Part 45

-- En, minä aijoin juuri heretä lukemasta, kun tuli niin hämärä. Minä odotin teitä! -- sanoi Olga pehmeästi, ystävällisesti ja avomielisesti.

-- Sitä parempi: minä haluan puhella teidän kanssanne, -- huomautti Stolz totisesti siirtäen häntä varten toisen nojatuolin ikkunan ääreen.

Neito vavahti ja mykistyi paikalleen. Laskeusi sitten koneellisesti nojatuoliin, painoi alas päänsä ja kohottamatta silmiään jäi istumaan kiusalliseen asemaan. Tänä hetkenä olisi hänen tehnyt mieli olla sadan virstan päässä siitä paikasta. Entisyys leimahti, kuin salama hänen muistoonsa. "Tuomion hetki koittaa! Elämän kanssa ei saa leikkiä kuin nuken kanssa!" kuului joku sivusävel hänen korvissansa: "älä laske pilaa siitä -- saat vielä kalliisti maksaa!"

He olivat vaiti jonkun hetken, Stolz silminnähtävästi varustausihen sanomaan, mitä hänellä oli sydämmellään. Pelokkaasti katsahti Olga silloin-tällöin hänen laihtuneita kasvojaan, hänen rypistyneitä kulmakarvojansa ja yhteen puristettuja huulia, joilla näkyi päättäväisyyden ilme.

"Tämä on Nemesis!" ajatteli neito sisällisesti värähdellen. Molemmat ikäänkuin valmistautuivat kaksintaisteluun.

-- Te tietysti arvaatte, Olga Sergejevna, mistä minä tahdon puhella? -- sanoi Stolz katsahtaen kysyvästi häneen.

Stolz istui ikkunan välipuun kohdalla niin että varjo esti näkemästä hänen kasvojansa, kun sitävastoin ikkunasta tuleva valo suoraan lankesi neidon kasvoille niin että toinen saattoi lukea mitä niillä liikkui.

-- Kuinka minä tietäisin? -- vastasi Olga hiljaa. Tämän vaarallisen vastustajan edessä oli häneltä tykkänään poissa se tahdon ja luonteen voima, se läpitunkevaisuuden ja itsensä hillitsemisen taito, joilla varustettuina hän aina oli ilmestynyt Oblomovin edessä. Hän ymmärsi nyt että jos hän näihin asti oli osannut salata itsensä Stolzin tutkivalta silmältä ja käydä onnellisesti sotaa, niin ei hän tästä vähääkään saanut kiittää omaa tarmoansa, kuten taistelussa Oblomovin kanssa, vaan ainoastaan Stolzin itsepäistä vaitioloa ja tämän salamielistä käytöstä. Mutta avonaisella kentällä ei ylivoima ollut hänen puolellaan, ja sentähden hän kysymyksellään: "kuinkas minä tietäisin?" tahtoi ainoastaan voittaa vaaksan verran jalansijaa ja silmänräpäyksen aikaa, jotta vihollinen selvemmin paljastaisi aikomuksensa.

-- Ettekö tiedä? -- lausui Stolz yksinkertaisesti.

-- Hyvä, minä siis sanon...

-- Ah elkää! -- pääsi äkisti neidon suusta, ja hän tempasi Stolzin kädestä ja katsoi häneen aivankuin rukoillen armoa.

-- No arvasinhan minä että sen tiedätte! -- sanoi Stolz. -- Miksi siis kielsitte? -- lisäsi hän sitten surumielisesti.

Olga istui vaiti.

-- Jos te edeltäpäin näitte että kerran olen sen lausuva ilmi, niin tietysti myös tiedätte, mitä vastatakkin minulle?

-- Kyllä aavistin ja minä olen sen tähden kärsinyt! vastasi neito viskautuen nojatuolin selustinta vastaan ja kääntyen pois valosta, aatteissaan kutsuen hämärää avukseen, jottei Stolz voisi huomata hämmästyksen ja tuskan taistelua hänen kasvoistaan.

-- Kärsinyt! Se on hirveä sana, -- virkkoi Stolz miltei kuiskaamalla: -- se on Dantea: "pois heitä toivo ainiaaks". Ei minulla mitään enempää olekkaan sanottavaa -- siinä on kaikki! Mutta minä kiitän siitäkin, -- lisäsi hän syvästi huoaten: -- minä olen päässyt ulos kaaoksesta ja pimeydestä ja tiedän ainakin mitä minun on tekeminen. Ainoa pelastus on -- paeta mitä pikimmin!

Hän nousi.

-- Elkää jumalan tähden menkö pois! -- huudahti säikähtyneenä rukoillen Olga heittäytyen Stolzin eteen ja tarttuen häntä jälleen kädestä. -- Säälikää toki minua, mitenkä minun käy?

Stolz istuutui ja Olga myös.

-- Mutta minä rakastan teitä, Olga Sergejevna! -- lausui Stolz miltei tylysti. -- Te olette nähnyt, miten on ollut laitani tämän puolen vuoden aikana. Mitä te siis tahdotte: täyttä riemujuhlaako? jotta minä riutuisin ja menettäisin järkeni? Kiitän nöyrimmästi!

Neidon kasvot muuttuivat.

-- Matkustakaa pois! -- sanoi hän tukahtuneena, arvokkaasti ja samalla syvästi surullisena, jota ei kyennyt salaamaan.

-- Anteeksi jos loukkasin teitä! -- pyyteli toinen. -- Voi sentään meitä, kun mitään näkemättä jo riitaannuimme! Minä tiedän, ettette te voi tahtoa tätä, mutta te ette myöskään voi asettua minun kannalleni ja sentähden teistä on kummallista minun käytökseni että aijon paeta. Ihminen tulee toisinaan itsetajuttomasti itsekkääksi.

Olga vaihtoi asentoansa nojatuolissa ikäänkuin hänen olisi ollut epämukava istua, mutta ei hän mitään sanonut.

-- No, vaikkapa jäisinkin, mitäs siitä? -- jatkoi Stolz. -- Te tietysti tarjootte minulle ystävyytenne, mutta sehän minulla on ilman sitäkin. Minä matkustan pois, ja vuoden perästä, kahden vuoden perästä on se yhä oleva minun. Ystävyys on kaunis asia, Olga Sergejevna, silloin kun se on -- rakkaus nuorten välillä, miehen ja naisen, tai rakkauden muisto vanhusten välillä. Mutta jumalavarjelkoon, jos se on toiselta puolelta ystävyyttä ja toiselta puolelta rakkautta! Minä tiedän ettei teidän ole minun kanssani ikävä, vaan minkäslaista luulette minulla olevan teidän kanssanne?

-- Niin, jos se on noin, niin matkustakaa Jumalan nimessä! -- sopersi neito tuskin kuultavasti.

-- Ja jos jäisin tänne? -- hautoi Stolz ääneen, niin se olisi samaa kuin astella veitsien terillä -- kaunista ystävyyttä!

-- Luulettekos minulla sitte olevan helpomman? -- äänsi Olga odottamatta.

-- Minkä tähden se teille olisi raskasta? -- kysyi Stolz vilkkaasti. -- Tehän ette ... rakasta...

-- En tiedä, vannon Jumalan nimessä etten tiedä! Vaan jos te ... jos minun nykyinen elämäni jotenkin tulee muuttumaan, mitenkäs minun käypi? -- lisäsi neito alakuloisesti ja melkein kuin itsekseen.

Kuinka minun on tämä ymmärrettävä? Valaiskaa minua jumalantähden! -- lausui Stolz siirtäen tuolinsa Olgan viereen, joutuneena pulaan toisen sanoista ja siitä syvästä, teeskentelemättömästä äänestä, jolla ne olivat lausutut.

Hän koetti katsoa läpi Olgan kasvojen ilmeiden. Tämä oli vaiti, ja hänen rinnassaan paloi halu rauhoittaa ystäväänsä, palauttaa sana "kärsinyt" tai selittää se toisin kuin Stolz sen oli käsittänyt. Vaan kuinka selittää se -- sitä ei hän itsekään tietänyt, tunsi vain himmeästi, että molempia heitä painoi sallimuksen satuttama väärinymmärrys, että he olivat valheellisessa asemassa, josta heidän molempien tuli raskasta olla ja että hän ainoastaan Stolzin avulla voi saattaa selvyyteen ja järjestykseen sekä menneisyytensä että nykyisyytensä. Mutta tätä varten oli pakko astua yli tuon kuilun ja ilmaista tapahtunut. Oo, kuinka hän tahtoi ja kuinka hän pelkäsi Stolzin arvostelua!

-- Minä en itsekään mitään ymmärrä, olen pahemmassa sekasorrossa ja pimeydessä kuin te! -- sanoi hän.

-- Kuulkaas, luotatteko te minuun? -- kysyi Stolz ottaen häntä kädestä.

-- Rajattomasti kuin äitiin -- kyllähän te sen tiedätte, -- vastasi Olga heikosti.

-- Kertokaa siis minulle, mitä teille on tapahtunut siitä asti kun emme olleet nähneet toisiamme? Nyt olette te minulle läpitunkematon, vaikka ennen niin osasin lukea ajatuksenne kasvoistanne. Tämä on nähtävästi ainoa keino ymmärtääksemme toinen toisemme. Suostutteko?

-- Ah niin, se on välttämätöntä ... täytyyhän jollakin lopettaa, -- äänteli neito ahdistuksissaan tunnustuksesta, jota ei enää käynyt pidättäminen. "Tämä on Nemesis, oikeuden rankaiseva jumalatar!" ajatteli hän painaen päänsä rintaansa vasten. Ja niin istui hän silmät alas luotuina ja oli vaiti. Mutta Stolzin sielua kuristi kauhistus näistä yksinkertaisista sanoista ja vielä enemmän tästä Olgan vaitiolosta.

"Häntä repii joku asia! Hyväjumala! Mitä lieneekin hänelle tapahtunut?" ajatteli hän kylmä hiki otsalla ja tuntien kätensä ja jalkainsa vapisevan. Hän kuvitteli mielessään jotakin aivan hirmuista. Mutta Olga vain yhä on ääneti ja nähtävästi taistelee itsensä kanssa.

-- Niinpä siis ... Olga Sergejevna ... -- kiirehti Stolz.

Neito ei vastannut, teki vain jälleen jonkunlaisen hermostuneen liikahduksen, jota ei tosin hämärässä voinut erottaa, mutta kuului vain, kuinka hänen silkkinen pukunsa kahahti.

-- Antakaa minun varustautua, -- virkkoi hän vihdoin: -- jospa te tietäisitte, kuinka on vaikeata! -- lisäsi hän kääntyen poispäin ja koettaen saada voittoa taistelustaan. Hän oli halunnut että Stolz saisi tietää kaiken jollakin ihmeellisemmällä tavalla eikä suoraan hänen suustaan. Onneksi tuli pimeämpi niin että hänen kasvonsa jäivät jo varjoon. Saattoi muuttaa ainoastaan äänensä, vaan sanat eivät ottaneet lähteäkseen kieleltä, ikäänkuin olisi hän ollut epätietoinen, mistä äänestä alottaa.

"Hyväjumala! Kuinka syyllinen mahdankaan minä olla, koska minua niin hävettää ja kouristaa!" tuskitteli hän sisässään.

Ja millä vakaumuksella olikaan hän tuonoin hallinnut sekä omaa että toisen kohtaloa ja ollut niin älykäs ja voimakas! Vaan nyt oli tullut hänen vuoronsa vapista kuin mikähän koulutyttö! Häpeä entisyyden tähden, itseluottamuksen kidutus nykyisyyden tähden ja tämä valheellinen asema repivät häntä: ... Se oli ihan sietämätöntä.

-- Minä autan teitä -- te olette kai... rakastanut? -- sai Stolz vaivoin lausutuksi, niin kipeästi koski häneen oma sanansa.

Neidon vaitiolo vahvisti todeksi hänen aavistuksensa ja hän tunsi jälleen kauheata kouristusta.

-- Ketä siis? Onko se salaisuus? -- kysyi hän koettaen puhua lujalla äänellä, vaan itsekkin tuntien että hänen huulensa vapisevat.

Mutta Olgasta tuntui vielä kiusallisemmalta. Hänen teki mieli sanoa joku muu nimi, keksiä joku toinen juttu. Hetken hän horjui, mutta mikäs auttoi: ikäänkuin ihminen, joka vaaran äärimmäisellä hetkellä syöksähtää alas jyrkältä rannalta tai heittäytyy tulen liekkiin, niin hänkin yhtäkkiä päätti ja päästi suustaan:

-- Oblomovia!

Stolz tyrmistyi. Äänettömyyttä kesti pari minuuttia.

-- Oblomovia? -- toisti hän kummastuksissaan. -- Se ei ole totta! -- lisäsi hän sitten päättävästi alentaen ääntänsä.

-- Se on totta! -- lausui neito levollisesti.

-- Oblomovia? -- toisti Stolz uudelleen. -- Se ei voi olla mahdollista! -- lisäsi hän jälleen vakuuttavasti. -- Siinä on jotain hullusti: te ette ole ymmärtänyt itseänne ettekä Obmolovia, tai ette itse rakkautta.

Olga ei vastannut.

-- Se ei ole ollut rakkautta, se on ollut jotakin muuta, sanon minä! -- väitti Stolz järkähtämättömästi.

-- Niin, minä olen keimaillut hänen edessään, vetänyt häntä nenästä, tehnyt hänet onnettomaksi... ja sitten minä, niinkuin itsekkin sanotte, käyn käsiksi teihinkin! -- lausui neito hillityllä äänellä, ja tässä äänessä kihisi jälleen loukkauksen kyyneleitä.

-- Armahin Olga Sergejevna! Elkää suuttuko, elkää puhuko noin: tuo ei ole teidän tapaistanne. Tiedättehän te etten minä vähääkään sitä ajattele. Mutta minun päähäni ei mene, minä vain en, ymmärrä, kuinka nyt Oblomov...

-- Jos hän kerran ansaitsee teidän ystävyytenne -- tehän ette tiedä, miten häntä kylliksi arvossa pitää -- niin miksikäs hän ei ansaitse myös rakkautta? -- puolusti Olga.

-- Minä tiedän että rakkaus on vaatimattomampi kuin ystävyys, -- selitti Stolz: -- onpa se usein sokeakin, eikä aina vain ansiosta rakasteta. Mutta rakkautta varten on tarpeen jotakin semmoista, toisinaan joutavaakin, jota ei voi määritellä eikä nimittää, ja jota ei ole tuossa minun mainiossa, vaikka nahjusmaisessa Iljassani. Kas siksi minä tässä ihmettelen. Kuulkaahan, -- pitkitti hän vilkkaasti: -- me emme koskaan tällä tavalla pääse perille emmekä ymmärrä toinen-toistamme. Elkää hävetkö erityiskohtia, vaan rääkätkää itseänne puolen tuntia kertomalla minulle kaikki, niin minä sitten sanon teille, mitä se on ollut ja kenties myös mitä on tulossa... Minusta yhä vain näyttää ettei siinä kaikki... Ah, jospa se olisikin totta! -- lisäsi hän virkeästi. -- Jospa tosiaankin Oblomovia, vaan ei ketään toista! Oblomovia? Sehän merkitsee että te ette kuulu entisyydelle ettekä rakkaudelle, vaan että te olette vapaa... Kertokaa, kertokaa pian! -- lopetti hän tyynellä, miltei iloisella äänellä.

-- Niin, Jumalan nimessä! -- vastasi Olga luottavaisesti ilostuneena siitä että osa hänen kahleitaan oli irroitettu. -- Yksin tulen minä hulluksi. Jospa tietäisitte, kuinka kurja minä olen! En tiedä, olenko syypää vai en, pitääkö minun hävetä sitä, mikä on tapahtunut, murehtia sitä, panna toivoa tulevaisuuteen vai joutuakko epätoivoon... Te puhuitte omista tuskistanne, vaan ette epäillyt niitä minulla löytyvän. Kuulkaa siis loppuun asti, mutta ei järjellä, sillä minä pelkään teidän järkeänne, vaan enemmän sydämmellä: ehkäpä se osaa arvostella että minä olen ilman äitiä, että minä olen harhaillut kuin synkässä metsässä... -- lisäsi hän hiljaa masentuneella äänellä. -- Ei! -- korjasi hän sitten kiireesti: -- elkää säälikö minua. Jos se on ollut rakkautta, niin ... matkustakaa. -- Hän keskeytti hetkeksi. -- Ja saapukaa takaisin vasta sitten, kun ystävyys jälleen viriää. Jos se on ollut kevytmielisyyttä, keimailua, -- niin rangaiskaa, paetkaa kauvemmas ja unhoittakaa minut. Totelkaa!

Stolz puristi vastaukseksi neidon molempia käsiä. Ja niin alkoi Olgan tunnustus, pitkä ja seikkaperäinen. Huolellisesti, sana sanalta siirsi hän sielustaan toisen aivoihin kaiken, mikä häntä niin kauvan oli kalvanut, mille hän oli punastunut, mistä oli ennen heltynyt ja tuntenut itsensä onnelliseksi, vaan jonka tähden hän sitten äkkiä oli langennut murheen ja epäilyksen mutavesiin.

Hän kertoi kävelyistään, puistosta, toiveistaan, Oblomovin kirkastamisesta ja lankeemuksesta, syreeninoksasta, vieläpä suutelostakin. Ainoastaan tuosta henkeä ahdistavasta illasta puutarhassa ei hän mitään hiiskunut -- luultavasti sentähden, ettei hän yhä vieläkään ollut voinut ratkaista, mikä kohtaus hänelle silloin oli tapahtunut.

Alussa kuului ainoastaan hänen kainoksuva kuiskutuksensa, vaan sitä myöten kuin hän puhui, kävi hänen äänensä selkeämmäksi ja vapaammaksi; kuiskeesta kasvoi se puolikuuluvaksi ja kohosi vihdoin täydeksi rintaääneksi. Hän päätti puheensa levollisesti ikäänkuin olisi kertonut vieraan lemmentarinan.

Hänen edestään poistui nyt esirippu ja kävi selväksi se eletty elämä, johonka hän tähän hetkeen saakka oli peljännyt tarkemmin kurkistaa. Hänen silmänsä aukenivat monen asian suhteen, ja hän olisi rohkeasti katsahtanut puhetoveriinsa, jollei huoneessa olisi ollut niin pimeä.

Hän lopetti ja odotti arvostelua. Mutta vastauksena oli haudanhiljaisuus.

Mitä arveli Stolz? Miksei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikahdusta eikä edes hengähdystä, ikäänkuin ei ketään olisi ollut neidon kanssa?

Tämä mykkyys syöksi Olgan jälleen epäilykseen. Äänettömyyttä jatkui. Mitä merkitsi tämä vaitiolo? Mikä tuomio oli tulossa tuolta kaikista läpitunkevaisimmalta, leppeimmältä tuomarilta koko mailmassa? Kaikki muut tuomitseisivat säälimättömästi häntä, ainoastaan tämä yksin voi olla hänen asianajajanaan, hänet olisi hän valinnut... hän se kaiken ymmärtäisi, punnitseisi ja paremmin häntä itseään ratkaiseisi hänen hyödykseen! Vaan nyt on hänkin vaiti: olikohan asia menetetty...?

Häntä alkoi jälleen kauhistaa...

Samalla aukenivat ovet, ja kaksi kynttilää, sisäpiian sisäänkantamina, valaisi nurkkaa, jossa he istuivat.

Olga loi Stolziin aran, mutta ahnaan ja kysyvän silmäyksen. Tämä oli pannut kätensä ristiin -- ja siinä hän istuu ja katsoo häntä niin ihmeen suopeilla, avoimilla silmillä nauttien toisen hämmästyksestä.

Olgan sydän lehahti lämpimäksi. Hän huoahti rauhoittuneesti ja vähällä ettei purskahtanut itkuun. Silmänräpäyksessä palasi häneen leppeyden tunne itseään kohtaan ja luottamus Stolziin. Ja hän tunsi itsensä onnelliseksi kuin lapsi, jolle on annettu anteeksi, jota on tyynnytetty ja hyväilty.

-- Siinäkö on kaikki? -- kysyi Stolz hiljaa.

-- Siinä! -- vastasi Olga.

-- Entäs Oblomovin kirje?

Neito kaivoi salkustaan kirjeen ja antoi hänelle. Stolz meni kynttilän luo, luki läpi ja laski kirjeen pöydälle. Vaan hänen silmänsä suuntausivat jälleen Olgaan, ja niissä oli ilme, jota ei neito niissä pitkiin aikoihin ollut nähnyt.

Hänen edessään seisoi tuo entinen, itseensäluottava, hiukan ivallinen, rajattomasti hyvänluontoinen ja häntä hellivä oma ystävä. Tämän kasvoilla ei ollut varjoakaan kärsimystä eikä epäilystä. Hän tarttui neitoa kiinni molemmista käsistä, suuteli niitä kumpaakin ja rupesi syvästi miettimään. Nyt kävi vuorostaan Olga hiljaiseksi ja tarkasteli silmiään räpäyttämättä ajatusten ilmeitä ystävänsä kasvoilla.

Yhtäkkiä nousi Stolz seisaalleen. -- Voi taivas, jos minä olisin tiennyt että asia koskee Oblomovia, niin olisinkohan näin tuskaillut! -- lausui hän katsoen Olgaa niin hyväilevästi ja luottavasti ikäänkuin tällä ei olisi ollut koko tätä kauheata entisyyttä olemassakaan.

Juhlallinen ilo täytti neidon sydämmen. Hänen tuli keveä oltava ja hänelle selveni että oli hävennyt yksin tuota ystävää, joka ei häntä rangaissut eikä paennut. Mitä liikutti häntä nyt koko mailman tuomio?

Stolz oli siis jälleen oma iloinen itsensä, mutta neidosta oli tämä liian vähän. Hän näki olevansa syyttömäksi julistettu, vaan hänen teki mieli, kuten syytetyn, tietää tuomion päätös. Mutta Stolz otti hattunsa lähteäksensä.

-- Mihin nyt? -- kysyi neito.

-- Te olette mielenliikutuksessa ja tarvitsette levähtää! -- sanoi Stolz. -- Huomenna sitten puhellaan.

-- Tahdotteko te etten saisi unta koko yönä? -- ehätti Olga sanomaan pidättäen Stolzia käsivarresta ja istuttaen hänet tuoliin. -- Tahdotteko te mennä tiehenne sanomatta, mitä ... tämä on ollut, mitä minä olen nyt ja mitä minä tulen olemaan! Säälikää toki, Andrei Ivanitsh, sillä kukas muu minulle sen sanoo! Kuka on rankaiseva minua, jos minä sen ansaitsen tai... kuka anteeksi antava? ... -- lisäsi hän ja katsahti Stolziin niin hellän ystävällisesti, että tämä viskasi hattunsa pois ja miltei itsekkin viskautui hänen eteensä polvilleen.

-- Enkelini -- sallikaa minun niin sanoa! -- huudahti hän. -- Elkää nyt turhaan rääkätkö itseänne: eihän teitä ole tarvis rangaista eikä armahtaa. Ei minulla edes ole mitään lisättävää teidän kertomukseenne. Mitä epäilyksiä teillä voinee olla? Te tahdotte kai tietää, mitä se on ollut ja mainita sitä nimellä? Te tiedätte sen aikaa sitten... Missä on Oblomovin kirje?

Stolz otti kirjeen pöydältä.

-- Kuulkaa siis! -- ja hän luki: -- teidän nykyinen lempenne ei ole teidän todellinen rakkautenne, vaan se on vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon puutteessa ilmenee joskus naisissa hyväilyjen muodossa lasta tai toista naista kohtaan, vieläpä vain kyynelinä tai hysteerillisinä kohtauksina!...

"Te olette _erehtynyt_ (luki Stolz pannen painoa tälle sanalle), teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut. Odottakaa: -- hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä on hävettävä ja harmittava oma erehdyksenne..."

-- Näettekös, kuinka oikein! -- selitti Stolz. -- Teitä on todella sekä hävettänyt että harmittanut tämä ... erehdys. Tähän ei ole mitään lisättävää. Oblomov on ollut oikeassa, vaan te ette ole uskonut ja tässä on teidän koko hairahduksenne. Teidän olisi pitänyt jo silloin erota, vaan häntä lumosi teidän kauneutenne ... ja teitä taas liikutti hänen kyyhkysmäinen hellyytensä! -- lisäsi hän hieman pilkallisesti.

-- Minä en uskonut häntä, kun luulin ettei sydän voi erehtyä.

-- Voi kyllä, ja toisinaan julmastikin! Mutta teillä ei se mennyt sydämmeen asti, se oli mielikuvitusta ja itserakkautta toiselta puolen, heikkoutta toiselta... Vaan te pelkäsitte ettei tule toista juhla-aikaa elämässä, että tämä kalpea säde sitä yksin valaisee, ja sitten muka koittaa ikuinen yö...

-- Mutta kyyneleet? -- virkkoi neito. -- Eivätkö ne lähteneet sydämmestä, kun itkin? En valehdellut, minä olin vilpitön...

-- Hyväjumala! Mistäs eivät naiset itke? Tehän itse sanotte että teistä oli niin surku syreenin kukkia ja sitä rakasta penkkiä. Lisätkää tähän vielä pettynyt itseluottamus, onnistumaton pelastajattaren osa ja liian vähän tottumusta... Onhan siinä aihetta kyyneliin!

-- Vaan nuo meidän kohtauksemme ja kävelymme, olivatko nekin erehdystä? Te muistatte kai että minä ... kävin hänen luonaan ... -- sai neito sanotuksi hämillään ja tahtoi nähtävästi itse tehdä sanansa tyhjiksi.

Hän koetti itse syyttää itseänsä ainoastaan sentähden että toinen sitä lämpimämmin puolustaisi häntä, ollakseen yhä puhtaampi hänen silmissään.

-- Teidän kertomuksestanne näkyy ettei teillä viimeisissä kohtauksissanne ollut mitään mistä puhua. Teidän niin sanotulla "rakkaudellanne" ei ollut tarpeeksi sisällystäkään, eikä se voinut päästä pitemmälle. Jo ennen lopullista eroa olitte te eronneet, ette te olleet uskolliset rakkaudelle, vaan sen houreelle, jonka itse olitte keksineet -- siinä koko salaisuus.

-- Mutta suudelma? -- kuiskasi neito niin hiljaa, ettei Stolz sitä kuullutkaan, vaan arvasi.

-- Oh, se oli tavattoman tärkeä seikka! -- virkkoi Stolz koomillisella ankaruudella: -- siitä pitäisi teiltä vähentää ... yksi ruokalaji päivällisestä:

Hän katsoi Olgaan yhä suuremmalla lempeydellä ja rakkaudella.

-- Ei pilapuhe sovi tällaisen "erehdyksen" korjaamiseen! -- lausui Olga ankarasti, närkästyneenä toisen välinpitämättömyydestä ja huolimattomasta äänestä. -- Minun olisi helpompi olla, jos te rankaiseisitte minua jollakin julmalla sanalla ja nimittäisitte hairaustani sen oikealla nimellä.

-- En minä leikkiä laskisikaan, jollei asia koskisi Iljaa, vaan jotakin toista, -- puolustihen Stolz; -- silloin olisi erehdys voinut päättyä onnettomuudella, mutta Oblomovin minä tunnen...

-- Jotakin toista, ei koskaan! -- keskeytti Olga kiivastuneena. -- Minä olen oppinut hänet tuntemaan paremmin kuin te...

-- Siinä nyt näette! -- todisti Stolz.

-- Mutta jos hän olisi muuttunut, elostunut, totellut minua ... niin luuletteko etten olisi silloin häntä rakastanut? Tokko se silloinkin olisi ollut valhetta ja erehdystä? -- puheli Olga tutkiakseen asiaa kaikilta puolilta, jotta ei jäisi jäljelle pienintäkään tahraa eikä ongelmaa.

-- Se merkitsee: jos Oblomovin sijassa olisi ollut toisellainen mies, -- keskeytti Stolz: -- niin epäilemättä teidän suhteenne olisivat muodostuneet rakkaudeksi, lujittuneet, ja silloin... Mutta siinä on toinen romaani ja toinen sankari, joka ei kuulu meihin.

Olga hengähti ikäänkuin olisi viskannut viimeisen painon sielustaan. Molemmat olivat vaiti.

-- Voi kuinka tuntuu onnelliselta taas tulla terveeksi, -- äänteli neito vitkalleen, ikäänkuin uudestaan kukoistukseensa puhjeten, ja käänsi Stolziin katseen täynnä niin syvää tunnustusta, niin hehkuvaa ja harvinaista ystävyyttä, että mies oli katseessa näkevinään kipinän, jota hän turhaan lähes vuoden ajan oli etsinyt. Hän tunsi riemullisen väristyksen koko olennossaan.

-- Minäkin paranen! -- sanoi hän miettien. -- Voi jospa vain voisin saada päähäni että tämän romaanin sankari on -- Ilja! Kuinka paljon aikaa on mennyt hukkaan, kuinka paljon verta on pilautunut! Ja miksi, minkätähden? -- hoki hän miltei harmistuneena. Mutta yhtäkkiä hän ikäänkuin selvisi tästä harmin huumauksesta, heräsi raskaista hauteistaan. Otsa sileni, silmät ilostuivat ja innostuneena hän virkkoi:

-- Sehän taisi ollakkin välttämätöntä, kuinka rauhallinen minä nyt jälleen olen ja ... kuinka onnellinen!

-- Minusta taas tuntuu kuin olisin nähnyt unta ja ikäänkuin ei mitään olisi ollutkaan! -- äänsi Olga mietteissään, tuskin kuultavasti, ihmetellen äkillistä uudesti syntymistään.

-- Te olette ottanut päältäni ette ainoastaan häpeää ja katumusta, vaan myös murheen ja kivun -- kaikki tyyni... Kuinka te sen olettekin tehnyt? -- kysyi hän hiljaa. -- Ja kaikkiko tämä nyt loppuu ... tämä erehdys?

-- Se on luullakseni jo loppunutkin! -- sanoi Stolz katsahtaen neitoon ensi kertaa himon silmillä ja salaamatta sitä: -- tarkoitan kaikki se, mitä on ollut.

-- Mutta mitä on tulossa ... sekö ei ole erehdystä vaan totta?

-- Kas tuohon se on kirjoitettu, -- päätti Stolz ottaen jälleen kirjeen: --"teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut: -- hän saapuu ja te heräätte..." Ja kun te rakastutte, lisään minä, niin rakastutte niin ettei teidän rakkautenne kestä ainoastaan yhtä vuotta, vaan läpi koko elämänne, sitä vain en saata sanoa keneen te rakastutte? -- lopetti Stolz iskien silmänsä neitoon.