Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

Part 7

Chapter 72,890 wordsPublic domain

Vielä enemmän alkoi Oblomovia arveluttaa, kun hänen silmissään rupesi vilisemään paperikääröjä päällekirjoituksella _tärkeä_ ja _hyvin tärkeä_, kun hänet toimitettiin tekemään kaikenlaisia tiedusteluja, tutkimuksia, pöytäkirja-otteita, kaivelemaan asiakirjoja, kirjoittamaan kahdensormen paksuisia pinkkoja, joita ikäänkuin pilkalla nimitettiin tuolla vaatimattomalla nimellä "asiakirjoja". Sitäpaitsi vaadittiin kaikkea niin pian, kaikella oli semmoinen tulinen kiire ja hoppu jonnekkin, ei mihinkään pysähdytty: tuskin on ehtinyt päästää käsistään yhden asian, kun jo kiihkeästi tartutaan toiseen, ikäänkuin kaikki voima nyt siihen tarvittaisiin, ja heti kun se taas on valmiiksi saatu, niin se unhoitetaan, ja syöstään kolmanteen -- eikä näistä ikinä loppua tule.

Pari kertaa keskellä yötäkin oli hänet hätistetty ylös tekemään "ulosvetoja" ja joskus oli häntä vahtimestari ajanut takaa vieraistakin -- yhä vain näiden iankaikkisten otteiden tähden. Kaikki tämä oli vaikuttanut hänessä kauhua ja suurta ikävystymistä.

-- Milloinka elää? Milloinka saa rauhassa elää? hoki hän alati huoaten.

Viraston päälliköstä oli hän siellä kotona maalla aina kuullut kerrottavan, että tämä se on vallanalaisilleen aivan kuin isä ja sentähden oli hän muodostanut itselleen tästä henkilöstä mitä hymyilevimmän ja mitä perheenomaisimman käsityksen. Hän oli kuvaillut hänet mielessään jonkinlaiseksi toiseksi isäksi, joka aina ja kaikkialla asian puolesta tai asian vuoksi puuhaili ja mietti, miten parhaiten palkitseisi alaisiaan sekä piti hellää huolta ei ainoastaan heidän kaikista tarpeistaan, vaan myös heidän huvituksistaan ja mieliteoistaan. Ilja. Iljitsh ajatteli että herra tirehtööri siinä määrin syventyisi alaistensa asemaan että isällisesti itsekultakin aina kyselisi: kuinka esimerkiksi tämä oli nukkunut yöllä, miksi hänen silmänsä näyttivät niin himmeiltä ja surullisilta ja eikö päätä pakottanut?

Mutta julmasti paljastui tämä pettymys jo hänen ensimmäisenä palveluspäivänään. Päällikön saapuessa virastoon syntyi näet huoneessa juoksua ja hälinää, kaikki hämmentyivät, siinä potkittiin ja töykittiin toinen toistansa, moniaat sovittelivat pukujaan peljäten etteivät olisi muka tarpeeksi hyvät näyttäytyäkseen herralleen.

Tämä tällainen, kuten Oblomov sen myöhemmin merkille pani, johtui siitä että niitä on olemassa päälliköitä, jotka viranalaistensa aina mielen tylsyyteen saakka säikähtyneissä kasvoissa -- kun nämät hyppäävät heitä vastaanottamaan -- näkevät ei ainoastaan kunnioitusta itseänsä kohtaan, vaan myös virka-intoakin, vieläpä joskus erityistä suurta kykyä ja kuntoa palveluksessa.

Ilja Iljitshin puolestaan ei kuitenkaan tarvinnut näin pelätä omaa päällikköään, joka oli hyvä ja miellyttävä mies käytökseltään: ei hän koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja virkamiehet olivat häneen sangen tyytyväiset eivätkä suinkaan voineet toivoa itselleen toista parempaa. Sillä ei milloinkaan hänen suustaan pahaa sanaa kuultu, ei kenenkään edessä hän tiuskaissut eikä melua nostanut; ei koskaan hän mitään vaatinut, vaan kaikkea hän ainoastaan pyysi. Jos asiakirja oli laadittava, niin hän sitä -- pyysi, jos hän tahtoi vieraisiin luokseen, niin hän -- pyysi, jos arestissaistuminen oli välttämätöntä, niin hän yhä vain -- pyysi. Ei koskaan hän sanonut ketään sinuksi, vaan käytti aina sanaa "te" puhuttelipa sitten yhtä erikseen tai kaikkia yhteensä.

Mutta kuitenkin kaikki vallanalaiset ikäänkuin arastelivat jotakin päällikön läsnäollessa, ja silloin kun tämä heiltä jotakin lempeästi kysyi, eivät he vastanneet hänelle omalla, vaan jollakin toisella äänellä, sellaisella, jolla eivät muiden kanssa koskaan puhuneet.

Ja tietämättä oikeastaan miksi, kävi Ilja Iljisth itsekkin araksi, kun päällikkö sattui tulemaan siihen huoneeseen, jossa hän kirjoitti, ja häneltäkin alkoi oma äänensä kadota, ja sen sijaan ilmestyi joku toinen, tuollainen iljettävän hienosteltu -- niin kohta kun tirehtööri rupesi häntä puhuttelemaan.

Sanomattomasti kärsi siis Ilja Iljitsh kauhua ja tuskaa näinkin hyvän ja siivoluontoisen päällikön palveluksessa. Jumalatiesi, millainen hänen tilansa olisi ollutkaan, jos hän olisi joutunut ankaran ja vaateliaan herran alaiseksi.

Näin palveli Oblomov mitenkuten kaksi vuotta; kukatiesi olisi hän kitkuttanut vielä kolmannenkin siihen asti että olisi saanut vakinaisen viran, jollei erityinen tapaus olisi saattanut häntä hylkäämään virkaansa varemmin.

Hän tuli nimittäin kerran lähettäneeksi erään tärkeän asiakirjan Astrakanin asemesta -- Arkangeliin. Virhe tuli ilmi ja syyllistä ruvettiin etsimään.

Kaikki muut odottivat uteliaisuudella, kuinka päällikkö kutsuu Oblomovin eteensä ja kuinka hän rauhallisesti ja kylmästi tältä kysyy että "tekö sitä olette lähettänyt ne paperit Arkangeliin?" ja kaikki olivat neuvottomat siitä, millaisella äänellä Ilja Iljitsh hänelle oli vastaava. Muutamat arvelivat ettei mies ollenkaan vastaa: ettei hän _voi_ mitään vastata!

Ja katsahtaessaan muiden naamoihin, Ilja Iljitsh itsekkin peräti säikähti, vaikka sekä hän että kaikki muut hyvin tiesivät että päällikkö rajoittuisi ainoastaan huomautuksen tekemiseen. Mutta sankarimme oma omatunto oli paljon ankarampi kuin johtajan tuleva nuhde.

Sentähden Oblomov ei hirvennyt odottaa ansaittua rangaistusta, vaan meni kotiin -- ja lähetti lääkärintodistuksen.

Tässä todistuksessa oli sanottu seuraavasti: "Minä allekirjoittanut todistan, liittämällä sinetin, että kolleegisihteeri Ilja Oblomovia vaivaa _sydämmen paisumus ja laajennus mainitun elimen vasemmanpuolisessa kammiossa_ (Hypertrophia cordis cum diletatione ejus ventriculi sinistri) sekä kroonillinen tauti maksassa (hetitis), uhaten kehittyä vaaralliseksi sairaan terveydelle ja koko elämälle, mitkä taudinkohtaukset, niinkuin otaksua täytyy, johtuvat jokapäiväisestä virastossa käynnistä. Sentähden, estääkseni näitä sairauden puuskia uudistumasta ja lisääntymästä, katson minä tarpeelliseksi joksikin aikaa lakkauttaa herra Oblomovin virastossa käymiset ja ylipäänsä määrään hänelle pidättymistä henkisestä rasituksesta ja kaikesta muustakin työstä."

Mutta tämä ei pitemmäksi aikaa auttanut: täytyihän lopulta tulla terveeksikin -- vaan siinä oli taas perspektiivissä tuo jokapäiväinen marssi virastoon. Tätä ei Oblomov kestänyt, vaan lähetti erohakemuksen. Niin se päättyi -- eikä se sitten enää koskaan uudistunut tämä hänen valtiollinen uransa.

Hänen näytelmäosansa seuraelämän piirissä näytti sitävastoin onnistuvan paremmin.

Ensi-aikoina, kun hän oleskeli Pietarissa ja oli iältään vielä nuori, vilkastuivat levolliset piirteet hänen kasvoissaan paljon useammin, silmät säteilivät kauvemman aikaa kerrallaan elämänhalun tulta ja niistä loisteli toivoa ja voimaa. Hän riehahteli niinkuin kaikki muutkin, rinta täynnä riemua, ilahtui tyhjästä ja tyhjän tähden myös kärsi.

Mutta kaikki tämä oli tapahtunut kauvan sitten, siihen hempeään aikaan, jolloin mies jokaisessa toverissaan aavistaa vilpitöntä ystävää, ja rakastuu melkein jokaiseen naiseen, joka eteen sattuu ja on kenelle tahansa valmis tarjoomaan kätensä ja sydämmensä, mikä monelle onnistuukin, usein suureksi tuskaksi sitten koko myöhemmälle elämälle.

Näinä autuuden päivinä oli Ilja Iljitshinkin osaksi kauniimman sukupuolen parvesta singahtanut monta sametinpehmoista, vieläpä himokastakin silmäniskua, lukematon joukko paljon lupaavia hymyilyjä, pari kolme suudelmaa ilman privilegiumia sekä vielä useampia ystävällisiä kädenpuristuksia aina kyyneliin pusertuvine lemmentuskineen.

Mutta ei hän koskaan antautunut kaunotarten vangiksi, ei koskaan ollut heidän orjansa eikä myöskään mikään heidän innokas ihailijansa tai kumartajansa jo yksistään senkin vuoksi että lähestyäkseen naisia tarvittiin paljon puuhaa ja juoksua. Oblomov rajoittui enimmäkseen ihailemaan heitä kauvempaa, kunnioitettavan välimatkan päästä.

Harvoin kohtalo häntä töykkäsi keneenkään naiseen seuraelämän piirissä niin kovasti, että hän siitä olisi voinut leimahtaa tuleen joksikin päiväksi ja pitää itseään rakastuneena. Sentähden hänen lemmenvaiheensa eivät koskaan kehittyneetkään romaaniksi, vaan ne pysähtyivät jo alkuunsa ja viattomuuteensa sekä olivat yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan niiden lemmentarinain vertaiset, jotka kuuluvat kasvu-iässä oleville tytöille venäläisissä pansiooneissa.

Kaikista enin hän karttoi noita kalpeita, surullisia, suurimmaksi osaksi mustasilmäisiä neitoja, joiden katseissa kuvastuvat "tuskalliset päivät ja läpi valvotut yöt", noita impiä kenellekkään tuntemattomine sisällisine murheineen ja riemuineen, joilla aina on jotakin salaista uskottavaa, sanottavaa, ja kun näiden on se sanominen, niin ne vavahtavat ja tyrskähtävät äkillisiin kyyneliin, sitten yht'äkkiä kiertävät kätensä kiihkeästi ystävättärensä kaulaan, katsovat kauvan silmiin, senjälkeen ylös taivaalle ja selittävät että heidän elämänsä on tuomittu ikuiseen kiroukseen, ja toisinaan kaatuvat tainnoksiinkin lattialle. Sellaisten naisten ohitse meni hän aina suurella pelvolla. Hänen sielunsa oli vielä puhdas ja neitseellinen; kentiesi sekin alussa oli odotellut omaa lempeänsä, tunteen tukeansa, omaa hehkuvaa himoansa, vaan sitten vuosien vieriessä lakannut odottamasta ja joutunut epätoivoon...

Vielä kylmemmät hyvästit oli Oblomov heittänyt ystäväparvelleen. Heti kun oli saanut tilanhoitajaltaan ensi kirjeensä hallasta ja katovuodesta, vaihtoi hän ensimmäisen ystävänsä -- kokin -- keittäjättäreen, möi senjälkeen hevosensa ja päästi lopulla luotaan kaikki muutkin suosikit.

Ei häntä juuri mikään enää vienyt pois kotoa, vaan päivä-päivältä hän yhä lujemmin tähän asuntoonsa kiintyi.

Alussa kävi hänen raskaaksi olla koko päivän puettuna, sitten laiskistui hän syömästä päivällistä vieraissa, paitsi lähempäin tuttavain luona, tavallisesti jonkun vanhanpojan talossa, jossa saattoi ottaa kaulukset pois kaulastaan, päästää liivit auki napeista, vieläpä vähän "leväyttää lonkkiaan" ja tuntikaudeksi nukahtaa sohvalle.

Pian hän kyllästyi seuraelämänkin illanviettoihin: niitä varten kun aina piti pukeutua hännystakkiin ja ajattaa partansa joka-ikinen päivä.

Hän oli lukenut jostakin että ainoastaan aamulla nousevat usvat ovat ihmiselle terveelliset, mutta illan sumut sangen vahingolliset, ja rupesi pelkäämään kosteutta.

Huolimatta kaikista näistä kummallisuuksista, onnistui hänen ystävänsä Stolzin kuitenkin raahata hänet ihmisiin, mutta Stolz matkusti usein pois Pietarista, milloin Moskovaan, Nishnij Novgorodiin, milloin Krimiin tai ulkomaille -- ja ilman häntä vajosi Oblomov jälleen korviaan myöten yksinäisyyteen ja erakkuuteensa, mistä hänet olisi voinut päästää ainoastaan joku tavaton tapahtuma jokapäiväisten elämänilmiöiden sarjasta, mutta mitään tämän kaltaista ei sattunut eikä sellaista näkynyt olevan odotettavissa edessäkään päin.

Kaikkeen tähän liittyi vuosien kuluessa jonkunlainen lapsellinen arkuus ja ikäänkuin pelko ja odotus että kaikki, mikä ei kuulunut hänen jokapäiväisen elämänsä piiriin, tuottaa jotain pahaa ja vaarallista -- seuraus luonnollisesti siitä että kokonaan oli vieraantunut monenkaltaisista ulkoapäin tulevista vaikutuksista.

Häntä ei esimerkiksi peloittanut kattolautojen rytinä omassa makuuhuoneessaan: siihen oli hän tottunut. Ei hänen päähänsä myöskään pälkähtänyt, että alati suljettu ilma huoneessa ja tuo alituinen sisässäistuminen on miltei turmiollisempaa terveydelle kuin mikään yöllinen kosteus ulkona, ja että tämä jokapäiväinen vatsansa täyttäminen rasvaisella ruualla on asteettaista itsensämurhaamista. Sillä semmoiseen oli hän niin harjaantunut eikä sentähden sitä peljännyt.

Sitä vastoin ei hän ollut tottunut liikkeeseen eikä ihmispaljouteen, ei vilkkaaseen elämään eikä hälinään.

Suuressa ihmisjoukossa tunsi hän vaikeaa hengenahdistusta, venheessä istua kömötti hän epävarmassa toivossa niin pian kuin mahdollista päästäksensä onnellisesti toiselle rannalle, ajaessaan vaunuissa pelkäsi hän kovasti jännittyneenä että hevoset pillastuvat ja paiskaavat hänet murskaksi vasten katukiviä...

Toisinaan valtasi hänet kummallinen hermollinen kauhistus: hän rupesi yht'äkkiä pelkäämään ympärillään vallitsevaa suurta hiljaisuutta tai pelkästään jotakin, niin, ei hän itsekään osannut selittää mitä -- hän tunsi vain ikäänkuin muurahaisten juoksentelevan pitkin ruumistansa... Joskus hän taas säikähtyneenä rupesi tuijottamaan pimeään nurkkaan ikäänkuin odottaen että hänen leikkivä mielikuvituksensa toteutuu ja tuolta pimeästä hänen eteensä ilmestyy joku hirvittävä, ylenluonnollinen ilmiö...

Niin raukesi tyhjiin hänen vaikutusalansa seuraelämänkin piirissä ja laiskasti heilautti hän kättään kaikille nuoruuden pettyneille toiveille, kaikille noille hellänsurullisille, kirkkaille muistelmille, joista muutamilla ihmisillä vielä vanhoilla päivilläänkin sydän rinnassa sykähtelee.

6.

Milläs hän sitten oikeastaan aikansa kulutti kotona? Lueskelemallako, kirjoittelemallako vai muutenko tutkistelemalla jotakin?

Niin: jos kirja tai sanomalehti _sattuu_ hänen käsiinsä, niin saattaa hän tosin sen läpikin lukea.

Jos hän saa kuulla jostakin merkillisestä teoksesta, syntyy hänessä kiihko siihen tutustua: hän kyselee ja pyytää kirjaa lukeakseen, ja jos se hänelle pian tuodaan, niin hän innokkaasti siihen ryhtyy ja hänen aivoissaan alkaa jo muodostua jonkunlainen käsitys sen pääsisällöstä... Vielä askel -- ja se olisi hänelle jo selvinnyt, mutta katso miestä vetelystä; tuossa hän taas makaa seljällään tuijottaen tylsistyneenä kattoon ja kirja myös lepää siinä hänen vieressään loppuunlukemattomana eikä hän sitä ole ymmärtänyt...

Kyllästys näet valtasi hänet paljon voimakkaammin kuin viehätys: ei milloinkaan hän uudestaan ryhtynyt kerran näin hylkäämäänsä kirjaan.

Koulua oli hän kuitenkin käynyt niinkuin kaikki muutkin, s.o. ensin viidentoista vuotiaaseen asti kasvatuslaitoksessa, jonka jälkeen Oblomovin vanhukset pitkällisen riitelyn perästä olivat päättäneet lähettää pojan Moskovaan, missä Iljushka parka puoliksi väkisin sai seurata "tieteiden kurssia" loppuun asti.

Hänen arka ja apaattinen luonteensa esti näin häntä täydellisesti paljastamasta laiskuuttansa ja oikkujansa ollessaan vierasten ihmisten parissa sekä koulussa, jossa ei tehty mitään poikkeusta kotona hemmoteltujen poikien eduksi. Siellä täytyi hänen pakosta istua luokallansa ihan suorana ja kuunnella, mitä opettajat puhuivat, koskapa oli mahdotonta mitään muuta tehdä, ja hikipäissään vaivalla ja huokauksilla oppi siis hänkin ne läksyt, joita siellä annettiin.

Ja hän piti kaikkea tätä jonkunlaisena rangaistuksena, jonka taivas meille lähettää meidän syntiemme tähden.

Kun opettaja valmisti uutta läksyä ja etusormensa kynnellä seurasi kutakin luettavaa riviä, niin seurasi Ilja pojankin tuijottava silmä uskollisesti juuri niitä sanoja, jotka opettajan kynsi kulloinkin oli alleviivannut ja kauvemmas ei hän koskaan katsahtanut, ei mitään kysynyt eikä mitään selityksiä vaatinut. Hän tyytyi siihen, mitä vihkoon oli kirjoitettu, ilmaisematta tunkeilevaa uteliaisuutta silloinkaan kun ei kaikkea ymmärtänyt, mitä kuuli ja oppi.

Jos hänen jotenkin onnistui päästä erilleen kirjasta, jota nimitettiin tilastotieteeksi tai historiaksi tai valtiotaloudeksi, niin hän oli täydellisesti tyytyväinen.

Vaan kun Stolz kantoi hänen eteensä kirjoja, jotka vielä täytyi läpilukea ennenopittujen lisäksi, silloin Oblomov pitkään ja vaijeten katseli häneen.

-- Sinäkin, Brutus, minua vastaan! huokasi hän tarttuen ystävänsä tuomiin teoksiin.

Sillä luonnottomalta ja raskaalta tuntui hänestä tällainen rajoittamaton lukeminen.

Mitä hyvää oikeastaan oli kaikista näistä vihkoista, joihin sellainen paljous paperia, aikaa ja mustetta tuhlattiin? Mitä siunausta oli kaikista näistä oppikirjoista? Ja lopuksi, mitä hyötyä lähti tästä kuudenseitsemän vuoden erakkoelämästä, kaikista näistä ankaruuksista ja tutkisteluista, tästä alituisesta istumisesta ja nääntymisestä nenä kiinni kirjassa, kovasti kiellettynä juoksemasta, telmimästä ja iloitsemasta, koska ei muka koko oppimäärää vielä oltu suoritettu?

"Milloinka elää?" kysyi hän jälleen itseltään: "Milloin vihdoinkin saa puhaltaa ulos kaiken tämän tietojen pääoman, minkä on sisäänsä hengittänyt ja josta suurin osa on elämälle tuiki tarpeeton. Esimerkiksi valtiotalous, algebra, geometria -- mitä kummaa hän niillä tekee siellä kotona Oblomovilassa?"

Ja itse historiankin lukeminen synnytti vain tuskaa: siinä sai oppia ja päähänsä päntätä kaikenmokomia hädän hetkiä ja kurjuuden päiviä. Kas tuossa eräs onneton mies kokoaa kaikki voimansa, tekee työtä kuin hullu, riehuu ja reutoo, rääkkää itseänsä julmasti, kärsien paljon, ja kaikki tämä nyt muka valmistaa onnen valoisia päiviä. No, ne tulevatkin -- ja luulisi itse historiattarenkin nyt huokaisevan vaivoistansa ja heittäytyvän pyllylleen päivänpaisteeseen nukkumaan... Mutta eipäs, mitä vielä! Taas on noussut mustia pilviä, taas on se, mikä rakennettiin, romahtanut alas, taas täytyy siinä tehdä työtä, hyöriä ja pyöriä... Eivät pysähdy ne onnen valoisat päivät, pois ne karkaavat -- ja yhä rientää ja kiiruhtaa elämä jonnekkin kauvas, yhä ryskyy ja rytisee tämä kaikkijauhava mailman mylly!

Vakavamman kirjallisuuden lukeminen väsytti meidän sankariamme. Ei onnistunut syvien ajattelijain hänessä herättää janoa filosoofisiin totuuksiin...

Sitävastoin olivat runoilijat kiinnittäneet hänen mieltään vilkkaammin: hän oli niiden lauluista tuntenut nuortuvansa niinkuin kaikki muutkin. Ja hänelläkin oli ollut tuo onnellinen, kaikessa hymyilevä elämän aikansa, jolloin nuoruuden voimat kukoistavat, jolloin on toivoa olemiseen ja halua kaikkeen hyvään ja uljaaseen on intoa, on toimeliaisuutta ... tuo voimakkaan sydämmentykytyksen ja verevän valtasuonen armias ajankohta, jolloin pidetään riemastuneita puheita ja vuodatetaan makeallemaistuvia kyyneleitä. Silloin olivat järki ja sydän sopusoinnussa keskenään, silloin ravisti hän päähänsä kaiken uneliaisuuden, ja hänen sielunsa himoitsi tyydytystä vain työssä.

Stolz auttoi häntä käyttämään hyväkseen tätä kehitysaikaa, niin paljon kuin mahdollista oli sellaiselle luonteelle, jollainen hänen ystävänsä oli. Hän otti Oblomovin kiinni runoilijain haaveellisesta hautomisesta sekä sai häntä puolentoista vuotta pidetyksi aatteen ja tieteen terveellisen kurin alla.

Sillä vaikka hänkin oli täynnänsä nuoren haaveen riemukasta lentoa, niin osasi hän runoilijain lukemisessa löytää toisiakin tarkoituksia kuin pelkän nautinnon, ohjaten ystäväänsä ankarammin sille tielle, jota elämässä oli eteenpäin kuljettava kohti tulevaisuutta, jonka viehätys ei siitä saanut vähentyä. Molemmat tulivat tästä niin liikutetuiksi että purskahtivat itkuun antaen toinen toisellensa juhlallisen lupauksen aina vaeltaaksensa pitkin sitä valoisata järjen polkua.

Stolzin nuoruuden into tarttui näin Oblomoviinkin saaden hänet hehkumaan janosta työskennellä tuon kaukaisen, vaan lumoavan tarkoitusperän hyväksi.

Mutta elämän kukoistus kuihtui antamatta mitään hedelmiä. Oblomov ikäänkuin selvisi jonkunlaisesta juopumuksen huumauksesta ja ainoastaan Stolzin valvonnan alla hän enää silloin, tällöin luki jonkun kirjan, mutta ei sitäkään tavallista vauhtia, vaan varsin vitkallisesti ja ilman intressiä, laiskasti seuraten silmillänsä jokaista riviä.

Kuinka mieltäkiinnittävä tahansa oli paikka, mihin hän oli päässyt, niin hän sen silmänräpäyksessä jätti, jos hänet juuri sillä kohdalla tapasi päivälliskutsu taikka maatamenon hetki, ja hän työnsi kirjan nurinniskoin luotaan, lähtien päivälliselle tai puhalsi kynttilän sammuksiin ja pani rauhallisesti maata.

Kun hänelle annettiin ainoastaan ensi osa jotakin isompaa teosta, niin ei hän sen läpiluettuaan koskaan tiedustellut toista osaa, vaan jos sekin hänelle pyytämättä tuotiin, -- niin hän hitaasti lueskeli sen lävitse. Mutta sittemmin jäivät häneltä myös ensimmäisetkin osat lukematta ja enimmän vapaa-aikansa kulutti hän nyt vain mököttämällä pöydän ääressä pää kyynärpäiden välissä, joskus hän kyynärpäiden asemesta käytti juuri samoja kirjoja, jotka Stolz oli hänen luettavakseen määrännyt.

Täten päätti Oblomov opillisen uransa. Se päivä, jona hän kuunteli viimeisen luentonsa, olikin hänen oppinsa oikea herkkulespylväs. Laitoksen johtaja vahvisti silloin allekirjoituksellaan hänen päästötodistuksensa ja piirsi kuten ennen opettaja, kynnellään, kirjaan sellaisen merkin sen reunaan, ettei sankarimme tästälähtien enää katsonut tarpeelliseksi millään tavalla laajentaa opillisia tietojaan.

Hänen päänsä oli nyt ikäänkuin arkisto, täyteensullottu elottomia asioita, henkilöitä, aikakausia, numeroita, uskontoja, kaikenmokomia yhteenkuulumattomia valtiotaloudellisia ja matemaattisia tai muita totuuksia, tehtäviä, asemia j.n.e. Se oli kuin kirjasto, joka sisälsi ainoastaan parittomia osia erilaisista tieteellisistä teoksista.

Kummallisesti oli tämä opetus vaikuttanut Ilja Iljitshiin. Hänestä tuntui kuin tieteen ja elämän välillä olisi ollut suuri ja syvä juopa, minkä yli oli mahdoton astua. Elämä oli hänelle kokonaan eri asia, tiede toinen. Hän oli opiskellut kaikkia niinhyvin voimassaolevia kuin voimassa-olemattomia lakipykäliä, vieläpä suorittanut oppijakson käytännöllisessäkin asianajamistaidossa, vaan kun hänen omassa talossaan sattui joku varkaudentapaus ja oli siis tarvis kirjoittaa siitä ilmianto poliisikonttooriin, niin otti hän lehden puhdasta paperia, tarttui kynään, rupesi miettimään, syvästi miettimään -- ja lähetti hakemaan juristia.

Kaikki asiat hänen maakylässään olivat tilanhoitajan käsissä. "Mitäpä siinä lie opinnoilla tekemistä" ajatteli hän vähääkään niitä ymmärtämättä. Ja hän vaipui takaisin omaan yksinäisyyteensä tyhjänä tiedoista, jotka olisivat voineet antaa varman suunnan noille hänen aivoissaan alati vapaina vaeltaville, joutilaina uneksiville ajatuksille.

Hän haaveksi oman elämänsä ruusuista tulevaisuutta. Siinä luuli hän löytävänsä niin paljon sellaista viisautta ja runollisuutta, mitä ei ikinä ammenneta kirjoista eikä opinnoista.

Hyljäten virka-uran ja seuraelämän, koetti hän toisella tavalla ratkaista olemassaolon kysymystä, rupesi miettimään omaa tarkoitustaan ja tuli lopulta siihen merkilliseen johtopäätökseen että hänen elämänsä ääriviivat rajoittuvat häneen itseensä. Hän käsitti nyt että perheellinen onni ja maatilanhoito ne yksistään kuuluivat hänen elämänsä päämäärään. Siihen asti ei hän ollut suunnilleenkaan tiennyt omista asioistaan, vaan Stolz ainoastaan hänestä oli toisinaan huolta pitänyt. Ei hän koskaan tiennyt tarkalleen tulojaan eikä menojaan, ei koskaan tehnyt kulunkiarvioita mistään.

Niinkuin ukko Oblomov aikoinaan oli vastaanottanut omaisuutensa isältään, niin oli hän sen itse vuorostaan pojalleen jättänyt. Sillä vaikka hän oli elänytkin koko ikänsä maalla, niin ei hän sentään ollut ruvennut liiaksi viisastelemaan eikä päätänsä vaivaamaan kaikellaisilla maanviljelyksen puuhilla, tai uudistuksilla, niinkuin nykyään nähdään. Sellaisina kuin pellot kylvettiin isoisän aikaan ja sellaiset tulot kuin niiden tuotteista silloinkin saatiin, sellaisiksi ne jäivät ukko Oblomovinkin eläessä.

Muutoin, olihan ukko tietysti sangen mielissään, kun sattui tulemaan hyvä vuosi tai kun viljan korotettu hinta tuotti suuremmat tulot kuin edellisenä vuonna: hän nimitti sitä erityiseksi jumalalliseksi siunaukseksi. Mutta, mitään keinoja tai keksintöjä yksistään rahoja kootaksensa, sitä ei vanhus vain rakastanut.

-- Meidän isämme ja esi-isämme eivät olleet tuhmempia kuin mekään, vastasi hän kaikenlaisiin, hänen mielestään vahingollisiin neuvoihin: ja elivätpä ne kaiken ikänsä onnellisesti. Ja elämme kuin elämme sitä mekin tässä: "kylläpähän Jumala meille antaa niin paljon kuin vatsamme kantaa!"