Part 9

Toisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi rajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja porttikäytävissä -- ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut tullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki ansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen anteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään sattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi hän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin mies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä, talonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti hän heitä aina herrallaan: "vuotahan, jahka sanon herralleni" tiuskasi hän uhaten: "niin saat kyytiä!" Sillä tämä oli hänen ainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen ulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen. Eläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa. Jokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti mene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä toiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista sekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan toistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä molemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.

Ilja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa -- hänen uskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo puolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan koska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä enää nauttinutkaan -- ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin väliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä lukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin ei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla vanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään Oblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo vanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän salli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään Sakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt. Aina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty Ilja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään jonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena, mitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston täydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia. Sentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä riisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään muuta tehdä.

Ollen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan lakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi vain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja lattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä, milloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa. Taikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä rinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.

Ja sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä kannettavaksi raskas taakka -- koko talouden hoito. Ei siinä kyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin seitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana...! Kaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen luonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin pahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet kömpimään ylös makuusijaltaan.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli Sakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa hän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja portilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän niitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä taikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista toisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä takaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli häntä aikalailla poskiparrasta.

Näin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien toinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut pikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä sama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.

Katkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään. Samoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta ylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä jalkaansa, ei syödä eikä juoda -- samoin ei Sakariiaskaan olisi tullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei olisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua, häntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen edessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.

8.

Pantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei Sakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten odottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut, että tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei kuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.

Sakariias tirkisteli sisään ovenraosta -- mitä ihmettä? Ilja Iljitsh maata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten, ja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.

-- Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.

-- Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.

-- Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, -- toimitti Sakariias tunkeliaasti.

-- Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. -- Menehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin...

-- Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli Sakariias ja hyppäsi itse uunille. -- Vikkeläkin se on, vietävä! murisi hän.

Oblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon luku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan paikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta onnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.

-- Se on ikävä asia -- ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin ojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.

Mukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi silmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se oli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä häikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse Oblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. "Ei, ei, ensin itse asia!" päätti hän ankarasti: "ja sitten vasta..."

Maalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu lähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa pihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä: kulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan haukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön näyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan kuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.

Mutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat kätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista uudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia vakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden, keksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta ja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa rakennuspuuhiin ... siellä maalla.

Tuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva! Mielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen sijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen pituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman huoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat sekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan...

Tämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan ensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan vastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille, pirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.

Lopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää kaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja päärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita. Hän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään likimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi ja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan kukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.

Autuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti niin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä mielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden koko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä siellä ikänsä suloisesti isännöimässä.

Hän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän ääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa, laiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden takaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja ympäröivästä hiljaisuudesta... Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä kullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse ja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen... Valkoinen sumu lähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä parvissa palailevat talonpojat kotia töistään... Joutilas talonväki istuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa, piikatytöt lyövät leikkien palloa... Hänen itsensä ympärillä telmivät hänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen kaulaansa... Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen sydämmensä enkeli ... hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin yksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät kirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää ruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias, joka on ylennetty "majordomukseksi", -- vanha Sakariias, jolla on hopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja asettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai kahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu myös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä muita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään nukkumaan...

Onnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli niin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä pyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään päänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja hiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan synnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja lapsia...

Täten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen hitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa tunnelmaa -- hän oli niin onnellinen!

Mieluisissa tunteissa ojensi hän säärensä verkalleen suoriksi eikä hän huomannut sitä pientä epäjärjestystä että housunlahkeet jäivät käpertyen koholle. Sillä kauvas ihanaan tulevaisuuteen liiteli hän keveästi, vapaasti mielikuvituksensa säysein siivin.

Uusi, viehkeä aatelma valtasi hänet nyt: siellä hänen kotinsa ympärillä viidentoista tai kahdenkymmenen virstan piirissä asuvat pienissä kylissä ja moisioissa hänen ystävänsä, jotka vuorotellen käyvät toinen-toisensa luona vieraissa siellä syödään joka päivä yhteisiä päivällisiä ja illallisia, siellä lauletaan ja tanssitaan. Hän näkee ainoastaan kirkkaita päiviä, kirkkaita kasvoja, joita eivät huolet ja surut haittaa, nauravia, pyöreitä, paistavan-punaposkisia naamoja, iloisia ihmisiä, joilla on kaksi leukaa ja katoamaton ruokahalu. Siellä on oleva ikuista kesää, ikuista iloa, suloista suuhunpantavaa sekä suloista laiskuutta... Hyvä Jumala sentään!

Hän heräsi yht'äkkiä näistä onnensa äärimmäisistä haavelmista, kun pihalta alkoi kuulua viidenlajista kirkuvaa ääntä: -- "Ostakaa perunoita! Tarvitaanks santaa? -- Hiiliä! hiiliä!... -- Armeliaat ihmiset, uhratkaa roponne Herran temppelin rakentamiseen! --" Mutta naapurikartanosta, jossa salvettiin uutta taloa, kuului kirveitten kolketta ja työmiesten huutoa. -- Ah! pääsi surkea huokaus Ilja Iljitshin suusta: "ah tällaista elämää! Voi hirveää pääkaupungin hälinää! Milloinka koittaa se paratiisillinen elämä, jota kaipaan? Milloinka pääsen vainiolle, kotilehtojen siimekseen? Maata köllöttääppäs nyt siellä nurmella puun alla ja katsella lehtien läpi auringon kulkua ja laskea, montako lintusta istuu puun oksilla. Sinneppä viheriälle nurmelle kantaisi ruuankin joku punaposkinen piikatyttö, jolla on paljaat, täyteläiset, pehmeät käsivarret ja ruskeanahvettunut niska...; ja se veitikka luopi katseensa maahan ja hymyilee... Oi milloinka koittaa se aika?" "Mutta se suunnitelma, se suunnitelma!" välähti yht'äkkiä hänen muistissaan. "Ja tilanhoitajan kirje ja asunnonvaihto!"

-- No, kyllä, kyllä! virkahti Ilja Iljitsh kiiruusti ääneensä: -- kyllä minä tästä hetipaikalla, ihan tässä silmänräpäyksessä minä...!

Ja Oblomov nousi kiivaasti istualleen sohvassa, laski jalkansa lattiaan, osui yhdellä kertaa molempiin tohveleihin ja jäi näin istumaan. Vihdoin kohosi hän kokonaan pystyyn ja jäi taas seisomaan liikkumattomana pariksi minuutiksi.

-- Sakariias! Sakariias! huusi hän kovalla äänellä, katsoen pöytään ja mustepulloon.

-- Tullaan, tullaan, jahka jalat kantaa! kähisi Sakariias rymistäen taas sisään.

-- Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh syvämietteisen näköisenä, tuijottaen yhä pöytään. -- Näetkös, velikulta... -- alotti hän osottaen mustepulloa, mutta ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun jo taas unohtui omiin mielihauteisiinsa.

Sitten rupesivat hänen polvensa jännittymään ja hän alkoi haukotellen venytellä sekä käsiään että sääriään...

-- Kuules, jäihän ... meille ... viime kerralta, -- puheli hän ähkyen haukotuksen ja venyttelyn lomasta: -- sitä -- juustoa ja ... tuoppas sitä madeiraa ... päivällisiin on vielä pitkälti, niin minä tässä vähän purasen.

-- Ei meille mitään juustoa viime kerralta jäänyt, selitti Sakariias.

-- Kuinka ei olisi jäänyt? keskeytti Ilja Iljitsh. -- Muistanhan minä selvään että jäi semmoinen iso möhkäle...

-- Ei murustakaan jäänyt! väitti Sakariias tiukasti.

-- Jäi kyllä, tiuskasi Oblomov.

-- Ei jäänyt! vastusti Sakariias.

-- No osta sitten.

-- Ka, antakaa rahaa!

-- Ota tuolta laatikosta, siell' on pientä rahaa.

-- Siellä on vain neljänkymmenen ruplan seteli, vaan minä tarvitsen ruplan ja kuusi riunaa.

-- Kyllä siellä piti pieniäkin oleman.

-- En ainakaan minä ole nähnyt, sanoi Sakariias muutellen vuorotellen jalkojansa. -- Hopeita oli ja näkyy vieläkin olevan, vaan kuparirahaa ei maar ole ollut!

-- Älä valehtele! Eilenhän minä itse otin vastaan posteljoonilta, omaan kouraani hän ne pisti.

-- Mutta minähän olin läsnä, väitti Sakariias: -- ja näin että hän antoi teille pientä rahaa, vaan vaskirahaa en nähnyt antavan...

"Olisikohan Tarantjev mennyt ottamaan?" ajatteli Ilja Iljitsh epävarmasti. "Vaan eikös mitä, hän se olisi toki korjannut kaikki pienet rahat."

-- No mitä sinulla sitten on siellä syötävää? kysyi Oblomov.

-- Eipä taida olla mitään jälellä. Vaan saatanhan käydä kysymässä Anisjalta, mihin se eilinen siankinttu on joutunut. -- Pitääkö tuoda sisään, vai?

-- Panehan pöytään mitä on. Vaan kuinkas se juusto jo ehti loppua?

-- Ka noin vain, minkäpäs sille, sanoi Sakariias ja poistui huoneesta.

Mutta Ilja Iljitsh se verkalleen ja mietteissään jäi kävellä tassuttelemaan edestakaisin pitkin lattiaa. -- Niin niin, paljon tässä on puuhaa, puheli hän hiljaa itsekseen. -- Ja nyt pitäisi käydä käsiksi tuohon korjaussuunnitelmaan -- lempo sentään kuinka paljon tässä on työtä! ... Ja miten kumman lailla sitä juustoakaan ei ollut jälellä? -- Lie Sakariias itse poskeensa pistänyt ja sitten minulle vakuuttaa ettei murustakaan jäänyt. Ja mihinkä ne kuparilantitkin ovat kaikki katoilleet? päivitteli hän pengastaen kädellään pöytää.

Neljännestunnin kuluttua avasi Sakariias oven tarjottimella, jota piteli molempien käsiensä välissä, ja kompuroituaan sisään huoneeseen, tahtoi jalallaan työntää oven kiinni jälkeensä, mutta ei osunutkaan, vaan potkasi tyhjään ilmaan. Samassa putosi lasi lattiaan ja yhdessä sen kanssa karahviinin tulppa sekä junttapulla.

-- Sinä iankaikkinen tomppeli! huudahti Oblomov. -- No nosta nyt edes sitten ylös, mitä olet pudottanut äläkä siinä töllistele ja ihmettele.

Sakariias, käsissään tarjotin, kumartui ottaaksensa leivän lattialta, mutta kyykistyttyään alas, huomasikin ettei ollut millä ottaa, koska kumpikin käsi oli kiinni.

-- No nostatko sen siitä, vai --? puheli Ilja Iljitsh pilkallisesti. -- Mitäs sinä siinä kuhnailet?

-- Täytinenkö niitä nakkeleekin sen kirottuja kamssuja! ärähti Sakariias raivostuneena, kääntyen pudonneita kappaleita kokoomaan. -- Ja onko mokomampaa missään kuultu, että ihmisen pitää syödä aamiaista juuri vähän ennen päivällistä?

Ja asetettuaan tarjottimen syrjään, nosti hän lattialta mitä oli pudottanut ja kahmaistuaan kouriinsa vehnäisen leipämöykyn, puhalsi siihen tuimasti ennenkuin laski sen pöydälle.

Ilja Iljitsh istahti einehtimään, mutta Sakariias jäi jonkun välimatkan päähän seisomaan katsellen häntä syrjästä. Nähtävästi aikoi hän jotakin sanoa.

Mutta Oblomov se vain maiskutteli kääntämättä vähintäkään huomiota Sakariiakseen.

Sakariias siis rykäsi pari kertaa.

Oblomov ei ollut siitäkään milläänkään.

-- Talonisäntä se äskettäin taas lähetti sanomaan, -- äännähti Sakariias vihdoin arasti, -- että se urakkamies oli käynyt hänen luonaan ja pyytänyt saada tarkastaa meidän huoneitamme? Ja siitä asunnonmuutosta ne yhä...

Ilja Iljitsh vain söi vastaamatta sanaakaan.

-- Ilja Iljitsh! yritti Sakariias vähän vaijettuaan vielä hiljemmällä äänellä.

Mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan.

-- Tulevalla viikolla ne käskevät muuttaa, -- sihisi Sakariias.

Oblomov kulautti kurkkuunsa lasin viiniä ja oli yhä vaiti.

-- Mitenkäs me tehdään? hyvä Ilja Iljitsh? kysyi Sakariias melkein kuiskaamalla.

-- Mutta olenhan sinua kieltänyt puhumasta minulle tästä, lausui nyt kavahtaen Ilja Iljitsh ankarasti ja lähestyi pöydästä uhaten Sakariiasta.

Tämä peräytyi hänen edestään.

-- Kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet, sinä Sakariias! lisäsi Oblomov tuikealla tunteella.

Mutta tästä Sakariias loukkaantui. -- Myrkyllinenkö ihminen! huudahti hän. -- Olenko minä myrkyllinen? En ikinä ole ketään tappanut!

-- Myrkyllinen sinä olet! toisti Ilja Iljitsh. -- Sinä myrkytät minun elämäni!

-- En minä ole myrkyllinen! penäsi yhä Sakariias.

-- Miksikä sinä sitten alituisesti ahdistat minua siitä muutosta?

-- Mutta enhän minä sille mitään mahda!

-- Mahdankos minä sitten?

-- Mutta tehän aijoitte siitä kirjoittaa talonomistajalle?

-- Kirjoitan kyllä, mutta etkö sinä saata odottaa? Kuka se tässä näin yht'äkkiä?

-- Miksette saattaisi kirjoittaa nyt heti?

-- Nyt hetikö? ohoh! Onhan minulla paljon tärkeämpiäkin asioita sitä ennen. Vai luuletko sinä että kirjoittaminen käy yhtä helposti kuin halkojen hakkaaminen -- yks-kaks, muka vain? Ja eihän tässä ole edes mustettakaan! ähkyi Oblomov pyöritellen kuivaa kynää mustepullon sisässä. -- Kuinka siis voisinkaan kirjoittaa?

-- Kyllä minä hetipaikalla kaadan sekaan kaljaa, sanoi Sakariias ja, otettuaan mustepullon, läksi vikkelästi etehiseen. Oblomov haki sillä aikaa paperia.

-- Ei ole paperiakaan koko talossa, äänteli hän itsekseen, penkoen laatikkoa ja hapuillen pöytää. -- Ei palastakaan! voi sitä juutasta, Sakariiasta: koko elämän se turmelee. -- Niin, sen minä sanon vieläkin että sinä olet myrkyllinen ihminen! nuhteli Ilja Iljitsh, kun Sakariias taas astui sisään: -- sillä sinä et pidä ikinäs mistään huolta. Kuinka käy päinsä ettei talossa ole paperia, häh?

-- Mitä pahaa minä olen tehnyt että taas minua näin haukutte, Ilja Iljitsh! Minähän olen kristitty enkä mikään myrkyllinen ihminen. Myr-kyl-linen? -- Minä olen syntynyt ja kasvanut yhdessä vanhan herran kanssa ja hän suvaitsi minua armossa haukkua koiraksikin ja veti minua korvastakin, vaan tällaista sanaa kuin tämä ei minun ikinä tarvinnut kuulla! Ei kukaan sitä olisi keksinytkään -- se on syntinen sana! -- No, tässä olisi nyt paperia, jos suvaitsette.

Hän ojensi Oblomovin käteen puoli arkkia likaisen harmaata paperia, minkä oli keksinyt kaapin päältä.

-- Vai tämmöisellekö minä kirjoittaisin? kysyi Oblomov viskaten paperin käsistään. -- Tällähän olen aina yöksi peittänyt vesilasini ettei sinne putoaisi mitään ... myrkyllistä.

Sakariias käännähti poispäin katsoen seinään.

-- No, ei ole hätää: annahhan tänne, kyllä se konseptiksi kelpaa. Aleksejev saa sitten kirjoittaa puhtaaksi.

Ilja Iljitsh istahti pöydän ääreen ja piirtää rapsautti nopealla kynänvedolla: "Armollinen herra!..."

-- Hävyttömän huonoa mustetta! jupisi hän keskeyttäen. -- Pidä huoli, Sakariias, että toiste hanhenkynä on teroitettu.

Vähän mietittyään alkoi hän jälleen kirjoittaa:

"Se huoneusto, joka minulla on talonne toisessa kerroksessa, jossa te olette ehdottanut tehtäväksi muutamia korjauksia, vastaa täydellisesti minun elämäni laatua sekä sitä tapaa, johon pitkällisen oleskeluni johdosta mainitussa talossa olen tottunut. Koska minä siis palkolliseni Sakariias Trofimovin kautta olen tietää saanut että te olette minulle käskenyt ilmoittaa että minun asumani huoneusto..."

Oblomov pysähtyi ja luki läpi mitä oli kirjoittanut.

-- Vähän kankeaa tyyliä, sanoi hän: -- tuohon tuli kaksi kertaa perättäin _että_ ja tuossa on myös kahdesti _joka_.

Hän mutisi itsekseen muutellen sanajärjestystä, mutta huomasi että _jossa_ kuuluu kerrokseen -- ja se tuntui taas kömpelöltä. Hän muutteli uudestaan ja rupesi aprikoimaan miten kumman lailla voisi välttää kirjoittamasta kahdesti _että_. Milloin hän pyyhkäsi pois jonkun sanan, milloin taas pani uuden lisää. Kolmisen kertaa koetti hän täten muuttaa _että_ sanoja, mutta siitä tuli joko järjetön lause tai sattuivat sanat liian likelle toisiaan.

-- Siitäpä nyt vastuksen sai tuosta toisesta "että" peevelistä! huudahti hän kärsimättömästi. -- Mitä pentelettä minä siitä kirjoitankin koko kirjeestä? Hiisi tässä päätänsä särkemään mokomain joutavain asiain tautta! Näyn jo vieraantuneen tällaisista asiakirjeistä. Ja kellokin näkyy jo käyvän kolmea...

-- Heh siinä, Sakariias!

Hän repi kirjeen neljään kappaleeseen ja heitti palaset lattialle.

-- Näetkös? kysyi hän.

-- Kyllä minä näen, vastasi Sakariias kokoillen paperinsiekaleita.

-- Älä siis vasta tule minua ahdistamaan kortteeriasioilla! -- Mutta mitä sinulla on käsissäsi nuo?

-- Ne ovat niitä talouslaskuja.

-- Laupias Jumala taivaassa! Sinähän kiusaat minut ihan kuoliaaksi! No -- paljonko siinä on, sano sukkelaan?

-- Lihakauppiaalle on 86 ruplaa 54 kopeikkaa. Ilja Iljitsh lyödä läiskäytti kämmenensä yhteen:

-- Oletko sinä tullut aivan hulluksi? Yksistään lihakauppiaalle sellainen läjä rahaa?

-- Kun ei kolmeen kuukauteen ole maksettu, niin läjäpä siitä lähtee. Katsokaa itse, siihen se on merkitty, ei ne liikoja nylje!

-- No, etkös nytkään näe, kuinka myrkyllinen sinä siis olet? sanoi Oblomov. -- Mennäppä nyt ostamaan miljoonittain härkäpaisteja. Mihin ihmeessä se sinuun mahtuukin kaikki? Ja jos siitä sitten olisi edes hyötyä...

-- En minä niitä ole suuhuni syönyt! irvisti Sakariias vastaan.

-- Vai et! Vai et ole muka syönyt?

-- Mitä te minusta moititte liiasta syönnistä? Katsokaapas tätä!

Ja hän ojensi hänelle toisenkin laskun.

-- No, kenellekkäs vielä? tiuskasi Ilja Iljitsh työntäen vihaisesti rasvatahraiset vihkot luotaan.

-- Vielä 121 ruplaa 18 kopeikkaa leipurille sekä vihanneskauppiaalle...

-- Se on hirmuista! Se on ihan tavatonta ja kauheaa! kiljui Oblomov läpeensä vimmastuneena. -- Lehmäkö sinä olet vai mikä elukka, kun sinä niin paljon märehdit vihanneksia?