Part 43

-- Mitä kummaa ne osakkeet ovat, minä en niistä vieläkään ole päässyt oikein selville? -- kysyi Ivan Matvejevitsh.

-- Ne on saksalaisten keksintöjä! -- sanoi Tarantjev ilkeästi. -- Joku roisto keksii esimerkiksi palamattomia taloja ja ottaa rakentaaksensa kaupungin; siihen tarvitaan rahoja, hän päästää liikkeeseen arvopapereita, otaksukaamme viidensadan ruplaisia, joita sitten joukko tomppeleita ostelee ja myyskentelee toinen-toisilleen. Kun luullaan että yritykset onnistuvat hyvästi, niin arvopaperit kallistuvat, jos ne käyvät huonosti -- silloin kaikki menee myttyyn. Paperit jäävät käteesi, mutta kukkaro on typötyhjä. Missä on kaupunki? kysytään: se on palanut poroksi, vastataan sinulle, sen rakentaminen jäi kesken, mutta itse keksinnön tekijä on karannut rahoineen tipotiehensä. Sellaisia ne osakkeet ovat! Kyllä vain se saksalainen Oblomovin nylkee. Ihme ettei tähän asti ole nylkenyt? Minä kai tässä olen ollut esteenä, kun olen autellut toveriani!

-- Niin, tämä pykälä on siis pyyhkäisty, juttu on ratkaistu ja artikkeli arkistoon annettu; saamme nyt paastota, kun eivät verot meille enää Oblomofkasta juokse ... -- puhui Muhojarov hiukan humaltuneena.

-- Piru vieköön hänet, kuoma! Eihän sinun rahojasi lapiolla käännetä! -- virkkoi Tarantjev myös jo hiukan hiprakassa: -- sinullahan on varma tulolähde, ammenna vain äläkä haikaile. Ryypättiin!

-- Mikä tulolähde, kuoma? Ruplan ja kolmenruplan seteleitähän minä tässä iänkaiken kokoilen...

-- Vaan kaksikymmentä vuottahan tuota jo olet niitä keräillyt: älä rätise vastaan!

-- Vie sun kaksikymmentä! -- sopersi sammaltavin kielin Ivan Matvejevitsh: -- sinä olet unohtanut että olen vasta kymmenettä vuotta kirjurina. Mutta sitä ennen vain riunan ja kahden-riunan rahat kalisivat lakkarissa, ja toisinaan, häpeä sanoa, oli pakko kuparilanttejakin kerätä. Onkos se elämää, kuule kuoma? Pyh! Kuinka sentään mailmassa on onnellisia ihmisiä, että kun sanankaan kuiskaavat toisen korvaan tai pienen rivinkään sanelevat kirjoitettavaksi tai ainoastaan nimensä pistävät paperille -- niin heti on taskussa sellainen pussi rahaa että voisi panna vaikka maata aivankuin patjalle. Tullappas niin äveriääksi, -- haaveili hän humaltumistaan humaltuen: -- silloin ei kukaan uskaltaisi tulla nokkasi alle pyytämään. -- Semmoinen mies se istahtaa vain herroiksi vaunuihinsa ja huutaa että: "aja klubille", ja siellä klubilla tähtirintaiset sen kättä puristavat eikä se viiden-kopeikan hopearahoilla leikikkään, vaan päivällisen se tilaa niin että pärähtää, päivällisen -- no voi sentään! Ja soljankasta ei se toki kehtaa puhuakkaan, kulmiaan rypistää vain ja sylkäisee. Vartavasten paistetaan hänelle kananpoikia talvella päivälliseksi, ja jo huhtikuussa tarjotaan mansikoita! Kotona vaimo pitseissä pöyhistelee, lapsilla on oma opettajatar, ja ne kakarat ovat kaikki niin siististi kammattuja ja koristettuja. Heh, kuoma! Se se on paratiisi, vaan sinne ei syntisiä lasketakkaan. Ryypätäänpäs! Tuossa jo tuodaan soljankkaa!

-- Älä sinä, kuule, siinä valita äläkä rätise, kun on pääoma ja vielä hyvä ... -- puhui juopunut Tarantjev veristynein silmin. -- Kolmekymmentäviisi tuhatta hopeassa -- se ei ole pilan asia!

-- Hiljaa, hiljaa, kuoma! -- keskeytti Ivan Matvejevitsh. -- Mitäs se sen vertainen on? Milloinka karttuu viiteenkymmeneen tuhanteen? Eikä sitä silläkään paratiisiin päästä. Jos eukon ottaa, niin täytyy elää aika täpärällä, joka rupla laskea, ja Jamaikasta ei puhettakaan -- mitäs elämää se semmoinen on!

-- Sitävastoin on se rauhallista, kuoma; mistä saapi ruplan, mistä kaksi, niin että seitsemisen niitä piiloon pistää päivässä. Eikä ole kiinnisidottu mihinkään, ei ole riitaa, ei tahrapilkkua. Vaan kun joskus sattuu pistämään nimensä suuren asian alle, niin saa koko elämänsä ajan kylkiänsä raappia. Ei veli, älä sinä tyhjiä turise! Ivan Matvejevitsh ei häntä kuunnellut, vaan näytti jotakin erityistä mielessään hautovan.

-- Kuulehan, -- alkoi hän yhtäkkiä pullistaen silmiään ja niin ilostuneena jostakin että humala melkein oli hävinnyt: -- vaan en tuota sanokkaan, en päästä päästäni sellaista lintua. Kylläpä oli koko aarre, jonka tässä hoksasin... Hei, ryypätään kuoma, ryypätään pian!

-- En maista ennenkuin sanot, -- vastasi Tarantjev työntäen luotaan maljan.

-- Se on tärkeä asia, kuule kuoma, -- kuiskutti Muhojarov katsahtaen oveen.

-- No...? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

-- Se on sukkela keksintö, joka päähäni pisti. No, tiedätkös kuoma, sehän on yhdentekevää, jos kirjoittaa nimensä suuren asian alle, jumaliste, juuri niin!

-- Mitä siis, sano pian?

-- Vaan mitäs annat harjakaisia? Harjakaisia, häh?

-- Sanotko vai et? -- ahdisti Tarantjev.

-- Älähän hätäile, annahan ensin mietin. Niin, sitä ei voi mitenkään tyhjäksi tehdä, siinä on laki puolella. Niinpä siis sanon sinulle, kuoma, ja senkin tähden sanon sen että tarvitsen sinua; ilman sinua käy epämukavaksi. Vaan muuten, jumalanähköön, en sanoisi, sillä se on semmoinen asia, jota ei toisen sielun tarvitse tietää.

-- Kuoma, olenko minä sinulle muka toinen sielu? Onko se vain yksi kerta, kun sinua olen palvellut ja ollut todistajana, ja jäljennöksiä ... muistatko? Sinä olet suuri sika!

-- Kuoma, kuoma! Pidä kieli hampaittesi takana. Kuule, sinähän olet semmoinen että sinun suustasi ampuu kuin tykin reijästä!

-- Kuka perhana tässä meitä kuulee? En kohta muista, olenko oma itseni? -- virkkoi Tarantjev harmissaan. -- Mitä sinä minusta kiusaat? No, puhu.

-- Kuule siis: Ilja Iljitsh, niinkuin tiedät, on arkamainen mies eikä tiedä mistään järjestyksestä. Silloin kun toin hänelle sitoumuskirjan, oli hän ihan kadottaa järkensä, ja kun valtakirja lähetettiin, niin ei hän tiennyt mihinkä ryhtyä, ei edes muistanut, kuinka paljon hän saapi veroa, vaan itse vakuutti että "en tiedä kerrassa mistään..."

-- No? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

-- Näes, hän on ruvennut kovasti hännystelemään sitä minun sisartani. Tässä yhtenä iltana istui hän siellä yli puolen yön ja töytäsi minuun pahki etehisessä, vaan ei ollut muka huomaavinaan. Mutta kyllä se tässä vielä nähdään, mitä siitä tulee... Mene sinä puhelemaan hänelle syrjästä ja sano ettei ole kaunista pilata talon mainetta ja että sisareni on leski. Sano hänelle että ihmiset tästä jo tietävät, vaan että sisareni ei nyt voi tulla hänen vaimokseen, koska hänellä on sulhanen, rikas kauppias, joka häntä on kosinut, vaan että tämä nyt, kun on saanut kuulla että Oblomov illoin istuskelee hänen luonaan, ei enää tahdokkaan.

-- Entäs nyt sitten, hän vain säikähtää pahanpäiväisesti, rymähtää vuoteelleen, myrisee ja väänteleiksen kuin metsäsika ja huokailee -- siinä kaikki! -- arveli Tarantjev. -- Mitä etua siitä on? Mistä siis kaupantekijäiset?

-- Kylläpä sinä olet, kun et älyä! Sano sinä että minä aijon nostaa kanteen häntä vastaan, että muka on pidetty silmällä häntä ja että löytyy todistajia...

-- Mitäs sitten?

-- Näes: jos hän kovasti säikähtää, niin sano hänelle että voipi saada asian sovitetuksi uhraamalla pienoisen rahasumman.

-- Mistäs hän rahat ottaa? -- kysyi Tarantjev. -- Kauhistuksesta voi hän tulla luvanneeksi vaikka kymmenen tuhatta...

-- Iske sinä silloin minulle vain silmää, niin minä heti pidän valmiina velkakirjan... sisaren nimissä: "Minä Oblomov olen leskirouva Pshenitsinalta saanut lainaksi kymmenen tuhatta ruplaa, määräyksellä että j.n.e."

-- Mitä järkeä siinä on, veli? Minä en ymmärrä: rahathan tulevat sisarellesi ja hänen lapsilleen. Missä siis harjakaiset?

-- Etkös ymmärrä: sisar antaa minulle velkakirjan samalle summalle, minä annan hänen kirjoittaa alle.

-- Mutta jos hän ei kirjoitakkaan, vaan panee vastaan?

-- Sisarko?

Ja Ivan Matvejevitsh purskahti hienostaan nauramaan.

-- Kirjoittaapa hyvinkin, veli, vaikka oman kuolemantuomionsa hän allekirjoittaa eikä edes kysy, mikä se on, naurahtaa vain ja sutkauttaa nimensä vinosti laitaan eikä ikinä tiedusta, mitä hän on allekirjoittanut. Näetkös: me tulemme sinun kanssasi pysymään syrjässä, sisarella tulee olemaan velkavaatimus kolleegisihteeri Oblomovilta, minulla taas kolleegisihteerin-rouva Pshenitsinalta. Antaapas saksalaisen suuttua -- ei hän lailliselle asialle mitään voi! -- puhui hän nostaen vapisevat kätensä ylös. -- Hei veli, maistetaanpas!

-- Laillinen asia! -- sanoi Tarantjev riemuissaan.

-- Maistetaan.

-- Ja jos hyvin onnistuu, voipi parin vuoden perästä tekaista saman tempun -- laillinen asia näet!

-- Laillinen asia! -- matki hyväksyvästi nyökäyttäen päätään Tarantjev. -- Terästetään mekin.

-- Terästetään! Ja he ryyppäsivät.

-- Kunhan vain tuo sinun maamiehesi ei tekisi vastarintaa ja varovaisuudesta kirjoittaisi saksalaiselle, -- huomautti Muhojarov hätäisesti: -- silloin, veli, kävisi kehnosti! Ei voisi nostaa mitään kannetta, koska näet sisar on leski eikä neitsyt!

-- Hänkö kirjoittaisi? Parin vuoden päästä se vasta saa kirjoitetuksi, -- sanoi Tarantjev. -- Vaan jos se rupeaa vastustamaan, niin minä sen haukun pataluhaksi...

-- Ei, ei, jumala varjelkoon! Sinä turmeleisit sillä koko asian, veli; se sanoisi vielä että hänet on väkisten pakoitettu ja mainitseisi väkivallasta -- ja se kuuluu rikosasioihin. Ei, se ei kelpaa! Vaan kuule, mitä voipi tehdä -- ottaa varalta ryypyt hänen kanssaan: se pitää paljon marjaviinasta. Kun hänen päässään alkaa humista, vihjaise sinä silloin minulle, niin minä tulen sisään velkakirjoineni. Silloin ei hän edes huoli katsoa summaa, kirjoittaa umpimähkää alle niinkuin ennen asuntositoumuksensa, ja sitten, kun on käyty meklarissa todistuttamassa, ann' huhkia vain! Hävettää se sellaista herraa ruveta tunnustamaan, ettei ole ollut selvillä allekirjoittaessaan paperin. Laillinen asia näet.

-- Laillinen on asia! -- toisti Tarantjev.

-- Ja koettakootpa silloin perilliset pistää nokkansa Oblomofkaan.

-- Niin, koettakoot vain! Ryypätään veli!

-- Tomppelein malja! -- ehdotti Ivan Matvejevitsh. Ja he joivat lasinsa pohjaan.

4.

Nyt on meidän siirtyminen hiukan taaksepäin, aikaan ennen Stolzin saapumista Oblomovin nimipäiville sekä toiseen paikkaan kauvas pois Viipurinpuolelta. Siellä kohtaavat meitä lukijalle jo entuudesta tutut henkilöt, joista ei Stolz ollut Oblomoville erityisistä syistä kaikkea kertonut, mitä tiesi, tahi kentiesi sentähden ettei tämä ollut heistä kaikkea kysellytkään, tehden täten luultavasti myös erityisistä syistä.

Kerran kulki Stolz Pariisissa pitkin bulevaardia hajamielisesti silmäillen sivukulkevia ja suurten myymäläin kylttejä pysäyttämättä katsettaan mihinkään.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut saanut kirjeitä Venäjältä, ei Kievistä, ei Odessasta eikä Pietarista. Hänellä oli ikävä ja hän vei vielä kolme kirjettä postiin ja läksi sitten palaamaan asuntoonsa.

Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät johonkin liikkumattomina ja kummastusta ilmaisevina, vaan saivat sitten jälleen tavallisen ilmeensä. Kaksi naista oli poikennut bulevaardilta kadulle ja mennyt sisään erääseen myymälään.

"Ei voi olla mahdollista", ajatteli hän: "kaikkia sitä päähän pälkähtääkin. Minäkö en tuntisi! Eivät ne ne olleet."

Kuitenkin lähestyi hän myymälän ikkunaa koettaen katsoa naisia ruutujen läpi: "ei saa selvää, he seisovat selin ikkunoihin."

Stolz astui sisään myymälään muka ostaaksensa jotakin. Toinen naisista kääntyi samalla vasten päivänvaloa, ja Stolz tunsi hänet Olga Iljinskajaksi -- eikä kuitenkaan tuntenut. Hänen teki mieli syöksähtää naisen luokse, vaan hän pysähtyi ja alkoi tutkivasti tarkastella.

"Taivastentekijä, kuinka muuttunut! Hän -- eikä kuitenkaan hän. Hänen kasvonpiirteensä, mutta kasvot niin kalpeat, silmät ikäänkuin hiukan kuopalle painuneet, lapsellinen hymy huulilta poissa, poissa yksinkertaisuus ja veikeä huolettomuus. Kulmakarvojen yläpuolella väikkyy vuoroin vakava, vuoroin murheellinen ajatus, silmät puhuvat paljon sellaista mitä eivät ennen tienneet eivätkä ilmaisseet. Ei hän katso enää niinkuin ennen: avonaisesti, kirkkaasti, levollisesti, vaan koko kasvoilla lepää surun tai sumun pilvi."

Stolz meni lähemmäksi. Naisen kulmakarvat rypistyivät hiukan ja epätietoisena katsoi hän hetken herrasmiestä ennenkuin tunsi: silloin hänen silmäkulmansa silenivät ja oikenivat sopusuhtaisiksi, silmät välähtivät hiljaista ja syvää, vaan ei äkkinäistä riemua. Jokainen veli olisi ollut onnellinen, jos hänen tähtensä näin olisi ilahtunut rakastettu sisar.

-- Hyväjumala! Tekö se olette? -- huudahti Olga sieluun saakka tunkeutuvalla, hempeäniloisella äänellä.

Täti kääntyi vikkelästi ympäri, ja kaikki kolme alkoivat puhua yhtaikaa. Stolz nuhteli heitä, etteivät olleet hänelle kirjoittaneet, vaan naiset puolustautuivat kertoen saapuneensa vasta toissa-päivänä ja kaikkialta hakeneensa häntä. Eräässä asunnossa oli heille sanottu että hän oli matkustanut Lyoniin, niin etteivät he olleet tienneet mitä tehdä.

-- Kuinka kummanlailla teille juolahtikin päähän tämä ulkomaa-matka? Ja minulle ei sanaakaan! -- moitti Stolz.

-- Meille tuli niin pikainen lähtö ettemme huolineet kirjoittaa teille mitään, -- sanoi täti. -- Olga tahtoi tulollaan hämmästyttää teidät.

Stolz katsahti Olgaan ja huomasi etteivät tämän kasvot vahvistaneet todeksi tädin sanoja. Hän katsahti vielä tutkivammin häneen, vaan neito oli läpitunkematon ja luoksepääsemätön hänen tarkastelunsa edessä.

"Mikä häntä vaivannee?" ajatteli Stolz. "Ennenhän minä aina arvasin hänen tilansa hetipaikalla, vaan nyt... kuinka hän on muuttunut!"

-- Te olette paljon kehittynyt, Olga Sergejevna, kasvanut ja kypsynyt, -- sanoi hän ääneen: -- en teitä tahdo tuntea samaksi ihmiseksi. Eikä siitä ole kuitenkaan enempää kuin vuosikausi, kun on toisensa nähty. Mitä te olette tehnyt tällä-aikaa, mitä on teille tapahtunut. Kertokaa, kertokaa!

-- Niin ... ei mitään erityistä, -- vastasi neito tarkastellen vaatekangasta.

-- Mitenkä on laulamisenne laita? -- puhui Stolz koettaen yhä tutkia tuota hänelle uutta ja outoa ilmeiden leikkiä Olgan kasvoilla, mutta se leikki välähti kuin salama salautuen näkyvistä.

-- En ole pitkiin aikoihin laulanut, en ainakaan pariin kuukauteen, -- virkkoi hän huolimattomasti.

-- Kuinkas on Oblomovin tila? -- sinkautti Stolz yhtäkkiä kysymyksen. -- Onko hän elossa? Miksei hän kirjoita?

Tässä olisi Olga kentiesi tahtomattaankin ilmaissut salaisuutensa, jollei täti olisi ehtinyt avuksi.

-- Kuvitelkaa sitä kummaa, -- sanoi tämä astuen ulos myymälästä: -- joka päivä ensin oli meillä, vaan sitten yhtäkkiä katosi! Kun olimme lähdössä tälle ulkomaa-matkalle, niin panin tiedustamaan häntä -- vaan siellä oli sanottu että hän on kipeä eikä ota vastaan. Ja niin jäi hän meiltä näkemättä.

-- Ettekö tekään hänestä tiedä? -- kysyi Stolz huolehtivasti Olgalta.

Olga oli tarkasti katsovinaan lornjetin läpi ohi vieriviä vaunuja.

-- Niin, hän on todellakin sairastellut, -- sanoi hän teeskennellyllä huomiolla silmäillen ajoneuvoja. -- Katsokaas täti, minusta näyttää että nuo ohiajavat ovat meidän matkakumppaneitamme.

-- Ei, teidän täytyy tehdä minulle tili minun Iljastani, -- vaati Stolz jyrkästi: -- mitä te olette tehneet hänelle? Miksi ette tuoneet häntä mukananne?

-- Kyllä tätini vielä teille kertoo, -- vastasi Olga ranskaksi.

-- Hän on kauhean laiska, -- huomautti täti: -- ja sellainen ihmiskammoja, että kun vain kolme-neljäkään henkeä kokoontuu meille, niin heti lähtee pois. Ajatelkaahan, otatti tilausliput oopperaan eikä käynyt kuuntelemassa puoliväliinkään tilausajasta.

-- Ei Rubiniakaan käynyt kuulemassa! -- lisäsi Olga.

Stolz pudisti päätään ja huokasi.

-- Kuinka te saitte tämän matkan päätetyksi? Pitkäksikö aikaa olette saapuneet? Kuinka se teille niin äkkiä päähän juolahti? -- kyseli Stolz.

-- Hänen tähtensä me olemme tulleet, -- sanoi täti osoittaen Olgaa: -- lääkärin neuvosta. Pietari alkoi häneen huomattavasti vaikuttaa, ja sentähden me läksimme pois talveksi, vaan vielä emme ole päättäneet, missä sen vietämme: Nizzassako vai Shveitsissä.

-- Niin, te olette paljon muuttunut, -- puheli Stolz miettiväisesti, imeytyen silmillään kiinni Olgaan ja tutkien jokaista hienoa verisuonta tämän silmissä. --

Puoleksi vuodeksi jäivät Iljinskiläiset asumaan Pariisiin, ja Stolz oli heidän jokapäiväinen ja ainoa seurakumppalinsa ja oppaansa.

Olga alkoi huomattavasti parantua. Raskasmielisestä muuttui hän rauhalliseksi ja välinpitämättömäksi, ainakin ulkonaisessa suhteessa. Mitä hänen sisässään tapahtui -- jumala sen tiesi, mutta ainakin tuli hänestä vähitellen Stolzille entinen ystävätär, vaikka ei enää nauranutkaan entistä äänekästä, lapsellista, hopeanhelisevää nauruansa, vaan ainoastaan hymyili hillittyä hymyä, kun Stolz milloin häntä koetti naurattaa. Toisinaan häntä ikäänkuin itseäänkin harmitti ettei voinut helähtää entiseen nauruunsa.

Stolz oli heti huomannut ettei Olgaa enää voinut saada nauramaan, usein näet tämä tuijottaen ja toisen silmän kulmakarvat suhteettomasti toisten yläpuolella, rypistynein otsin ja kärsimättömänä kuunteli toisen sukkeluuksia ikäänkuin nuhdellen häntä kevytmielisyydestä tai yhtäkkiä, sensijasta että olisi vastannut pilapuheeseen, teki syvällisen kysymyksen evästäen sen niin järkähtämättömällä katseella että Stolz tunsi omantunnon vaivoja huolimattomasta ja tyhjästä puheestaan.

Toisinaan ilmaantui Olgassa niin suurta sisällistä väsymystä jokapäiväiseen ihmishälinään ja joutavaan lörpöttelyyn, että Stolzin oli pakko äkisti siirtyä toiselle alalle, jolle hän harvoin ja vastahakoisesti antautui naisten kanssa. Kuinka paljon miettimistä ja järjen kekseliäisyyttä tuhlattiinkaan yksinomaan siihen, että Olgan syvä ja kysyvä katse kirkastuisi ja rauhoittuisi, ettei se janoten harhailisi etsimään vastausta jostakin kauvempaa ja osuisi Stolzin sivu.

Tämä joutui aina kovaan hätään, kun hän, annettuaan huolimattoman selityksen, huomasi, kuinka Olgan katse muuttui kuivaksi ja tylyksi, kuinka hänen kulmakarvansa rypistyivät ja kasvoille levisi varjo mykkää, syvää tyytymättömyyttä. Ja hänen täytyi panna pari-kolme vuorokautta aikaa vartavasten mitä hienoimpiin järjen juoniin, vieläpä käyttää pientä viekkautta, sekä koko seurustelutaitonsa naisten suhteen, saadaksensa selvyyden aamuruskon vähitellen ja väkisten nousemaan Olgan sydämmestä hänen kasvoilleen ja sovinnon leppeyden hänen katseeseensa ja hymyilyynsä.

Illoin palasi hän asuntoonsa toisinaan ihan nääntyneenä tästä taistelusta pitäen itseänsä onnellisena jos oli päässyt siitä voittajana.

"Hyväjumala, kuinka hän on kypsynyt ja kehittynyt tämä tyttö! Ken on ollut hänen opettajansa? Missä hän lienee ottanutkin elämän oppitunteja? Paroonin edessäkö? Siellähän on sileää ja tyhjää, eikä sen keikarimaisista korulauseista saa mitään ammennetuksi! Eihän siis vain Iljan edessä?..."

Ja Stolz ei voinut ymmärtää Olgaa, vaan riensi taas toisena päivänä hänen luokseen tutkimaan yhä hellävaroen ja arasti hänen kasvojensa ilmeitä, usein joutuen pulaan ja selvittäen ainoastaan koko älynsä ja elämän tuntemuksensa avulla ne kysymykset, epäilykset, vaatimukset ja kaiken muun, mikä kuvastui Olgan piirteissä.

Kokemuksen tulisoihtu käsissään laskeusi hän neidon sielun sokkeloihin, löytäen ja paljastaen sieltä joka päivä uusia totuuksia, yhä näkemättä kuitenkaan pohjaan, sekä seuraten ainoastaan ihmetyksellä ja levottomuudella hänen henkensä päivittäistä ravinnon tarvetta, hänen sielunsa vaikenematonta elämänkokemuksen vaatimusta.

Mutta oli Stolzilla sentään muutakin tekemistä kuin joka päivä näin tutkistella toisen sieluntilaa. Varustettuaan Olgan kukkasilla, kirjoilla, nuoteilla ja albumeilla, rauhoittui hän joskus arvellen pitkäksi ajaksi laatineensa hupaisen ohjelman ystävättärensä joutohetkille, ja läksi itse töihinsä tai ajoi katsomaan jotakin kaivosta, jotakin mallikartanoa, tunkeutui miespiireihin tekemään uusia tuttavuuksia huomattavien henkilöiden kanssa, sekä palasi sitten Olgan luo peräti uuvuksissa istahtaakseen neidon pianon viereen vähän huokaisemaan laulunsävelten helmassa. Ja silloin hän odottamattaan saattoi tavata neidon kasvoilla jo valmiita kysymyksiä sekä huomata hänen katseestaan tiukkoja tilinteon vaatimuksia. Ja Stolzin täytyi vastentahtoaankin tehdä selkoa Olgan edessä kaikesta siitä, mitä oli käynyt katsomassa.

Joskus ilmilausui Olga halun saada itsekkin nähdä ja tietää, mitä Stolz oli nähnyt ja tunsi, ja silloin tämä suoritti kaiken uudestaan ajaen hänen kanssaan katsomaan, milloin jotakin laitosta, paikkaa, konetta, milloin lukemaan seinistä ja kivipatsaista vanhoja historiallisia kirjoituksia. Vähitellen ja huomaamattaan oppi Stolz näin hänen seurassaan ääneensä ajattelemaan ja tunteitaan ilmituomaan, niin että hän kerran yhtäkkiä, ensin ankarasti tutkittuaan itseänsä, ymmärsi että oli alkanut elää kahden, eikä ollut enää yksin, ja että hän eli tätä elämää siitä päivästä saakka, jolloin Olga oli saapunut.

Melkein tajuttomasti, ikäänkuin itsensä edessä, arvosteli hän ääneen Olgan läsnäollessa tätä keksimäänsä salaisuutta ihmetellen sekä itseään että häntä, tutki sitten tyystin, oliko neidon silmiin jäänyt kysyvä katse, väikkyikö tämän kasvoilla tyydytyksen rusko ja seurasiko katse häntä kuni valloittajaa.

Jos hänen havaintonsa näyttihen todeksi, kulki hän kotiaan ylpeänä, kiihkeässä mielenliikutuksessa sekä valmisti itseään salaa läpi yön seuraavaksikin päiväksi. Mitä ikävimmätkään tehtävät eivät tuntuneet hänestä kuivilta, vaan ainoastaan välttämättömiltä, sillä ne sisältyivät syvästi elämän perustuksiin eikä hän haudannut havaintojansa huolimattomasti muistojensa arkistoon, vaan ne antoivat kirkkaan värin hänen jokaiselle päivälleen.

Mikä polttava punastus sävähtikään Olgan kalpeille kasvoille, kun Stolz odottamatta tuota kysyvää ja janoavaa katsetta, riensi tulisena ja intomielisenä viskaamaan neidon eteen yhä uudet varastot yhä uusia aineksia! Ja kuinka täyteläistä onnea tunsikaan myös itse Stolz joka kerta kun henkevä Olga yhtä huolehtivasti ja lempeännöyrästi kiiruhti sieppaamaan hänen silmäyksiänsä, hänen jokaista sanaansa, ja molemmat katsahtivat toinen-toistaan niin syvästi silmiin: Stolz Olgaa että eikö tämän katseeseen ollut jäänyt mitään erityistä kysymystä, Olga taas Stolzia, että eikö ollut jäänyt jotakin loppuunsanomatta, eikö tämä ollut unhoittanut tai mikä pahempi, jumalavarjelkoon: ylenkatsoiko tämä ehkä paljastamasta hänelle jotakin pimeää nurkkaa, joka hänelle oli tuntematon, ja kehittämästä ajatustaan loppuun?

Kuta tärkeämpi ja monimutkaisempi kysymys oli, sitä huolellisemmin uskoi Stolz sen Olgalle, sitä kauvemmin ja tutkivammin pysähtyi neidon katse häneen, sitä lämpimämpi, syvempi ja sydämmellisempi oli tämä katse. "Tämä lapsi Olga" mietti mies ihmetyksissään, "hänhän ihan kasvaa minun ylitseni!"

Ja Stolz syventyi ajattelemaan Olgaa enemmän kuin ikinä ennen oli mitään ajatellut.

Keväällä he kaikin matkustivat Shveitsiin. Stolz oli jo Pariisissa huomannut ettei hän tästälähtien voinut elää ilman Olgaa. Saatuaan tämän kysymyksen itselleen ratkaistuksi alkoi hän myös tutkia kysymystä, voipikos Olga puolestaan elää ilman häntä. Mutta tämä kysymys ei hänelle niin helposti selvinnytkään.

Hän kävi sen kimppuun hitaasti ja varovaisesti katsellen taakseen, asteli väliin umpimähkää, väliin rohkeasti luullen usein että kas nyt, kas nyt hän on likellä päämaalia, kas nyt sieppaa hän jonkun selvän tuntomerkin neidosta, erityisen katseen, sanan, ikävän, riemun ilmeen: vielä tarvitaan pienoinen viiva, tuskin huomattava värähdys Olgan kulmakarvoissa, hänen huokauksensa -- ja huomenna salaisuus laukeaa ja hän tietää olevansa rakastettu!

Stolz luki Olgan kasvoilta lapsellisen luottamuksen itseensä, tyttö katseli häneen toisinaan tavalla, jommoisella ei koskaan olisi ketään muuta katsellut paitsi ehkä äitiä, jos hänellä äiti olisi elänyt.