Part 2

Hede käveli äänetönnä ja kuunteli. Ajatukset lensivät levottomina ehdotuksesta toiseen. Väliin voi sattua tapahtumia, jotka ovat meille kuin symbolia, merkkejä, joita täytyy selvittää. Oli joku tarkoitus hänelle näissä tapahtumissa. Jos hän vaan ymmärtäisi sen oikein, niin saisi hän ohjauksen hyvää päätöstä tekemään.

Herra Blomgrén pyysi ylioppilasta kiinnittämään vähän huomiota pieneen sokeantaluttaja tyttöön. Oliko hän nähnyt tuommoisia silmiä? Eikö hän uskonut noilla silmillä olevan jonkun tarkoituksen? Eiköhän se, jolla oli tuommoiset silmät, ollut tarkoitettu johonkin suureen?

Hede kääntyi ja katsoi pieneen kalpeaan lapseen. Niin olikin, hänellä oli silmät kuin tähdet, surullisissa ja hiukan surkastuneissa kasvoissa.

Taivaallinen isämme tietää aina, mitä hän tekee, sanoi rouva Blomgrén -- ja uskonpa minä senkin, että hänellä on joku tarkoituksensa sillä, että antaa semmoisen taiteilijan kuin Blomgrénin esiintyä kadulla. Mutta mikä oli hänen tarkoituksensa, kun antoi tuolle tytölle nuo silmät ja tuon hymyilyn?

-- Minä sanon teille jotakin -- sanoi herra Blomgrén. -- Hänellä ei ole vähääkään taipumusta taiteeseen. Ja noilla silmillä!

Hede alkoi epäillä, että he eivät puhuneetkaan hänelle, pitivät ainoastaan luennon tytölle. Hän kulki aivan heidän jälessään ja voi kuulla joka sanan.

-- Hän ei ole kuin kolmentoista vanha, eikä suinkaan liian vanha oppiakseen jotakin, mutta mahdoton, täydellisesti taipumuksia vailla. Opettakaa häntä ompelemaan, herra ylioppilas, ellette tahdo hukata aikaanne, mutta elkää opettako häntä seisomaan päällään!

-- Tuo hymyily, joka hänellä on, saattaa ihmiset aivan hulluiksi häneen -- sanoi herra Blomgrén. -- Ainoastaan tuon hymyilyn vuoksi on tytöllä alituisia tarjouksia perheiltä, jotka ottaisivat hänet kasvatiksi. Hän voisi nyt elää rikkaassa kodissa, jos hän tahtoisi jättää isoisänsä. Mutta mihinkä hän tarvitsee hymyilyn, joka ihmiset tekee hulluiksi, kun ei hän koskaan tahdo näyttäytyä, ei hevosen selässä eikä trapetsilla?

-- Me tunnemme toisia taiteilijoita -- sanoi rouva Blomgrén -- jotka ottavat lapsia kadulta ja kasvattavat heidät ammattiinsa, kun eivät enää itse jaksa esiintyä. Moni on siten onnistunut luomaan tähden, joka heille on tuottanut äärettömät palkinnot. Mutta herra Blomgrén ja minä emme milloinkaan ole ajatelleet palkintoa, olemme vaan toivoneet näkevämme Ingridin lentävän vanteen läpi, koko sirkuksen kaikuessa kättentaputuksista. Silloin olisi elämä kuin alkanut uudestaan.

-- Minkä vuoksi pidämme hänen isoisäänsä luonamme? -- sanoi herra Blomgrén. -- Onko hän meidän veroisemme taiteilija? Mehän olisimme saaneet mukaamme erään entisen hoviorkesterin jäsenen. Mutta me rakastamme tyttöä, emmekä tule toimeen ilman häntä, ukon pidämme tytön vuoksi.

-- Eikö tyttö ole julma, kun ei hän anna meidän tehdä taiteilijaa itsestään? -- sanoivat he.

Hede kääntyi taaksepäin katsomaan. Siellä käveli pieni sokeantaluttajar, kasvoissa kärsivä ilme. Hede luki tytön kasvoista, että tämä tiesi, että se, joka ei osannut tanssia nuoralla, oli lahjaton ja ylenkatsottu olento.

Juuri samassa saapuivat he uudelle pihalle, mutta ennenkun he alkoivat näytöksensä, istuutui Hede ylösalasin käännetyille työntökärryille ja alkoi saarnata.

Ja nyt puolusti hän tuota sokeantaluttaja raukkaa. Hän moitti herra ja rouva Blomgrén'ia siitä, että he tahtoivat jättää hänet suurelle, julmalle yleisölle, joka rakastaisi häntä ja taputtaisi käsiään hänelle vaan jonkun aikaa, mutta vanhana ja kuihtuneena jättäisi hänet kuleksimaan ympäri katuja syyssateessa ja pakkasessa. Ei, taiteilija oli sekin, joka teki ihmisen onnelliseksi, hänellä, Ingridillä, olisi silmät ja hymyily vaan yhdelle, hän säästäisi ne yhdelle ainoalle ja tämä ainoa ei hylkäisi häntä, vaan lahjoittaisi hänelle turvallisen kodin, niin kauvan kuin eläisi.

Kyyneleet nousivat Heden silmiin hänen puhuessaan. Hän puhui enempi itselleen kuin noille toisille. Hänestä tuntui yhtäkkiä julmalta tulla ajetuksi ulos mailmaan, ja tulla eroitetuksi hiljaisesta kotielämästä.

Hän näki miten nuo tytön suuret tähtisilmät alkoivat loistaa. Tuntui kuin olisi hän ymmärtänyt joka sanan. Tuntui kuin tohtisi hän taas elää.

Mutta herra Blomgrén ja hänen vaimonsa olivat tulleet hyvin totisiksi. He puristivat Heden kättä ja lupasivat hänelle, että he eivät enää koskaan pakoittaisi tyttöä taiteilijauralle. Tyttö saisi kulkea sitä uraa, jota Hede toivoi. Hänen puheensa oli liikuttanut heitä. He olivat taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä, he ymmärsivät mitä hän tarkoitti, puhuessaan uskollisuudesta ja rakkaudesta.

Hede erosi tämän jälkeen heistä ja palasi kotiinsa. Hän ei koettanut enään etsiä salaista tarkoitusta seikkailustaan. Ehkäpä tuolla kaikella ei ollutkaan muuta tarkoitusta kuin että hän pelastaisi tuon surullisen lapsiparan joutumasta epätoivon ja surun valtaan siitä, ettei kelvannut taiteilijaksi.

II.

Gunnar Heden talo, Munkhytta, oli köyhässä metsäpitäjässä, kaukana Länsi-Taalainmaalla. Suuri ja autio oli pitäjä, luonto kovaa ja karua; minne vaan katsoi näki kivisiä metsärinteitä ja pikkujärviä. Ihmiset eivät olisi voineet elättää itseään siellä, ellei heillä olisi ollut oikeus kierrellä maata, kulkukauppaa harjoittaen. Mutta niin olikin koko tämä köyhä seutu täynnä vanhoja taruja köyhistä talonpoikaispojista ja talonpoikaistytöistä, jotka olivat lähteneet mailmalle rihkamasäkki selässä ja palanneet kotiin ajaen kultavaunuissa ja vaununlaatikot täynnä rahoja.

Paras kaikista kertomuksista oli Heden isoisästä. Hän oli ollut köyhän pelimannin poika ja kasvanut viulun ääressä, ja seitsemäntoista vuotiaana oli hän lähtenyt kiertämään rihkamasäkkineen. Mutta missä hän vaan kulki, oli viulu aina apuna kaupassa, vuoron oli hän soittanut väen tanssiin, vuoron myönyt heille silkkihuiveja, kampoja ja neuloja. Kaikki kauppa oli käynyt leikkiä laskien ja soittaen, ja niin hyvin se oli sujunut, että hän lopulta oli voinut ostaa Munkhytan kaivoksineen kaikkineen köyhtyneeltä paroonilta, joka silloin omisti paikan.

Niin oli hänestä tullut herrasmies ja paroonin kaunis tytär oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.

Vanha herrasväki, niinkuin heitä aina kutsuttiin, ei ajatellut muuta kuin kartanonsa kaunistamista ja koristamista. He juuri muuttivat päärakennuksen kauniille saarelle, joka oli lähellä pienen järven rantaa, jonka ympärillä heidän peltonsa ja kaivosalueensa levisivät. Yläkerta rakennettiin lisää heidän aikoinaan, sillä he rakastivat tilavuutta, voidakseen ottaa vastaan paljon vieraita, samaten suuret ulkoraput, jossa oli kaksi sisäänkäytävää. Koko tuon havumetsää kasvavan saaren olivat he istuttaneet lehtipuilla, he olivat avanneet kapeita, kiemurtelevia käytäviä kiviperäiseen maahan ja rakentaneet järvenrannalle pieniä huvihuoneita, jotka riippuivat yli vedenpinnan kuin suuret linnunpesät. Kauniit ranskalaiset ruusut, jotka muodostivat terrassin reunan, hollantilaiset huonekalut, italialaisen viulun, kaiken tämän olivat he hankkineet taloon. Senkin muurin, joka suojeli hedelmäpuutarhaa pohjatuulilta, olivat he rakennuttaneet, ja viini-istutuksiakin he olivat panneet alkuun.

Vanha herrasväki oli ollut iloista ja ystävällistä vanhan ajan väkeä, rouva oli ehkä tahtonut olla hiukan ylhäinen, mutta vanha herra ei ollenkaan. Niin ylellisyydessä kuin elikin, tahtoi hän aina muistaa, mikä hän oli ollut, ja konttorissa, jossa hän hoiti asioitansa ja jonne kaikki ihmiset tulivat, riippuivat rihkamasäkki ja punaiseksi maalattu, kotitekoinen viulu aivan ukon työpulpetin yläpuolella.

Vielä hänen kuoltuansakin riippuivat säkki ja viulu samalla paikalla. Ja joka kerta, kuin ukon poika ja pojan poika katselivat niitä, täyttyi heidän mielensä kiitollisuudesta. Nuo köyhät työkapineet olivat hankkineet heille Munkhytan, ja Munkhytta oli parasta mailmassa.

Mistä se lienee johtunut, ehkäpä eniten siitä, että se näkyi seuraavan paikkaa, että siellä elettiin hyvää, iloista ja surutonta elämää, vaan Hedet kiintyivät taloon suuremmalla rakkaudella kuin olisi ollut heille onneksi. Ja erittäinkin Gunnar Hede oli niin kiintynyt maatilaan, että kerrottiin hänestä, että oli väärin sanoa hänen omistavan talon. Päinvastoin olivat asiat niin että, vanha kartano Länsi-Taalainmaalla omisti Gunnar Heden.

Joll'ei hän olisi ruvennut suuren, vanhan, rappeutuneen kartanon ja parin tynnyrinalan pellon ja metsän ja muutaman vanhettuneen omenapuun orjaksi, olisi hän ehkä jatkanut opintojansa, tahi vielä mieluummin lähtenyt soittoansa jatkamaan, joka olisikin ollut hänen oikea kutsumuksensa tässä mailmassa. Mutta kun hän palasi kotiin Upsalasta ja otti selon asemasta ja todella huomasi, että talo oli myötävä, joll'ei hän pian saisi ansaituksi koko joukon rahoja, niin heitti hän kaikki muut tuumat sikseen ja päätti lähteä kiertämään rihkamakauppiaana, niinkuin hänen isoisänsäkin oli tehnyt.

Heden äiti ja morsian rukoilivat häntä ennemmin myömään talon kuin uhrautumaan sen edestä, mutta hän pysyi päätöksessään. Hän pukeutui talonpoikaispukuun ja osti tavaroita ja alkoi kierrellä maata kauppamiehenä. Hän uskoi ainoastaan yhden vuoden kaupanteolla ansaitsevansa kylliksi, voidakseen maksaa velat ja pelastaa talon.

Ja taloon katsoen oli hänellä onni aikeissaan. Mutta itselleen tuotti hän hirveän onnettomuuden.

Kun hän oli kierrellyt rihkamasäkkineen noin vuoden ajan, pisti hänen päähänsä ansaita yhdellä kertaa suurempi summa rahaa. Hän kulki kauvas pohjoiseen ja osti suuren lauman vuohia, ainakin pari sataa. Ja kaikki nämät aikoi hän erään toverinsa kanssa ajaa suurille markkinoille Vermlantiin, sillä siellä maksoivat vuohet kaksikertaa sen, minkä tuolla Pohjolassa. Jos hän saisi myödyksi kaikki vuohensa, tekisi hän siten hyvät kaupat.

Oltiin vasta marraskuussa, ja maa oli paltaana, kun Hede ja hänen toverinsa lähtivät matkalle vuohilaumansa kanssa. Kaikki sujui hyvästi ensi päivänä, mutta toisena, kun he tulivat suurelle kymmenpeninkulmaiselle metsätaipaleelle, alkoi sataa lunta. Tuli raskas lumisade, myrskyten ja tuiskuten. Pian oli eläinten vaikea kulkea lumessa. Vuohet ovat kyllä rohkeita ja kestäviä eläimiä, ja kauvan ne koettivatkin pyrkiä eteenpäin, mutta tuli kaksi vuorokautta kestävä pyryilma ja hirveä pakkanen.

Hede teki kaikki mitä voi, pelastaakseen eläimet. Mutta lumipyryn alettua ei hän ollut voinut hankkia heille ruokaa eikä juomaa. Ja kun ne olivat kulkeneet eteenpäin päivän korkeassa lumessa, irtaantui nahka niiden jaloista. Ne kärsivät siitä, eivätkä tahtoneet kulkea eteenpäin. Ensimmäisen vuohen, joka heittäysi tien viereen eikä tahtonut enää nousta ja seurata joukkoa, nosti Hede hartioilleen, kantaakseen sen mukanaan. Mutta kun sitten yksi toisensa perästä kaatui, ei hän voinut kantaa niitä kaikkia. Silloin ei voinut muuta kuin katsoa toisaalle ja kulkea eteenpäin.

Tiedätte ehkä, minkälainen kymmenpeninkulmainen metsätaival on. Ei taloa, ei mökkiä peninkulmiin, yhä vaan metsää. Korkeakasvuista, kovakaarnaista ja korkearunkoista hongikkoa, ei nuorta metsää, jolla on pehmeä kuori ja pehmeät oksat, joita eläimet olisivat voineet syödä. Jos ei lunta olisi tullut, olisivat he kulkeneet metsän parissa päivässä, nyt he eivät ollenkaan päässeet sen halki. Kaikki vuohet jäivät sinne ja ihmiset olivat nääntyä hekin.

He eivät koko ajalla tavanneet ainoatakaan ihmistä. Ei kukaan antanut heille apua.

Hede koetti luoda pois lunta, että vuohet voisivat syödä sammalta, mutta lunta satoi yhä, ja sammal oli jäätynyt maahan. Ja voiko hän sillä tapaa hankkia ruokaa kahdelle sadalle eläimelle.

Hän kesti reippaana aina siihen asti, kun eläimet alkoivat valittaa. Ne olivat ensimäisenä päivänä olleet iloisia, vallattomia ja vaikeita hallita. Hänellä oli ollut kova työ tarkatessaan, että kaikki seurasivat joukkoa, ja ett'eivät puskisi toisiaan kuoliaaksi. Mutta pian alkoivat ne ymmärtää, ett'eivät voineet pelastautua, ja silloin muuttuivat ne toisenluontoisiksi ja tulivat aivan alakuloisiksi. Ne alkoivat kaikki määkiä ja valittaa, ei heikosti ja ohuesti, niinkuin vuohien on tapana, vaan hyvin voimakkaasti, yhä kovemmin ja kovemmin sitä myöten kuin hätä suureni. Ja kun Hede kuuli tuon määkinän, alkoi hän uskoa tulevansa hulluksi.

Tuossa villissä, kaukaisessa metsässä ei ollut minkäänlaista apua saatavissa. Eläin toisensa perästä kaatui tien viereen. Lumi pyrysi niiden ympärille ja peitti ne. Kun Hede katsoi taakseen tuota kinosjonoa tienvierellä, joista jokainen kätki eläimen ruumiin, ja joista voi nähdä sarvien ja kavioiden pistävän esille, alkoi hänen aivojaan huumata.

Hän ryntäsi noiden päälle, jotka antoivat peittää itsensä kinoksiin, heilutti keppiänsä niiden ylitse ja löi niitä. Sehän oli ainoa keino pelastaa niitä, mutta ne eivät liikahtaneetkaan. Hän tarttui niiden sarviin ja laahasi niitä eteenpäin. Ne antoivat vetää itseään, mutta eivät ottaneet itse kulkeakseen askeltakaan. Kun hän heitti irti, nuolivat ne hänen käsiään, ikäänkuin apua rukoillen. Niinpiankun hän vaan lähestyi niitä, nuolivat ne hänen käsiänsä.

Kaikki tämä vaikutti niin kamalasti Hedeen, että hän tunsi olevansa hulluksi tulemaisillaan.

Ei ole kuitenkaan sanottu, että hänen olisi käynyt niin onnettomasti, ell'ei hän sitten, kun kaikki oli lopussa tuolla metsässä, olisi matkustanut tapaamaan erästä, joka hänelle oli hyvin rakas. Ei se ollut hänen äitinsä, vaan hänen morsiamensa. Hede kuvitteli, että hänen nyt täytyisi lähteä sanomaan morsiammelleen, että oli menettänyt niin paljon rahaa, ett'ei voisi mennä moneen vuoteen naimisiin. Mutta aivan varmaan matkusti hän morsiamensa luo ainoastaan senvuoksi, että tahtoi kuulla hänen sanovan, että hän rakasti Hedeä yhtä paljon, onnettomuuksia muistamatta. Hän toivoi, että morsiamensa voisi poistaa hänestä tuon kymmenpeninkulmaisen metsän muistot.

Ehkä tämä sen olisi voinutkin, mutta hän ei tahtonut. Hän oli jo ollut tyytymätön senkin vuoksi, että Hede kuleskeli maita rihkamasäkkineen ja oli talonpojan näköinen. Hänen mielestään oli vaikea pitää Hedestä tuommoisena yhtä paljon kuin ennen. Nyt, kun hän sai kuulla, että Hede jatkaa tätä vielä monta vuotta, sanoi hän, ett'ei hän odottaisi kauvempaa. Ja silloin Hede melkein menetti järkensä.

Ei hän tullut kuitenkaan aivan hulluksi. Hänellä oli niin paljon ymmärrystä jälellä, että hän voi jatkaa kauppaansa. Tekipä hän parempiakin kauppoja kuin muut, sillä ihmisiä huvitti laskea leikkiä hänen kanssaan, hän oli aina tervetullut talonpoikaistupiin. Ihmiset usein kiusasivat häntä, mutta se oli tavallaan hyvä hänelle, sillä hän niin mielellään tahtoi tulla rikkaaksi.

Muutamassa vuodessa oli hän ansainnut kylliksi, voidakseen maksaa kaikki velat ja elääkseen huoletonna talossaan. Mutta hän ei ymmärtänyt tätä, kulki vaan höperönä ja mielipuolena talosta toiseen, eikä muistanutkaan enää olevansa herrasmies.

III.

Råglanda oli erään pitäjän nimi kaukana itäisessä Vermlannissa, aivan lähellä Taalain rajaa. Siellä oli iso pappila, mutta pieni, köyhä kappalaisenpuustelli. Mutta niin köyhiä kuin olivatkin, olivat he tuossa pienessä pappilassa olleet niin armeliaita, että olivat ottaneet itselleen ottolapsen. Se oli tyttö, Ingrid nimeltään, ja kolmentoista vanhana oli hänet tuotu taloon.

Kappalainen oli sattunut näkemään hänet markkinoilla, kun tyttö istui itkien erään nuorallatanssijan teltan edustalla. Hän oli pysähtynyt kysymään, mitä tyttö itki. Hän oli saanut kuulla, että tytön sokea isoisä oli kuollut ja ett'ei hänellä enää ollut ketään omaista. Nyt tyttö seurasi kahta nuorallatanssijaa, ja he olivat hyviä hänelle, mutta hän itki senvuoksi, että oli niin yksinkertainen, ett'ei milloinkaan oppisi nuoralla tanssimaan ja auttamaan heitä rahan ansiossa.

Ja lapsessa oli ollut jotain vienon surullista, joka oli liikuttanut pappia. Heti oli hän sanonut itselleen, ett'ei hän voinut sallia tuommoisen pienen olennon turmeltuvan noitten maankulkijain joukossa. Hän meni nuorallatanssijain telttaan, jossa tapasi herra ja rouva Blomgrénin, ja tarjoutui ottamaan lapsen kotiinsa. Vanhat sirkustaiteilijat olivat alkaneet itkeä ja sanoneet, että vaikka tyttö oli aivan mahdoton taiteilijaksi, olisivat he mielellään pitäneet hänet luonaan. Mutta he uskoivat, että tyttö tulisi onnellisemmaksi oikeassa kodissa, ihmisten luona, jotka asuivat koko vuoden samassa paikassa, ja senvuoksi he jättäisivät lapsen herra kappalaiselle, jos hän vaan lupaisi heille pitää tyttöä kuin omaa lastaan.

Sen oli hän luvannut, ja siitä asti oli tyttö elänyt pappilassa. Hän oli hiljainen ja sävyisä lapsi, joka rakasti ja hellästi kohteli kaikkia ympärillään. Hyvin ottovanhemmat häntä ensi aikoina rakastivat, mutta tytön tullessa vanhemmaksi kehittyi hänessä voimakas halu heittäytyä uneksimaan ja haaveilemaan. Näkyjen ja mielikuvitusten maailma avautui hänelle voimakkaasti viekoittavana, ja keskellä päivää voi hän unohtaa työnsä ja antautua unelmiensa valtaan. Mutta papinrouva, joka oli reipas ja kova työihminen, ei pitänyt tuosta. Hän valitteli tytön olevan laiskan ja hitaan ja vaivasi häntä ankaruudella, niin että tyttö kävi araksi ja onnettomaksi.

Täytettyään yhdeksäntoista vuotta sairastui hän ankaraan tautiin. Ei oikein tiedetty, mikä tauti oli, sillä tämä tapahtui kauvan sitten, aikoina, jolloin ei ollut lääkäriä Råglandassa. Mutta huonosti näytti tytön käyvän. Huomattiin pian, että hän oli niin sairas, että hän oli kuoleva.

Tyttö omasta puolestaan vaan rukoili, että taivaan Isä vapahtaisi hänet tästä elämästä. Hän sanoi tahtovansa niin mielellään kuolla.

Tapahtuipa sitten niin kuin olisi Jumala tahtonut koetella, tarkoittiko tyttö totta. Eräänä yönä tunsi hän koko ruumiinsa jäykkenevän ja kylmenevän, ja hän vaipui raskaaseen tainnostilaan. -- Tämä varmaankin on kuolema sanoi hän itselleen.

Mutta ihmeellisintä oli, ett'ei hän kokonaan kadottanut tuntoansa. Hän tiesi makaavansa kuolleena, tunsi, miten hänet puettiin ja pantiin arkkuun. Mutta hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tai tuskaa siitä, että tulisi haudatuksi, vaikka eli. Hänellä oli vaan se yksi ainoa ajatus, että oli onnellinen saadessaan kuolla ja jättää tämän kovan elämän.

Siitä hän vaan oli levoton, että he huomaisivat, että hän olikin vaan valekuollut ja jättäisivät hänet hautaamatta. Elämä lie hänelle ollut hyvin katkerata, koska hän oli aivan ilman kuolemanpelkoa.

Mutta ei kukaan huomannut hänen elävän. Hänet ajettiin kirkkoon, kannettiin ulos hautuumaalle ja laskettiin hautaan.

Hautaa ei kuitenkaan täytetty, sillä niinkuin on tapana Råglandassa, oli hänet pantu hautaan sunnuntai-aamuna, ennen jumalanpalvelusta. Ruumiinsiunauksen jälkeen meni ruumissaatto kirkkoon ja arkun annettiin olla avonaisessa haudassa. Mutta heti kirkonmenojen loputtua aijottiin tulla auttamaan haudankaivajaa heittämään alas multaa.

Tyttö tiesi kaiken, mitä tapahtui, mutta ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hän ei voinut tehdä liikettäkään näyttääkseen, että eli, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta hän olisi pysyttäytynyt hiljaa silloinkin, vaikka olisi voinut liikuttaakin itseään. Hän yhä vaan oli iloinen siitä, että oli todella melkein kuollut.

Ei oikeastaan voinut sanoa, että hän eli. Hänellä ei ollut tuntoa eikä tavallista tajuntaansa. Ainoastaan se osa sielua, joka näkee unia yöllä, eli hänessä.

Hän ei edes osannut ajatella niin pitkälle, että olisi ymmärtänyt, miten hirveätä hänen olisi herätä, sittenkun hauta täytetään. Hänellä ei ollut ymmärrystään vallassaan enempi kuin nukkuvalla.

-- Tahtoisinpa tietää -- ajatteli hän -- onkohan koko avarassa mailmassa mitään, jonka puolesta tahtoisin elää.

Juuri tuota ajatellessaan tuntui hänestä, että arkun kansi ja hikiliina, jotka olivat hänen kasvojensa edessä, tulivat läpinäkyviksi, ja hän näki edessään rahoja ja kauniita vaatteita, ja ihmeellisiä puistoja, täynnä ihania hedelmiä.

-- Ei, en välitä kaikesta tuosta -- sanoi hän ja sulki silmänsä kaikille komeuksille.

Kun hän taas katsoi ylös, olivat ne poissa, mutta niiden sijasta näki hän aivan selvään ja tarkasti pienen Herran enkelin istuvan haudanpartaalla.

-- Hyvää päivää, sinä pieni Herran enkeli! -- sanoi Ingrid hänelle.

-- Hyvää päivää, Ingrid -- sanoi enkeli. -- Sinun siellä maatessasi tyhjäntoimittajana, puhelen kanssasi menneistä ajoista.

Ingrid kuuli selvään jokaisen sanan, jonka enkeli puhui, mutta hänen äänensä kaltaista ei Ingrid ennen ollut kuullut. Eniten se muistutti kanteleen soittoa, jonka äänet olivat sanoja. Se ei ollut laulua, vaan viulun tahi harpun soittoa.

-- Ingrid -- sanoi enkeli -- muistatko sinä, mitenkä isoisäsi vielä eläessä sinä kerran tapasit nuoren ylioppilaan, joka kulki kanssasi talosta taloon ja soitti isoisäsi viulua kokonaisen päivän?

Valekuolleen kasvoja kirkasti hymyily. Luuletko minun sen unhoittaneen? -- sanoi hän. -- Aina siitä ajasta asti ei ole kulunut päivääkään, ett'en olisi häntä ajatellut.

-- Eikä yötä, ett'et olisi hänestä uneksinut? --

-- Ei, ei ainoata yötä, ett'en olisi hänestä uneksinut.

-- Ja sinä tahdot kuolla, vaikka niin hyvin hänet muistat -- sanoi enkeli -- silloinhan et enää saa häntä nähdä.

Kun enkeli sanoi tämän, tuntui valekuolleesta kuin tuntisi hän koko rakkauden ihanuuden, mutta ei sekään voinut häntä viekoitella.

-- Ei, ei, -- sanoi hän -- pelkään elää, tahdon mieluummin kuolla.

Silloin viittasi enkeli kädellään, ja Ingrid näki edessään suuren, aution hiekkaerämaan. Se oli puutonta ja hedelmätöntä, kuivaa ja kuumaa ja ulottui loppumattomiin. Hiekalla näki hän siellä täällä jotain, joka ensi katsomalla muistutti kallioita, mutta kun hän katseli tarkemmin, olivat ne eläimiä, suuria eläviä kummituksia, joilla oli mahtavat kynnet ja suuri mahtavahampainen kita, ne makasivat hietikolla saalista vaanien. Ja noitten hirveitten petojen keskitse tuli ylioppilas vaeltaen, hän kulki siellä huoletonna, aavistamatta, että olennot hänen ympärillään olivat eläviä.

-- Mutta varoita häntä, varoita häntä sanoi Ingrid enkelille, tuntien sanomatonta tuskaa -- sano hänelle, että ne elävät, että hänen täytyy olla varoillaan.

-- Minun ei ole sallittu puhua hänelle sanoi enkeli sointuvalla äänellään -- sinun täytyy itse varoittaa häntä.

Valekuollut tunsi kauhulla, mitenkä hän makasi kangistuneena, eikä voinut kiiruhtaa pois pelastamaan ylioppilasta. Hän teki hyödyttömän kokeen toisensa perästä voidakseen nousta ylös, mutta kuoleman tiedottomuus sitoi hänet. Mutta sitten vihdoinkin tunsi hän, mitenkä sydämmensä alkoi sykkiä, veri alkoi kulkunsa suonissa, kuoleman jäykkyys suli pois ruumiista. Ingrid nousi ylös ja kiiruhti häntä vastaan -- -- --

IV.

Ei mikään ole niin varmaa kuin että aurinko rakastaa noita aukeita paikkoja pienten maalaiskirkkojen edustalla. Eikö kukaan ole huomannut, ett'ei aurinko milloinkaan paahda kuumemmin kuin saarnan aikana valkoiseksi rapatun, pienen kirkon edustalla. Eivät säteet missään solmi niin tiheää valoverkkoa, ei missään tunnu ilmassa semmoista arvokasta hiljaisuutta. Aurinko on siellä aivan kuin vartioimassa, ett'eivät ihmiset saa jäädä ulos kirkkomäelle puhelemaan. Se tahtoo, että kaikki istuvat kauniisti kirkossa ja kuuntelevat saarnaa, senvuoksi antaa se tuon säteiden rikkauden valua kirkon seinustalle.

Ehkäpä ei aina olla vakuutettuja siitä, että aurinko on vartijana pienten kirkkojen ulkopuolella sunnuntaisin, mutta se ainakin on varmaa, että samana aamupäivänä, jona valekuollut oli laskettu hautaan Råglandan kirkkomaalla, levitti päivä aivan polttavaa lämpöä pienelle aukealle kirkon edustalla. Katinkultakivetkin, joita oli tuolla kärryjen uurteissa, säihkyivät kuin olisivat tulta ottaneet. Pahoin poleksittu, lyhytkasvuinen ruohokin käpertyi kokoon, ja näytti kuivalta sammalelta ja keltaset voikukat, jotka koristivat ruohokenttää, levittivät ja paisuttivat pitkiä varsiaan, niin että ne tulivat suuriksi kuin asterit.