Part 52

Ihmiselle tulee toisinaan harvinaisia, pikaisia sielun silmänräpäyksiä, jolloin hänestä tuntuu siltä kuin eläisi hän toistamiseen kerran ja jossakin jo läpielettyjä hetkiä. Lieneekö hän sitten nähnyt unessa edessään ilmenevän tapauksen, lieneekö sen jolloinkin ennen elänyt ja sitten unhoittanut, sitä ei hän tiedä, hän vain näkee samojen henkilöiden istuvan ympärillään kuin silloinkin, kuulee samat sanat lausuttavan, jotka jo kerran ovat lausutut; mielikuvitus siirtyy sinne voimattomana eikä muisto elvytä entisyyttä, vaan synnyttää epätietoisuutta.

Näin tapahtui nyt Oblomovillekkin. Hänen ympärillään väikkyy joku entinen hiljaisuuden varjo, tuttu kellonheiluri lerkkasee hänen edessään, kuuluu poikkipuraistun rihman rapsahdus, tutut sanat ja kuiskeet uudistuvat.

-- Kas kun en mitenkään voi saada langan päätä sattumaan neulansilmään, pistähhän sinä Màsha, sinulla ovat silmät terävämmät!

Oblomov tuijottaa laiskasti, koneellisesti, ikäänkuin tajuttomasti emännän silmiin, ja hänen muistojensa syvyyksistä sukeltaa esiin tuttu kuva, jonka hän jossakin on nähnyt. Hän koettaa päästä perille, milloin ja missä hän tämän on kuullut...

Ja hänelle näkyy avara, hämärä, talikynttilän valaisema vierastupa lapsuutensa kodissa ja pyöreän pöydän ääressä istuva levollinen äiti vieraineen: he ompelevat ääneti, isä kävelee pitkin lattiaa, ja on myös ääneti. Nykyisyys ja entisyys sulautuvat yhteen sekaantuen toisiinsa. Hän unelmoipi saavuttaneensa sen luvatun maan, jossa virrat juoksevat mettä ja maitoa, jossa syödään ansaitsematonta leipää ja kuljetaan kuhisten kullassa ja hopeassa. Kuulee hän kertomuksia unista ja enteistä, kuulee lautasien helinän ja veitsien kalinan, puristautuu kiinni lapsenpiikaan ja kuuntelee hänen vanhuudesta väräjävää ääntänsä:

-- Militrisa Kirbitjevna! -- puhuu tämä osoittaen hänelle emännän haahmoa. Hänestä näyttää kuin pitkin sinitaivasta liitäisi sama pilvenhattara kuin silloinkin, sama tuulonen puhaltaa ikkunaan ja ailakoi hänen hiuksillaan, ja oblomovilainen kalkkunakukko astua tepastelee kaakottaen ikkunan alla. Kas: koirakin rupeaa haukkumaan, taitaapa tulla vieraita. Eiköhän vain Andrei isänsä kanssa lie saapunut Verhljovosta? Se oli hänelle juhlapäivä. Tosiaankin: hän se taitaa olla, askeleet lähestyvät lähestymistään, ovi aukeaa ... -- "Andrei!" huudahtaa hän. Ja toden-totta: hänen edessään on Andrei, mutta ei poikana, vaan kypsyneenä miehenä.

Oblomov havahtui, sillä hänen edessään seisoi ilmeisesti, eikä vain hallusinatsioonikuvana, todellinen Stolz. Emäntä sieppasi nopeasti lapsen, kiskaisi käsineuleensa pöydältä ja vei lapset pois; katosi myös Aleksejev. Stolz ja Oblomov jäivät kahden, ääneti ja liikkumatta katsomaan toinen-toiseensa. Stolz aivan lävisti hänet katseellaan.

-- Sinäkö se olet Andrei? -- kysyi Oblomov tuskin kuuluvasti liikutuksissaan, niinkuin kysyy pitkän eron jälkeen ainoastaan rakastaja ystävättäreltään.

-- Minä, -- vastasi Andrei hiljaa. -- Oletko hengissä, oletko terve?

Oblomov syleili ystäväänsä lujasti puristautuen häneen kiinni.

-- Ah! -- pääsi häneltä vastaukseksi pitkä huokaus, johonka "ah" sanaan purkautui kaikki kauvan sielussa sulautunut suru ja ilo, mikä ei ehkä koskaan muulloin, senjälkeen kun olivat viimeksi toisensa tavanneet, ollut purkautunut kenellekkään.

He istuutuivat ja katsahtivat jälleen tutkivasti toinen-toistansa.

-- Oletko terve? -- kysyi Andrei.

-- Niin, nyt olen -- jumalankiitos.

-- Vaan oletko ollut kipeä?

-- Niin, Andrei, minulla on ollut halvaus...

-- Onko se mahdollista? Hyväjumala! -- lausui Andrei säikähtyneenä ja osanottavasti. -- Mutta ilman seurauksiako?

-- Niin, ainoastaan vasenta jalkaani en vapaasti hallitse...

-- Ah Ilja, Ilja! Mikä sinua vaivaa? Sinähän olet kokonaan murtunut! Mitä olet toimittanut tälläaikaa? Onko se totta että siitä on viidettä vuotta, kun viimeksi tavattiin?

Oblomov huokasi.

-- Mikset ole matkustanut maatilallesi? Mikset ole kirjoittanut?

-- Mitä minä sinulle osaan vastata, Andrei? Tunnethan sinä minut äläkä siis kysy enempää! -- virkkoi Oblomov surullisesti.

-- Ja yhä sinä tässä samassa paikassa asut? -- puhui Stolz silmäillen ympärilleen: -- etkä ole muuttanut pois?

-- Niin, tässähän minä yhä... Nyt ei minun enää tule muutetuksi!

-- Onko se ihan varma?

-- Niin, Andrei, varma se on...

Stolz katsahti tutkivasti häneen, rupesi miettimään ja alkoi astella pitkin lattiaa.

-- Mitenkäs on Olga Sergejevnan laita? Onko hän terve? Missä hän on? Muistaako vielä minua?...

Hän ei saanut kaikkea sanotuksi.

-- Terve hän on ja sinut hän muistaa aivankuin olisitte eilissäpäivänä eronneet. Ja minä sanon sinulle heti, missä hän on.

-- Entä lapset?

-- Lapset ovat myös terveet... Mutta sano Ilja, leikkiäkö sinä lasket, että muka tänne jäät myötyriksi? Minä kun tulin sinua noutamaan viedäkseni sinut täältä meille, sinne maalle...

-- Ei mitenkään, ei mitenkään! -- lausui Oblomov alentaen ääntänsä ja katsahtaen oveen, nähtävästi hätäytyneenä. -- Ole hyvä äläkä taas rupea sellaisesta puhumaan...

-- Miksikä ei? Mikä sinua vaivaa? -- keskeytti Stolz. -- Tunnethan sinä minut: minä olen aikoja sitten ottanut tämän tehtäväkseni enkä siitä luovu. Näihin asti minua ovat estäneet kaikellaiset asiat, mutta nyt olen vapaa. Sinun täytyy elää meidän kanssamme, meidän läheisyydessämme; me olemme sen Olgan kanssa niin päättäneet ja niin se on oleva. Jumalankiitos että tapasin sinut entiselläsi enkä huonompana. Minä en sitä toivonut... Siis matkustakaamme! ... Olen valmis sinut väkivallalla viemään täältä pois. Täytyy elää toisella tapaa, ymmärräthän sinä, kuinka...

Oblomov oli kuunnellut kärsimättömänä tätä yhteen puhkuun puhuttua lausejaksoa.

-- Ole hyvä äläkä huuda niin kovasti! -- huusi hän. -- Tuolla...

-- Mitä siellä?

-- Kuulevat... ja emäntä vielä luulee että tosiaankin tahdon matkustaa pois...

-- Mitäs siitä? Luulkoon vain!

-- Ah, eihän se käy päinsä! -- keskeytti Oblomov. -- Kuulehan, Andrei! -- lisäsi hän yhtäkkiä päättävällä, harvinaisella äänellä: -- älä tee turhia yrityksiä äläkä koeta saada minua suostumaan, sillä minä jään kaikissa tapauksissa tänne.

Stolz katsahti kummastuksissaan ystäväänsä. Oblomov katsoi vastaan levollisena ja varmana.

-- Sinä olet mennyttä miestä, Ilja: -- sanoi Stolz. -- Tämä talo, tuo nainen ... koko tämä olo... Ei se voi olla mahdollista: pois matkaan, pian matkaan!

Hän tarttui häntä hihasta ja retuutti ovelle asti.

-- Miksi tahdot minut viedä pois? ja minne? ähkyi Oblomov tehden vastarintaa.

-- Pois tästä kuopasta ja suosta valoon ja avaruuteen, missä on terve ja luonnollinen elämä! -- vaati Stolz jyrkästi, miltei ankaran käskevästi. -- Katso, missä olet? Mikä sinusta on tullut? Havahdu, herää! Ethän sinä tällaiseen oloon ole itseäsi valmistanut maataksesi kuin myyrä luolassa? Muistelehan kaikkea...

-- Älä muistuta, älä kajoa entisyyteen, älä sitä palauta! -- pyyteli Oblomov täydellisesti itsetajuisena järkensä ja tahtonsa suhteen, jota kasvotkin ilmaisivat. -- Mitä sinä tahdot minusta tehdä? Siitä mailmasta, jonne sinä minut tahdot houkutella, olen minä iäksi repeytynyt, etkä sinä voi yhteenjuottaa etkä kokoonpanna kahta irti-revittyä puoliskoa. Minä olen kasvanut kiinni tähän kuoppaan kipeästä paikasta: koetahan kiskaista irti -- niin tulee kuolema.

-- Mutta katsohan ympärillesi, missä ja kenen kanssa olet?

-- Tiedän kyllä ja tunnen... Ah, Andrei, kaiken minä tunnen, kaikki ymmärrän: minulla käy aikaa-sitten omalletunnolleni elää mailmassa! Mutta minä en voi kulkea kanssasi sinun tietäsi, vaikka tahtoisinkin ... se olisi ollut ehkä mahdollista vielä viime kerralla. Mutta nyt... (hän loi silmänsä alaspäin ja vaikeni hetken) nyt on myöhäistä... Mene äläkä pysähdy minun niskoilleni. Minä ansaitsen sinun ystävyytesi -- Jumala sen näkee, mutta minä en ansaitse sinun puuhiasi.

-- Ei, Ilja, sinä puhut jotakin, vaan et puhu sitä loppuun. Mutta minä vien sinut kuitenkin pois, juuri sentähden vienkin että epäilen... Kuuleppas, -- sanoi hän: -- pue päällesi ja ajetaan minun luokseni, niin istut siellä tämän illan. Minä lupaan kertoa sinulle paljon: et tiedäkkään, mitä meillä nyt on tekeillä, vai oletko kuullut?...

Oblomov katsoi häneen kysyväisesti.

-- Ihan unhotin, ettethän sinä käykkään ihmisissä, -- mutta mennään nyt, niin kerron sinulle kaikki... Arvaas, kuka tuolla portilla odottaa minua vaunussa... Minä kutsun hänet tänne!

-- Olgako? -- pääsi äkisti säikähtyneen Oblomovin suusta. Ja hän kokonaan muuttui kasvoiltaan. -- Jumalantähden, älä päästä häntä tänne, vaan lähtekää pois. Jää hyvästi, jää hyvästi, jumalantähden!

Hän melkein työnsi Stolzia ulos, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.

-- Minä en voi mennä hänen luokseen ilman sinua, olen luvannut sen hänelle, kuuletko Ilja? Jos ei tänään, niin huomenna; sinä vain viivytät minua, mutta poisajetuksi et saa... Huomenna tai ylihuomenna me siis kuitenkin taas tapaamme toisemme!

Oblomov istui vaiti, pää painuksissa, uskaltamatta katsahtaa Stolziin.

-- Milloin siis? Olga on sitä minulta kysyvä.

-- Ah Andrei! -- sanoi Oblomov hellällä, rukoilevalla äänellä, syleillen häntä ja pannen päänsä hänen olkapäälleen. -- Jätä minut kokonaan ... ja unhoita...

-- Kuinka, iäksikö? -- kysyi Stolz ihmetyksissään, syrjäytyen hänen syleilystään ja katsoen toista silmiin.

-- Niin juuri, -- sopersi Oblomov.

Stolz astui hänestä askelen poispäin.

-- Oletko se sinä, Ilja? -- nuhteli hän. -- Sinä työnnät minut pois hänen, tuon naisen tähden!... Hyväjumala! -- huudahti hän ikäänkuin äkillisestä kivusta. -- Tuo lapsi, minkä minä äsken näin ... Ilja, Ilja! Pakene täältä, mennään pian pois, mennään! Kuinka sinä olet langennut? Tuo nainen ... mikä hän on sinulle...?

-- Hän on vaimoni! -- lausui Oblomov levollisesti.

Stolz tyrmistyi.

-- Ja lapsi on -- minun poikani! Hänen nimensä on Andrei -- sinun muistoksesi! -- sai Oblomov kerralla sanotuksi, ja hän hengähti rauhallisesti laskettuaan niskoiltaan tämän vilpittömyyden taakan.

Nyt muuttui Stolz kasvoiltaan ja hänen kummastusta ilmaisevat, miltei mielettömät silmänsä pyörivät ympäri hänen päässään. Hänen eteensä oli yhtäkkiä repeytynyt "pohjaton kuilu", kohonnut "kivinen muuri", ja Oblomovia ikäänkuin ei ollutkaan enää, tämä oli ainakin kadonnut hänen silmistään, luhistunut kokoon, ja hän tunsi ainoastaan sen polttavan tuskan, jota tuntee ihminen kiiruhtaessaan liikutetuin mielin erillään-olon jälkeen näkemään ystäväänsä ja saakin tietää, ettei tätä pitkään aikaan ole enää ollut olemassa, vaan että hän on kuollut.

-- Mennyttä miestä! -- kuiskasi hän koneellisesti. -- Mitäs minä nyt sanon Olgalle?

Oblomovin korvissa jäivät soimaan viimeiset sanat, hän tahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut. Hän ojensi molemmat kätensä Andreita vastaan, ja nämät kaksi miestä syleilivät toisiansa ääneti ja lujasti, niinkuin syleillään ennen taistelua, ennen kuolemaa. Ja tähän syleilyyn tukahtuivat heidän sanansa, heidän kyyneleensä ja tunteensa...

-- Älä unhoita minun pikku Andreitani! - olivat Oblomovin viimeiset sanat, jotka sammuneella äänellä lausuttiin.

Ääneti ja hitaasti poistui Stolz ulos, verkalleen ja miettiväisenä kulki hän pihan poikki ja istahti vaunuihin sillä-aikaa kun Oblomov vaipui istualleen sohvaan, nojautui kyynäspäillään pöytää vastaan ja peitti kasvonsa käsillään.

-- En, en unhoita sinun Andreitasi,-- ajatteli Stolz surullisena kulkiessaan pihan poikki. -- Mennyttä miestä olet sinä Ilja: ei auta sinulle puhua että sinun Oblomofkasi ei enää ole erämaa, että sen vuoro on tullut ja sen ylitse on valahtanut auringon säteitä!

En sano sinulle että siitä nelisen vuoden kuluttua tulee rautatieasema, että sinun talonpoikasi menevät kaivelemaan hiekkasärkkiä ja että kohta pitkin malmikiskoja sinun viljasi on vierivä valkamaan... Ja siihen sitten koulut ja tiedonvalo... Ei, sinä säikähtäisit tätä uuden ajan aamuruskoa, se pistäisi kipeästi sinun tottumattomiin silmiisi. Mutta sinun poikasi minä vien sinne, minne et itse voinut mennä ...ja hänessä toteutamme meidän nuoruutemme haaveet! -- Jää hyvästi, vanha Oblomofka! -- lausui hän puoliääneen kääntyen viimeisen kerran katsahtamaan pienen talon ikkunoihin. -- Sinä olet elänyt ikäsi loppuun! --

-- Mitä sinne kuuluu? -- tiedusti Olga kiihkeästi tykyttävin sydämmin.

-- Eipä mitään erikoista! -- vastasi Andrei kuivan-katkonaisesti.

-- Onko hän elossa ja terve?

-- Onhan tuo ... -- virkkoi Andrei väkinäisesti.

-- Miksikäs sinä niin pian palasit? Miksi et kutsunut minua sinne tai tuonut häntä tänne? Päästä minut heti sinne sisään!

-- Ei se käy päinsä!

-- Mitäs siellä sitten on tapahtunut? -- kysyi Olga säikähdyksissään. -- Onko todella "kuilu auennut"? Sanotko minulle vai et?

Stolz oli vaiti.

-- Mutta mitä kummaa siellä sitten on tekeillä?

-- Oblomovilaisuutta! -- vastasi Andrei synkästi ja Olgan yhä jatkuvien tiedustelujen suhteen pysyi kotiin asti itsepäisesti äänettömänä.

10.

Kului noin viisi vuotta. Paljon muutoksia oli tapahtunut Viipurinpuolellakin: autio katu, joka johti Pshenitshinan talolle, oli rakennettu täyteen huviloita, joiden välillä kohosi pitkä, kivinen valtionrakennus estäen auringon iloisia säteitä valahtamasta tuon laiskuuden ja levon rauhallisen sopukan ikkunaruutuihin. Itse tuo pieni talo oli myös hiukan rapistunut näyttäen huolimattomalta ja siivottomalta kuni mies, jonka parta on ajamaton ja naama pesemätön. Väri oli kulunut pois, vesitorvet paikoin särkyneet, niin että pihalla lainehti likalätäköitä, joiden ylitse kuten ennenkin oli heitetty kapeita lautoja. Kun kuka sattuu astumaan sisään käymäportista, niin vanha Musti koira ei enää hypähdäkkään hurjasti ketjussaan, vaan haukkuu käheästi ja laiskasti ryömimättä ulos kopperostaan.

Mutta mitä muutoksia olikaan tapahtunut sisällä? Siellä hallitsee nyt vieras nainen ja telmivät toiset lapset! Siellä ilmestyy tosin vieläkin silloin tällöin röyhkeän Tarantjevin punainen, laihtunut naama, vaan poissa on tuo leppeä, puhumaton Aleksejev. Ei näy Sakariiasta eikä Anisjaa, vaan outo, paksu keittopiika hääräilee keittiössä vastahakoisesti ja karkeasti täytellen Agata Matvejevnan hiljaisia määräyksiä, ja entinen Akuliina, hameenliepeet vyötäreille kääräistyinä, peseskelee purtiloita ja kattiloita sekä sama unelias renki sama turkki-reuhka yllään, elelee joutilaana päivät-pitkät hökkelissään. Ristikko-aidan sivu vilahtaa määrätyillä tunneilla varhain aamusilla sekä päivällis-aikaan jälleen "veljen" hahmo, suuri paperipinkka kainalossa ja kumikalossit jalassa, olipa sitten kesä tai talvi.

Mutta miten oli Oblomovin käynyt? Missä hän on? Missä? -- Läheisellä hautausmaalla, vaatimattoman uurnan alla lepää hänen ruumiinsa pensaiden välissä, hiljaisessa sopessa. Syreeni, jonka ystävällinen käsi on istuttanut, levittää uinaillen lehvänsä haudan yli, jonka kummulla tuntuu koiruohon yksitoikkoinen tuoksu. On kuni itse hiljaisuuden enkeli varjeleisi siinä hänen untaan.

Kuinka tarkoin tahansa rakastavan vaimon silmä olikaan vartioinut jokaista hänen elämänsä silmänräpäystä, niin kuitenkin tuo alituinen rauha, alinomainen hiljaisuus sekä laiska kituuttaminen päivästä toiseen olivat saaneet elämän koneiston pysähtymään. Ilja Iljitsh oli nähtävästi kuollut ilman kivun tuskaa ja kärsimyksiä, niinkuin pysähtyy kello, jota ei ole muistettu virittää veteisiin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen viimeisiä hetkiään eikä kuullut hänen kuolinhuokaustaan. Aivohalvaus oli uudistunut vielä kerran, vuoden kuluttua, ja silläkin kertaa onnellisesti mennyt ohi, ja Ilja Iljitsh oli tullut ainoastaan kalpeaksi, heikoksi, ruvennut vähän syömään ja harvoin menemään ulos puutarhaan, sekä käynyt yhä äänettömämmäksi, miettiväisemmäksi ja toisinaan itkenytkin. Hän oli aavistanut kuoleman olevan lähellä ja ruvennut sitä pelkäämään. Muutamia kertoja oli hänelle sattunut pahoinvoinnin kohtauksia, vaan ne olivat loppuneet. Eräänä aamuna yritti Agata Matvejevna tuomaan hänelle tapansa mukaan kahvea ja -- tapasi hänet yhtä levollisesti makaavana kuolinvuoteella kuin nukkumasijallaankin, ainoastaan pää oli hiukan liikahtanut tyynyltä ja käsi suonenvetoisesti puristettu vasten sydäntä, jossa nähtävästi veri oli tukkeutunut ja pysähtynyt.

Kolmatta vuotta on nyt Agata Matvejevna leskenä, ja tällä-aikaa on kaikki muuttunut entiselle jalalleen. Veli oli yritellyt onneaan urakkakaupoilla, mutta oli niissä hävinnyt ja päässyt sitten jotenkin kaikellaisilla vehkeillä ja kumarruksilla entiselle kansliakirjurin paikalleen, "jossa talonpoikia pantiin rulliin" ja kulki siis jälleen virastoonsa sekä toi sieltä kaksikymmentä-viiskopeikkaisia, puoliruplaisia ja kaksiriunaisia täytellen niillä huolellisesti piiloitettua arkkuansa. Talouden pito kävi jälleen yhtä karkealla, yksinkertaisella, vaikka rasvaisella ja runsaalla tavalla kuin entisinä aikoina ennen Oblomovia.

Pää-osaa talossa näytteli veljen puoliso, Irina Pantelejevna, se merkitsee: hän pidätti itselleen oikeuden nousta ylös myöhään, juoda kolmesti kahvea, muuttaa kolme kertaa päivässä pukuaan sekä pitää huolta ainoastaan yhdestä asiasta taloudessa, nimittäin siitä että hänen hameensa olisivat tärkkelöityjä niin koviksi kuin mahdollista. Mihinkään muihin asioihin ei hän tuppautunut, ja Agata Matvejevna pysyi edelleenkin talon liikkuvana heilurina; hän piti huolen keittiöstä ja ruokapöydästä, juotti koko talon teellä ja kahvelia, hoiti pyykit ja lapset, piti vaatteissa kaikki, sekä aisoissa Akuliinan ja piharengin.

Mutta miksi oli tämä nyt näin? Olihan hän Oblomovin rouva, tilanomistajatar; olisihan hän voinut elää erikseen, riippumatta mistään ja tarvitsematta ketään? Mikä se siis pakoitti hänet ottamaan niskoilleen vieraan talouden taakan, pitämään huolta toisen lapsista ja kaikista noista pikku-asioista, joihin nainen itsensä omistaa joko rakkauden houkutuksesta, perheellisten siteiden pyhästä velvollisuudesta tai jokapäiväisen leipäpalansa takia? Missäs olivat Sakariias ja Anisja, hänen oikeat palvelijansa? Ja missä oli lopuksi se elävä pantti, jonka miesvainaja hänelle oli jättänyt, nimittäin pikku-Andrei? Ja missä hänen lapsensa edellisestä miehestä?

Hänen lapsensa olivat jo joutuneet mailmalle, se on: Vanja oli lopettanut opintonsa ja astunut virkauralle; Màsha tyttö oli mennyt naimisiin jonkun kruununtalojen-tarkastelijan kanssa, ja pikku-Andrein taas olivat pyytäneet kasvatettavakseen Stolz ja hänen vaimonsa, pitäen poikaa oman perheensä jäsenenä. Agata Matvejevna ei milloinkaan verrannut eikä sekoittanut Pikku-Andrein tulevaisuutta ensimmäisten lastensa kohtaloon, vaikka hän ehkä sydämmessään antoi tietämättään heille kullekkin yhtäläisen sijan. Mutta Pikku-Antun kasvatuksen, elämänmuodon ja tulevaisuuden eroitti hän aina suurella juovalla Vanjan ja Màshan elämästä. -- "Mitäs ne ne ovat? -- Samallaisia räkänokkia kuin minä itsekkin, -- arveli hän huolimattomasti: -- ne ovat siinneet mustasta ruumiista, vaan tämä, -- lisäsi hän melkein kunnioituksella, Pikku-Antusta, hyväillen lasta jonkunlaisella hellällä varovaisuudella: -- tämä se on herras-lapsi! Kas kuinka se on valkohipiäinen, aivankuin läpikuultava, kuinka pienoiset kätöset ja jalan-tössykät sillä on, ja hiukset kuin silkistä ikään... Ihan isä-vainajansa näköinen!"

Senpä tähden hän vastaanväittämättä, vieläpä jonkunlaisella ilolla suostui Stolzin ehdotukseen antaa poikanen kasvatettavaksi heille, arvellen että siellä se on hänen oikea paikkansa, eikä täällä "pimeässä" likaisten veljenlasten seassa.

Puoli vuotta Oblomovin manalle menon jälkeen eli hän Anisjan ja Sakariiaksen kanssa talossaan tahtoen kuolla suruunsa. Hän polki itselleen pienen polun miehensä haudalle, itki silmänsä kuiville, ei syönyt eikä juonut juuri mitään, pysyi hengissä vain teenjuonnilla, usein ei öisin ummistanut silmäänsä ja nääntyi tykkänään. Ei koskaan hän kenellekkään valitellut, ja kuta edemmäs hän eli eronhetkestään, sitä enemmän näytti hän sulkeutuvan itseensä ja omaan suruunsa tullen umpimieliseksi kaikkia, yksin Anisjaakin kohtaan. Ei kukaan tiennyt, miltä hänen sielussaan tuntui.

-- Tuo teidän emäntänne se yhä itkee miestään -- puheli torilla keittopiialle pikkukauppias, jolta otettiin taloon ruokatavaraa.

-- Yhä suree miestään, -- puhui kirkonisäntäkin osoitellessaan hänelle siunattua leipää hautausmaan kirkossa, jonne lohduton leski joka viikko tuli rukoilemaan ja itkemään.

-- Yhä vielä se sitä murehtii, -- puhuttiin veljenkin kotona.

Kerran ilmestyi hänen luokseen äkkiarvaamatta veli koko perheineen vieläpä Tarantjevkin joukossa, muka myötätuntoaan ilmaisemaan. Halpoja lohdutuksen kyyneleitä vuodatettiin ja lausuttiin neuvoja että ei pidä turmella itseään, vaan säästää lapsia varten -- kaikkea sitä samaa, mitä oli sanottu hänelle viisitoista vuotta takaperin ensimmäisen miehen kuoltua ja joka silloin oli tehnyt toivotun vaikutuksen, vaan nyt jostakin syystä synnytti hänessä tuskaa ja inhoa. Hänen tuli paljon helpompi olla, kun alettiin puhua muusta ja hänelle esitettiin, että nyt he jälleen voivat elää yhdessä ja että hänenkin tulee keveämpi "omaistensa keskessä suruaan rohtia" ja että heillekkin on hyvä, koskapa ei kukaan niinkuin hän osaa pitää taloa kunnossa. Agata Matvejevna pyysi miettimisaikaa, murehti vielä pari kuukautta ja suostui lopuksi elämään yksissä. Sillä-aikaa oli Stolz ottanut Pikku-Andrein luoksensa ja äiti oli jäänyt yksikseen.

Siinä hän nyt tummassa puvussaan, musta villahuivi kaulassaan kulkee huoneesta keittiöön kuni varjo, aukoilee ja sulkeilee entiseen tapaansa kaappeja, ompelee, silittelee pitsejä, mutta hiljaa ja innotoinna, puhuu ikäänkuin vastahakoisesti hiljaisella äänellä eikä kuten ennen pälyile ympärilleen silmillään esineestä toiseen, vaan silmissä on keskittynyt ilme ja sisäänpäin sulautuva aate. Tämä aate on huomaamatta kaivautunut hänen kasvoihinsa kaiketikin sillä silmänräpäyksellä, jolloin hän itsetietoisesti ja kauvaksi aikaa jäi katsomaan miehensä kuolleisiin kasvoihin. Hän liikkui huoneesta huoneeseen, teki käsillään kaiken, mitä tarvittiin, mutta hänen ajatuksensa eivät olleet työssä mukana. Miehensä ruumiin ääressä, sen kadottaessaan, oli hän nähtävästi yhtäkkiä käsittänyt elämänsä aseman ja merkityksen, ja siitä asti tämä alakuloisuus loi ikuisen varjon hänen kasvoihinsa. Purettuaan sitten murheensa, keskittyi hän täystajuisesti siihen, mitä oli kadottanut, ja kaikki muu hänen ympärillään kuoli häneltä pois paitsi Pikku-Andrei. Heti kun emäntä poikaan vain katsahti, heräsivät hänessä ikäänkuin elämän merkit, kasvojen piirteet elostuivat, silmät täyttyivät ilonsäteillä ja heltyivät muistojen kyyneliin.