Part 4

Niinpiankun Ingrid tarttui viuluun, päästi mies säkin ja tuli ja riisti viulun häneltä.

Hän näytti tulevan aivan hulluksi siitä, että Ingrid koski viuluun. Hän näytti oikein häjyltä.

Mitä ihmettä hän tekisi, että pääsisi pois, ennenkun kirkkoväki ehtisi ulos kirkosta?

Hän lupasi miehelle ihmeellisiä asioita, niinkuin luvataan lapsille, kun tahdotaan niitä tottelemaan.

-- Minä sanon isälle, että hän ostaa tusinan viikatteita sinulta. Minä telkitsen sisään kaikki koirat kuin sinä tulet pappilaan. Minä pyydän äidin antamaan sinulle hyvän aterian.

Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että mies antautuisi.

Ingrid tuli ajatelleeksi viulua ja sanoi epätoivoissaan:

-- Jos sinä kannat minut pappilaan, niin minä soitan sinulle.

Ja katso, hymyily levisi hän kasvoilleen. Sitä hän varmaankin haluaisi.

Minä soitan sinulle koko iltapäivän, minä soitan niin kauvan kuin tahdot.

-- Opetatko viululle uusia säveleitä? -- kysyi hän.

-- Opetan kyllä.

Ingrid tuli sinä hetkenä alakuloiseksi ja samalla ihmeisiinsä. Mies tarttui voimakkaasti säkkiin ja veti sen luokseen. Hän laahasi sen pois yli hautojen, niin että heinät ja rikkaruohot litistyivät sen alle kuin olisi se ollut peltojyrä.

Hän vei sen erään risukon luo hautausmaan aidan viereen, jossa oli kuivia lehtiä ja oksia ja vanhoja kukkavihkoja. Siellä noukki hän pois kaikki, mitä säkissä oli ja piilotti ne hyvin tarkasti risukkoon.

Kun se oli tyhjä, palasi hän Ingridin luokse.

-- Nyt voit mennä sinne -- sanoi hän.

Ingrid kömpi säkkiin ja kyyristyi kokoon sen puupohjalle. Mies kiinnitti remminsä yhtä tarkasti kuin olisi hänellä ollut tavalliset tavaransa kuletettavana, hän kumartui taas melkein polvilleen, pisti käsivarret rensseleihin, kiinnitti remmit ristiin yli rinnan ja ojentautui suoraksi. Käveltyään pari askelta, alkoi häntä naurattaa. Hän kantoi selässään säkkiä, joka oli niin keveä, että hän olisi voinut tanssia sen kanssa.

* * * * *

Ei ollut kuin neljänneksen matkaa kirkolta pappilaan. Sen matkan taalalainen käveli kahdessakymmenessä minuutissa. Ingrid toivoi vaan, että mies kulkisi niin nopeaan, että hän ehtisi kotiin ennen kirkkoväkeä ja hautajaisvieraita. Hän ei mitenkään olisi antanut kaikkien noiden ihmisten nähdä itseänsä. Olisi parasta, jos hän joutuisi kotiin silloin kun vaan kasvattiäiti ja palvelijat olivat kotona.

Ingrid oli ottanut mukaansa kirstusta tuon pienen kukkavihon, joka oli otettu kasvattiäidin myrtistä. Siitä hän niin iloitsi, että hän kerta toisensa jälkeen suuteli sitä. Se saattoi hänet ajattelemaan kasvattiäitiään, hellemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta luonnollisesti olisi hän joka tapauksessa hellästi häntä muistellut. Sillä, joka tulee suoraan haudasta, on lempeät ja valoisat ajatukset kaikesta, mikä elää ja liikkuu maanpinnalla.

Nyt hän ymmärsi niin täydellisesti, että papinrouvan täytyi rakastaa noita toisia lapsia, jotka olivat hänen omiansa, paljon enemmän kuin häntä, kasvattitytärtä. Ja kun pappilassa oltiin niin köyhiä, ett'ei ollut varaa pitää lastenhoitajaa, niin tuntui hänestä nyt aivan luonnolliselta, että hänen piti hoitaa pikkusiskoja. Mutta jos siskot eivät olleet hyviä hänelle, riippui se vaan siitä, että ne olivat tottuneet siihen, että hän oli heidän palvelijansa. Ei heidän ollut helppo muistaa, että hänet oli otettu pappilaan ollakseen heille sisarena.

Kuitenkin johtui tuo kaikki köyhyydestä. Jos isä joskus saisi toisen paikan, niin että hänestä tulisi rovasti tahi kirkkoherra, niin kaikki kyllä muuttuisi. Silloin saisi hän taas takaisin tuon ajan, jolloin kaikki olivat häntä rakastaneet. Kyllä vielä kaikki muuttuisi entiselleen! Ingrid suuteli kukkasiaan. Ehkä ei äiti ollut tahtonut olla kova. Köyhyys se vaan oli hänet tehnyt niin ihmeellisen pahaksi.

Mutta nyt tuntui muuten siltä, ett'ei hän enään välittäisi siitä, minkälaisia olivatkin häntä kohtaan. Ei mikään voinut enään häntä surettaa, sillä nyt hän tahtoi olla aina iloinen siitä, että eli. Ja jos vielä joskus tulisi tukalaksi olo, niin ajatteleisi hän vaan äidin myrttiä ja Pikkuveikon Camillaa.

Siinä oli jo iloa kylliksi, kun tunsi, että hänet elävänä kannettiin tietä myöten. Aamulla ei kukaan uskonut, että hän vielä kerran kulkisi näitä mutkia ja mäkiä. Ja tuo tuoksuva apilas, ja pienet linnut, jotka lauloivat, ja kauniit, tuuheat puut, kaikki tuo olisi ollut vaan eläville iloittavaksi. Se ei olisi tullut enää hänen osalleen.

Mutta, niinkuin sanottu, hänellä ei ollut pitkää aikaa ajattelemiseen, sillä taalalainen oli kahdessakymmenessä minuutissa pappilassa.

Siellä olivat kotona ainoastaan papinrouva ja palvelijat, juuri niinkuin Ingrid oli toivonutkin. Papinrouva oli koko edeltäpuolisen valmistanut hautajaispäivällisiä. Nyt hän odotti vieraiden tuloa ja nyt olikin kaikki melkein valmista. Hän oli juuri ollut makuuhuoneessa pukeutumassa mustaan pukuunsa.

Hän katseli kirkkotielle päin, mutta sieltä ei vielä näkynyt ketään ajavan. Silloin pistäytyi hän vielä kerran kyökkiin maistamaan ruokia.

Hän oli hyvin tyytyväinen, sillä kaikki oli onnistunut hyvästi, ja se kai ei ole kiellettyä, vaikka olisikin suru. Kyökissä oli vaan yksi piika, ja se oli tullut papinrouvan omasta kodista, niin että rouvan mielestä hänen kanssaan voi puhua tuttavallisesti.

-- Minun mielestäni, kuule Liisa -- sanoi hän -- voi kuka tahansa olla tyytyväinen tuommoiseen hautajaisolueen.

-- Tahtoisinpa, että hän katsoisi tänne alas maan päälle ja näkisi, mitenkä te puuhaatte hänen tähtensä -- sanoi Liisa. -- Se olisi ilo hänelle. --

-- Voi -- sanoi papinrouva -- minulle ei hän koskaan ollut iloinen.

-- Hän on nyt kuollut -- sanoi palvelija -- en ainakaan minä sano mitään siitä, joka tuskin on saatu alas maahan.

-- Olen usein saanut kuulla kovia sanoja mieheltäni hänen tähtensä -- sanoi kasvatusäiti.

Papinrouvalla näkyi olevan tarve puhua jonkun kanssa kuolleesta. Hänellä oli ollut vähän omantunnon vaivoja Ingridin tähden, ja senvuoksi hän oli varustanut suuret hautajaiset. Hänen mielestänsä olisi kaiken tuon puuhan, joka hänellä oli hautajaisista, pitänyt poistaa omantunnonvaivat, mutta sitä ne eivät vähääkään tehneet. Ja hänen miehensä kulki myöskin omantunnonvaivoissa ja sanoi, että he eivät olleet pitäneet tyttöä niinkuin omaa lastaan, jonka he kuitenkin olivat luvanneet, kun ottivat hänet ottolapsekseen. Ja hän sanoi, että olisi ollut parempi, jos eivät olisi tyttöä ottaneet, kun hän kumminkin huomasi, että he pitivät enempi omista lapsista. -- Ja nyt tarvitsi kasvatusäiti puhua jonkun kanssa tytöstä, saadakseen tietää, puhuivatko ihmiset siitä, että hän oli ollut paha Ingridille.

Hän näki, miten Liisa alkoi hyvin kiivaasti liikutella kauhaa padassa, niinkuin olisi hänen vaikea hillitä harmiansa. Hän oli viisas tyttö, joka tiesi hyvästi, mitenkä pääsisi emäntänsä suosioon.

-- Luulisihan tuota -- alkoi Liisa -- että kun on äiti, joka hoitaa ja huolehtii siitä, että on puhdas ja eheä, niin koettaisi edes häntä totella ja olla hänelle mieliksi. Ja kun saa olla hyvässä pappilassa ja tulla kasvatetuksi paremmaksi ihmiseksi, niin koettaisi edes olla avuksi, eikä aina vaan kuleksisi ja uneksisi. Ihmettelenpä, mitenkä olisi käynyt, jos ette olisi ottaneet luoksenne tuota köyhää lasta. Hän olisi saanut kierrellä maailmaa noiden nuoralla-tanssijoiden mukana ja sitten kuolla kuin varpunen kadulle.

Taalalainen kulki yli pihan, tuo, joka kantoi säkkiä selässään, vaikka olikin pyhä. Hän tuli aivan hiljaa sisään avonaisesta kyökin ovesta ja niiasi sisääntulossaan, vaikka ei ollut ketään, joka olisi vastannut tervehdykseen. Sekä rouva että palvelustyttö näkivät hänet, mutta huomatessaan, kuka mies oli, eivät he välittäneet lopettaa keskusteluansa.

Papinrouva tahtoi välttämättä jatkaa. Hän huomasi saavansa kuulla juuri niin paljon kuin tarvitsi, lohduttaakseen omaatuntoaan.

-- Taitaapa olla yhtä hyvä, että hän on poissa -- sanoi hän.

-- Sen minä vaan sanon rouvalle -- sanoi piika kiivaasti -- ja niin minä uskon pastorinkin ajattelevan, tahi ainakin hän pian niin ajattelee. Nyt tulee rauha taloon, sen saa rouva nähdä ja siitä on pastorikin iloinen.

-- Niin, niin sanoi kasvatusäiti -- olihan minun pakko pitää vastaan, minun. Hänelle sitä aina piti kustantaa vaatteita, niin että se oli aivan hullua. Pastori oli niin tarkka siitä, että hän saisi yhtä paljon kuin nuo muut, niin että väliin sai hän enemmänkin. Ja hänelle meni paljon enempi, kun oli täysikasvuinen.

-- Nyt kai rouva antaa Kertulle hänen musliinipukunsa?

-- Niin, joko sen saa Kerttu tai pidän minä sen itse.

-- Ei hän jätä paljoa jälkeensä, raukka. --

-- Ei kukaan vaadi, että hän jättäisi perittävää -- sanoi kasvattiäiti. -- Olisihan sitä tyytyväinen, jos jollain hyvällä sanalla voisi häntä muistaa!

Niin puhuu ainoastaan se, jolla on omantunnonvaivoja ja joka tahtoo puolustautua niitä vastaan. Ei kasvatusäiti toki täydellä todella sitä tarkoittanut.

Taalalainen käyttäytyi samoin kuin aina tullessaan myymään. Hetken hän seisoi, katseli ympärilleen kyökissä, työnsi sitten suurimmalla varovaisuudella säkin eräälle pöydälle ja irroitti kantohihnat ja remmit. Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan, ett'ei kissa tai koira hätyyttäisi häntä, ojensihe suoraksi ja alkoi aukaista noita kahta nahkakantta, jotka olivat kiinni monen monituisella solella ja solmulla.

-- Ei tarvitse säkkiä aukaista tänä päivänä -- sanoi Liisa. -- Nyt on pyhä ja silloin tiedät kyllä, ett'ei kauppaa tehdä?

Mutta Liisa ei paljoa välittänyt siitä, että hullu jatkoi remmiensä auki päästämistä. Liisa kääntyi rouvaan. Tässä oli hänellä hyvä tilaisuus hieroutua suosioon.

-- En tiedä, liekö tuo edes ollut hyvä lapsille? Minä usein kuulin itkua ja voivotusta lasten kammarista.

-- Samanlainen kuin hän oli heidän äidilleen, samanlainen oli hän heillekin -- sanoi papinrouva -- mutta nyt he tietysti itkevät sitä, että hän on kuollut.

-- Eivät he ymmärrä omaa parastaan sanoi piika -- mutta rouva saa olla varma siitä, että kuukauden kuluttua ei enää kukaan itke hänen tähtensä.

Samassa kääntyivät molemmat uunin luota ja katsoivat pöydälle päin, jossa taalalainen seisoi avaten suurta säkkiään. He olivat kuulleet jotakin outoa, ikäänkuin huokauksia ja nyyhkytystä. Mies avasi juuri sisäkannen ja säkistä kohosi äsken haudattu kasvattitytär, juuri semmoisena kuin hän äsken oli kirstuun laskettaessa.

Mutta ei hän ollut aivan näköisensäkään. Hän oli nyt, niin sanoakseni, enemmän kuollut kuin silloin kirstuun pantaessa. Silloin oli hänellä vielä ollut meikein sama väri kuin eläessään, nyt olivat kasvonsa tuhkanharmaat, huulensa siniset ja silmät kamalasti sisäänpainuneet.

Hän ei sanonut mitään, mutta kasvoissa kuvastui ääretön epätoivo, ja myrttivihon, jonka hän oli saanut kasvattiäidiltään, ojensi hän tätä kohden moittivalla liikkeellä.

Se oli näky, jota ihminen ei voi kestää. Äitipuoli pyörtyi heti, piika seisoi silmänräpäyksen hiljaa, katseli tytärtä ja äitiä, sitten painoi hän kädet silmilleen ja juoksi kyökkikammariin, jonka oven hän tarkkaan lukitsi.

-- Ei -- sanoi hän -- minulle hänellä ei ole asiaa, ei siellä minua tarvita.

Mutta Ingrid kääntyi taalalaiseen.

-- Lukitse minut ja kanna minut täältä! Kuuletko sinä! Kuuletko! Kanna minut sinne, josta minut otit!

Sattuipa taalalainen samassa katsomaan ulos. Lehtokujaa myöten ajoi pitkä jono kärryjä ja vaunuja pihalle. Vai niin, vai niin, nyt ei hän enää viivy täällä! Noista hän ei pidä vähääkään!

Ingrid kyyristyi säkin pohjaan, hän ei kysynyt enää mitään, nyyhkytti vaan. Lahvit ja kannet sulettiin hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin taas selkään ja kannettiin pois. Ne, jotka tulivat hautajaispitoihin, nauroivat makeasti Kilipukille, joka kiirehti pois ja niiasi ja niiasi joka hevoselle, jonka kohtasi.

V.

Anna Stiina muori oli vanha vaimo, joka asui kaukana metsässä. Hänen oli tapana tulla auttamaan pappilaan, hän tuli alas mäkeä kutsumatta aina silloin, kun oli leipomusta ja vaatteiden pesua. Hän olikin hyvä ja viisas vanhus ja hän ja Ingrid olivat hyviä ystäviä. Heti kun tyttö vähänkään pääsi tajuunsa, päätti hän etsiä apua häneltä.

-- Kuule -- sanoi hän taalalaiselle, -- kun tulet ylös maantielle, pitää sinun kääntyä metsään. Kule sitten eteenpäin, kunnes tulet tienhaaraan, siinä käännyt vasemmalle. Sitten kulet taas eteenpäin, kunnes tulet suurelle hiekkakuopalle. Siellä näet mökin ja sinne sinun pitää kantaa minut ja siellä minä soitan sinulle.

Hänen korviansa vihloi lyhyt ja terävä ääni, jolla hän puhui miehelle. Hänen täytyi puhua siten, että saisi hullun tottelemaan, ei auttanut muukaan. Ja hänkö tässä nyt oli käskemässä toisia ihmistä, hän, jolla ei edes ollut oikeutta elää!

Ei milloinkaan tuntisi hän olevansa oikeutettu elämään tämän jälkeen. Tämä juuri oli hirveintä, joka häntä oli kohdannut. Siellä oli hän elänyt pappilassa kuusi vuotta, eikä ollut saanut itseään edes niin rakastetuksi, että he olisivat toivoneet hänen jäävän eloon. Ja se, jota ei kukaan rakasta, sillä ei ole oikeutta elää.

Hän ei osannut sanoa, mitenkä hän tiesi niin olevan, mutta se oli kai itsestään selvää. Hän tiesi sen, sillä siitä asti, kun hän kuuli, että he eivät välittäneet hänestä, tuntui kuin olisi rautainen käsi tarttunut hänen sydämmeensä ja puristanut sitä kokoon, pakottaakseen sen pysähtymään. Tuntui kuin olisi koko elämä häneltä sulettu. Ja samassa silmänräpäyksessä, jona hän heräsi kuolemasta ja tunsi elämän halun palavan voimakkaasti itsessään, oli juuri se, joka antaa meille luvan olemassaoloon, ryöstetty häneltä pois.

Tämä oli pahempaa kuin kuoleman tuomio. Tämä oli julmempaa kuin tavallinen kuoleman tuomio. Hän tiesi, mitä se muistutti. Se oli samaa kuin että kaadettiin puita, ei tavallisella lavalla, jolloin vaan runko hakattiin poikki, vaan kun hakattiin niiltä juuret poikki ja annettiin niiden jäädä paikoilleen, kitumaan kuoliaaksi. Siinä puu seisoo, eikä ymmärrä, miksi se ei enää saa ravintoa ja nestettä. Se taistelee ja pyrkii elämään, mutta lehdet yhä pienenevät, siitä ei enää kohoa vesoja, kaarna karisee pois. Ja sen täytyy kuolla senvuoksi, että se on erotettu elämänlähteestä. Niin on, sen täytyy kuolla.

Vihdoinkin laski taalalainen alas säkkinsä kivikynnykselle, pienen tuvan edustalle, joka oli keskellä synkkää metsää.

Tuvan ovi oli lukittu, mutta niinpiankun Ingrid vaan oli päässyt säkistä, etsi hän avaimen ovenpihtipuun alta, aukasi ja astui sisälle.

Ingrid tunsi kyllä tuvan ja kaiken, mitä siellä oli. Ei hän sinne tullut ensikertaa lohdutusta hakemaan. Ei hän sinne tullut ensikertaa vanhan Anna Stiinan luo kertomaan, mitenkä oli mahdotonta tulla toimeen kotona, että kasvattiäiti oli niin kova hänelle, että hän ei tahtonut enään palata pappilaan.

Mutta joka kerta kuin hän sinne tuli, puhui muori hänelle järkevästi ja tyynnytti häntä. Muori oli keittänyt hänelle hirmuista kahvia, jossa ei ollut ainoatakaan papua, vaan ainoastaan herneitä ja sikuria, mutta joka kuitenkin oli rohkaissut häntä. Ja viimein oli hän saanut Ingridin nauramaan kaikelle ja elähyttänyt hänet niin, että hän oli tanssinut valssia pitkin metsänrinteitä kotia asti.

Jos Anna-Stiina muori olisikin ollut kotona ja keittänyt hirveätä kahviansa, ei se varmaankaan olisi Ingridiä auttanut tällä kertaa. Mutta mummo oli pappilassa tytön hautajaisissa, sillä papin rouva ei ollut unhottanut kutsumasta ketään niistä, joista tyttö oli pitänyt. Taisi se muuten johtua hänen omantunnon vaivoistaankin.

Mutta sisällä vanhan Annan tuvassa oli kaikki entisellään. Ja kun Ingrid näki sohvan, jossa oli puukansi, ja kiiltäväksi hangatun pöydän ja kissan ja kahvikeittiön, ei hän tuntenut itseään juuri rohkaistuksi tahi lohdutetuksi, mutta hän tunsi olevansa paikassa, jossa voi vapaasti antautua suruunsa.

Täällä ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin itkeä vaan ja valitella.

Hän meni heti sohvan luo, heittäytyi puukannelle ja makasi siinä itkien, hän ei tiennyt, miten kauvan.

Taalalainen istui ulkopuolella kivikynnyksellä, hän ei mielellään tahtonut mennä tupaan kissan vuoksi. Hän odotti, että Ingrid tulisi ulos ja soittaisi hänelle. Hän oli ottanut viulunsa esille jo aikoja sitten. Kun Ingridiä ei tullut, alkoi hän itse soittaa.

Hän soitti lempeästi ja hiljaa, niinkuin oli tapansa. Viulunsoittoa tuskin paljon kuului sisälle.

Ingrid tunsi toisen puistatuksen toisensa jälkeen ruumiissaan. Samoin tunsi hän silloin sairastuessaankin. Hän ajatteli tulevansa uudelleen sairaaksi. Se olisikin kai parasta, jos kuume nyt ottaisi hänet ja kuolettaisi oikein.

Kun viulunsoitto kuului sisään, nousi hän istumaan ja katseli ympärilleen sekavin katsein. Kuka soitti? Oliko se hänen ylioppilaansa? Oliko hän nyt vihdoinkin tullut?

Hän ymmärsi kuitenkin heti, että se oli taalalainen, ja hän heittäysi taas huoaten maata.

Hän ei voinut ollenkaan saada selville, mitä soitettiin. Mutta niinpiankun hän sulki silmänsä, muuttui viulu ylioppilaan ääneksi. Ingrid kuuli myöskin, mitä hän sanoi; hän puhui hänen kasvatusäidilleen ja puolusti Ingridiä. Hän puhui yhtä kauniisti kuin hän oli puhunut herra ja rouva Blomgrénille. Ingrid tarvitsi niin paljon rakkautta, sanoi hän. Juuri se häneltä oli puuttunut. Senvuoksi hän ei ollut aina hoitanut askareitansa, vaan antanut unelmien huvittaa itseään. Mutta ei kukaan käsitä, mitenkä hän voisi tehdä työtä ja kärsiä sen vuoksi, joka rakastaisi häntä. Sen puolesta kantaisi hän surut ja taudit, ylenkatseet ja köyhyydet. Sille tulisi hän vahvaksi kuin jättiläinen ja kärsivälliseksi kuin orja.

Ingrid kuuli selvään, miten hän puhui, ja rauha valtasi hänet. Jos vaan kasvattiäiti olisi häntä rakastanut, olisi hän nähnyt, mihin Ingrid kelpaisi. Mutta kun äiti ei ollut hänestä pitänyt, niin Ingrid oli kuin voipunut. Aivan varmaan oli se totta.

Kuumeen väristyksiä hän ei enää tuntenut. Hän vaan makasi ja kuunteli, miten ylioppilas puhui.

Varmaankin hän nukkui välillä, sillä aina vähän päästä luuli hän makaavansa haudassa, ja silloin aina tuli ylioppilas nostamaan häntä kirstusta. Ingrid makasi väitellen hänen kanssaan tästä. -- Silloin kun minä uneksin, silloin vaan tulet luokseni -- sanoi hän.

-- Minä aina tulen sinua auttamaan, Ingrid -- sanoi hän. -- Sen sinä hyvin tiedät. Minä nostan sinut haudasta, minä kannan sinut hartioillani, minä sinulle rauhan soitan. Aina olen luonasi. --

Se, mikä Ingridiä yhä häiritsi ja hänet herätti, oli tuo lupauksensa soittaa taalalaiselle. Monta kertaa hän nousi sitä tekemään, mutta ei jaksanut.

Niinpiankun hän vaipui sohvalle, näki hän unia. Hän istui kyyristyneenä säkissä ja ylioppilas kantoi hänet metsän läpi. Aina vaan hän.

-- Mutta olitkos sinä se? -- sanoi Ingrid hänelle.

-- Olin varmaan, -- sanoi hän ja hymyili Ingridin vastaväitteille. -- Olethan sinä ajatellut minua joka päivä kaikkina näinä vuosina, silloinhan voit ymmärtää, ett'en voinut olla sinua auttamatta niin suuressa vaarassa.

Sen Ingrid piti aivan itsestään selvänä ja niin alkoi hän huomata, että ylioppilas oli oikeassa ja että se olikin hän.

Mutta siinä oli niin ääretön onni tuossa, että hän heräsi uudelleen. Silloin rakkaus värisi koko hänen olennossaan. Se ei olisi voinut olla sen todellisempaa, jos hän olisi nähnyt ja puhunut rakkahimpansa kanssa.

-- Miks'ei hän tule koskaan valveilla ollessani? -- sanoi hän puoleksi ääneen. -- Miksi tulee hän vaan unissa?

Hän ei tohtinut liikahtaa. Siiloin rakkaudentunne pakenisi tiehensä. Oli kuin arka lintu olisi asettunut hänen olkapäälleen ja hän pelkäsi peloittaa sitä.

Jos hän liikahtaisi, niin pakenisi lintu ja suru saisi hänet valtoihinsa.

Kun hän viimeinkin oikein heräsi, oli tuvassa jo hämärää. Hän oli varmaankin nukkunut koko iltapäivän ja illan. Tähän aikaan ei hämärtänyt ennen kuin kello kymmenen jälkeen.

Jo oli lakannut viulunsoittokin, taalalainen oli varmaankin mennyt matkaansa.

Mutta Anna Stiina ei ollut vielä tullut. Hän aikoi varmaankin viipyä koko yönkin.

Se oli samantekevä tytölle, hän ei halunnut muuta kuin paneutua maata ja nukkua taas. Hän pelkäsi kaikkea sitä surua ja epätoivoa, joka hänet aina herätessä valtasi.

Mutta sitten sai hän uutta ajateltavaa. Kuka oli sulkenut oven, kuka oli levittänyt hänen ylleen Anna Stiinan suuren huivin ja kuka oli asettanut palasen kovaa leipää hänen viereensä sohvalle?

Oliko tuo Kilipukki tehnyt tämän kaiken hänen tähtensä?

Silmänräpäyksen oli hän näkevinään unelman ja todellisuuden seisovan vieressään ja kilvan koettavan häntä lohduttaa. Ja unelma seisoi auringonpaisteisena ja hymyilevänä ja valoi hänen ylitsensä rakkauden onnellisuutta, rohkaistakseen häntä. Mutta tuo köyhä, tyly ja kova elämäkin tuli tuoden pienen rovon ystävyyttä näyttääkseen, ett'ei se tarkoittanut hänelle niinkään pahaa kuin miltä äsken oli näyttänyt.

VI.

Ingrid ja Anna-Stiina muori tulivat käyden läpi tumman metsän. He olivat kävelleet neljä päivää ja nukkuneet kolme yötä paimentuvissa. Ingrid oli väsynyt ja voimansa lopussa, kasvot olivat kuultavan kalpeat, silmät olivat painuneet kuoppiinsa ja loistivat kuumeesta. Muori Anna-Stiina heitti aina silloin tällöin salaa levottoman katseen häneen ja rukoili Jumalaa ylläpitämään tytön voimia, ett'ei hän vaipuisi alas ja kuolisi sammalmättäälle. Väliin ei mummo voinut olla katsomatta arasti taakseen. Hänellä oli pelonalainen tunto siitä, että vanha ukko Kuolema tuli hiipien heidän jälestään metsän läpi, ottaakseen takaisin Ingridin, joka sekä jumalansanalla että mullanheitolla oli yhdistetty häneen.

Anna-Stiina muori oli pieni ja leveä, kasvot suuret ja neliskulmaiset, jotka näyttivät niin viisailta, että ne siitä tulivat kauniiksi. Hän ei ollut taikauskoinen, hän asui yksin metsän keskellä, pelkäämättä peikkoja tahi aaveita, mutta tuossa käydessään Ingridin vieressä tuntui hänestä yhtä varmasti kuin olisi sen joku hänelle sanonut, että hän käveli ihmisen vieressä joka ei kuulunut tähän mailmaan. Niin oli hänestä tuntunut jo silloin kun oli tavannut Ingridin tuvassaan maanantai-aamuna.

Hän ei tullut kotiin sunnuntai-iltana, sillä pappilassa oli papin rouva sairastunut vaarallisesti ja Anna-Stiina, joka oli tottunut sairaita vaalimaan, oli jäänyt valvomaan rouvan luo. Koko yön oli hän kuullut papin rouvan hourailevan, että Ingrid oli näyttäytynyt hänelle, mutta sitä ei ollut muori uskonut.

Ja kun hän sitten tuli kotiin ja näki tytön, tahtoi muori heti palata takaisin pappilaan ja kertoa heille, ett'ei se ollutkaan kummitus, jonka he olivat nähneet. Mutta kun hän puhui siitä, tuli Ingrid semmoiseksi, ett'ei hän uskaltanut. Elämä oli melkein sammunut hänestä, niinkuin liekki kynttilästä, joka on sammumaisillaan kovassa vedossa. Hän olisi voinut kuolla yhtä helposti kuin häkkilintu. Kuolema etsi tyttöä kuin saalista, täytyi vaan suojella häntä ja käsitellä varovasti, jos hän voisi jäädä eloon.

Mummo, suoraan sanoen, jo epäili, eikö Ingrid ollutkin vaan aave, niin vähän elämää näkyi hänessä olevan. Hän ei koettanutkaan saada Ingridiä puhutelluksi, totteli vaan häntä siinä, ett'ei kukaan saisi tietää Ingridin elävän, ja niin mummo koetti asettaa niinkuin paraiten osasi. Hänellä oli sisar, joka palveli taloudenhoitajattarena suuressa paikassa Taalainmaalla, ja hän päätti Ingridin kanssa mennä sisarensa luo ja koettaa saada sisar Staava hankkimaan tytölle paikka herraskartanossa. Ingrid sai tyytyä rupeamaan halvaksi palvelustytöksi. Ei ollut muutakaan neuvoa.

He olivat nyt matkalla tuohon herraskartanoon. Anna-Stiina muori tunsi seudun niin hyvin, ett'ei heidän yhtään tarvinnut kulkea maantietä, vaan ainoastaan metsäpolkuja. Mutta sen näkikin heistä. Heidän kenkänsä olivat linttaan astutut ja kuluneet, heidän hameen helmansa repaleiset ja likaiset. Pieni pahanilkinen kuusen oksa oli reväissyt pitkän halkeaman Ingridin nutun hihaan.

Illalla neljäntenä päivänä tulivat he metsäkukkulalle, josta voi nähdä alas syvään laaksoon. Alhaalla laakson syvyydessä oli järvi ja lähellä järven rantaa oli korkea saari, jossa kohosi valkea herraskartano. Kun Anna-Stiina muori näki herraskartanon, sanoi hän, että sen nimi oli Munkhytta, ja että siellä hänen sisarensa oli palveluksessa.