Part 12

Mutta kun nyt Herra sai tietää syyn Pyhän Pietarin suruun, tuli hän vuoroonsa murheelliseksi. Sillä Pyhän Pietarin äiti ei ollut semmoinen, että hän olisi voinut taivaan valtakuntaan sisälle tulla. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut muuta kuin rahojen kokoomista ja köyhille, jotka pysähtyivät hänen ovensa eteen, ei hän ollut antanut penniäkään eikä edes leivänpalaista. Ja nyt oli Herrasta sääli sanoa Pyhälle Pietarille, että hänen äitinsä oli ollut niin saita, ett'ei hän voinut tulla osalliseksi autuudesta.

"Pyhä Pietari", sanoi hän, "mistä niin varmaan tiedät, että äitisi viihtyisi meidän luonamme?"

"Kas, sen sanot sinä vaan sen vuoksi, ett'ei sinun tarvitseisi kuulla rukoustani", sanoi Pyhä Pietari. "Kuka ei paratiisissa viihtyisi?"

"Se, joka ei tunne iloa toisten ilosta, ei voi viihtyä täällä", sanoi Herra.

Silloin on muitakin kuin minun äitini, jotka eivät sovellu tänne, sanoi Pyhä Pietari ja Herra huomasi, että Pietari ajatteli häntä.

Ja hän tuli syvästi murheelliseksi siitä, että Pyhää Pietaria oli kohdannut niin syvä suru, ett'ei hän enään tiennyt mitä hän sanoi. Hän seisoi hetken ja odotti, että Pyhä Pietari katuisi ja ymmärtäisi, ett'ei hänen äitinsä voinut päästä paratiisiin, mutta Pyhä Pietari vaan ei antanut myöten.

Silloin kutsui Herra luokseen enkelin ja käski hänen mennä alas helvettiin ja tuoda Pyhän Pietarin äidin ylös paratiisiin.

"Anna minun sitten myöskin nähdä, mitenkä hän tuo ylös hänet", sanoi Pyhä Pietari.

Herra otti Pyhää Pietaria kädestä ja vei hänet eräälle kalliolle, joka yhdeltä puolelta aivan äkkijyrkästi kohosi syvyydestä. Ja hän näytti Pyhälle Pietarille, ett'ei hänen tarvinnut kuin vähäsen kumartua yli kallion reunan nähdäkseen suoraan alas helvettiin.

Kun Pyhä Pietari katseli alas, ei hän aluksi voinut eroittaa sen enempää kuin jos olisi katsonut alas kaivoon. Näytti siltä kuin olisi ääretön kuilu avautunut hänen allansa.

Ensimmäinen, jonka hän voi erottaa, oli enkeli, joka jo oli suunnannut kulkunsa syvyyksiä kohti. Pyhä Pietari näki, miten enkeli kiiti alas suureen pimeyteen vähääkään pelkäämättä ja levitteli vaan vähäsen siipiään, ett'ei putoaisi liian kovasti.

Mutta kun Pyhän Pietarin silmät saivat tottuneeksi vähän paremmin, alkoi hän nähdä yhä enemmän ja enemmän. Hän näki ensiksi, että paratiisi sijaitsi vuorella, jota ympäröi avara kuilu, ja sen pohjalla oli kadotettujen olinpaikka. Hän näki, mitenkä enkeli vajoamistaan vajosi, saapumatta alas syvyyteen. Häntä kauhistutti tuo pitkä matka sinne alas.

"Kunhan hän vaan pääsisi takaisin ylös äitini kanssa", sanoi hän.

Herra vaan katseli Pyhää Pietaria pitkään ja surullisesti. "Ei ole sitä painoa, jota ei minun enkelini voisi nostaa", sanoi hän.

Niin syvä oli kuilu, ett'ei ainoakaan auringon säde voinut sinne tunkea, vaan oli siellä musta pimeys. Mutta näytti siltä kuin olisi enkeli muassaan sinne tuonut hiukan kirkkautta ja valoa, niin että Pyhän Pietarin oli mahdollista eroittaa, miltä siellä alhaalla näytti.

Se oli ääretön, musta kivierämaa, teräväkärkiset kalliot peittivät koko pohjan ja niiden välistä kuultivat mustat vetiset lätäköt. Ei näkynyt ainoatakaan viheriätä kortta, ei puuta, ei ainoata elon merkkiä.

Mutta kaikkialle noille teräville kallioille olivat kadotetut vainajat kiivenneet. Ne riippuivat kallionkielekkeillä, jonne olivat kiivenneet siinä toivossa, että pääsisivät kuilusta, ja kun he näkivät, ett'eivät mihinkään päässeet, jäivät ne sinne ylös, kivettyneinä epätoivosta.

Pyhä Pietari näki muutamien niistä istuvan ja äärettömässä ikävöimisessään ojentelevan käsivarsiaan, katse aina suunnattuna ylöspäin. Toiset olivat peittäneet silmänsä käsillään, ikäänkuin poistaakseen tuon toivottoman kauhun ympäriltään. Kaikki olivat he liikkumattomia. Jotkut makasivat vesilätäköissä aivan hiljaa, koettamattakaan niistä päästä.

Kauheinta oli, että kadotettujen luku oli niin suuri. Näytti siltä kuin kuilun pohjassa ei olisikaan muuta kuin vaan ruumiita ja päitä.

Ja Pyhän Pietarin valtasi taas uusi levottomuus. "Saatpa nähdä, niin enkelisi ei löydä häntä", sanoi hän Herralle.

Yhtä surullinen kuin äsken oli katse, jolla Herra häntä katseli. Hän kyllä tiesi, ett'ei Pyhän Pietarin tarvinnut olla levoton enkelistä.

Mutta Pyhästä Pietarista yhä näytti siltä, ett'ei enkeli voinut löytää hänen äitiänsä tuosta suuresta kadotettujen joukosta. Etsiessään äitiä, levitti enkeli siipensä ja liiteli edestakaisin syvyyden yli.

Yht'äkkiä joku noista kurjista kadotetuista alhaalta kuilusta huomasi enkelin. Ja hän hypähti ylös ja ojensi kätensä enkeliä kohti ja huudahti: "Ota minut mukaan, ota minut mukaan!"

Silloin samassa syntyi elämää koko joukossa. Kaikki nuo miljoonien miljoonat, jotka kituivat alhaalla helvetissä, ryntäsivät ylös samassa silmänräpäyksessä ja kohottivat käsivartensa ja huusivat enkeliä, että hän veisi heidät mukanansa autuaitten paratiisiin.

Ylös asti kuulivat Herra ja Pyhä Pietari heidän huutonsa, ja heidän sydämmensä värähtivät surusta niitä kuullessa.

Enkeli pysyi korkealla liidellen kadotettujen yläpuolella, mutta sitä myöten kuin hän kulki edestakaisin hakien etsittäväänsä, ryntäsivät kaikki jälestä, niin että näytti kuin olisi myrskyvihuri heitä kuletellut.

Vihdoinkin oli enkeli huomannut sen, jota oli hakemassa. Hän laski siipensä suppuun ja kiiti nuolena alas. Ja Pyhä Pietari huudahti iloisena hämmästyksestä, kun näki enkelin kietovan käsivartensa hänen äitinsä ympäri ja nostavan hänet ylös.

"Autuas sinä, joka tuot minun äitini minulle!" sanoi hän.

Herra laski hiljaa kätensä Pyhän Pietarin olkapäälle ikäänkuin tahtoisi hän varoittaa häntä iloitsemasta liian varhain.

Mutta Pyhä Pietari oli valmis itkemään ilosta, että äitinsä oli pelastettu, eikä hän voinut käsittää, että mikään voisi heitä enää eroittaa. Ja hänen ilonsa kasvoi, kun hän näki, että niin sukkela kuin enkeli oli ollutkin nostaessaan hänen äitiänsä, oli kuitenkin muutamain kadotetuista onnistunut tarttua häneen joka pelastettiin, päästäkseen samalla kertaa hänen kanssaan paratiisiin.

Niitä oli ainakin kaksitoista, jotka riippuivat kiinni vanhassa vaimossa ja Pyhä Pietari ajatteli, että oli suuri kunnia hänen äidilleen auttaa niin monta onnetonta kadotuksesta.

Eikä enkelikään tehnyt mitään heitä estääkseen. Kuorma ei häntä ensinkään näyttänyt rasittavan, hän vaan nousi nousemistaan ja siipiänsä liikutti hän yhtä keveästi kuin olisi hän kantanut kuollutta linnunpoikasta taivaaseen.

Mutta silloin näki Pyhä Pietari, että hänen äitinsä koetti vapautua noista kadotetuista, jotka riippuivat kiinni hänessä. Hän tarttui kiinni heidän käsiinsä ja irtautui heistä, niin että toinen toisensa jälestä putosi alas helvettiin.

Pyhä Pietari kuuli, mitenkä he pyysivät ja rukoilivat häntä, mutta vanha vaimo ei näkynyt sallivan, että kukaan muu kuin hän itse tulisi autuaaksi. Hän irrottautui yhä useammasta ja useammasta ja antoi niiden vajota alas kurjuuteen. Ja kun he putosivat, täyttivät heidän tuskan huutonsa ja kirouksensa koko avaruuden.

Silloin huusi Pyhä Pietari ja vannotti äitiään olemaan armelias, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, vaan jatkoi niinkuin oli alkanut.

Ja Pyhä Pietari näki enkelin lentävän yhä hitaammin, sitä myöten kuin kuorma keveni. Pyhän Pietarin valtasi niin suuri kauhu, että hänen täytyi langeta polvilleen.

Viimein ei ollut jälellä kuin yksi ainoa kadotettu, joka piti kiinni Pyhän Pietarin äidistä. Se riippui hänen kaulassaan ja huusi ja rukoili aivan hänen korvansa juuressa, että hän antaisi hänen seurata itseään tuonne siunattuun paratiisiin.

Silloin oli enkeli jo taakkoineen päässyt niin pitkälle, että Pyhä Pietari jo ojensi käsivartensa ottaakseen vastaan äitinsä. Hänestä tuntui, ett'ei enkelin tarvinnut kuin pari kertaa siipiään liikuttaa, niin olisi se ylhäällä vuorella.

Mutta silloin enkeli yht'äkkiä seisautti siipensä aivan liikkumattomiksi ja hänen kasvonsa kävivät synkiksi kuin yö.

Sillä nyt oli vanha vaimo ojentanut kätensä taapäin ja tarttunut käsivarsiin sitä, joka riippui hänen kaulassaan, ja riisti ja repi siksi, kunnes hänen onnistui irroittaa yhteen liittyneet kädet, niin että hän pääsi vapaaksi tästäkin viimeisestä.

Kun kadotettu putosi, laskeutui enkeli monta syltä alaspäin, ja näytti siltä, ett'ei hän enää jaksaisi nostaa siipiään.

Hän katseli syvän surun valtaamana vanhaa vaimoa, hänen käsivartensa irtautuivat vaimon vyötäiseltä ja enkeli antoi hänen pudota, niinkuin olisi hän ollut liika raskas taakka hänelle senjälkeen kuin oli jäänyt yksin.

Sitten lensi hän yhdellä ainoalla siiven lyönnillä ylös paratiisiin.

Mutta Pyhä Pietari makasi pitkän aikaa samalla paikalla ja nyyhkytti ja Herra seisoi hiljaa hänen vieressään.

"Pyhä Pietari", sanoi Herra viimein, "en olisi uskonut, että sinä noin itkisit paratiisiin tultuasi."

Silloin kohotti Herran vanha palvelija päänsä ja vastasi: "Mikä paratiisi tämä on, jonne minä kuulen rakkaimpieni voivotukset ja näen kanssaihmisteni kärsimykset!"

Mutta Herran kasvot pimitti syvin suru. "En tahtoisi mitään sen mieluummin kuin varustaa teille kaikille paratiisin, jossa olisi vaan valoisaa onnea." sanoi hän. "Etkö ymmärrä, että sen vuoksi minä astuin alas ihmisten luo ja opetin heitä rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään? Sillä niin kauvan kun he eivät sitä tee, ei ole missään rauhan paikkaa taivaassa eikä maan päälle, jossa ei tuska tai suru heitä saavuttaisi."

End of Project Gutenberg's Herraskartano ja legendoja, by Selma Lagerlöf