäin. George näki voittavansa. Koko hänen sielunsa seurasi hevosen taistelua. Kunkin seuraavan viidentoista sekunnin kuluessa hän kuoli ja syntyi uudelleen; joka askeleelta kaikki mitä hänen sielussaan oli rehellistä ja rohkeaa, leimahti liekkiin, kaikki alhainen painui, sillä hän itse kiiti kilpaa hevosensa kanssa ja hiki virtasi pitkin hänen otsaansa. Ja hänen huulensa jupisivat katkonaisia ääniä, joita kukaan ei kuullut, sillä kaikki muut hänen ympärillään jupisivat myös.

Kuin yhteenkytkettyinä Ambler ja oljenkeltainen kiitivät perille. Sitten kuului hälinää, sillä kukaan ei tietänyt, kumpi oli voittanut. Numerot tulivat esiin: "seitsemän -- kaksi -- viisi".

"Suosikki on voitettu! Pään verran jäljessä!" kuului joku sanovan.

Georgen pää painui, ja koko hänen sielunsa oli kuin lamaantunut. Hän sulki kiikarinsa ja kulki joukon mukana portaille. Joku sanoi hänen takanaan:

"Askel vain olisi tarvittu, niin se olisi voittanut."

Toinen vastasi:

"Minä vihaan tuontapaisia hevosia. Se pillastui piiskasta."

George kiristeli hampaitaan.

"Kirottu katupoika!" supisi hän, "mitä sinä tiedät hevosista?"

Joukko vyöryi eteenpäin; puhujat hävisivät näkyvistä.

Hidas laskeutuminen katsomolavalta soi hänelle aikaa ajatella. Mitään mielenliikutuksen jälkiä ei näkynyt hänen kasvoillaan, kun hän ilmestyi aitaukseen. Harjoittaja Blacksmith seisoi Amblerin tallin ääressä.

"Tuo idiootti Tipping tuotti meille tappion, herra", alkoi hän sanoa värähtelevin huulin. "Jos hän vain olisi antanut hevosen olla rauhassa, olisi se voittanut loistavasti. Mikä ihmeessä sai hänet käyttämään ruoskaa? Hän ansaitsee menettää lupakirjansa. Hän --"

Tappion katkeruus ja sappi kohosi Georgen päähän.

"Teillä ei ole mitään puhumista, Blacksmith", sanoi hän; "tehän hänet otitte. Mikä hiidessä pani teidät riitelemään Swellsin kanssa?"

Pikku miehen leuka putosi alas sulasta hämmästyksestä.

George kääntyi pois ja meni jokkeyn luo, mutta hänen nähdessään poikaparan surkean ilmeen kuolivat katkerat sanat hänen kielelleen.

"No niin, Tipping; minä en tule teitä haukkumaan." Ja varjomaisesti hymyillen hän meni Amblerin talliin. Tallirenki oli juuri siistinyt sen; hevonen oli valmis vietäväksi pois tappionsa kentältä. Tallirenki meni ulos, ja George astui Amblerin pään ääreen. Kilparadalla ei ole mitään paikkaa eikä soppea, missä mies voisi ilmaista tunteitaan. George saattoi vain painaa otsansa hevosen samettista kuonoa vasten ja pitää sitä lyhyen hetken siinä. Ambler odotti hiljaa tämän lyhyen hyväilyn loppumista, sitten se päristellen heitti päänsä pystyyn, ja sen hurjat, kauniit silmät näyttivät sanovan: "Te hullut! Mitä te tiedätte minusta?"

George astui syrjään.

"Viekää se pois", sanoi hän, ja katseellaan hän seurasi Amblerin väistyvää hahmoa.

Muuan toisen piirin kilpailumies, jonka hän tunsi, mutta josta hän ei pitänyt, tuli hänen luokseen, kun hän poistui aitauksesta.

"Ette kai aio myydä hevostanne, Pendyce?" sanoi hän. "Minä annan teille siitä viisituhatta. Sen ei olisi ollenkaan tarvinnut hävitä; piiska ei paranna sen juoksua vähääkään."

"Senkin vaakkuva varis!" ajatteli George.

"Kiitos, mutta se ei ole myytävänä", vastasi hän.

Hän palasi jälleen katsomolavalle, mutta joka askeleella, joka kasvoissa hän nyt uskoi näkevänsä yhtälönsä, joka hänen nyt piti ratkaista kahdella tuntemattomalla. Kolmesti hän meni baariin. Viimeisellä kerralla hän sanoi itsekseen: "Hevosen täytyy mennä. Minä en koskaan enää saa sellaista hevosta."

Yli tämän vihreän kentän, jonka satatuhatta jalkaa oli polkenut ruskeaksi, johon satatuhatta kättä oli sirotellut paperinpalasia, sikarinpätkiä ja ruoanjätteitä, ohi taistelukentän suurien porttiaukeamien, missä koko maa on vain tietä kiistakentälle ja sieltä pois, missä kaikki kilparadan elätit, määrätön ihmisjoukko, huusi, kirkui ja hoilasi kilpailijoille, jotka kulkivat ohi voitonriemuisina tai tappion masentamina -- yli tämän vihreän aukean, yksijalkaisten miesten ja ryysyisten nuorallatanssijain, lapsiaan imettävien naisten, silmänkääntäjien ja kilpailu-urkkijain välistä astui George Pendyce, huulet yhteen puristettuina ja pää kumarruksissa.

"Hyvää onnea, kapteeni, hyvää onnea huomiseksi; onneksi olkoon!... Jumalan tähden, teidän armonne..."

Aurinko, joka välähti esiin, kauan piileskeltyään, paahtoi häntä niskaan; lakeuden vapaa tuuli, joka nyt oli täynnä vastenmielisiä hajuja, kantoi hänen korviinsa hirviön viimeisen huudon: "Nyt ne lähtivät!"

Muuan ääni pidätti hänet.

George kääntyi ja näki Winlow'n, ja kiroten ja hymyillen hän vastasi;

"Hoi!"

Geoffrey Winlow asteli hänen rinnalleen ja tarkasteli hänen kasvojaan kiireettömillä silmillään.

"Pelkään, että sinulla on ollut huonot ajat, vanha veikko! Kuulen, että olet myynyt Amblerin tuolle Guildersteinille."

Jokin sykähti Georgen sydämessä.

"Joko nyt?" ajatteli hän. "Lauma vaakkuu siitä jo. Ja tuolle pikku maankulkijalle on minun hevoseni -- minun hevoseni --"

Hän vastasi tyynesti:

"Tarvitsin rahaa."

Winlow, jolta ei puuttunut viileää hienotunteisuutta, vaihtoi puheenaihetta.