Part 48

-- Että "onko totta että te jonkun lurjuksen kanssa olette juottaneet tilanomistaja Oblomovin humalaan ja saattaneet hänet allekirjoittamaan velkakirjan teidän sisarenne nimiin?"

-- Niinkö hän sanoi että "lurjuksen kanssa"? -- kysyi Tarantjev.

-- Niin, niin hän sanoi...

-- Kuka se sitten on tuo lurjus? -- kysyi jälleen Tarantjev.

Toveri tirkisti häneen.

-- Vai et sinä muka tiedä? -- sanoi hän sapekkaasti. -- Ihan varmasti sinä itse!

-- Kuinkas minut siihen on sekoitettu?

-- Kiitä saksalaista ja omaa maakuntalaistasi. Se saksalainen se on kaikki nuuskinut ja tutkinut...

-- Olisit veli jotakin toista syyttänyt etkä minusta mitään maininnut, että minua oli olemassa koko jutussa!

-- Vai niin! Mikä pyhä sinä olet? -- virkkoi toveri.

-- Mitäs sinä sitten vastasit, kun kenraali kysyi että "onko totta että te siellä muutaman lurjuksen kanssa?..." Siinä sinun olisi pitänyt eksyttää hänet.

-- Mene sinä hiiteen eksytyksinesi! Kun toisella silmät viheriöinä hohtaa! Kyllähän minä koetin vastatakkin että: "ei se ole totta, se on panettelua, teidän ylhäisyytenne, en mitään Oblomovia tunne enkä ikinä ole tuntenut, se on kaikki Tarantjevin syy!..." vaan en sitä suustani saanut, tuuskahdin vain hänen jalkapohjiinsa.

-- Aikovatkohan nostaa asian vai mitä?! -- kysyi Tarantjev kolealla äänellä. -- Minähän olen syrjässä, mutta sinä...

-- Syrjässä? Vai olet sinä syrjässä? Ei veli, jos tässä jollekkin silmukka tulee kaulaan pantavaksi, niin sinulle se ensimäiseksi tulee: kukas houkutteli Oblomovin juomaan? Kukas häntä häpäisi ja uhkasi?...

-- Sinäpäs se neuvoit, -- sanoi Tarantjev.

-- Oletko sinä sitten alaikäinen, häh! Haista hapan, minä en sinusta välitä vähän-vähääkään!

-- Tämä on hävytöntä, veli! Kuinka paljon onkaan minun kauttani solunut sinun käsiisi, vaan minulle ei ole pirahtanut kuin kolmesataa ruplaa kaikkiaan.

-- Mitä sinä tarkoitat, ettäkö yksin ottaa kaikki niskoilleen? Oletpa mokoman sukkela! Ehei, en vähän-vähääkään minä välitä sinusta, minuahan vain pyysi sisar naisellisesta asian tietämättömyydestä todistuttamaan velkakirjan meklarilla -- siinä kaikki. Sinä ja Zatjertti olitte todistajina, te siitä saatte vastatakkin!

-- Antaisit sisarellesi aika pöllytyksen, kuinka hän uskalsikin nousta veljeään vastaan? -- sanoi Tarantjev.

-- Sisar on pöllö, vaan minkäs hänelle tekee? -- Mitä hän nyt arvelee?

-- Mitäkö? Itkeä pillittää vain ja itsepäisesti hokee että "Ilja Iljitsh muka ei ole velkaa! ja ettei ikinä ole lainannut hänelle mitään rahoja".

-- Mutta sinullahan on velkakirja hänen nimiinsä: et sinä omaasi kadota...

Muhajarov vetäsi taskustaan sisaren-velkakirjan, repi sen kappaleiksi ja ojensi Tarantjeville.

-- Heh siinä, minä lahjoitan sen sinulle, etkö tahdo? -- lisäsi hän. -- Mitä häneltä ottaa? Talonko pahasine ryytimaineen, vai mitä? Ei siitä tuhattakaan makseta, se on kokonaan rappioon-menossa. Ja mikä pakana minä olen, häh, että ajaisin hänet kakarain kanssa mailmalle?

-- Taitaa siis tutkimus alkaa? -- kysyi Tarantjev arasti. -- Eiköhän tulisi helpommaksi, jos sinä, veli rahalla siitä suoriutuisit?

-- Ei mitään tutkimusta tule. Kenraali kyllä uhkasi lähettää pois kaupungista, vaan se saksalainen pani vastaan, kun ei tahdo saattaa Oblomovia häpeään.

-- Mitä sinä puhut, veli! Aivanhan on kuin vuori vierähtäisi hartioilta! Siis ryypätään! -- ehdotti Tarantjev.

-- Vai ryypätään? Millä varoilla? Sinunko vai kenen?

-- Eikös sinun? Kai sinä tänäänkin olet seitsemisen ruplaa kokoon haalinut?

-- Hui hai, tulot ovat olleet ja menneet. Vaan minä en ole vielä puhunut kaikkea, mitä kenraali sanoi.

-- Mitä niin? -- kysyi Tarantjev äkisti taas aristuen.

-- Käski ottaa virkaeron.

-- Mitä puhut, veli! -- sanoi Tarantjev pullistaen silmänsä päin toveriinsa. -- No, -- päätti hän tuimasti: -- nyt haukun minä Oblomovin niin että paikat paukkuu!

-- Kunpa pääsisit vain haukkumalla!

-- Ei, kyllä minä haukun hänet niinkuin sinä tahdot! -- Mutta muuten, tosiaankin, parempi on että vähän varron, kuules mitäs tässä pälkähti päähäni, kuulehan veli!

-- Mitä vielä? -- toisti mietteissään Ivan Matvejevitsh.

-- Kyllä tämä asia vielä selviää. Vahinko vain että olet muuttanut pois entisestä asunnostasi...

-- Mitä siis?

-- Sitä että täytyy pitää silmällä Oblomovia ja sisartasi, että millaisia piirakoita ne siellä leipovat ja että on... todistajia! Silloin ei saksalaisen kynnet mihinkään pysty, ja sinä olet vapaa kuin kasakka, pankoot toimeen tutkimuksen -- asia on laillinen! Kai se säikähtää silloin saksalainen ja menee sovintotuomariin.

-- Mitäs, jos se tosiaankin käy päinsä! -- vastasi Muhojarov miettivästi. -- Et sinä ole niin tuhma keksintöjä tekemään, mutta itse asiaan et kelpaa eikä myöskään tuo Zatjertti. Kyllä minä keksin, odotahan! -- puheli hän vilkastuen. -- Minä heidät opetan! Oman keittopiikani minä heille lähetän sisaren keittiöön, tämä tulee Anisjan ystäväksi ja urkkii kaikki, ja sitten... Hei veli, ryypätäänpäs!

-- Ryypättiin! -- toisti Tarantjev. -- Ja sitten minä vasta oikein haukun Oblomovin! --

Stolz koetti saada Oblomovin raahatuksi matkaansa, mutta tämä pyysi jättämään hänet ainoastaan kuukaudeksi, pyysi niin hartaasti ettei Stolz hennonut olla armahtamatta. Oblomov tarvitsi tämän kuukauden omain sanainsa mukaan saadakseen kaikki tilit valmiiksi vuokrataksensa asuntonsa toiselle ja sovitellaksensa kaikki asiansa Pietarissa siten ettei ikinä enää tarvitseisi sinne palata. Sitten oli ostettava kaikellaista maalaistalon sisustamista varten, ja lopuksi tahtoi hän etsiä itselleen hyvän taloudenhoitajattaren, Agata Matvejevnan kaltaisen; eikä hän myöskään kursaillut kehoittaa tätä myömään talonsa ja siirtymään kylään, suuren talouden hoitoon.

-- Koska sattuu olemaan puhe emännästä, -- keskeytti hänet Stolz: -- niin tahdon sinulta kysyä, Ilja, missä suhteissa sinä häneen oikein olet...?

Oblomov sävähti äkkiä punaiseksi.

-- Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi hän hätäisesti.

-- Sinä sen tiedät sangen hyvin, -- huomautti Stolz: -- muuten ei olisi ollut syytä noin punastua. Kuules Ilja, jos tässä varoitus voi jotakin vaikuttaa, niin minä koko ystävyytemme nojalla pyydän: ole varovainen...

-- Minkä suhteen? Älä turhia! - puolustelihen Oblomov hämillään.

-- Sinä puhuit hänestä taannoin sellaisella lämmöllä että minä tosiaankin rupesin ajattelemaan että sinä häntä...

-- Rakastanko vai mitä aijot sanoa? Älähän nyt! -- keskeytti Oblomov väkinäisesti naurahtaen.

-- Niin, vielä pahempi, jos ei siinä ole mitään siveellistä kipinää, jos tämä on ainoastaan...

-- Andrei! Oletko sinä oppinut tuntemaan minut siveettömäksi ihmiseksi?

-- Miksikäs sitten punastuit?

-- Sentähden että saatoit päästää aivoistasi sellaisen ajatuksen!

Stolz pudisti epäillen päätänsä.

-- Varo, Ilja, ettet lankea kuoppaan. Se on yksinkertainen nainen, täällä on siivotonta, karkeaa ja painostava ilmakehä, joka tylsentää järjen -- hyi sentään!

Oblomov oli vaiti.

-- No, jää hyvästi, -- lopetti Stolz: -- minä siis sanon Olgalle että kesällä sinut saamme nähdä, jollei meillä, niin Oblomofkassa. Muista että hän on järkähtämätön vaatimuksessaan!

-- Välttämättömästi saavun, -- vastasi Oblomov vakuuttavasti: -- Sano hänelle myös että jos hän sallii, niin vietän talven teidän luonanne.

-- Se se vasta hauskaa olisi!

Stolz matkusti kaupungista samana päivänä, vaan jo illalla ilmestyi Oblomovin luo Tarantjev. Tämä ei malttanut olla haukkumatta häntä aikalailla toverinsa puolesta. Mutta hän ei ottanut huomioon sitä seikkaa, että Oblomov Iljinskein seurassa oli tottunut pois mokomista ilmiöistä ja että hänen henkinen velttoutensa ja alistumisensa törkeyksiä kuulemaan olivat vaihtuneet inhon tunteisiin. Tämä olisi tullut ilmi jo aikaa sitten, ja osaksihan se oli jo ilmi käynytkin silloin, kun Oblomov vielä asui huvilassa, mutta siitä asti oli Tarantjev harvemmin käynyt hänen luonaan ja lisäksi käynyt muiden läsnäollessa, niin ettei yhteentörmäyksiä heidän välillään ollut sattunut.

-- Terve, kaveri! -- sanoi Tarantjev ilkeästi, ojentamatta kättään.

-- Päivää, -- vastasi Oblomov kylmästi tuijottaen ikkunaan.

-- Mitä, oletko saattanut hyväntekijäsi jo pois?

-- Olen kyllä. Mitäs sitten?

-- Se on mainio hyväntekijä! -- jatkoi Tarantjev myrkyllisesti.

-- Ei taida sinua miellyttää?

-- Minä hänet hirttäisin! -- kähisi Tarantjev vihaisesti.

-- Vai niin sinä tekisit?

-- Ja sinut samaan puuhun!

-- Mistä syystä?

-- Suorita asiasi rehellisesti mies: jos olet kerran velkaa, niin maksa, äläkä koukuttele vastaan. Mitä vehkeitä sinä nyt olet saanut aikaan?

-- Kuules, Mihei Andreitsh, vapauta minut noista letkauksistasi, kauvan olen minä laiskuudesta ja huolimattomuudesta sinua kuunnellut: olen luullut sinulla olevan edes pisaran omaatuntoa, vaan sitä ei näy olevan. Sinä tahdot lurjuksen kanssa pettää minut: kuka teistä on kehnompi -- en tiedä, molemmat te vain minulle olette iljettäviä. Ystäväni auttoi minut tästä tuhmasta pulasta...

-- Hyväkin ystävä! -- virkkoi Tarantjev. -- Olen kuullut että hän on sinulta morsiamenkin ryöstänyt; tosiaankin koko hyväntekijä! Voi miestä, pöllö sinä olet, moukka...

-- Ole hyvä: säästä kohteliaisuuksiasi! -- keskeytti hänet Oblomov.

-- En säästä! Sinä et ole minusta välittänyt, sinä kiittämätön! Minä sinut olen toimittanut tänne asumaankin ja löytänyt sinulle mainion emännän. Rauhallisen paikan ja kaikellaisia mukavuuksia olen sinulle hankkinut, ylenpalttisia hyviä töitä sinulle tehnyt, mutta sinä olet turpasi aina vain pois kääntänyt. Mokomankin hyväntekijänpä sinä löysit: saksalaisen! Arennille se sinun maatilasi otti, vaan odotahan: hän sinut nylkee ja vielä osakkeet niskoillesi nakkaa. Kun se sinut mailmalle ajaa, muista silloin minun sanani! Pöllö, sanon minä sinulle, eikä sekään ole kylliksi, sillä elukka sinä olet päällepäätteeksi, sinä kiittämätön!

-- Tarantjev! -- huudahti Oblomov uhkaavasti.

-- Mitäs huudat? Minä huudan itse koko mailmalle että sinä olet pöllö ja elukka! -- ärjyi Tarantjev. -- Minä ja Ivan Matveitsh hoitelimme ja varjelimme sinua, aivankuin orjat sinua palvelimme, varpaisillamme kuljimme sinun ympärilläsi, silmiisi katselimme, mutta sinä menit panettelemaan toveriani esimiesten edessä: nyt on hän viraton ja ilman leivänpalaa! Se on halpamaista ja iljettävää! Sinun velvollisuutesi on nyt antaa hänelle puolet omaisuudestasi, anna vekseli hänen nimelleen: nyt sinä et ole juovuksissa, vaan selvilläsi, anna heti, sanon minä, ilman sitä en minä täältä lähde...

-- Mitä te, Mihei Andreitsh, siellä niin huudatte? -- sanoivat emäntä ja Anisja kurkistaen ovesta. -- Kaksi sivukulkijaa on pysähtynyt kuuntelemaan, mikä huuto sieltä kuuluu...

-- Huudan kyllä, -- kirkui Tarantjev: -- Saakoon tietää häpeänsä tämä tolvana! Ja petkuttakoon sinua tuo saksalais-roisto yhtä hyvin kuin hän sinulta on vietellyt henttusi...

Kovan korvapuustin läiskäys pamahti huoneessa. Silmänräpäyksessä vaikeni Tarantjev hämmästyneenä Oblomovin käsiksikäymisestä niin että retkahti alas tuolille ja kummastuksissaan mulkoili ympärilleen tyhmistynein silmin.

-- Mitä tämä on? Mitä tämä tietää -- häh? Mitä? -- änkytti hän kalpeana läähättäen ja pidellen poskeaan. -- Kunnianhäväistys! Sinä saat maksaa siitä minulle! Heti paikalla syytös kenraalikuvernööriin: näittekö te muut?

-- Emme me mitään nähneet! -- sanoivat molemmat naiset yhteen ääneen.

-- Vai ette! Täällä on salaliitto, täällä on rosvopesä! Roistojoukko! Ryöstävät, tappavat...

-- Ulos, lurjus! -- huudahti Oblomov kalpeana, raivosta vavisten. -- Korjaa heti paikalla luusi taikka minä sinut tapan kuin koiran!

Hän etsi silmillään keppiä.

-- Hyvät ihmiset! Väkivaltaa! Auttakaa!--huusi Tarantjev.

-- Sakariias! Viskaa ulos tuo kelvoton ja varokoon hän näyttämästä silmiään enää! -- ärjähti Oblomov.

-- Olkaa hyvä; tuossa teille Jumala -- -- tuossa ovi! -- sanoi Sakariias osottaen pyhänkuvaa ja ovea.

-- En minä sinun luoksesi tässä tullut, vaan tätini luo, -- mörisi Tarantjev.

-- Menkää Jumalan nimessä! Minä en teitä tarvitse, Mihei Andreitsh, -- virkkoi Agata Matvejevna: -- veljeni luona te olette ennenkin kulkenut ettekä minun! Te olette minulle huonompi karvainta retikkaa. Juotte, syötte ja vielä haukutte.

-- Vai sillä tavalla, täti! Hyvä, kyllä veli antaa teidän tietää! Vaan tuo saa maksaa minulle kunnian häväistyksestä. Missä minun lakkini on? Piru teidät vieköön! Ryöväreitä ja murhaajia te olette! -- kiljui hän mennessään pitkin pihaa. -- Saat maksaa minulle kunnianhäväistyksestä!

Koira riuhtoi ketjuaan ja herkesi vimmattuun haukuntaan.

Tämän jälkeen eivät Tarantjev ja Oblomov enää toinen-toistaan nähneet.

8.

Stolz ei saapunut vuosikausiin Pietariin. Kerran hän ainoastaan pikimältään pistäysi Olgan maatilalla sekä Oblomofkassa. Ilja Iljitsh sai häneltä kirjeen, jossa Andrei kehoitti häntä matkustamaan kylään ja ottamaan käsiinsä nyt kuntoonpannun maatilan, vaan itse hän Olga Sergejevnan kanssa muutti pois Krimin etelärannalle tehden näin kahdessa tarkoituksessa: asiainsa tähden Odessassa ja vaimonsa terveyden tähden "mikä oli heikontunut synnytyksen jälkeen".

He asettuivat asumaan hiljaiseen sopukkaan meren rannalla. Vaatimaton ja pieni oli heidän talonsa, jonka sisustuksen erityinen tyyli ja ulkonainen rakennusmalli, kuten kaikki koristukset kantoivat isäntäväkensä persoonallisen maun leimaa. Huoneet huokuivat leppoista kaunotaiteellista tunnelmaa, mikä hienosti hiveli järkeä; joka paikasta tuulahti vastaan virkeä aatelma tai loisti ihmistyön ihanuus samoinkuin ympärillä loisti luonnon ikuinen kauneus. Keskellä tauluja ja kuvapatsaita kimalteli kunniapaikalla kullattu Erarin flyygeli.

Viiniköynnökset, muratit ja myrtit peittivät huvilan ylhäältä alas. Parvekkeelta näkyi meri, toiselta puolelta -- tie kaupunkiin.

Sieltä vahdiskeli Olga Andrein kotiintuloa, silloin kun tämä oli ajanut asioilleen, sieltä juoksi hän aina läpi uhkean kukkatarhan ja pitkän poppelikujan, ja heittäytyi vasten miehensä rintaa, miehensä, jonka katse hehkui ja joka aina oli täynnä samaa kiihkeätä onnen lämpöä huolimatta siitä että jo niin monta vuotta olivat olleet naimisissa.

Stolz katsoi rakkautta ja naimisissa-oloa kentiesi liian alkuperäiseltä kannalta, mutta joka tapauksessa itsenäisesti. Ja tässä kulki hän vapaata ja, niinkuin hänestä tuntui, yksinkertaista tietä, mutta minkä vaikean vaivannäön, havainnonteon ja kärsimysten koulun olikaan hän kestää saanut, kunnes oli oppinut ottamaan "yksinkertaisia askeleita"!

Isältään oli hän kaikkea elämässä oppinut katselemaan vakavalta puolelta, vieläpä pikkuasioitakin; ehkäpä olisi hän perinyt häneltä tuon turhantarkan ankaruudenkin, mikä tavallisesti seuraa mukana saksalaisten katsantokantaa, jokaista elämänaskelta, siinä luvussa puolisona-olemistakin. Kuni kivisten taulujen kirjoitus, niin selkeästi oli kaikille paistanut piirrettynä vanhan Stolzin elämä eikä siinä mitään muuta ollut voinut ajatella allapiilevän. Mutta äiti lauluineen ja helline kuiskeineen, sitten ruhtinaan eriluonteinen talo, edelleen yliopisto, kirjat ja tiedonvalo -- kaikki tämä oli johtanut Andrein syrjään tuosta isän viittaamalta, suoranankaralta radalta, ja venäläinen elämä oli piirtänyt häneen näkymättömät kukkakaavansa tehden tuosta värittömästä kivilaatasta kirkkaan ja leveän taulun.

Andrei ei turhantarkasti kahlehtinut tunne-elämäänsä, vaan antoi laillisen vapauden tunnelmille ja haaveille koettaen ainoastaan olla kadottamatta "maata jalkainsa alta", joskaan saksalaisen luonteensa mukaan ei voinut hillitä itseään tekemästä johtopäätöksiään ja muistutuksiaan elämänsääntöjen suhteen.

Hän oli ripeä ruumiiltaan sentähden että oli terve järjeltään. Oli ollut vallaton ja hulivili poika-iässään, vaan oli kuitenkin oppinut tekemään työtä. Ei ollut hän joutanut haaveen virrassa pulikoimaan, ei ollut hänellä mielikuvitus tahrautunut eikä sydän turmeltunut, sillä niiden puhtautta ja neitseellisyyttä oli äiti tarkoin pitänyt silmällä.

Nuorukaisena oli hän vaistomaisesti varjellut voimansa raikkaina ja jo varhain tehnyt sen havainnon että tämä tuoreus synnyttää reippautta ja hilpeyttä, muodostaa sen miehuuden, johon sielun täytyy olla karaistu ollakseen kalpenematta elämän edessä, ja voidakseen pitää sitä -- ei raskaana taakkana tai ristinä, vaan ainoastaan velvollisuutena ja sellaisena, jonka kanssa kannattaa taistella.

Paljon henkistä huolta oli hän myös pyhittänyt sydämmen ja sen monimutkaisten lakien tuntemiseen. Milloin tajullisesti, milloin tajuttomasti tarkastamalla kauneuden heijastusta mielikuvitukseen, vaikutelman muuttumista tunteeksi, tämän eri ilmiöitä, leikkiä ja loppua sekä silmäämällä ympärilleen ja siirtymällä tosielämään oli hän raivannut itselleen sen vakaumuksen että rakkaus Arkimedeksen vivun voimalla panee mailman liikkeeseen ja että siinä on yhtä paljon yleistä, kumoamatonta totuutta ja siunausta kuin sen ymmärtämättömyydessä ja väärinkäyttämisessä on valhetta ja epäsiveyttä. Missä on siis hyvä, missä paha? Missä on raja niiden välillä?

Tehdessään kysymyksen: mikä on valhe? alkoi hänen mielikuvituksessaan vilistä kirjavia naamareita sekä nykyisyydestä että menneiltä ajoilta. Hymyhuulin, milloin punastuen, milloin kulmiaan rypistäen sai hän katsella rakkauden sankarien ja sankarittarien loppumatonta jonoa: Don Quixoteja teräshansikkaineen, ritarihaaveisia naisia viisikymmenvuotisine uskollisine odotuksineen; hovipaimenia rusevine kasvoineen ja rehellisine mulko-silmineen sekä kiharapäisiä sinipiikoja...

Hänen eteensä ilmaantui puuteroituja markiiseja pitseineen, älystä-välkkyvine silmineen ja irstaine hymyineen; itsensä-ampuneita, itsensä-hirttäneitä tai tukehduttaneita Werterejä; senjälkeen kuihtuneita neitoja ikuisine lemmenkyyneleineen ja luostareineen, uudemman aikaisia viiksiniekka-sankareita tuimine, tulisine silmineen, yksinkertaisia ja itsetietoisia Don-Juaneja sekä järkiniekkoja, jotka eivät vähääkään ole valittavinaan rakkaudesta ja kuitenkin salaa jumaloivat piikojaan ... ynnä kaikellaisia muita.

Kysyessään: mikä siis on totuus? etsi hän likeltä ja kaukaa sekä mielikuvituksellaan että silmillään esimerkkejä yksinkertaisesta, kunniallisesta, syvästä ja särkymättömästä lähentymisestä naiseen, vaan ei mistään niitä löytänyt, tai jos toisinaan luulikin löytäneensä, niin sai perästäpäin huomata pettyneensä, ja vaipui surullisiin mietteisiin vieläpä epätoivoonkin.

"Nähtävästi ei tätä autuutta ole täydellisesti olemassakaan", ajatteli hän: "tai ovat ne sydämmet, joita tällainen rakkaus valaisee, niin ujot ja arat että pysyvät piilossa koettamatta kiistellä järkimiesten kanssa; kentiesi säälivät ne heitä, antavat heille anteeksi oman onnensa nimessä sen että nämät tallaavat likaan kukkasen, koska ei ole maata, mihin se voisi juurensa työntää ja kasvaa sellaiseksi puuksi, joka loisi siimeksensä koko elämään."

Hän tarkasteli avioliittoja ja aviomiehiä ja näki heidän suhteissaan vaimoihinsa aina sfinksin arvoituksineen, ikäänkuin kaikki olisi ollut käsittämätöntä, loppuun-sanomatonta, ja kuitenkaan eivät nämät miehet hautoneet elämän mutkikkaita kysymyksiä, vaan kulkivat avioliiton tietä niin tasaisin ja itsetietoisin askelin ikäänkuin ei heillä olisi ollut mitään ratkaistavana eikä etsittävänä.

"Ovatkohan he oikeassa? Ehkä ei tosiaankaan mitään muuta tarvita", arveli hän itseänsä epäillen, katsellen, kuinka muutamat nopeasti läpikäyvät lemmenasteet aivankuin mitkäkin aakkoset tai kuin jonkun kohteliaisuuden muodon, aivankuin tekisivät kumarruksen astuessaan seuraan ja sitten -- pikaisesti asiaan!

Kärsimättömästi pudistavat he hartioiltaan elämän kevään, ja monet vielä koko ikänsä katsovat karsaasti vaimojansa ikäänkuin harmitellen että kerran olivat niin tyhmiä että rakastuivat heihin.

Toisia ei rakkaus jätä pitkään aikaan, toisinaan kestää se vanhuuteen saakka, mutta aina on heillä huulillaan ivallinen hymy...

Lopuksi suurin osa menee avioliittoon aivan niinkuin otetaan haltuunsa omaisuus ja nautitaan sen, tarjoamista eduista: vaimo tuo parhaan järjestyksen taloon -- hän on emäntä, äiti ja lastenkasvattajatar, mutta rakkautta katsotaan samoin kuin käytännöllinen isäntä katsoo maatilan paikkaa, se on: kerraltaan hän siihen tottuu eikä sitä sitten enää koskaan huomaa.

-- Mitä se siis on: synnynnäistäkö kykenemättömyyttä, luonnonlakien seurauksesta, vai valmistuksen ja kasvatuksen puutettako?... Missä on tuo myötätunne, mikä ei koskaan kadota luonnollista sulouttansa, mikä ei pukeudu narrimaisiin rimssuihin, mikä muuttaa muotoansa, mutta mikä ei koskaan sammu! Millainen on tämän kaikkialle vuodatetun, kaikkitäyttävän autuuden ja elämän nesteen luonnollinen kukka ja kukoistus?

Kuni ennustaja silmäili hän kaukaisuuteen ja sen sumusta ilmaantui hänelle tunteen muoto ja sen kera naisen kuva, joka välkkyi hänen mieliväreissänsä, kuva -- vallan yksinkertainen, mutta kirkas ja puhdas.

-- Se on vain haavetta! -- sanoi hän taipuen hymysuin mielensä turhasta kiihoituksesta.

Mutta tämän haaveen haamu eli vasten tahtoakin hänen muistossaan.

Ensin uneksui hän tässä kuvassa vain naisen tulevaisuutta ylipäänsä, vaan kun hän sitten täysikasvaneessa, kypsyneessä Olgassaan sai nähdä ei ainoastaan kukoistukseensa puhjenneen kauneuden ylellisyyden, vaan myös voiman, joka oli valmis elämään ja janosi valaistusta ja elämäntaistelua -- kaikki oman haaveensa tuntomerkit, niin heräsi hänessä jälleen tuonoinen, miltei jo unohtunut rakkauden kuva, hän alkoi uneksua tätä kuvaansa Olgaksi ja hänestä tuntui että totuus on mahdollinen ilman narrinpukua ja väärinkäytöstä.

Leikkimättä lemmen ja avioliiton kysymyksillä, sekoittamatta siihen mitään muita laskuja, siteitä, rahoja tai virkoja, mietiskeli Stolz kuitenkin sitä, kuinka hänen ulkomainen, tähän saakka väsymätön toimintansa on sointuva yhteen sisällisen perhe-elämän kanssa, ja kuinka hän matkailijasta ja asioitsijasta on muuttuva eukolliseksi kotona-kököttäjaksi? Jos hän tästä ulkonaisesta touhustaan asettuu, niin millä on täyttyvä hänen elämänsä kotioloissa? Lasten kasvattaminen ja sivistäminen, heidän ohjaamisensa elämään ei tietysti ole helppo eikä tyhjä tehtävä, mutta siihen on vielä aikaa ja mitäs hän siihen asti on tekevä?

Kauvan ja usein olivat nämät kysymykset ahdistelleet häntä, vaan ei hän ollut antanut naimattomuutensa raskauttaa elämäänsä eikä hänen päähänsä ollut juolahtanut, silloinkaan, kun sydän sykähti kauniimman sukupuolen läheisyydestä, ottaa niskoillensa avioliiton kahleita. Tästä syystä hän ikäänkuin oli ylenkatsonut myös Olga-impeä, ihaellen häntä ainoastaan kuin suloista lasta, josta on suuria toiveita ja vain leikillä, sivumennen singahutellen tytön janoavaan ja herkkään sieluun uusia, rohkeita aatteita, sattuvia elämänhavainnoita, kehittäen siinä, sen enempää arvelematta ja ennustamatta, ilmiöiden elävää ymmärtämystä ja varmaa katsantokantaa, vaan unhoittaen väliin vihdoin Olgankin ja omat huolimattomat opetuksensa.

Mutta aika-ajoin, nähdessään että tytössä välähteli harvinaisempia hengen kipunoita ja mielipiteitä, ja ettei hänessä ollut valhetta, ettei hän etsinyt yleistä tunnustusta, että tunteet hänessä syttyivät ja sammuivat yksinkertaisesti ja vapaasti, ettei hänessä ollut mitään vierasta, vaan kaikki omaa ja tämä oma niin rohkeata, raikasta ja lujaa -- silloin joutui hän ymmälle, mistä tyttö oli kaiken tämän saanut, muistamatta omilta huuliltaan lennähtäneitä neuvoja ja huomautuksia.

Jos hän silloin olisi kohdistanut huomionsa häneen, olisi hän voinut luulla että tyttö astelee melkein yksin omaa tietänsä ja että häntä varjelee äärimmäisyyksiltä ainoastaan tädin pintapuolinen silmälläpito, mutta ettei häntä ensinkään rasita tuo monilukuinen holhoojajoukko eikä se auktoriteetti, mikä kuului seitsemälle hoitajattarelle, mummoille ja tädeille kaikellaisine suku-, perhe- ja säätysääntöineen, vanhettuneine tapoineen ja mielipiteineen; ettei häntä väkisin viedä kuluneelle käytävälle, vaan että hän kulkee uutta polkua, jota myöten hänen on täytynyt raivata uransa omalla älyllään, katsannollaan ja tunteellaan.