Part 9

En koskaan ollut uskonut merivirtoihin, sillä tuntuihan mahdottomalta, että aavalla merellä, jossa vettä on vaikka kuinka viljalti, joku yksinäinen virta taikka joki saattaisi kulkea aivan omia teitään. Pitsperin pankilla sain sentään vahvan uskon niihinkin hoidellessani 45 asteen kulmassa nousevaa ankkurikettinkiä, kun vaihdoimme onkipaikkaa. Niin nopea oli virran juoksu, että mereen heitetty, kirkuvan lintuparven ympäröimä holkerinraato hävisi näköpiiristä vajaassa puolessa tunnissa.

Kaikin puolin mielenkiintoinen oli tämä kalastaja-aikani. Sain kokea uusia elämyksiä, sain oppia tuntemaan Jäämeren mahtavaa luontoa, nähdä, kuinka karujen rantojen asukkaat nostivat jokapäiväisen leipänsä vaahtoavista aalloista. Tämä työ oli mielestäni oikeata miehen ammattia, se oli kuin kullankaivajan hommaa. Ei siinä keploteltu minkäänlaisilla jo ennestään käytännössä löytyvillä omaisuuksilla eikä hankittu voittoja perityillä mailla ja metsillä. Raa'asta luonnosta, vellovista vesistä kiskottiin täällä saalis, joka ennen ottajaansa oli arvottomana liikkunut syvyyksissä. — Mutta ottajan työ ei ollut lastenleikkiä.

Erinomaisen hauskaa oli myös tutustua Jäämeren eläimistöön. Puhumattakaan linnuista, joita näin niin paljon ja monenlaisia, ettei niistä puoletkaan mahtuisi "Maapallon eläimistöön", tein tuttavuutta monen vesieläimen kanssa. Näin meriravun, jonka kuori muuttui keittämättä punaiseksi, näin valaskalan, jota kohtaan kouluaikojeni uskontotunneilta saakka tunsin suurta kunnioitusta — se kun näet nielasi sen Joonas-vainajan-eikä paljon puuttunut, etten joutunut merenpohjanilviäisten syötäväksi, kuten myöhemmin kuulette.

Myrskyisellä säällä olivat pyöriäiset, springarit, ainaisena seuranamme ja huvinamme. Puolisen päivää saattoivat ne monilukuisin parvin näytellä akrobaattimaisia temppujaan laivamme ympärillä. Vaahtoavan aallon harjalta laivan keulapuolella tekivät ne kauniita voltteja ilmaan, sukeltaakseen jälleen laivan alle potkuria ihmettelemään. Ne nähtävästi nauttivat näistä hypyistään; niin, usein muistan nähneeni niiden nauraneenkin onnistuneen hypyn jälkeen.

Uteliaat valaat saapuivat usein laivamme vierelle viipyen siinä tuntikausia. Valas on turskanpyytäjän ystävä eikä sitä näillä vesillä sallita vahingoitettavan. Se näet ajaa turskaparvet rannikoille, jossa ne taas joutuvat kalastajien liinoihin.

Joku yhtiö aikoi kerran ruveta harjoittamaan valaanpyyntiä oikein ammattimaisesti. Pitkin Norjan pohjoisrannikkoa rakennettiin suuria traanikeittimöitä, ja liike menestyi hyvin. Myöskin Kibergin kalastajakylän lähellä, kymmenisen kilometriä Wuoreijasta itään, oli tunturin juurella eräs yhtiön valtavista keittimöistä.

Valaiden vähentyessä ulapalta, vähenivät myös turskat rannikolta, ja nälkäkuolema häämötti livekalanpyytäjien silmissä. Kerran he sitten, innostuneen mielialan villitseminä, marssivat joukolla traanikeittimölle ja nuijivat pannut sekä padat myttyyn, kuten aikoinaan Jukolan veljekset viinapannunsa. Asiasta ei kuulemani mukaan syntynyt minkäänlaista oikeudenkäyntiä, niin myrtynyt oli koko rannikkoväestön mieliala oikeusviranomaisia myöten tätä valaanpyyntiyhtymää kohtaan.

Minun siellä ollessani käyttivät asukkaat tuota harmaata, myrskyjen repimää ja hylyksi jätettyä laajaa traanikeittohallia tanssisalonkinaan, johon tarkoitukseen se erinomaisesti soveltui.

* * * * *

Täysinäisin maksatynnyrein palasimme puolentoista viikon kuluttua Vuoreijaan. Heti satamaan saavuttuamme kertoi eräs Kibergin kalastaja poliisimestarin käyneen moottoriveneellään siellä etsimässä minua. Hän neuvoi minua pysyttelemään laivassa ja lupasi saattaa veneellään Venäjän puolelle. Luuli kait minua ryssien vakoilijaksi.

Sanoin, etten tiennyt tehneeni mitään pahaa ja lupasin mennä poliisimestarilta tiedustelemaan käyntinsä tarkoitusta.

"Älä hyvä mies mene sinne", sanoi Oskari, "hän vangitsee sinut heti."

Kaikki toisetkin varoittivat menemästä poliisikamariin, "et sieltä kuitenkaan takaisin tule", sanoivat he.

Pysyin kuitenkin päätöksessäni. Oskari saattoi minua poliisikamarin kadunnurkkaukseen jääden siihen odottamaan.

Ilmoitettuani nimeni etuhuoneessa istuvalle konstaapelille ohjasi hän minut suoraa päätä poliisimestarin huoneeseen ja ilmoitti tulijan.

"Jaha, Te olette Antti Hautamäki Suomesta. Istukaa, tehkää hyvin. Poltatteko piippua vai sikaareja", lausui hän ensi sanoikseen työntäen tupakkalaatikon eteeni.

Tällainen vastaanotto hämmästytti minua; arastellen istuin osoitetulle tuolille ja täytin piippuni.

"Tietänette kait, että matkatoverinne on vangittu Hammerfestissa?"

"En ole kuullut, tunti sitten saavuimme mereltä. — Ja mistä syystä tämä vangitseminen?"

"Ilmiantojen perusteella. Nyt hän kyllä on taas vapaana. Teistäkin tehtiin minulle ilmianto, että kuljeksitte tunturilla valokuvailemassa ja olette valokuvannut satamassa olevan sotalaivan. Asia on nyt kuitenkin selvinnyt. Minkätakia käytätte väärää nimeä?"

"Nimeni on passini mukainen."

"Minulla on täällä kuitenkin kirje", hän kaivoi kirjeen pöytälaatikosta, "jossa sanotaan, että te olette metsänhoitaja Pekkola ja olette harjoittanut Suomessa agitatsionia venäläisiä vastaan, jonka vuoksi olitte pakoitettu poistumaan sieltä."

Tällaisten tosiseikkojen edessä en voinut muuta kuin myöntää kirjeen todenperäisyyden. Sanoin kuitenkin:

"En minä siellä erikoisempaa agitatsionia harjoittanut, rajaseutuja tuntien auttelin vain muutamia santarmien vainoomia nuorukaisia Ruotsin puolelle."

"Suomesta menee nykyisin paljon nuoria miehiä ulkomaille. Niitä on kuulemma mennyt Saksaankin."

"Olen kyllä kuullut sentapaisia huhuja, vaan en usko niiden todenperäisyyttä."

Seurasi hetken vaitiolo, piiput vain kärisivät. Sitten sanoi poliisimestari hymyillen:

"Te olette myös ollut Saksassa."

"Mistä poliisimestari sellaista päättelee?" kysyin.

"Kun sisään astuessanne löitte kantapäät yhteen, että kalahti, päättelin heti teidän olleen 'joukoissa'. Suomessa ette ole voinut saada harjoitusta, ja ainoa mahdollisuus siis oli, että tekin olette ollut Saksassa."

"Kylläkait asia niin on."

"Jos minä olisin suomalainen, olisin tehnyt 'akkurat' samoinkuin tekin. — Minkä arvon saitte?"

"Luutnantin."

Hän hyppäsi tuoliltaan ja käsi ojennettuna tuli luokseni.

"Minä olen myös luutnantti kuninkaallisessa Tromsön rykmentissä. Olkaamme tovereita. Nimeni on Ole."

Keskustelimme pitkälti vallitsevista oloista. Hän kuunteli mielenkiinnolla juttujani Saksasta. Kun kysyin, miten norjalaiset ylimalkaan suhtautuvat sotaan, vastasi hän:

"Ikävä kyllä on meillä niin läheiset suhteet Englannin kanssa, että suurin osa kansastamme unohtaa sen vaaran, mikä meitä Venäjältä käsin uhkaa. Uskallan kuitenkin vakuuttaa, että kaksi kolmannesta upseeristosta on täydellisesti teidän kannallanne."

Sitten kysyi hän: "Minkätakia olet nyt Norjassa?"

"Tapausten kehitystä odotellessani tulin tänne kalastamaan, sekä ansaitakseni että urheillakseni, kun en voi Suomeenkaan mennä."

Selitys ei nähtävästi mennyt täydestä, koska hän sanoi:

"Arvaan kyllä asiasi enkä sitä tahdo udellakaan, sillä joka tapauksessa valehtelisit. Kuitenkin neuvon, ettet kirjeissä ilmoita mitään asioitasi. Täällä sensuroidaan silloin tällöin, noin pari kertaa kuussa, kaikki kirjeet koko linjalla, ja jos saisivat käsiinsä jotain 'vaarallista', olisimme molemmat kiikissä. Mikäänhän ei estä sinua matkustamasta Tukholmaan tietoinesi. Lupaathan sen?"

Kun repussani oli kolmenlaista salamustetta, saatoin hyvinkin luvata olla kirjoittamatta mitään näkyvää tai silmin havaittavaa.

Erotessamme pyysi hän minua aina kaupungissa käydessäni poikkeamaan luonaan kertomassa Saksan uutisia ja varoitti liikuskelemasta kameran kanssa linnoituksen lähistöllä, koska silloin joutuisin sotilasviranomaisten kanssa tekemisiin, ja hän olisi avuton auttamaan.

"Joka tapauksessa täytyy minun antaa sinulle omalle nimellesi kirjoitettu passi; voithan silti käyttää ottamaasi nimeä ja passia kalastajien keskuudessa, etteivät turhia epäilisi."

Oskari odotti uskollisesti kadunnurkassa. "Tulithan sieltä vielä, luulin jo, että nyt ne veivät Antin", sanoi hän. "Nyt minä ostan pullon viiniä tämän päälle."

Suvirinteen vangitsemisen yksityiskohdat kuulin vasta kesällä Haaparannassa. — Vaikka poliisit jo Vuoreijassa olivat häntä epäillen katselleet, sai hän astua rauhassa Hammerfestin laivaan. Siellä oli hänet heti maihin päästyään vangittu.

Suven suureksi harmiksi penkoivat poliisit hävyttömästi hänen hyvin järjestetyn reppunsa. Pikanellit, rautanaulat, poronlasso, kilo sokeria y.m. tavarat ladottiin pöydälle kaikkien katseltaviksi. Erikoista huomiota oli herättänyt mauserpistooli ja siihen kuuluvat satakunta paukkua sekä cowboymallinen puukko.

Kun kuulustelut eivät näyttäneet johtavan vapauttavaan päätökseen, sähkötti Suvi Kristiaaniaan tuomari Rodelle. Kolmantena päivänä hän Roden lähettämän lausunnon perusteella pääsikin vapaaksi, heitti pikanellirepun selkäänsä ja matkusti ensimmäisellä hurtigrutella pois "noitten epäluuloisten norrbaggien maasta."

Toista yötä sellissä viettäessään oli hän keskellä yötä kuullut omituista rapinaa korkealla sijaitsevasta akkunasta. Hämärää vastaan näki hän, miten akkuna ulkopuolelta avattiin, musta varjo ilmestyi aukkoon, ja ääni kehoitti häntä nousemaan ylös. Aavistaen, että häntä koetettiin petollisesti houkutella pakenemaan, makasi Suvi liikkumatta, ollen nukkuvinaan. Eihän Hammerfestista olisi mitenkään päässyt pakenemaankaan, ja sitäpaitsi tyyriit tavarat olivat poliisin huostassa eikä ilman niitä voinut lähteä matkalle. Hetken kuluttua varjo hävisi akkunasta.

Minä sain siis rauhallisesti jatkaa kalastustani, vaikka vähällä piti, ettei kalastushommani ja samalla muukin maallinen vaellukseni loppunut lyhyeen, toisin sanoen holkerin suuhun.

Olimme taas pankilla, juksat ulkona. Sää tuntui keväiseltä, ei tuulen viimaakaan, pitkät mainingit vain nykivät harvakseen ankkuritouvia. Suuri valas uskaltautui aivan lähellemme syytäen usvasuihkuja korkealle ilmaan; minä makasin selälläni kajuutan katolla auringonpaisteessa ja tutkin espanjan kielioppia.

Äkkiä, ilman että tuulta tunsikaan, kävi meri levottomaksi. Ne olivat aluksi vain pieniä laineita, mutta ne löivät laivankylkeä vastaan tiheään ja äkäisesti. Heti jäljestä tuli ensimmäinen tuulenpuuska, ja koillisesta lähestyi uhkaavan musta pilvi.

Kippari kiiruhti kannelle: "Hei pojat, nyt saamme sellaisen ilman, jota ette ole nähneetkään. Juksat ylös ja äkkiä!"

Puolituntinen kului, ennenkuin juksat ja ankkuri oli saatu kannelle, mutta silloin meri jo vaahtosi kuohupäinä. Moottori oli käynnissä, purjeet vedettiin avuksi ja huimaa vauhtia kiidettiin kohti rannikkoa. — Ihmeelliseltä tuntui, että näin lyhyessä ajassa voi puhjeta sellainen hirmumyrsky. Laineet valelivat alituiseen laivaa, ja myrskyn mukana seurannut kylmä viima hyyti joka laineen jälkeen ohuen jääkerroksen kannelle, ettei kohta voinut kulkea keulasta perään kuin konttaamalla.

Omituisen painavalta näytti Jäämeren kylmä vesi. En koskaan ollut nähnyt sellaisia laineita. Ne olivat laajoja, monen hehtaarin alan käsittäviä vesivuoria, jotka nousivat ja laskivat hitaasti, ja niillä kiehui talonkorkuisia laineita valkoisenaan. Kun sellainen suuri laine otti aluksen harjalleen, näki sieltä äärettömän pitkälle yli ulapan; kun taas laiva painui suuren aallon kainaloon, tuntui siltä kuin painuisi yhtä päätä syvyyksiin: joka puolella mastonkorkuiset vesimassat.

Ilta pimeni ja vahtivuoroni päätyttyä laskeuduin kajuuttaan kojuuni lepäämään. Oskari puuhaili kahvipannunsa kanssa kamiinan luona. Kaikki tavarat lentelivät edestakaisin lattialla.

Kahvia hörppiessämme kuului kannelta kova rysäys, vettä ryöpsähti kamiinan piipusta sisään sammuttaen tulen, ja vahtimies huikkasi ovelta: "Tuokaa kirves nopeasti!"

Sieppasin kirveen nurkasta ja syöksyin kannelle. Fokkimaston raakapuu oli pudonnut alas ja laahasi purjeineen sivulla. "Lyö poikki", huusi Halvari ja minä iskin kirveellä köydet poikki. Sinne meni purje ja raakapuu sekä kompassi, jonka raakapuu oli pudotessaan murskannut.

Laine oli "taittanut" eli toisin sanoen lyönyt suoraan ylhäältä kannelle, niin korkealle, että tapasi purjeen reväisten sen irti. Uskomattomalta tuntui, ettemme olleet hautautuneet kuohuihin.

Ilman kompassia laskettelimme nyt umpimähkään, kunnes puoliyön aikaan näimme vilahduksen Vardön majakkatulesta. Se häipyi heti näköpiiristämme pitkäksi aikaa, mutta kun uudelleen nousimme "vuorelle", tuikahti se taas silmiimme, ja sitä kohti ohjasimme.

Menin takaisin kajuuttaan ja kohta nukuin sikeästi; en edes öljy takkia vetänyt yltäni.

Aamulla heräsin, kun kajuutan pienestä akkunasta osui kirkas auringonsäde silmääni. Toiset näkyivät vielä nukkuvan. Kajuutan ilma tuntui ällöttävältä: petroolin, sillin, kahvin ja märkien vaatteiden tuoksu sekaantui sieraimissa ihanaksi vatkuliksi. Nousin kannelle saadakseni tuoreempaa ilmaa, ja mikä näky! Kirkkaalta taivaalta helotti häikäisevä aurinko, tuuli oli tyyntynyt, vain mainingit ulkomöljällä heittelivät pärskeitään korkealle ilmaan muistuttaen yöllisestä temmellyksestä.

Olimme jäälastissa; korttelin paksuinen jääkerros peitti koko kannen, yksinpä ison purjeen raakapuunkin. Mitenkähän olisi käynyt, jos myrskyn alkaessa olimme Pitsperin pankilla saakka? Puoli korttelia jäätä lisää, ja holkerien eväiksi olisimme painuneet. Yöllä, vähää ennen meidän saapumistamme, oli eräs kalastaja-alus satamaan pyrkiessään ajanut möljään. Kukaan ei pelastunut. Päivällä näimme rantaan ajautuneen hylyn syrjällään möljän vieressä. Kippari ja kaksi poikaansa jäivät löytämättä.

Kesällä laivamme vedettiin telakalle puhdistettavaksi ja tervattavaksi. Halvari meni eräänä päivänä katsomaan ja koettelemaan saumoja; paineli peukalollaan laitoja, tutkistellen, mitä paikkoja tarvitsisi tilkitä, kun painoikin peukalonsa ruumaan asti. Lähemmin tarkastellessaan havaitsi hän aluksen niin lahoksi, että se ainoastaan pohjakaarien ja tervatun ulkokuoren varassa oli pysynyt koossa. Palkoveneellä olimme tosiaankin uhmanneet Jäämerta koko kevätkalastuksen ajan.

MITÄ VENÄJÄLTÄ KUULUU.

Venäjälle suuntautuva liikenne oli Jäämerellä tällöin vilkasta. Joka päivä näimme suuria rahtihöyryjä matkalla Arkangeliin sotatarvelastissa. Muurmannin rata ei vielä ollut läheskään valmis, Aleksandrowskissa paraikaa vasta rakennettiin laituria suurempia laivoja varten. Perustus oli jo kaksi kertaa saatu valmiiksi, mutta meri oli sen taas sortanut. Laivojen täytyi siis toistaiseksi mennä Arkangeliin, rautatien päätekohtaan.

Vienanmeri oli kuitenkin jäässä, ja kaikki laivat saivat jäädä odottamaan satamaan pääsyä. Niitä kerääntyikin sinne maaliskuuhun mennessä lähes kahdeksankymmentä. Kun ryssät huomasivat, että jotkut kapteenit odotukseen kyllästyneinä kääntyisivät takaisin, tulivat he laivaan ja ottivat joitain tärkeitä koneosia pois, joten laiva ei päässyt liikkeelle. Niin ainakin kertoivat merimiehet.

Englantilaiset järjestivät Jäämeren sotalaivaston Kaksi brittiläistä risteilijää liikkui siellä alituiseen, ja kauppalaivoista tehtiin apuristeilijöitä varustamalla ne tykeillä. Miehistö niissä oli venäläinen.

Myöhemmin kesällä muuttui näiden apuristeilijäin esiintyminen vallan röyhkeäksi norjalaisia kalastaja-aluksia kohtaan, tulivatpa aina Norjan aluevesille asti ja veivät kalastajat mukanaan Kuolaan. Pian saapuivat kuitenkin saksalaisten vedenalaiset, ja nyt pysyi ryssien jäämerenlaivasto kiltisti Vienanmerellä. Englantilaiset risteilijätkin katsoivat parhaimmaksi poistua Thamesin jokisuulle, josta oli hyvä vetäytyä kuin koira koppiinsa.

Moni rahtilaiva löysi hautansa Jäämerellä, mutta vielä useampi pääsi perille Arkangeliin. Pitkin kesää niitä siellä "lossattiin" kovalla kiireellä, olihan taas suuria tekeillä: Romania oli saatava sotaan. Sen varusteet kun sentään olivat heikot, lähettivät Englanti ja. Ameriikka tarvittavia sotavarusteita heikommalleen.

Arkangelin-Vologdan rata oli kuitenkin kapearaiteisempi kuin Venäjän pääradat, ja sitä ryhdyttiin kiireellä levittämään, sillä tavarain purkaus ja uudelleenlastaus Vologdassa tuotti suuria hankaluuksia. Mutta kun töitä tehtiin niinkuin niitä yleensä Venäjällä tehdään, valmistui työ vasta silloin, kun Romania jo oli julistanut sodan Saksalle. Pianhan nyt kyllä olisi sotatarpeet saatu kujetetuiksi rintamalle, mutta silloin sattui se rötöskä, se Arkangelin pamaus. Vaarallisten aineiden varomattoman käsittelyn takia meni koko Romanian rintamalle aiottu sotatarvevarasto ilmaan yhdellä kertaa eikä vähitellen, niinkuin sitä kait oli haviteltu käytettäväksi ja kuten sodassa yleensä on tapana.

Silminnäkijän kertoman mukaan oli tapaus tällainen:

Lastien purkaus kävi täydellä höyryllä, ja laiturissa oli kaksikin laivaa rinnakkain, joista ulompana olevaa purettiin sisemmän kannelle ja siitä laiturille. Eräässä ulommassa laivassa tapahtui räjähdys, niin voimakas, että viereinenkin laiva räjähti. Mustanpunaiset liekit nousivat kohta taivaalle, ja voimakas tuuli painoi ne satojen metrien pituisiin tavarakasoihin laiturilla, joka kohta oli räiskyvänä tulimerenä. Se ei ollut mitään tavallista juhannuskokkoa, sillä sirpaleet lentelivät laajalti, ja ihmishenkiä tuhoutui, Ryssät eivät koskaan ole antaneet tilastoa kuolleista, mutta jotkut arvelevat lukumäärän nousseen satoihin. Englantilaiset lehdet kertoivat niitä olleen tuhansia.

Samaan aikaan kun tällainen melske kävi laiturilla, tapahtui merellä vallan kummia. Purkamistaan odotteleva ulapalle ankkuroitu laiva räjähti aivan itsekseen ja upposi, ja hetken kuluttua toinen. Silloin nostivat jäljelläolevat laivat ankkurinsa ja kiiruimmiten suuntasivat kulkunsa avoimelle merelle. Jotkut menivät saman tien Englantiin saakka, toiset palasivat takaisin satamaan.

Jonkun aikaa Arkangelin tapauksen jälkeen kuului myös Kantalahdesta paukkuja.

Sinne oli edellisenä talvena hevosilla rahdattu suuret määrä sotatarpeita aikomuksella kuljettaa ne edelleen Muurmannin rataa pitkin rintamalle. Urakalla rakennettu rata, jonka vallit sisälsivät keskimäärin 90 % lunta ja 10 % soraa, ei kestänyt kesän hellettä, ja jo kesäkuussa oli rata kuin huononpuoleinen viertotie.

Sotatarpeet jäivät siis Kantalahteen radan varteen, kunnes rata saataisiin kuntoon. Ja kovasti siellä touhuttiinkin. Työsakkiin kuului aina pomo, kuusi miestä ja yksi lapio. Vuoron perään lapiota käytettiin, ja miehet saivat palkkaa sen mukaan kuinka kauan kukin oli lapiota heilutellut. Pomo taas nosti täyden päiväpalkan joka miehestä.

Suuret tavaravarastot radan varrella olivat kiusaksi ihmisille ja esteenä yleiselle liikenteelle. Tämän oivalsi joku ymmärtäväisempi ihminen ja pisti "bachsteinin" kasan rakoon. Huomautti siitä kuitenkin lähistöllä työskentelevälle tuntemalleen suomalaiselle työmiehelle kehoittaen poistumaan paikalta noin 15 minuutin kuluttua.

Mies taas puolestaan päätti varoittaa toisia, ja kun 15 minuuttia oli kulunut, mölähti hän: "Hei suomalaiset, painukaa h—iin, nyt paukkuu!" Kaikki, jotka kieltä ymmärsivät, hävisivät kasojen luota eri suuntiin. Pakokauhu tarttui ryssiinkin, ja kohta oli salaperäinen varasto yksinään, hyljättynä. — Mitään pamausta vaan ei kuulunut.

Sitten, hetken kuluttua alkoi kasan raosta kuulua pientä pihinää, joka vähitellen muuttui pajan palkeiden tohinaksi. Laatikoiden välistä syöksähti esiin parin metrin pituinen punakeltainen liekki, kapea kuin miekan terä ja sammui ilmestyäkseen heti toisesta raosta ja kohta taas kolmannesta. Yhä tiheämmin ne tuikahtelivat, ja samalla alkoi kasan sisuksista kuulua rätinää kuin olisi joku siellä pyörittänyt jänisräikkää. Rätinä muuttui kohta rumputuleksi, ja vedellä sammuttamaton palava massa valui pitkin varastoa sytyttäen sen roihuvaksi nuotioksi. Se oli taas sellainen "Pax tecum" ryssille, osviitta, että "pankaa aseet pois, kun patruunat palavat täällä tuntureilla."

Ryssillä oli kova touhu saada selville, kuka oli suomalaisia huudollaan varoittanut. Useita vangittiin, kukaan ei tiennyt mitään. Kaikki olivat huudon kuulleet, mutta huutajaa ei ollut missään.

"No, soromnoo, kun paloi, niin minkäs sille mahtaa, — vähemmän on vahtimista", arvelivat ryssät, ja radan rakennusta jatkettiin entisellä innolla.

HYLKEITÄ JA TURSKIA.

Siitä lähtien, kun Vardön poliisimestari oli käynyt minua tavoittamassa Kibergin kalastajakylässä, katselivat kalastajat minua epäluuloisesti. Kun kuitenkin kuljin vielä varsin vapaana ja ystävällisesti keskustellen kävelin poliisimestarin kanssa kaduilla, tuli olemukseni kibergiläisille arvoitukseksi. Sitä lisäsi vielä eräs kirjejuttu. Kibergin postitoimistoon oli Suomesta saapunut kirje Bror Gottlundille. Postinhoitaja kyseli kyläläisiltä, missä senniminen henkilö asui, kukaan ei tiennyt. Minultakin kysyttiin, ja mieleeni välähti, etteihän se voi olla kenellekään muulle kuin minulle. Bror = Veikko ja Gottlund taas oli esi-isieni nimi. Pyysin nähdä kirjeen ja kuoressa tunsin siskoni käsialan. Hän kun ei tiennyt, mitä nimeä Norjassa käytin, oli keksinyt tällaisen osoitteen arvellen, että "eiköhän pojan järki mahda vielä toimia niin paljon, että hoksaa nimenmuutoksen." Kibergiläiset saivat uutta ihmettelyn aihetta.

Seurustelin alituiseen kalastajien kanssa ja keksin joukosta aina jonkun luotettavan, jonka saatoin lähettää asioille. Vardön ja Venäjän pohjoisten satamien välinen laivaliike olikin silloin vilkas eikä passintarkastuskaan Venäjän satamissa ollut ylen ankara, kunhan vain sanoi tulleensa rautatientöihin. Vardössä olin vuokrannut pienen murjun, vinttikamarin, jossa kylläkään en koskaan asunut; se oli ikäänkuin konttorihuone, ja siellä tapasin lähettini. Kibergissä kalastushommissa ollessani asuin taas Oskarin kanssa kauppias Moenilta vuokraamassamme laudoista rakennetun tavaravajan yläkerrassa. Kauppiaalta saimme lainaksi rautakamiinan, ja aamusta iltaan poltimme kivihiiltä saadaksemme lämpömäärän pysymään edes nollassa. Puuta ei tällä rannikolla polteta, eihän siellä kasva edes varpuakaan. Lapsillekin annetaan vitsaa turpeella.

Maaliskuussa saapuivat hylkeet. Ne tulivat parvissa kuin muuttolinnut, tuhansia hylkeitä kerrallaan. En ollut uskoa silmiäni ensikerran nähdessäni tuollaisen hyljeparven. Teki mieleni sanoa sen entisen likan tavoin, kun hän näki krokotiilin eläintarhassa, että "tuollaista elävää ei olekaan". Tulimme juuri mereltä kolmepäiväiseltä matkalta, ja lähestyimme Kibergin lahtea, kun Oskari huusi:

"Ei tappanut vielä nälkään, katsokaas pojat."

Katsoin osoitettuun suuntaan. Sieltä läheni meitä nopeasti musta parvi, jota luulin ensin lintuparveksi, vaan kohta havaitsinkin hylkeen mulkosilmät. Niitä kihisi ja pyöri laivan ympärillä satoja, tuhansia. Uteliaina katselivat ne outoa kummitusta ymmärtämättä sitä peljätä. Olivat uineet suoraan jäävuoriltaan tänne, eivätkä tienneet tulleensa vaarallisimman vihollisensa alueelle.

"Eihän tappanut vielä. Nyt tehdäänkin rahaa", sanoivat toisetkin.

Maihin päästyä alkoi kova touhu hyljeverkkojen kuntoonsaamiseksi. Naisväki oli jo edellisenä päivänä kuullut hylkeitä nähdyn ja oli järjestänyt lenkat valmiiksi pihalle, joten samana iltana saimme vielä muutamia lenkkoja lasketuksi. Pyynnin paraimmillaan ollessa meidän venekunnallamme oli niitä vähän päälle 2 kilometriä.

Lenkat, 4 syltä korkeat ja 60 syltä pitkät, suurisilmäiset verkot, laskettiin luotojen kupeilta sekä merelle että rantaan päin kuten verkot ikään. Suhteet olivat vain toiset kuin särkiverkon. Aamulla sitten käytiin kokemassa; yläpaulasta vetäen kuljetettiin venettä lenkkaa pitkin, ja ainahan sieltä joku silmukoitiin takertunut, "ryssä" nousikin. Parhaan saaliimme muistan olleen 15 hyljettä yhtenä päivänä. Kun hylkeestä keskimäärin saatiin 35-40 kiloa "päkkiä", ja pakista maksettiin vähän päälle 2 kruunua kilolta, oli siinä melkoinen päiväraha kolmemiehiselle venekunnalle.