Part 5

Ollen luonnostaan kyvykäs luki poika kolmessa vuodessa latinan kieliopin ja lauseopin kannesta kanteen ja yritteli jo tutkistelemaan Cornelius Nepostakin, mutta silloin isä arveli ja päätti että jo sitä on siinäkin kylliksi, mitä poika nyt tiesi, ja että jo nämät tiedot antavat hänelle tavattoman suuria etuoikeuksia vanhempaan polveen verraten ja että kaiken lisäksi syvemmät opinharjoitukset voivat, kun sattuu, vahingoittaa palvelusta käräjäpaikoissa. Tietämättä mitä tekisi latinallaan alkoi kuusitoistavuotias Mihei nyt unhoittaa taitoansa eläen vanhempainsa kodissa, mutta sitä vastoin, odotellessaan kunniaa olla läsnä maakyläpiirikunnan oikeusistunnoissa otti sillä aikaa osaa kaikkiin isänsä juominkeihin, ja tässä koulussapa, missä joutui keskelle suorapuheisinta väittelyä, kehittyi tämän nuoren miehen järki sangen teräväksi. Nuoruuden herkkätuntoisuudella kuunteli hän silloin isänsä ja tämän toverien kertomuksia erinkaltaisista kansallisista ja rikos-asioista sekä monellaisista sukkelista tapauksista, jotka olivat menneet kaikkien näiden vanhan ajan kirjurien käsien kautta. Mutta kaikki tämä ei ollut omiaan viemään mihinkään hyödylliseen tulokseen. Miheistä ei tullut mitään lakimiestä eikä ovelaa asianajajaa, vaikka isän kaikki yritykset siihen tähtäsivätkin ja tietysti olisivat onnistuneetkin, jollei sallimus olisi tehnyt tyhjäksi ukon tuumia. Tosin omisti poika itselleen isänsä kaiken aatteellisen ammattitaidon, puuttui vain asiain käytäntöön paneminen, mutta isänsä kuoleman jälkeen ei hän ehtinytkään astua oikeuden palvelukseen, vaan tuli siirretyksi Pietariin jonkun hyväntekijän toimesta, joka hankki hänelle kirjurin paikan eräässä virkakunnan osastossa eikä sen koommin hänestä enää huolehtinut. Ja niinpä Tarantjev jäi kun jäikin ainoastaan teoreetikoksi koko elämänsä ajaksi. Pietarilaisessa virastossaan ei hän tehnyt mitään latinanopillaan eikä tuolla terävällä järjellään, jolla hän mielensä mukaan pohti sekä oikeita että vääriä riitakysymyksiä. Mutta hän tunsi kantavansa rinnassansa nukkuvaa voimaa, jonka vihamieliset olosuhteet sinne olivat sisään salvanneet ilman toivoa että se koskaan sieltä pääsisi vaikuttamaan. Kentiesi juuri sentähden että tunsi itsessänsä tämän voiman, mistä ei ollut mitään hyötyä, oli Tarantjev niin törkeä käytöksessään, niin pahansuopa, alati kiukkuinen ja haukkumasanat huulillaan. Katkeruudella ja halveksien katseli hän jokapäiväistä työtänsä, noita alituisia puhtaaksikirjoituksia, asiakirjojen neulomisia j.n.e. Yksi ainoa tähti hymyili hänelle kaukaa kuni viimeinen toivo, nim. toivo siirtyä palvelemaan väkiviina-yhtiöihin. Tällä polulla näki hän ainoan edullisen vaihdoksen sille elämän-uralle, jonka hänen isänsä oli hänelle pyhittänyt, vaan jolle hän ei vielä ollut päässyt. Mutta tätä odottaessaan, halvassa asemassa kun eli, antoi hän tuon isältä perimänsä lahjojen-oton ja viekkauden teorian kohdistua kaikellaisiin pikkuasioihin ja varsinkin saivat julkisuuden puutteessa hänen omat toverinsa siitä kärsiä. Niin tuli hänestä lahjojen ottaja ei ainoastaan aatteeltaan, vaan koko olennoltaan, ja vaikkei hänellä ollut asianajotointakaan, osasi hän niitä kiskoa sangen viekkaasti omilta virkaveljiltään sekä tovereiltaan, jumalatiesi kuinka ja mistä aiheutumasta oikeastaan, mutta joka paikkaan hän vain nenänsä pisti ja aina muut saivat häntä kestittää ja hän vaati kaikilta ihmisiltä ansaitsematonta kunnioitusta itseään kohtaan riidellen kaikkien kanssa. Ei hän koskaan hävennyt eikä hämmästellyt kuluneita vaatteitaan, mutta annappas ettei hänen näköpiirissään sattunut olemaan joka päivä heliseviä päivällispitoja niihin kuuluvine viinoineen ja viineineen, silloin oli hän aikalailla nolattu. Näin hän tuttaviensa piirissä näytteli ikäänkuin suuren vahtikoiran osaa, koiran, joka kaikkia haukkuu eikä anna kenenkään paikaltaan liikahtaa, vaan joka samaan aikaan ehdottomasti hotaisee suuhunsa lentävän lihapalasen, viskattakoonpa se sitten mistä ja mihin tahansa.

Tällaiset olivat Oblomovin kaksi ahkerinta luonakävijää. Minkätähden nämät kaksi venäläistä proletaaria tulivatkin juuri hänen luokseen? Niin, kyllä he itse tiesivät hyvin, minkätähden: syödäkseen, juodakseen ja hyviä sikaareja polttaakseen. He löysivät täällä lämpöisen, rauhallisen turvapaikan ja saivat aina, jollei ystävällistä, niin ainakin välinpitämättömän vastaanoton osakseen. Mutta miksi Oblomov suvaitsi heitä luonaan, siitä hän tuskin itsekään osasi itselleen tiliä tehdä. Vaan ehkä tapahtui se samasta syystä kuin vielä nykypäivinä tapahtuu kaikissa meikäläisten Oblomovien kaukaisissa varakkaissa maalaiskodeissa, joihin parvi tuontapaisia henkilöitä molempaa sukupuolta tunkeilee, joilla ei ole leivänpalaa eikä ammattia, ei käsiä mihinkään hyödylliseen työhön, vaan ainoastaan vatsa ruuan sulatusta varten sekä melkein aina myös joku virka ja arvonimi. Niitä on olemassa vielä herkuttelijoita, joille tuollaiset täydennykset elämässä ovat ihan välttämättömiä, sillä meidän olisi ikävä elää mailmassa ilman ylellisyyksiä. Kukapa muu ojentaisi armolliselle herralle hukkaan joutuneen nuuskarasian tai kuka nostaisi ylös hänen lattialle pudonneen nenäliinansa? Kenelle muulle saattaisikaan valitella päänsärkyään ja olla oikeutettu saamaan osanottoa ja kenelle kertoa ilkeitä uniaan ja vaatia niihin selitystä? Kuka lueskelisi jotakin kirjaa armollisen herran makuulle mentyä ja siten auttaisi häntä yhdessä nukahtamaan? Ja likimmäiseen kaupunkiin voi tällaisen proletaarin joskus lähettää asialle jotakin ostamaan talon hyväksi niin ettei isännän itsensä tarvitse sinne aina laahustaa.

Tarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon muuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen esitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran välttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja ikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä joskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan, kuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli hän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin voivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.

Aleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä tärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi itsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja unelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia ikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi kuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen niin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja pikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme vuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin olla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua, puhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta -- niin siinä oli hänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä tasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja mielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen tahansa.

Muita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne vain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät yhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov tosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä puhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni kuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat molemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen, mikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa ja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla ei Oblomov sitä tahtonut käsittää -- mutta ne sekoittivat siihen hänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet heistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.

Yksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut hänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja koko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin -- niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti rakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä syystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se henkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.

Hän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä hyvänsä.

4.

-- Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi karvaisen kätensä Oblomoville. -- Mitä sinä siinä näin myöhään maata rötkötät kuin mikäkin pölkky?

-- Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov vetäen peittoa korviinsa.

-- Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. -- Heh, ota, ota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta herra yhä piehtaroipi sängyssään!

Hän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä pidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne suoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.

-- Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.

-- Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! -- päivälliseen asti sinä siinä olisit pötköttänyt... Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet, vanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!

-- Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten haukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti silmäillen Tarantjevia. -- Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut kuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.

-- Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! -- karjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin ohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja seisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.

-- Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää -- minä lähden pois ... jupisi hän mennen takaisin ovelle.

-- Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä hänestä hätyytät? -- sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna minulle mitä tarvitsen!

Tämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti Tarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.

Oblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi väkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja vaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana istumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä pomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja lopuksi hankasi häntä harjalla.

-- Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.

-- Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: -- mene sinä siksi aikaa pois...

-- Ah, oletteko tekin täällä? -- kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen Aleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili Oblomovia. -- Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette täällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin juuri kaikesta teille sanoa...

-- Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti Aleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.

-- Vai ei sukulaisia! -- no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka palvelee siellä...? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.

-- Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti Aleksejev selittää: -- eikä minulla ole sellaista sukulaista.

-- Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri samanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen esinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.

-- Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan Alekseitshiksi.

-- No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta suuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.

-- En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli Aleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.

-- Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. -- Mutta se näkyy olevan sitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti samalla nuuskaa nenäänsä: -- kuulkaas, miksi ette ole hankkinut ranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. -- Niin, mokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt, pitkitti Tarantjev. -- Minä otin häneltä kerran -- pari vuotta siitä on aikaa -- viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa se nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi nyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden perästä, missä vain tapasi, huomautti: "kuulkaa, se teidän pikku veikanne?" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei siinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi: "Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt maksaa." Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi minua kaikkien kuullen solvaista: "Olen köyhä mies, tarvitsen itse rahani!" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi... Ikäänkuin minä en olisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille vietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! -- Mutta annappas yksi sikaari, veli Oblomov.

-- Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen hyllyä.

Hän istui yhä miettiväisenä nojatuolissansa, tuossa laiskansuloisessa asennossaan, eikä hän huomannut, mitä hänen ympärillään tehtiin eikä hän kuullut, mitä puhuttiin. Hän katseli ja silitteli erityisellä mielihyvällä omia pieniä, valkoisia käsiänsä.

-- Hui hai! Ovatko ne yhä niitä samoja entisiä? kysyi Tarantjev röyhkeästi katsoen Oblomovia kasvoihin ja ottaen samalla sikaarin laatikosta.

-- Niin, niitähän ne ovat, vastasi Oblomov koneellisesti.

-- Mutta minähän olen sinulle sanonut että ostaisit toisia ulkomaisia? Kylläpä sinulla on kova pää, kun et muista, mitä ihmiset sinulle sanovat! Katsohan vain että tulevana lauvantaina on tarjolla, muuten en pitkään aikaan sinun luoksesi tule. Näes nyt itsekin, mitä roskaa se on! jatkoi hän sytyttäen sikaarin ja puhaltaen yhden savupilven ilmaan, mutta toisen vetäen keuhkoihinsa. -- Eihän tuo tahdo palaakkaan.

-- Sinä olet tänään tullut varhain luokseni, Mihei Andreitsh, lausui Oblomov haukotellen.

-- Mitä, kyllästytänkö minä sinua, häh?

-- E-et suinkaan, minä vain olen sen havainnut; sinähän tavallisesti saavut suoraan päivälliseksi, vaan nythän kello käy vasta yhtä.

-- Minä tulin tahallani vähän varemmin, saadakseni tietää, millaisen päivällisen minulle annat. Sinä olet aina syötellyt minua kaikenlaisella siansotkulla, sentähden minä nyt edeltäpäin otan selon, mitä sinä olet käskenyt valmistaa päivälliseksi tänään?

-- Mene itse urkkimaan tuolta kyökistä! vastasi Oblomov.

Tarantjev meni.

-- Hyvä isä nähköön! huusi hän palatessaan. -- Ei muuta kuin häränpaistia ja vasikanlihaa! Hyi hävytöntä sinua, veli Oblomov, et sinä älyä elää niinkuin pitää ja tilanomistaja muka olet! Näinkö elää hieno herra? Poroporvari sinä olet, kun et ymmärrä, miten parasta ystävää on kestittävä. Onkos madeira jo ostettu?

-- En minä tiedä, kysy Sakariiakselta, mutisi Oblomov melkein kuuntelematta häntä; -- kai sillä on jotain viiniä varastossa.

-- Sitäkö entistä, saksalaiskaupasta? Tee hyvin ja pane ostamaan englantilaisesta makasiinista.

-- Vaan kyllä entistäkin on tarpeeksi, sanoi Oblomov, -- on niin paljon vaivaa lähettää uutta hakemaan!

-- Äläs huoli, anna rahat tänne, niin minä sivumennessäni pistäyn ostamassa ja tuon; on muutenkin asiaa kaupungille.

Oblomov kaiveli lompakkoansa ja veti siitä esiin senaikuisen punertavan kymmenenruplan setelin.

-- Madeira maksaa seitsemän ruplaa, sanoi Oblomov: -- vaan tässä on kymmenen.

-- Työnnä vain tänne koko raha äläkä pelkää: kyllä ne siellä jäännökset takaisin antavat!

Hän nykäsi setelin Oblomovin käsistä ja kätki sen sukkelasti taskuunsa.

-- No, minä lähden nyt, sanoi Tarantjev pannen hatun päähänsä: -- ja kello viideksi tulen taas takaisin, minulle on luvattu paikka eräässä viinakonttoorissa ja ovat käskeneet käydä sopimassa... Vaan kuules, Ilja Iljitsh: etkö sinä vuokraa itsellesi vaunut täksi päivää, niin yhdessä ajettaisiin Katariinanhoville?

Oblomov pudisti päätänsä suostumattomuuden merkiksi.

-- Mitä, laiskuusko sinua vaivaa vai onko sääli kustannuksia? Suuri nahjus sinä vain olet! sanoi hän. -- No, hyvästi siksi aikaa...

-- Odotahan, Mihei Andreitsh, keskeytti Oblomov. -- minun pitää sinun kanssasi neuvotella eräästä asiasta...

-- Vai vielä sitäkin. Mitä se on? Puhu pian? -- minulla on kiire...

-- Tuota niin että kun kaksi onnettomuutta yht'äkkiä minua ahdistaa. Minut tahdotaan häätää pois asunnostani ja...

-- Nähtävästi et maksa vuokraasi: se on aivan oikein sinulle, sanoi Tarantjev yrittäen lähtemään.

-- Kuinka sinä sellaista voit uskoa? Minähän maksan aina etukäteen. Ei, se on sillä tavalla että ne tahtovat rakentaa tähän uuden rakennuksen... Kuule, älähän mene vielä. Neuvo minua, miten tekisin? Ne hätyyttävät minua jo viikon perästä muuttamaan...

-- Mikä asianajaja minä sinulle tässä olen? Turhia sinä kuvittelet...

-- En minä mitään kuvittele, sanoi Oblomov: -- ja älä sinä rähise äläkä kilju siinä, vaan keksi mieluummin, miten päästä tästä pulasta. Sinä olet käytännöllinen mies...

Tarantjev ei enää kuunnellut häntä, vaan näytti jotakin tuumiskelevan mielessänsä.

-- No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, -- sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen: -- ja käske hankkia päivälliseksi samppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.

-- Mitä sanot? kysyi Oblomov.

-- Tuleekos samppanjaa?

-- Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee...

-- Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle tässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä neuvoa tuolta tuossa, -- lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: -- taikka hänen sukulaiseltaan.

-- No, no, älähän suutu, vaan puhu, -- pyysi Oblomov.

-- Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä...

-- Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin...

-- Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. -- Sinä muutat kuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan...

-- Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien talvella juoksentelevan?

-- Sattuu kyllä, ne tulevat sinne saarista, mutta mitä sinulla on niiden kanssa tekemistä?

-- Ja siellä on lisäksi niin ikävää ja autiota, ei kerrassa ketään siellä asu.

-- Älä lörpöttele! Siellähän asuu minun tätini, jolla on oma talonsa ja suuret puutarhat. Se on jalosukuinen nainen, leski, jolla on kaksi lasta, ja sen kanssa asuu naimaton veli. Ja sillä pojallapa on pää vähän toista tekoa kuin tuolla lampaankallolla, joka tuossa nurkassa istuu, -- sanoi hän viitaten Aleksejeviin. -- Sen miehen housuihin menemme korviamme myöten sekä sinä että minä!

-- Mutta mitä se kaikki minuun kuuluu? virkkoi Oblomov kärsimättömänä. -- En minä sinne muuta.

-- Sepä saadaan nähdä, ettetkö muka muuta. Tiedä se, että kun kerran olet neuvoa kysynyt, niin täytyy myös kuulla, mitä sanotaan.

-- Enkä muuta! toisti Oblomov jyrkästi.

-- No, piru sinut sitten periköön! vastasi Tarantjev läiskäyttäen hattuaan ja mennen ovelle.

-- Kummallinen ihminen sinä olet, sanoi Tarantjev taas kääntyen. -- Mikä sinua sitten tässä paikassa muka niin mairittaa?

-- Mikäkö? Kaikkihan tässä on niin likellä, selitti Oblomov: -- tässä ovat makasiinit, teatterit, tuttavat ... kaupungin sentrumihan tämä on, ja kaikki...

-- Häh? katkaisi Tarantjev -- kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi olet mennyt ulos pihasta, sanoppas? Ja kuinka kauvan siitä on kuin olet ollut teatterissa? Ja keiden tuttavien luona sinä kuljet? Mitä lempoa sinä teet tällä sentraalilla, suvaitseppas vastata?

-- Mitäkö teen? Johan minä olen selittänyt että se on monesta syystä tarpeen...

-- Nyt näet ettet itsekään tiedä! Mutta ajatteleppas: siellä saat sinä asua minun tätini luona, joka on jalosukuinen nainen; saat olla ja elää rauhassa ja hiljaisuudessa, ei mikään sinua siellä häiritse, ei mitään melua eikä hälinää koskaan kuulu, ja kaikki on puhdasta ja siistiä. Mutta katsoppas täällä: niinhän sinä elät täällä kuin kurjassa kestikievarissa, vaikka olet aatelisherra ja tilanomistaja. Vaan siellä on siistiä ja tyyntä. On kenenkä kanssa vaihtaa sanojakin, kun ikävä tulee. Ja paitsi minua ei ketään muuta tule sinun luonasi käymään. Ja lasten kanssa saat leikkiä niin paljon kuin haluttaa. Voitko enempää vaatia? Ja mikä aineellinenkin etu sinulle on. Mitä sinä täällä maksat huoneistasi?

-- Puolitoista tuhatta.

-- Vaan siellä saat sinä tuhannesta ruplasta melkein koko talon! Ja millaiset mainiot, valoisat huoneet. Juuri äskettäin hän nimenomaan halusikin niihin hiljaista, säännöllistä hyyryläistä -- ja nyt minä sinut sinne toimitan...

Oblomov pudisti hajamielisesti päätänsä kieltäytymisen merkiksi.

-- Äläkä niskottele siinä, sinun täytyy muuttaa! sanoi Tarantjev. -- Arvostele nyt itsekin että sehän tulee sinulle kaksi kertaa helpommaksi; toisessa asunnossa voitat sinä viisisataa ruplaa. Ruokahoitosikin on tuleva kaksi kertaa paremmaksi ja siistimmäksi. Ja saat olla rauhassa keittopiian ja tuon Sakariiaksen varkauksilta.

Etehisestä kuului pahaa murinaa.

-- Ja mikä erinomainen järjestys siellä vallitsee, jatkoi Tarantjev: -- täällähän oikein inhoittaa istua sinun pöytääsi. Kun yrität ottamaan pippuria -- niin tölppö on tyhjä, kun rupeat kaatamaan etikkaa -- ei tippaakaan lähde, veitset ovat aina likaiset, sinä olet itse kertonut että liinavaatteesi katoilevat pesussa; joka paikassa on pölyä -- no, se on sanalla sanoen iljettävää. Vaan siellä tulee nainen pitämään emännyyttä: ei sinulla itselläsi eikä tuolla vanhalla narrillasi Sakariiaksella ole silloin mitään tekemistä...

Murina etehisessä kävi yhä kovemmaksi. -- Niin. Sen vanhan koiran ei siellä tarvitse pitää mistään huolta, kaikessa sinulle siellä on valmis elämä. Mitä siinä siis on enempi miettimistä! Sinä muutat ja se on sillä päätetty...

-- Vaan kuinka minä näin yht'äkkiä, kaikesta tästä ... niin kauvas sinne Viipurin puolelle...

-- Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit johonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne Gorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan vieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen keskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä nyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä sinne lennätän emännän kanssa puhumaan -- anna minulle ajurirahat ja huomenna tässä muutetaan niin että helähtää...

-- Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on vain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten voin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta, ei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa...

-- Mikä on päätetty, se on päätetty: -- sinä muutat. Minä ajan nyt heti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste...

Hän yritti lähtemään.

-- Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti hänet Oblomov. -- Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja lue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä minun pitää tehdä.

-- Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. -- Et mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle toimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et sinä ole ihminen etkä mikään -- rääsy sinä olet!

-- Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän pannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.

-- Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun paperin.

-- Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.

-- Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh läpiluettuaan kirjeen. -- Kuivuus ja katovuodet...

-- Rappioon joutunut, kerrassaan rappioon joutunut mies! lausui Tarantjev.

-- Ettäkö minä olen rappioon joutunut?

-- Kuinkas muuten!

-- No, jos olen rappioon joutunut, niin sano, mitä siis pitää tehdä?