Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta
Part 35
-- Ja mistä ovat he saaneetkin tietää? -- tuskitteli Oblomov. -- Olgahan ei ole hiiskunut kenellekkään ja minä en ole tohtinut ääneen ajatella, ja kuitenkin on porstuassa kaikki valmiiksi päätetty. Siinä ne nyt ovat nuo kahdenkeskiset kohtaukset, aamu- ja iltaruskojen runollisuudet, tuliset silmäniskut ja huumaavat laulut! Ah, eiväthän nämät lemmenseikkailut koskaan hyvällä lopu! Viisainta olisi heti alussa astua vihille ja sitten uiskennella mielinmäärin lemmen ruusu-aalloissa...! Hyväjumala, hyväjumala! Parasta on rientää heti tädin luo, ottaa Olgaa kädestä ja sanoa: "kas tässä minun morsiameni!" Vaan eihän mikään vielä ole valmista, vastausta maalta ei kuulu, ei ole rahoja, ei ole asuntoa! Ei, ensin on Sakariiaksen päästä kiskottava pois tuo tuhma ajatus, juorut ovat tukahdutettavat kuin liekki ettei ne pääsisi leviämään, ettei missään näkyisi tulta eikä savua... Hm -- häät! Mitä ovat häät...?
Hän yritti hymyilemään muistaessaan entisen runollisen ihanteensa häistä, pitkän morsiushunnun, pomeranssin-lehvän ja väkijoukon kuiskeet...
Mutta värit eivät enää esiintyneet samoina: siinä oli nyt seassa tuo karkea, ruokoton Sakariias ja koko Iljinskein palvelusväki, jono vaunuja ja outoja, kylmänuteliaita kasvoja. Ja kaikki kangasti niin ikävänä ja hirveänä...
-- Niin, Sakariiaksen kallosta täytyy kiskoa pois tuo ajatus ja saada hänet vakuutetuksi että se oli suuri tyhmyys, -- päätti hän milloin puistattavasti riehahtaen, milloin kiusautuneena ruveten hautomaan asioitaan.
Tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta sisään. Sakariias ei ollut ensin kuulevinaan ja yritti salavihkaa pujahtamaan keittiöön. Hän osasi näet jo avata oven ilman että se narahti, eikä töykännyt kupeellaan toiseen puoliskoon, hartiallaan toiseen, niin että molemmat remahtivat auki.
-- Sakariias! -- huusi Oblomov käskevästi.
-- Mitä tahdotte? -- murahti Sakariias etehisestä.
-- Tule tänne! sanoi Ilja Iljitsh.
-- Pitääkö tuoda jotakin, vai mitä? Sanokaa, niin kyllä tuon! -- vastasi Sakariias.
-- Tule heti tänne! -- komensi Oblomov painavasti ja tiukasti.
-- Jessiunatkoon, kunpa kuolema korjaisi! -- kähisi Sakariias kömpien huoneeseen, -- No, mitä käskette? -- kysyi hän kyhnien ovessa.
-- Tule likemmäksi! -- lausui Oblomov juhlallisen salaperäisellä äänellä osoittaen Sakariiakselle paikan, mihin asettua ja osoitti sen niin likelle itseään että tämä olisi tullut istuutuneeksi melkein herransa polville.
-- Mihinkä minä tässä asetun? Siinä on ahdasta, kyllä minä täältäkin kuulen, -- epäsi Sakariias pysähtyen itsepäisesti ovensuuhun.
-- Etkö tule, kun käsketään! -- huudahti Oblomov uhkaavasti.
Sakariias otti askeleen ja seisahtui kuin patsas paikalleen tuijottaen ikkunaan sivuvaeltavaa kanaparvea ja kurottaen harjamaisen poskipartansa päin herraansa. Yhdessä tunnissa oli Ilja Iljitsh mielenliikutuksesta muuttunut ja ikäänkuin laihtunut kasvoiltaan ja hänen katseensa harhaili levottomasti ympäri.
"No nyt saan kuuman löylyn!" ajatteli Sakariias synkistyen synkistymistään.
-- Kuinka sinä saatoit tehdä sellaisen törkeän kysymyksen herrallesi? -- kysyi Oblomov.
"Nyt se alkaa!" mietti Sakariias räpytellen tiheästi silmiään tuskallisesti odottaen "ilkeitä sanoja".
-- Minä kysyn sinulta, kuinka sinä saatoit laskea päähäsi mokoman tyhmyyden? -- uudisti Oblomov.
Sakariias oli vaiti.
-- Kuuletko sinä Sakariias? Miksi sallit sinä itses ei ainoastaan ajatella, vaan myös puhua sellaista...?
-- Odottakaahan, Ilja Iljitsh, jahka käyn kutsumassa Anisjan tänne ... -- vastasi Sakariias yrittäen astumaan ovelle.
-- Minä tahdon puhua sinun kanssasi enkä Anisjan, -- virkkoi Oblomov. -- Kuinka sinä olet keksinyt sellaisen tyhmyyden?
-- En minä sitä ole keksinyt, -- sanoi Sakariias:
-- Iljinskein väki sitä kertoi.
-- Kukas se heille sitten kertoi?
-- Mistä sen minä tiedän! Katja oli sanonut Siimonille, Siimon oli sanonut Nikitalle, Nikita sanoi Vasilisalle, Vasilisa Anisjalle ja Anisja minulle ... -- selitti Sakariias.
-- Herra jumala teitä kaikkia! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan. -- Kaikki tämä on roskaa, tyhmyyttä, valhetta ja panettelua -- kuuletko sinä? -- sanoi Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään. -- Semmoinen ei ole mahdollistakaan.
-- Miksei se voisi olla mahdollista? -- keskeytti Sakariias välinpitämättömästi. -- Häät -- onhan se tavallinen asia! Ettehän yksistään te, vaan kaikkihan menevät naimisiin.
-- Kaikki! -- huudahti Oblomov. -- Sinä olet mestari vertaamaan minua kaikkiin muihin! Häät -- sanon minä -- eivät ole mahdolliset. Eivät ole, eivät tule, eivätkä ole olleet. Vai ovat sinusta häät tavallinen asia vain. Jo minä jotakin kuulen! Tiedätkö, mitä se tahtoo sanoa -- häät?
Sakariias yritti katsahtamaan Oblomoviin, vaan nähtyään tämän silmät raivokkaasti itseensä suunnattuina, siirsi katseensa heti oikealle kohti nurkkaa.
-- Kuule, minä siis selitän sinulle, mitä se merkitsee. "Häät ovat tulossa! Häät ovat tulossa!" niin alkavat huutaa turhamieliset ihmiset, kaikellaiset naiset, akat ja lapset palvelijahuoneissa, puotiloissa ja toreilla. Miestä ei enää nimitetä Ilja Iljitshiksi tai Pjotr Petrovitshiksi, vaan kutsutaan "sulhasmieheksi". Eilen ei häneen kukaan tahtonut katsoakkaan, vaan huomenna kaikki, silmät seljällään, muljottavat häneen kaikki kuin mihinkin lurjukseen. Teatterissa ja kadulla ei hänen sallita vapaasti kulkea läpi väkijoukon. "Katsokaa, tuossa on sulhasmies!" kuiskailevat kaikki. Ja kuinka monta ihmistä juokseekaan hänen luonaan päivässä ja jokainen koettaa tehdä naamansa niin tyhmännäköiseksi kuin mahdollista, juuri semmoiseksi kuin sinulla nyt on, (Sakariias siirsi nopeasti katseensa taas pihaan päin) ja koettaa sanoa jotakin vielä tyhmempää, -- jatkoi Oblomov. -- Semmoista se on alku. Ja sinä saat ajaa kuin riivattu joka päivä jo aamusta pitäen morsiamen luo käsissäsi vaaleankeltaiset hansikkaat, ylläsi vaatteet kuin vormussa valetut, katseesi ei saa ilmaista ikävää, sinä et saa syödä etkä juoda niinkuin pitää perusteellisesti, vaan sinun täytyy elää kukkasista ja auringonpaisteesta. Ja tätä kestää kolme-neljä kuukautta! Käsitätkös nyt? Kuinka siis minä semmoista elämää jaksaisin?
Oblomov pysähtyi ja jäi tarkastamaan, vaikuttaako Sakariiakseen tämä kuvaus naimisiinmenon epämukavuuksista.
-- Pitääkö minun jo mennä vai mitä? -- kysyi Sakariias kääntyen ovea kohti.
-- Ei, seiso alallasi! Sinä olet mestari päästämään liikkeelle vääriä huhuja, siis tiedä, miksi ne ovat vääriä...
-- Mitä minun pitää tietää? -- virkkoi Sakariias tarkastellen huoneen seiniä.
-- Sinä olet unhoittanut, kuinka paljon puuhaa ja juoksua on sekä sulhasella että morsiamella. Kuka se minun luonani, sinäkö vai kuka tulee tässä laukkaamaan räätäleissä, suutareissa ja kalustokaupoissa? Yksin en minä joka suunnalle repeä. Kaikki kaupungissa tietävät ja lörpöttelevät että "oletteko kuulleet -- Oblomov menee naimisiin?" -- "Todellako? Kenenkä kanssa? Kuka on morsian? Milloinka ovat häät?" -- matki Oblomov eri äänillä. -- Ja kaikki tämä on vain juorua! Yksistään tämän tähden minä kiusaudun ihan kuoliaaksi, kuinka sinä siis uskallat tulla puhumaan häistä?
Ja Oblomov katsahti jälleen Sakariiakseen.
-- Menenkö kutsumaan Anisjan tänne, vai mitä? -- kysyi Sakariias.
-- Mitä minä hänellä täällä teen? Ei Anisja, vaan sinä se olet laskenut liikkeelle tämän järjettömän juorun.
-- Hyväjumala, mistä syystä minua tänään näin rangaistaan? -- äänsi Sakariias huoaten niin että hartiatkin hytkähtivät.
-- Ja millaisia kulunkeja siitä on? -- pitkitti Oblomov. -- Mistä rahat niihin kaikkiin? Tiedätkö minkä verran minulla on rahaa? -- kysyi hän melkein julmistuneena. -- Ja mistä saadaan asunto? Täällä täytyy maksaa tuhannen ruplaa ja toisen huoneuston vuokraamiseen menne kolmetuhatta ja kuinka paljon tarvittaneekaan loppuvalmistuksiin! Ja sitäpaitsi ajurit, kokit ja ruokavarat. Mistä kummasta minä rahat otan?
-- Mitenkäs sitten muut kolmella sadalla sielulla naimisiin menevät? -- virkahti Sakariias, vaan katui heti samassa sanojaan sentähden että hänen herransa melkein hyppäämällä syöksähti nojatuolista suoraan hänen päällensä.
-- Taasko sinä mainitsit "muista"? Varo itseäsi! -- huusi Oblomov sormellaan uhaten. -- Muut asuvat kahdessa, korkeintaan kolmessa huoneessa, heillä on ruokasali ja vierashuone samassa, muutamat nukkuvatkin samassa huoneessa yhdessä lasten kanssa ja yksi piikatyttö hoitaa koko taloutta. Muilla käy rouva itse torilla! Vaan luuletkos että Olga Sergejevna käy torilla? Hä?
-- Saatan sitä minäkin torilla käydä, -- huomautti Sakariias.
-- Tiedätkö, paljonko tuloja me saamme Oblomofkasta? -- kysyi Oblomov. -- Kuuletko, mitä tilanhoitaja kirjoittaa? Tuloja lähtee pari tuhatta vähemmän kuin ennen! Ja siellä täytyy raivauttaa teitä, rakennuttaa kouluja ja minun täytyy itseni sinne matkustaa. Ei siellä vielä ole taloakaan, missä asua... Miten mailmassa siis häät voisivat tulla kysymykseen! Mistä sinä ne olet saanut päähäsi?
Oblomov vaikeni. Häntä itseäänkin kauhistutti tämä hirveä ja lohduton tulevaisuuden näköala. Ruusut ja pomeranssinkukat, hää-kemujen kiilto ja väkijoukon ihmettelevät kuiskeet -- kaikki tuo pimeni yhtäkkiä hänen sielussaan.
Hänen kasvonsa muuttuivat ja hän vaipui miettimään. Sitten hän vähitellen toipui entiselleen, katsahti ylös ja huomasi Sakariiaksen läsnäolon.
-- Mitä sinä siinä teet? -- kysyi hän yrmeästi.
-- Tehän minun käskitte tässä seisoa! -- sanoi Sakariias.
-- Saat mennä! viittasi Oblomov hänelle kärsimättömästi.
Sakariias astahti nopeasti ovelle.
-- Ei, seis paikallasi! -- pysähdytti hänet Oblomov äkisti.
-- Toisinaan te käskette, toisinaan taas kiellätte! -- murisi Sakariias pidellen kädellään kiinni ovesta.
-- Kuinkas sinä uskalsitkin mennä levittämään minusta niin tuiki perättömiä huhuja? -- suhahti Oblomov levottomasti.
-- Milloinkas minä niitä, Ilja Iljitsh, olen levittänyt? Enhän se minä olen, vaan nuo Iljinskein palvelijathan ne kertoivat että herra muka on käynyt kosimassa...
-- Tsss ... -- sihahti Oblomov uhkaavasti heilauttaen kättään: -- ei sanaakaan enää, ei ikinä! Kuuletko?
-- Kuulen, -- vastasi Sakariias arasti.
-- Lupaatko ettet vasta levitä tätä järjetöntä juttua?
-- En levitä, -- vastasi Sakariias hiljaa ymmärtämättä puoliakaan sanoista, tietäen ainoastaan että ne olivat niitä "ilkeitä".
-- Lupaatko että heti, kun satut kuulemaan koskettavankaan tähän asiaan ja sinultakin sitä kysytään, että sanot: se on juorua, se ei ikipäivinä voi olla totta? -- lisäsi Oblomov kuiskaten.
-- Lupaan ... -- äänsi Sakariias tuskin kuuluvasti.
Oblomov silmähti häneen tutkivasti sormi uhkaavasti pystyssä. Säikähtyneenä räpytteli Sakariias silmiään ja yritti varpaisillaan hiipiä ulos ovesta.
-- Kuka ensimmäisenä tästä puhui? -- kysyi taas Oblomov tavottaen hänet.
-- Katja sanoi Siimonille, Siimon Nikitalle, -- sopersi Sakariias: -- Nikita Vasilisalle...
-- Ja sinä sitten menit kaikille lörpöttämään! Minä sinulle annan kyytiä! -- kähisi Oblomov: -- mennä päästämään juoruja herrastaan? Hyi huuti!
-- Mitä te minua rääkkäätte noilla ilkeillä sanoilla? -- pyysi Sakariias: -- minä kutsun tänne Anisjan, hän se kaikki tietää...
-- Mitä hän tietää? Puhu, puhu paikalla!
Sakariias murtautui silmänräpäyksessä ulos ovesta ja harppasi harvinaisen vikkelästi keittiöön.
-- Pois paistinpannu kouristasi ja hiidenhamppua herran luo! -- huusi hän Anisjalle viitaten suur-sormellaan ovea kohti. Anisja lennätti paistinpannun Akuliinalle, nyhtäsi hameenhelmansa alas vyötäreiltään, läpsähytti kämmenillään vasten lonkkiansa ja hieraisten etusormellaan nenäänsä, kiiruhti herran kamariin.
Viidessä minuutissa sai hän Ilja Iljitshin rauhoittumaan vakuuttaen tälle ettei kukaan ole häistä luotuista sanaakaan puhunut, että se nyt olisi yhtä suuri synti kuin repiä pyhänkuva alas seinältä, ja että hän ensikertaa elämässään kuulee koko asiasta, että päinvastoin ovat ihmiset puhuneet ihan toista että muka parooni on kosaissut ryökkynää...
-- Ettäkö parooni? -- huudahti Oblomov äkisti hypähtäen seisaalleen ja sekä hänen sydämmensä että kätensä ja jalkansa melkein jähmettyivät.
-- Vaan se on tietysti myöskin lorua! -- kiirehti Anisja sanomaan huomatessaan että oli räiskäyttänyt öljyä tuleen: -- sitä sanoi ainoastaan Katja Siimonille, Siimon Martalle, Martta juorusi kaiken Nikitalle ja Nikita sanoi että: "hyväpä olisi, jos tuo teidän herranne Ilja Iljitsh, kosisi ryökkynää..."
-- Kylläpä se on koko pöllö se Nikita! -- huomautti Oblomov.
-- Pöllöhän se on, -- vahvisti Anisja: -- vaunujakin ajaessa se aivan nukkuu. Vaan ei se Vasilisa toki uskonutkaan, -- lisäsi Anisja vikkelästi: -- jo Maarian-päivän aikaan se sille oli puhunut, vaan Vasilisalle oli kertonut itse lastenhoitajatar että neiti ei edes ajattelekkaan naimisiinmenoa, että onkos nyt mahdollinen asia, ettei teidän herranne olisi jo aikoja sitten löytänyt itselleen morsianta, jos olisi mieli tehnyt mennä naimisiin, ja että hän tuonoin oli tavannut Samulin, niin tämä myös oli nauranut koko jutulle ja sanonut että tässä nyt ei häät tule kysymykseenkään. Eikä mikään ole häiden näköistäkään, vaan pikemminkin hautajaisten, koskapa ryökkynän tädilläkin päätä aina porottaa ja ryökkynä tuhertaa itkua ja on vaiti, eikä talossa myötäjäisiäkään valmisteta: ryökkynällä on suunnaton paljous parsimattomia sukkia eikä niitä ole yritettykään parsimaan ja että viime viikolla vietiin panttilaitokseen hopeakalujakin...
"Hopeakaluja? Siis ei heilläkään ole rahaa!" ajatteli Oblomov kauhistunein silmin katsellen pitkin seiniä ja pysähdyttäen ne vihdoin Anisjan nenän päähän, koska ei niitä mihinkään muualle voinut pysähdyttää. Anisja oli puhunut kaikki ikäänkuin nenällään eikä suullaan.
-- Varohan vain ettet lörpöttele joutavia! -- muistutti Oblomov sormi uhkaavasti pystyssä.
-- Mitäs minä tässä lörpöttäisin! En toki ajatuksissanikaan lörpöttele, -- puhui rätisten Anisja ikäänkuin olisi päreitä kiskonut: -- todentotta ei siinä ole pontta ei perää, ensi kertaa iässäni kuulen koko asiasta, sen vannon Herran Jumalan edessä ja jos valehtelen, niin hornan syvyys minut nielköön! Oikein ihmettelin, kun herra sitä minulle mainitsi ja säikähdin niin että ihan vapisin. Kuinkas se nyt olisi mahdollistakaan että tässä häitä hommattaisiin, sitä ei ole kukaan unissaankaan nähnyt. Enkä sanaakaan kenenkään kanssa puhu, minä kun aina häärin keittiössä. Iljinskein väkeä en ole nähnyt yhteen kuukauteen, kaikki nimetkin ovat unohtuneet. Ja kenenkä kanssa minä täällä voisinkaan lörpötellä? Emännän kanssa keskustelen vain talonpidosta, mummon kanssa on mahdoton puhella: se kun yskii ja huonosti kuuleekin, Akuliina on pähkäpöllö ja talonmies juoppolallu, jää jäljelle vain lapsikakarat -- ja mitäs niiden kanssa osaisi haastella! Ja aivan olen unohtanut, minkä näköiset kasvot Iljinskin neidillä ovatkaan...
-- No, no, jo piisaa! -- virkkoi Oblomov viitaten kärsimättömästi kädellään häntä menemään.
-- Kuinka voisi puhua semmoisesta, mitä ei ole olemasskaan? -- lopetti Anisja poistuessaan. -- Vaan mitä Nikita lie sanonutkaan, niin tiedättehän te että laki ei ole pöllöjä varten kirjoitettu. Minulle itselleni se ei toki päähänkään pälkähtäisi, päivät pääksyttäin tässä hyörin ja pyörin enkä semmoisiin joudu. Jumala tietää, miten on asianlaita. Tuossa sen on kuvansakin seinällä... -- Ja näin sanoen katosi puhuva nenä oven taakse, vaan vielä kotvan aikaa kuului sen ääni oven takaa.
-- Siinä se nyt oli! sopersi Oblomov pannen kämmenensä yhteen. -- Anisjakin väittää kivenkovaa että: olisiko se mahdollistakaan...?
-- Ah onni, onni! -- lausui hän sitten katkerasti. -- Kuinka helposti särkyvä, kuinka vähän lupaava sinä olet! Morsiushuntu, seppele, rakkaus, rakkaus! Mistä otan minä rahat? Millä elän minä, kun sinutkin, sinä puhdas, laillisesti siunattu rakkaus, täytyy ostaa?
Tästä hetkestä alkaen luopuivat haaveet ja sielunrauha Oblomovista. Hän alkoi maata huonosti, syödä niukasti ja katsella kaikkea hajamielisesti ja nurjasti.
Hän oli tahtonut säikäyttää Sakariiasta ja olikin itse peljästynyt pahemmin häntä, kajotessaan häidenvietto kysymyksen käytännölliseen puoleen ja huomatessaan kuinka tämä oli, jos kohta runollinen, vaan samassa liiaksi järjestämis-kykyä kysyvä julkinen askel ankaraan todellisuuteen ja vakaviin velvollisuuksiin.
Sellaiseksi ei hän ollut kuvitellut mielessään keskustelun tuloksia Sakariiaksen kanssa. Hän muisti, kuinka juhlallisesti hän oli aikonut ilmaista salaisuutensa Sakariiakselle, kuinka Sakariias oli ulvova ilosta ja lankeava hänen jalkoihinsa ja kuinka hän oli antava tälle kaksikymmentäviisi ruplaa ja Anisjalle kymmenen...
Kaikki tämä muistui nyt mieleen ja silloinen onnen väristys, Olgan lämmin käsi ja kuuma syleily...
Oblomov tyrmistyi kauhusta: "kaikki on kuihtunut, kaikki on surkastunut!" kaikui ääni hänen sisässään ja hän kysyi itseltään: -- mitä, mitä nyt on tehtävä...?
5.
Oblomov ei tiennyt, millaisin silmin hänen nyt oli meneminen Olgan eteen, mitä tälle puhuminen, ja päätti sentähden olla menemättä hänen luokseen keskiviikkona ja lykätä kohtauksen sunnuntaiksi, jolloin siellä tavallisesti oli paljon vieraita, eikä heidän siis onnistu puhella kahdenkesken.
Hän ei tahtonut mainita Olgalle ihmisten typeristä juoruista, mutta olla puhumatta ei myöskään ollut viisasta, sillä Olgan edessä ei hän osaa teeskennellä, vaan tämä on häneltä urkkiva kaikki, salatkoonpa hän sen kuinka lujasti tahansa sydämmensä syvimpään soppeen. Tehtyään yllämainitun päätöksen, tuli hän jo hiukan rauhallisemmaksi sekä kirjoitti asiamiehellensä, naapurillensa maalla, toisen kirjeen vakavasti pyytäen häntä jouduttamaan vastausta ja, jos mahdollista, tyydyttävää vastausta.
Sitten rupesi hän harkitsemaan, miten käyttäisi tuon sietämättömän pitkän ylihuomispäivän, joka, jos sen viettäisi Olgan kanssa, olisi täynnänsä tämän läsnäoloa ja laulua ja heidän sielujensa äänetöntä keskustelua. Tuo Sakariias pahus se oli tehnyt tyhjäksi koko ohjelman! Hän päätti ajaa Ivan Gerasimovitshin luo ja syödä päivällistä hänen kanssaan, jotta niin vähän kuin mahdollista huomaisi tätä ikävää päivää. Senjälkeen hän kyllä hyvin ehtii valmistautua sunnuntaiksi ja ehkäpä siihen asti vastauskin kerkeää kylästä.
Ylihuomispäivä koitti. Hän heräsi koiran haukuntaan ja sen vimmattuun ketjujen riuhdontaan. Joku oli astunut pihaan ja kuului tiedustavan jotakin. Talonmies kutsui ulos Sakariiaksen ja kohta toi tämä Oblomoville kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin postissa.
-- Se on Iljinskin neidiltä, -- virkkoi Sakariias.
-- Mistä sen sinä muka tiedät? -- kysyi Oblomov vihaisesti. -- Valehtelet!
-- Kun kesällä huvilassa asuttiin, niin aina tuotiin tämännäköisiä kirjeitä häneltä, -- väitti Sakariias itsepäisesti.
"Lieneekö hän terve? Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli Oblomov reväisten kirjeen auki:
"En tahdo odottaa keskiviikkoon asti (kirjoitti Olga): minun on niin ikävä, kun en ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan, niin että välttämättömästä odotan teitä huomenna kello 3 kaupungin Kesäpuistoon."
Siinä kaikki.
Jälleen kiehahtivat kapinalliset tunteet Oblomovin sielussa, jälleen alkoi hän rauhattomasti pohtia kysymystä, mitenkä puhua Olgan kanssa ja millaisin kasvoin hänen eteensä mennä.
-- En osaa, en voi! -- päivitteli hän. -- Voi kunpa Stolz nyt olisi neuvomassa minua!
Mutta hän lohdutti itseänsä sillä että luultavasti Olga saapuu kohtauspaikalle yhdessä joko tätinsä tai jonkun muun naisen kanssa -- esimerkiksi Maria Semjonovnan, joka niin rajattomasti Olgaa rakastaa. Heidän läsnäollessaan toivoi hän mitenkuten voivansa salata hämminkinsä ja valmistautui olemaan puhelias ja miellyttävä käytökseltään.
"No onpa se keksinytkin ajan -- juuri päivällisaikaan!" ajatteli Oblomov suunnaten kulkunsa laiskansekaisesti kohti Kesäpuistoa.
Tuskin oli hän astunut pitkän lehtokäytävän päähän, kun hän näki, kuinka eräältä penkiltä nousi ja läksi häntä vastaan tulemaan nainen, joka oli harsolla peitetty.
Oblomov ei tahtonut uskoa häntä Olgaksi: "kuinka hän voi olla yksin?" Sitä hän ei uskaltaisi, eikä hän millään tekosyyllä saattaisi poistua yksikseen kotoa.
Mutta kuitenkin ... käynti on aivankuin hänen: yhtä keveästi ja nopsasti liukahtelevat jalat ikäänkuin eivät astuisi maahan, vaan ainoastaan liikkuisivat; yhtäläinen, hiukan eteenpäin taivutettu kaula ja pää on tälläkin juurikuin jotakin etsisi silmillään jalkainsa alta.
Toinen olisi tässä asemassa heti tuntenut naisen hatusta ja puvusta, mutta Oblomov, vaikka usein viettikin koko päivän Olgan kanssa, ei koskaan perästäpäin voinut tehdä selkoa, millainen hattu ja puku hänellä oli ollut. Kaupungin puistossa ei tähän aikaan ollut juuri ketään muita; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen herrasmies käyskenteli siellä kiirein askelin, nähtävästi terveytensä tähden, sekä kaksi ... ei naista, vaan naispuolta, ja lapsenpiika kahden palelevan, sinikasvoisen pienokaisen kanssa.
Lehtiä lenteli alas puista, joiden läpi hyvästi saattoi nähdä kaikki ja joiden latvoissa varikset niin ilkeästi rääkyivät. Muuten oli päivä kirkas ja kaunis eikä olisi tuntunut kylmältäkään, jos olisi ollut paksummin puettu.
Nainen, jolla oli harso kasvoillaan, läheni lähenemistään...
-- Hän se on! -- sanoi Oblomov ääneensä ja pysähtyi kauhistuneena uskomatta omia silmiään. -- Sinäkö se olet? Kuinka sinä tänne...? -- kysyi hän tarttuen naista kädestä.
-- Voi kuinka iloinen olen ettäs tulit, -- puhui Olga vastaamatta Oblomovin kysymykseen: -- minä jo luulin ettet tulekkaan ja rupesin pelkäämään!
-- Mutta millä ihmeen lailla sinä tänne olet päässyt? -- tinkasi Oblomov ällistyksissään.
-- Ole vaiti, mitä sinä minusta noin tutkit? Se on ikävää! Minä tahdoin vain nähdä sinut ja tulin -- Siinä kaikki. Hän puristi lujasti Oblomovin kättä, katsoi häntä iloisesti ja huolettomasti silmiin sekä nautti niin viattomasti ja avomielisesti tästä varastamastaan silmänräpäyksestä että Oblomovin kävi melkein kateiksi ettei itse voinut olla yhtä leikillisellä tuulella. Mutta vaikka hän, miesparka, olikin kovasti huolissaan, ei hän sentään voinut olla hetkeksi riemastumatta nähdessään Olgan kasvot nyt vapaina siitä erityisestä ilmeestä, mikä aina ennen oli väikkynyt hänen kulmakarvoillaan ja uurtanut poimun hänen otsaansa. Nyt esiintyi hän siitä vapaana hämmästyttäen Oblomovia piirteidensä ihmeellisellä kypsyydellä.
Tällaisena hetkenä tuulahti neidon kasvoista suurta lapsellista luottamusta kohtaloon, onneen ja häneen, Oblomoviin... Hän oli sangen suloinen.
-- Voi kuinka iloinen minä olen! Kuinka iloinen, kuinka iloinen olen! -- toisteli hän hymyillen ja katsellen Oblomoviin. -- Luulin etten saa sinua nähdä koko päivänä. Minulle tuli eilen yhtäkkiä sellainen tuska -- en tiedä, mistä syystä -- etten voinut olla kirjoittamatta. Oletko iloinen että tulin?
Ja hän katsahti Oblomovin kasvoihin.
-- Kuules, miksi sinä olet tänään niin murrutuulella? Miksi olet vaiti? Etkö ole iloinen? Minä luulin sinun tulevan ihan hulluksi riemusta, vaan sinähän mökötät kuin nukkuisit. Herätkää, hyvä herra, Olga on teidän kanssanne! Ja hän työnsi hänet nuhdellen keveästi luotaan.
-- Etkö ole terve? Mikä sinua vaivaa? -- ahdisti Olga.
-- Ei, kyllä minä olen terve ja onnellinen, -- kiiruhti Oblomov sanomaan, jottei suinkaan Olga rupeaisi urkkimaan hänen sielunsa salaisuuksia. -- Minä vain sentähden olen levoton, että kuinka sinä yksiksesi...
-- Se on minun asiani se, -- sanoi neito kärsimättömästi. -- Vai olisikko sinusta parempi, jos olisin saapunut tänne tätini kanssa?
-- Olisi, Olga...
-- Jos sen olisin tiennyt, niin olisin pyytänyt hänet mukaani, -- keskeytti Olga loukkaantuneella äänellä irroittaen Oblomovin käden omastaan. -- Minä luulin ettei sinulla ole suurempaa onnea kuin saada olla minun kanssani...
-- Ei olekkaan eikä toki voikkaan olla! -- virkkoi Oblomov. -- Vaan tuota, kuinka sinä yksiksesi...
-- Siitä nyt ei kannata kauvan jankuttaa, puhelkaamme mieluummin muusta, -- sanoi Olga huolettomasti. -- Vaan kuulehan... No voi minua, olin aikonut jotakin sanoa, vaan nyt olen sen unhoittanut...
-- Eikö se koskenut sitä, kuinka sinä yksin tänne pääsit? -- tyrkytti Oblomov katsellen rauhattomasti sivuilleen.