Part 2
Valtaamassamme vaununosastossa matkusti myös viisi ruotsiapuhuvaa nuorukaista, mutta kun käyttämänsä kieli ei korviimme kajahtanut riikinruotsalaiselta, arvasimme heidänkin matkaavan samoilla asioilla ja lyöttäydyimme seuraan. Kohta olimme kuin vanhoja tuttavia, vaikkakin myöhemmin matkamme varrella sain uusien ystäviemme muutamista lauseista sen käsityksen, ettei meitä suomalaisia siellä Lockstedtin kenraalikursseilla oikeastaan tarvittu; saimmehan nyt sentään tulla mukaan koekaniineiksi.
Professori Alma Söderhjelmin huoneustossa Tukholmassa saimme saksalaiset passit. Kaikkien nimet vaihdettiin toisiin ja lupaa kysymättä minullekin annettiin niin ruma nimi kuin Pecker, — ja etunimeksi vielä Sigurd. Eihän sellainen nimi merkitse oikeastaan mitään. Vastaväitteistäni huolimatta annettiin passi kouraan, ja toinen mies astui ristittäväksi.
Tällaisesta uudestisyntymisestä pahastunut mielialani asettui sentään kohta kuultuani toisille annettavan paljon naurettavammat nimet. Heiskasesta tehtiin Heissmann ja Tiaisesta oli tehty kerrassaan Tiene. Omat mielipiteet eivät näyttäneet vaikuttavan edes parin kirjaimen vertaa. Eräskin, kuullessaan Sihvolle annettavan nimeksi Sicher, pyysi omaksi vaatimattomaksi nimekseen Unsicher, mutta ehdotus hylättiin jo poliittisistakin syistä.
Kuten olin arvannut, ei saksalainen päällystö koskaan oppinut lausumaan nimeäni oikein, vaikka se oli selvästi kirjoitettu "Pecker". Aina niinhyvin rivissä kuin vapaammassakin seurustelussa sanottiin Pecka; harmikseni lisäsivät he siihen vielä sukupuoltani osoittavan attribuutin, (kieliopin tekijät sanovat sitä artikkeliksi) joten ennen niin kunnioitettua olemustani sittemmin kutsuttiin yksinomaan nimellä "Der Pecka".
Heti sodan päätyttyä otin takaisin oman perityn nimeni.
ENSIMMÄISET EDESOTTAMISET LEIRILLÄ.
Talviasussaankin viehättää Berliini vastikään Karjalan saloilta sinne saapunutta. Ikänsä sintua juoneelle metsämiehelle maistuivat sekä "helles" että "dunkles" jo ennen kuultujen puheittenkin perusteella; kielot ja ruusut Potzdamerplatzilla saivat yhden ostajan lisää samoinkuin sen varrella sijaitsevat Probierstubet yhden kundin.
Mutta sotia käymäänhän sitä oikeastaan olikin lähdetty eikä Berliniin hupailemaan. Parin päivän kuluttua miehet pantiin matkalle, ja silloin oli jo matkaajalla tunne, ettei hän ollut kirjoitettua arabialaista numeroa suurempi. Eihän Berliinissä oltu päästetty edes kurkistamaankaan "konttoriin", tuskin oli hyvää päivää nyökäytetty, vaikka kuinka nöyrästi kumarsi.
Lokaisena maaliskuun ensimmäisen iltana saavuimme tusinansuuruisena joukkona Lockstedtin asemalle. Vastassamme oli kuskinnäköinen mies, ja luulin, että meitä oli tultu vaunuilla noutamaan. Myöhemmin kyllä tulin tuntemaan vastaanottajamme saksalaiseksi aliupseeriksi.
Kun ei kyytiä annettu, oli pakko käyttää jalkojaan, ja kuin nautakarja marssimme kasarmille.
Siellä meidät asetettiin jonkinlaiseen riviin, nähtävästi pituuden mukaan, ja niin jouduin minä ensimmäiseen komppaniaan, seuraava toiseen, Sihvo taas ensimmäiseen j.n.e.
Paljon rautatiellä matkustaneena tiesin hyvin, mikä ero on ensimmäisellä ja toisella luokalla, ja arvaten täälläkin olevan samanlaatuisen järjestelmän, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni. Surkuttelin vain mielessäni niitä, jotka myöhästyneinä joutuisivat esimerkiksi neljänteen taikka viidenteen komppaniaan. Siellähän olisi jo kuin tavaravaunussa.
Ja enkös arvannutkin oikein! Viimeksitulleet sullottiin kasarmin pihalla oleviin, neljäkymmentäviisi vuotta vanhoihin rautapeltiastioihin, joita kauniimmalla nimellä kutsuttiin parakeiksi. Talvikylmällä muistutti oleskelu siellä hyvinkin, ellei nyt juuri avovaunussa, niin joka tapauksessa tavaravaunussa matkustamista.
Ensimmäisen kerran sotaleirille saapuneen mieliala ei alkupäivinä ole varsin korkealla. Jo ensimmäisenä päivänä kiskotaan omilla rahoilla ostetut vaatteet päältä, ja koppava aliupseeri viskelee vasten naamaa toisia vaatekappaleita, joita ei vielä kertaakaan teon aikana oltu käyty koettamassa, kuten yleensä kaikkien parempien kraatarien on tapana tehdä. Jos olisi edes saanut hyvinprässätyn entisen pukunsa ripustaa henkariin tai asettaa sen kauniisti vaatekaappiin; vaan ei, se kieraistiin myttyyn ja heitettiin varastohuoneen nurkkaan. Eikä siinä saanut katsoa, miten housujen laskokset järjestyivät, kiireesti piti toimia.
Näytti aluksi vähän oudolta, kun partasuut miehet kulkivat pfadfinder-puvuissa piiput ja sikaarit hampaissa, silloin tällöin klasiakin kalistellen. Tällainen yhtymä ei mielestämme soveltunut partioliikkeen aatteisiin, mutta kaikkeenhan sitä tottuu. Majuri tosin koetti taistella pahoja taipumuksiamme vastaan ja piti meille pitkiä esitelmiä nikotiinin ja muitten narkoottisten aineitten sopimattomuudesta; tulokset olivat sentään niukat. Määräämisvallallaan hän alkuaikoina kielsi meiltä ravitsevan oluen juomisen, ja kun häneltä sitä tiukkasimme, saimme kuulla taas opettavaisen luennon:
"Yksi sigaretti ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi me emme tupakoi. Lasi olutta ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi emme juo olutta."
Esitelmä oli muuten asiallinen ja opettavainen, mutta — ajattelimme — eihän sotamieheltäkään saa sentään kaikkia nautintoja riistää, ja jatkoimme tupakoimistamme. Viikon kuluttua saimme taas uuden saarnan:
"Rakkaat ystäväni! Kävin äsken kanttiinissa ottamassa selkoa, paljonko tupakkaa on eilispäivänä siellä myyty. Ja arvaatteko, kaksituhatta sigarettia olette te eilispäivän kuluessa polttaneet. Eikö se ole vallan kuulumatonta?"
"Herra majuri, eihän siitä tule kuin vajaat seitsemän savuketta miestä kohti. Kolme menee aterioitten jälkeen, kaksi harjoituksissa p-pausseilla ja loput lukutuvassa."
"Hm, — eihän sitä tosiaan voi paljoksi sanoa."
* * * * *
Äkäinen piikkilankaverkko ympäröi joka puolelta kasarmia. Päivisin pysyttelimme siitä kaukana, iltasin sitä halasimme, kun "suuntanamme" oli Lohmühlen yksinäinen vieraskoti. Majuri tosin oli ankarasti kieltänyt poistumasta kasarmialueelta, mutta vapaudentunne — sen pakotuksestahan olimme tulleet taistelemaankin — oli meissä niin voimakas, että huolimatta tupavanhimpamme Savoniuksen kamalista uhkauksista, uskalsimme sentään pari kertaa viikossa poistua ennen iltahuutoa, jolloin vielä esteettömästi pääsi kasarminportista kylälle. Savo sammutti lamput Stubessamme jo ennen päivystävän aliupseerin saapumista, joten poissaoloamme ei huomattu, ja muutenkin hän oli ystävällinen esimies; vaan varjele itseäsi, ellet Lohmühlestä palatessasi hamuillut Savon sängylle ja lykännyt bieripulloa kouraansa. Seuraavana päivänä olisit saanut varoa silmäkulmiasi.
Palaamisemme Lohmühlestä tapahtui tavallisimmin kentälle johtavan sementtisen kloakkiputken vieritse. Siinä oli noin koiran kuljettava reikä, mutta hyvin siitä sovimme kulkemaan, — nimittäin paluumatkalla. Päivisin harjoituksissa se olisi ollut mahdotonta.
Myöhemmin kesällä, arvoasteitten kohotessa, siirtyi Savo Stube 16:n viereiseen vääpelinasuntoon. Siellä ei ollut istumista varten kuin kaksi tuolia, joista toinen sattuneesta syystä särkyi. Harjoituksissa ollessamme vaihtoi hän sen Stubemme inventaarioon merkittyyn ehjään tuoliin jättäen tilalle raajarikon. Tupavanhimpamme Sihvo ei tähän suostunut ja vaihtoi Savon poissaollessa tuolimme takaisin. Savo taas vaihtoi takaisin, ja tätä jatkui yhä kiivaammassa tempossa, kunnes molemmat tuolit olivat sekä käyttö- että korjauskelvottomia. Tohtorikin, joka sattumoisin vieraili tuvassamme, innostui niin asiaan, että potkasi Savon sulkeman oven keskipeilit porstuaan ja ryömi avaamastaan aukosta läpi. — Pataljoonan nikkari sai taas hänkin puolestaan työtä.
Komppaniamme vääpeli Piper oli erinomainen mies kaikissa suhteissa. Hän oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Vanhana vääpelinä kykeni hän grammalleen arvioimaan miehen kapasiteetin, kulkipa kyseessäoleva henkilö sitten frakissa tai rääsyissä.
Kerrankin parikymmenmiehisen alokasjoukon saapuessa kasarmille mitä monikuosisimmissa puvuissa, seisoi hän kasarmimme portailla, hykerteli käsiään ja sanoi:
"Jos meillä olisi yksi divisiona tuollaista raaka-ainetta, niin olisimme jo voittaneet tämän sodan."
Röyhistin rintaani ja sanoin, että meillä on sellaisia joka kylä täynnä.
Piper piti tarkkaa huolta komppaniastaan. Niinkauan kuin Hauptmann ei ollut vielä saapunut aamuharjoituksiin, kulki hän pitkin rivejä jutellen kanssamme. Yksi mies seisoi kasarmin nurkalla tarkaten, milloin Hauptmann saapuisi. Kun hän sitten puoliääneen varoitti: "Der Hauptmann kommt", asettui Piper portaille pari korttelia oviaukosta. Hän oli huomannut, että akustiikka oli paras siinä kohdalla. Ja komialta kajahtikin äänensä kasarmin kiviholveissa.
Sairaat noukittiin aamuisin ennen harjoituksiin lähtöä pois joukosta. Sitten vääpeli luettelostaan huusi jokaisen miehen nimen, johon vastattiin kaikuvalla äänellä: "Hier"!
Musketööri Meurman sairasti — omien puheittensa mukaan — kroonillista vatsatautia ja sen nojalla jäi useinkin, eritoten maanantaiaamuina ja sadesäällä pois harjoituksista. Tautinsa loppupuolella hän ei enää jaksanut nousta sängystään ilmoittautumaan reviiriinkään eli sairastupaan, makaili vaan ja naureskeli toisten kiiruhtaessa "antreteniin".
Kerran sattui Hauptmann kasarmin pihalle jo ennen nimenhuutoa. Kun vääpeli huusi Meurmanin nimen, kuului alakerroksen avatusta akkunasta "hier". Hän oli taas jäänyt sänkyynsä ja ilmoittautui sieltäkäsin läsnäolevaksi. Tavallista nopeammin oli Hauptmann Stubessa, josta hetken kuluttua kuului toisenkinlaisia huutoja; se oli aamusaarnaa Meurmannille. — Kroonillinen vatsatauti parani tämän tapauksen jälkeen.
Myös kauneudenhoidosta koetimme huolehtia käytettävissä olevin keinoin. Komppaniaamme kuuluva Gruppenfuhrer Kari käytti mielestämme liian pitkää tukkaa eikä monista kehoituksistamme huolimatta suostunut sitä leikkuuttamaan. Vaikkakin alakerrassa asuen, sattui hän, en muista mistä syystä, kerran nukahtamaan ettonettaan Stubessa n:o 16. Me, Stuben vakinaiset asukkaat pidimme hiljaisen kokouksen ja päätimme, että Karin tukka on nyt lyhennettävä. Tupavanhin Sihvo otti toimittaakseen operatsionin; pataljoonan parturilta, Villamolta käytiin lainaamassa sakset, ja tärkeä toimitus alkoi. Kari oli kuitenkin nukkunut vain koiran unta, ja kun Sihvo äkkinykäyksellä leikkasi ensimmäisen tukon, nousi Kari kuin ärsytetty jalopeura. Seurasi kilpajuoksu sänkyjen ympäri paikotellen muuttuen estejuoksuksikin. Pari kilometriä juostuaan pääsi Karilta nauru, jonka jälkeen asia sovittiin. — Seuraavana päivänä hän meni parturiin, otsatukassa paistava lovikin jo siihen kehoitti.
Majurilla oli tietysti omat pätevät syynsä, joiden perusteella hän alkuaikoina aitasi meidät piikkilangan sisään. Jo vajavainen kielitaitommekin olisi paljastanut salaisen joukkomme.
Yliopistosivistys ei näyttänyt antaneen edes tavalliseen kasarmikeskusteluun tarvittavaa kielitaitoa. Jokainen uusi tulokas koetti komppanianpäällikölleen esiintyä mahdollisimman kielitaitoisena, muutamat sentään vaatimattomastikin. Niinpä eräs komppanianpäällikön kysymykseen, puhutteko saksaa, vastasi: "Eines kleines", kun taas toinen vielä vaatimattomammin ilmoitti: "Éin pisschen." —
Äkkinäisten oli myös vaikeata tottua saksalaisten ääntämistapaan, joten väärinkäsityksiäkin sattui. — Hauptmann Knaaths tapasi kerran komppaniamme eteisessä Forsmanin ja kysyi: "Oletteko nähneet Hauptmann Bade'a täällä?" jolloin Forsman kantapäänsä yhteen lyöden kuuluvalla äänellä vastasi: "Heute Abend kein baden." — Luuli kait Knaathsin olevan saunamatkalla.
* * * * *
Sotatieteellisten opintojemme ohella halusi majuri Bayer tutustuttaa meitä myös Saksanmaahan. Siinä tarkoituksessa järjesti hän päivän kestävän retkeilyn Hampuriin.
Ensi työksemme kuljimme siellä läpi hampurilaisten ylpeyden, raatihuoneen sataiset salit, joiden erikoisuus oli siinä, että kaikissa huoneissa oli erilaiset ja eri puulajeista tehdyt laipiot. Sitten söimme raa'aksi paistettua pihviä Rathauskellerissa, jonka jälkeen vajavaisin vatsoin laskeuduimme Elben tunneliin. Kun tästä pelottavasta luolasta hissi meidät lopulta nosti taas maanpinnalle, tutkimme valtamerihöyry Vaterlandin perinpohjin. Opas kertoi parhaiden hyttipaikkojen hinnan Amerikan matkalta olleen 1,200 Rmk. rauhanaikaista rahaa. — Tämän hän luultavasti kertoi kiusatakseen meitä, sillä palkkammehan oli vain 1 markka päivältä. — Vaan olivatkin nämä hytit hintansa veroisia. Kuhunkin kuului suuri kylpyhuone, jossa paitsi ammetta näimme eriskummallisia porsliiniastioita. Olisin maksanut 50 penniä rauhanaikaista rahaa, jos olisin saanut viettää hetkisen yksinäni tällaisessa kylpyhuoneessa.
Erikoista huomiotani herätti mahtava, Bismarckia muistuttava patsas ynnä sen esittely. Patsaan juurella seisoi aamusta iltaan mies, luultavasti vuosipalkalla, ja jokaiselle tätä kiviruhoa töllistelevälle hän piti pitkän esitelmän patsaan suuruussuhteista. Siinä sai kuulla millimetrin tarkkuudelle patsaan korkeuden kiireestä kantapäähän, sai kuulla, että miekka on 9 metriä 20 sm pitkä, vatsan ympärys suunnilleen sama ja pään läpimitta kolme metriä. Kysyin, kuinka paljon aivoja sellaisessa pääkopassa mahtoi olla, mutta kun Hauptmann loi minuun julmistuneen katseen, poistuin vastausta odottamatta jälkijoukkoon, siellä kun sotatieteitten mukaan on turvallisinta oleskella. Sen jälkeen en enää tehnyt välikysymyksiä Hauptmannin useista kehoituksista: "Onko kellään mitään kysymistä", huolimatta, vaikka mieltäni painoikin epätietoisuus siitä, minkä numeroiset ne Bismarckin hanskat olivat.
Illalla meidät vietiin oopperaan katsomaan "Lentävää hollantilaista". Se olikin minulle tervetullut uutuus, sillä siihen ikääni asti en ollut nähnyt muita kuin saksalaisia lentäjiä, lukuunottamatta erästä tanskalaista, joka vuonna 1912 lensi hyvin vaivaloisesti Töölönlahden jäällä. Varani eivät kuitenkaan sallineet minun tutustua tähän lentäjään läheisemmin.
Hauptmannin johdolla istuutui komppania sotilaallisesti sitä varten varatuille permantopaikoille. Vänä Strömberg ja minä, jotka saavuimme jälkivarmistuksena, saimme hyttipaikat ensimmäisen rivin oikealla sivustalla. Ne olivat luultavasti alunperin varatut Hauptmanneille. Siellä istui jo saapuessamme kolme nuorta naishenkilöä.
Meitä oli ankarasti kielletty puhelemasta kaupungin asukkaiden kanssa, jottei diplomaattisesti tärkeä salaisuutemme paljastuisi, emmekä päivän mittaan olleetkaan puhuneet muuta kuin harjoittelemamme sanat "dunkles" ja "helles". Vilkasluontoisten seuralaistemme takia jouduimme kuitenkin pahaan välikäteen. Jo aitioon astuessamme he loistavin silmin osoittivat monisanaisesti ihastustaan, johon me vain kumarruksin vastasimme. Useista yrityksistään huolimatta he eivät saaneet meitä houkutelluiksi keskusteluun kanssaan, kunnes mykkänä esiintyminen alkoi minua kiukuttaa. Kun vielä sain teatterikiikarin — sen linssit olivat akkunalasia — heiltä pyytämättäni lainaksi, palasi puhekykymme, ja aikakin kului hupaisammin.
Majurin lellipoika ja sihteeri oli kiiluvin silmin seurannut viatonta seurusteluamme ja leirille palattuamme ilmoitti asian kunniatuomioistuimeen, jolta sittemmin saimme muistutuksen sopimattomasta käyttäytymisestä oopperassa ja kotimatkalla. Yöllä, marssiessamme Wrististä kasarmille, olimme näet ankarasti moittineet koko lentonäytöstä.
Kuulemani mukaan jätti samainen sihteeri myöhemmin pataljoonan kunnian oman onnensa nojaan. Epäilen, tokko kunniatuomioistuin on hänelle antanut muistutusta.
Vielä nytkin, muistellessani tätä muistutusta, kiukuttaa se minua, enkä voi olla vertaamatta tapausta tunnettuun sananparteen, joka sanoo, että "pienet roistot vangitaan, suuret antavat toistensa käydä vapaina."
Kun olimme tyydyttävästi oppineet kivääriotteet ja avoimen järjestyksen sekä jotenkuten laulamaan, arveli majuri Bayer meidän tarvitsevan muutakin urheilua.
Ampumaratojen lähistölle sitten järjestettiinkin päivän kestävät urheilukilpailut. Ohjelmaan kuului ampumista, juoksua, köydenvetoa, kaikennäköisten kuulien työntöä, käsikranaatinheittoa ja ehkä vielä muutakin.
Omasta puolestani en käsitä paljon urheilusta. Ampumiseen otin sentään innokkaasti osaa; jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan saanut parasta tulosta. Köydenvetokilpailussa toimin ensimmäisen komppanian n.s. ankkurina eli viimeisenä miehenä, johon kaikki luottivat, vaan kun pojat olivat aamiaisekseen syöneet runsaasti komissilimppua, en terveydellisistä syistä voinut pysyä paikallani, ja me hävisimme ottelun.
Sitten seurasi käsikranaatin heittoa. Hauptmann Knaaths kulki komppaniassamme miehestä mieheen kysyen: "Heitättekö te?"
En ollut eläissäni vielä nähnytkään käsikranaattia; kuulopuheista tiesin niiden sentään olevan verrattomia hyökkäysvälineitä. Siksipä Hauptmannin kysymykseen vastasin empimättä; "Jawohl, ich werfe." — Nythän oli mielestäni hyvä tilaisuus kostaa toiselle komppanialle äskeinen häviömme ja tehdä nuuskaa heistä kaikista.
Käsitykseni nimittäin oli, että molemmat komppaniat asettuisivat asemiin vissin välimatkan päähän, jonka jälkeen heittelisimme toisiamme jonkun aikaa kranaateilla. Se komppania, jolla oli enemmän kuolleita, olisi tietysti hävinnyt.
Nyt kuitenkin työnnettiin sylini täyteen puupalikoita, joihin ei oltu uhrattu edes nalliakaan. Hauptmannin ulvoessa vieressäni nakkelin ne mahdollisimman nopeasti luotani ja poistuin areenalta metsään. — Tässäkään urheilulajissa en saanut palkintoa.
* * * * *
Eräs sotaministeriön everstikin tuli kerran katsomaan tätä muukalaislegioonaa. Pidimme taisteluharjoituksen, jota eversti, majuri ja kaikki hauptmannit olivat seuraamassa; luulen, että burschitkin olivat katselijoina.
Hyökkäsimme moitteettomassa ketjussa läpi metsän ja aukean laidassa avasimme kiivaan tulen ordonnanssejamme vastaan, jotka pitkän matkan päässä meistä makailivat sinne tänne kentälle siroteltuina eivätkä uskaltaneet tulla lähemmäksi. Kun luulimme heidän kaikkien jo kuolleen, lopetimme ampumisen, vaan silloinkos nämä nousivat kuin kumipallot ja läksivät hyökkäämään kohti. Komennettiin kiivaampaa tulta, ja minäkin ammuin, jotta piippu höyrysi.
Vierusmieheni Meurmanin esiintyminen oli hiljaista, ja luulin hänen jo saaneen kuolettavan kuulan, joten käännyin katsomaan. — Elossa oli vielä mies, tiheässä pensaikossa näkyi vain kaivelevan kynsiään yhtään piittaamatta vihamiehistä.
Kun everstikin oli aivan lähellä, arvelin tällaisen käyttäytymisen koituvan joukollemme häpeäksi ja karjasin.
"Ammu sinä peevelin Meurmanni."
"Älä viitti Pekka olla verenhimoinen. Eihän niillä ole pyssyjäkään", vastasi kyynillinen Meurman jatkaen alkamaansa hommaa.
Meurmanin "pyssy" oli muuten aina epäkunnossa, ainakin lukkolaitteisiin nähden; sen varmistus petti miltei säännöllisesti. Avoimessa järjestyksessä liikkuen ei tästä tosin ollut kenellekään hengenvaaraa, vaan suljetussa, — Meurman kun oli minun takamieheni, sain alituiseen varoa kinttujani. Tavallisissa harjoituksissa käytetyn puukuulan vielä saattoi sietää, kenttäammunnan nikkelikuula sentään arvelutti.
Olimme taas kenttäammunnassa ja kiväärit ladattuina kuljimme kohti kamalaa vihollista. Silloin, "pang", Meurmanin "pyssy" laukesi, ja kuula meni haarojeni välitse hiekkaan. Kysyin tiukasti Meurmanilta, oliko hän mustasukkainen minulle, vai mistä nämä paukut johtuvat, mutta hän vain hymyili ja siirsi uuden panoksen piippuun.
Ilmoitin asian vääpeli Piperille pyytäen, että Meurmanille annettaisiin toinen kivääri, sillä en suotta halunnut tarpeettomia reikiä ruumiiseeni. — Samana päivänä kivääri vaihdettiinkin.
PITENNETTY LOMA.
Puolitoista kuukautta olimme jo Lockstedtin kentillä hinleeganneet suuntanamme Wasserturmi, mutta kasarmin lukusalin seinällä oleva sotakartta ei millään lipulla osoittanut rintaman vielä siirtyneen lähemmäksi kotimaatamme.
Alunperin lienevät korkeat herrat ajatelleet saksalaisten joukkojen maihinlaskun Suomen rannikolle tapahtuvaksi keväällä 1915. Niin ainakin oli meille Helsingissä selitetty. Majuri Bayerilla oli kuitenkin omat mielipiteensä asioista. Hän ei millään tavoin tahtonut kiirehtiä historian kulkua, sanoihan vaan lyhyesti:
"Sotamiehen täytyy aina odottaa."
Taikka kun lukusalissa kartan ääressä häneltä tiedustelimme, eikö sitä suurta rynnistystä Suomeen kohta aloiteta, saimme hymyilevän vastauksen:
"Mailmanhistorian kulku on hidas. Sitä me yksilöt emme voi jouduttaa. Ja sitäpaitsihan on aivan samantekevää, tuleeko Suomi itsenäiseksi vuonna 1915 tai 1920."
Tällainen puhe ei ollut varsin lohduttavaa meille, joista monetkin olimme lähteneet vain kolmen kuukauden kurssille ja panneet siis tulevaisuutemme ikäänkuin kolmen kortin varaan. Meillä oli kotona asioita, jotka eivät sietäneet viivyttelemistä. Pankinjohtajille ei ollut ollenkaan samantekevää, maksoitko vekselisi kolmen kuukauden kuluttua vai vuonna 1920.
Keskusteltuani siis Oikin ja Suven kanssa näistä juoksevista asioista, päätimme pyytää majurilta lomaa Ruotsissa käydäksemme. Anomuksemme kuultuaan hän nähtävästi arveli, että aikomuksemme oli livistää pois koko tappeluksen humusta, jonka vuoksi vähän ivallisesti kysäsi:
"Habt ihr denn kein Mut mehr?" jonka lauseen käsitimme siten, että "onkos sisu jo painunut housuihin."
"Kyllähän meillä sisua vielä riittää", vastasimme, "vaan kun tämä kasarmielämä näkyy muuttuvan aivan ammatiksi, niin sietäisi järjestää kotipuolenkin asiat kuntoon."
"Enhän minä teidän matkaanne suinkaan halua estää. Menkää vain, ja tervetuloa takaisin."
Seuraavana päivänä saimmekin kasarmin vintistä siviilivaatteemme, kansliasta pilettimme ja passimme sekä kasarmin pihalle jääviltä musketööreiltä kaihoavat katseet jälkeemme.
Berliinin kaupunki on ventovieraalle aivan kuin erämaa. Vaatii pitemmän ajan, jotta kerkiäisi tutustua siihen syvemmin. Nyt päätimme viettää siellä edes kolmisen päivää ja käyttää aikamme tarkoin maan- ja kansatieteellisiin tutkimuksiin.
Arvonimukainen esiintyminen vaati tavallista hienompaa pukua, joten ostin Jägerstrassen varrelta, röyhkeältä preussilaisjuutalaiselta käytetyn saketin neljälläkymmenellä markalla. Sen verhoamana liikuin Berliinissä viettämäni päivät ja senjälkeen monta kuukautta Tukholmassa, ja oli se kaikissa seurapiireissä yleisen ihailun esineenä. Nykyisin on se vaatekonttorissani myytävänä kahdellakymmenellä markalla.
Ilman opasta ei kuitenkaan berliiniläisessä maisemassa voi turvallisesti liikuskella. Oikki ja minä hankimme sen vuoksi itsellemme oppaat jo Hampurin-Berliinin pikajunassa. Suven ei onnistunut hankkia minkäänlaatuista opasta, hän seurasi kuin viidentenä vaununpyöränä mukanamme. Joskus vain murahteli meille, että "kyllähän teidän nyt on hyvä pröystäillä flaksillanne, vaan odottakaa, kyllä minä vielä näytän, minkälainen se oikea morsian on!"
Suvi nimittäin syvästi halveksi kaikkia valkoihoisia. Hänen mielessään kangastelivat vain Guinean, Samoan ja Borneon kaunottaret.
* * * * *
En ole perehtynyt amerikkalaisten miljoonapohattojen elämäntapoihin turistimatkoillaan. Meitä kuitenkin pidettiin Berliinissä täysiverisinä amerikkalaisina, — silloin eivät jenkit vielä olleet sodassa saksalaisten kanssa, — ja tätä uskoa tukeaksemme vaihdoimme silloin tällöin jonkun vaivoin opitun englanninkielisen sananparren, kuten "thank you", "knock out", "never mind" ja muita sellaisia, joilla näytti olevan valtava reklaamivoima. Myös puhuimme Chicagosta ja "Friskosta" yhtä tuttavallisesti kuin berliiniläinen juttelee Zoosta, Charlottenburgista tai Wannsee'stä.
Tämä amerikkalaistumisemme oli kuitenkin vähällä tulla minulle rahallisesti kohtalokkaaksi, — jos nimittäin mukanani olisi ollut valtakunnanpankin shekkikirja. — Ohimennen sanottuna ei sellaista ole vielä koskaan uskottu haltuuni.
Kerran näet, istuessamme hotelli Skandinaviassa Friedrichsstrassen varrella, tarttui eräs seuralaisistamme käsikynkkääni, johti minut viereiseen huoneeseen ja mitä hurmaavimmin ilmein lausui:
"Geben Sie mir eine Million, dann bin ich glücklich."