Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta
Part 25
Hän tuli -- ja Oblomov ei voinut olla kummastelematta katsoessaan häneen; hän tuskin tunsi tyttöä samaksi. Hänellä oli toiset kasvot, vieläpä äänikin oli vieras.
Nuori, luonnokas, tuo melkein lapsellinen hymy ei kertaakaan näyttäynyt hänen huulillaan, ei kertaakaan hän nyt katsahtanut niin vapaasti ja avonaisesti noilla silmillään, joissa ennen aina ilmeni jotain, kysyvää, neuvotonta tai yksinkertaista uteliaisuutta, aivankuin ei hänellä enää olisi ollut mitään kysyttävää, mitään tiedustettavaa tai ihmeteltävää!
Hänen katseensa ei enää seurannut Oblomovin liikkeitä niinkuin ennen. Tyttö katsoi häneen niinkuin jo aikoja sitten olisi hänet tuntenut ja viimein oppinut ulkoa, ikäänkuin Oblomov ei olisi ollut hänelle mitään, vaan yhdentekevä niinkuin tuo parooni -- sanalla sanoen aivankuin ei Oblomov olisi nähnyt häntä yhteen vuoteen ja tyttö sen vuoden kuluessa olisi kypsynyt ja muuttunut.
Poissa oli tylyys ja eilinen harmi, hän laski leikkiä, vieläpä naurahtelikin ja vastaili perinpohjaisesti kysymyksiin, joihin ei ennen olisi mitään vastannut. Nähtävästi oli hän päättänyt pakoittaa itsensä tekemään mitä muutkin tekevät ja mitä ei ennen ollut tehnyt. Sitä vapautta, joka ilman väkinäisyyttä salli ilmilausua kaikki, mitä mielessä liikkui, ei enää ollut. Mihin se kaikki niin äkkiä oli huvennutkin?
Päivällisen jälkeen lähestyi Oblomov tyttöä kysyen, eikö hän lähde kävelemään. Vastaamatta hänelle kääntyi Olga tätinsä puoleen kysymyksellä:
-- Lähdemmekö _me_ kävelemään?
-- Kunhan ei kauvas, -- vastasi täti. -- Käske antaa minulle päivänvarjostimeni.
Ja he lähtivät kaikin. Kävelivät hitaasti, katselivat etäisyyteen päin Pietaria, tulivat metsän rajaan, ja palasivat takaisin balkongille.
-- Te ette tänään taida olla laulutuulella? Pelkään pyytääkkin, -- kysyi Oblomov odottaen, eikö tämä pingoitus jo lakkaa, eikö hilpeys jälleen tyttöön palaa, eikö edes yhdessä sanassa, hymyssä tai lopuksi laulussa välähdä yhtä sädettä entisestä vilpittömyydestä, avomielisyydestä ja luottamuksesta.
-- On liian kuuma! huomautti täti.
-- Ei haittaa, minä koetan, -- sanoi Olga ja alkoi laulaa romanssia.
Oblomov kuunteli eikä tahtonut uskoa korviaan.
Se oli kuin joku muu: missä oli tuo entinen intohimoinen sävel?
Hän lauloi niin puhtaasti, niin säännöllisesti ja samalla niin ... niin ... kuin laulavat kaikki tytöt, kun heitä seurassa pyydetään laulamaan: ilman viehätystä. Hänen sielunsa ei ollut laulun mukana eikä kuulijassa värähtänyt yksikään hermo.
Viekasteleeko hän, teeskenteleekö hän, onko hän suutuksissaan vai mitä? Mahdoton on mitään arvata: hän katselee ympärilleen hyvänsuovasti, puhelee mielellään, mutta puhelee niinkuin laulaakin, niinkuin kaikki muutkin... Mitä tämä merkitsee?
Oblomov otti hattunsa ja odottamatta teenjuontiaikaa, alkoi hyvästellä.
-- Käykää nyt useammin, -- sanoi täti: -- arkipäivinä olemme aina yksin, jos ei teidän vain tule ikävä, mutta sunnuntaisin on meillä aina joku vieras -- silloin ette ikävysty.
Parooni nousi kohteliaasti ja kumarsi hänelle.
Olga nyökäytti hänelle päätään niinkuin hyvälle tuttavalle, ja kun hän läksi, kääntyi tyttö ikkunaan päin, katseli sinne ulos ja kuunteli välinpitämättömästi Oblomovin etääntyviä askeleita.
Nämät kaksi tuntia ja seuraavat kolme neljä päivää ja moniaat viikot tekivät Olgaan syvän vaikutuksen siirtäen hänet kauvaksi eteenpäin. Ainoastaan naiset ovat mahdolliset niin nopeaan voimien kukoistukseen ja kaikkien sielunominaisuuksiensa kehitykseen.
Hän ikäänkuin kävi läpi elämän oppijakson, ei päivissä, vaan tunneissa. Ja jokaisen hetkenkin mitä pienimpine, tuskin huomattavine kokemuksineen ja tapauksineen, joka kuin lintu vilahtaa miehen nenän editse, sen sieppaa uskomattoman vikkelästi tyttö: hän seuraa sen lentoa etäisyyteen, ja lennon kaareva linja jääpi hänen muistoonsa häviämättömin merkein, jonka vihjaukset hän tarkoin tuntee.
Siinä, missä miehelle on tarpeen asettaa virstantolppa päällekirjoituksineen, siinä riittää naiselle ohisuhahtavan tuulosen ääni, jonka ilma-aaltojen värinän korva tuskin eroittaa.
Miksikä neitsyen kasvoille, jotka vielä viime viikolla olivat niin huolettomat ja luonnollisen hilpeät, yht'äkkiä jostakin syystä laskeutuu vakava ajatus? Ja millainen on tämä ajatus? Mitä se koskee? Näyttää kuin kohdistuisi tähän ajatukseen kaikki, miehen koko ajatusoppi, koko mietinnöllinen ja havainnollinen viisaustiede, koko elämän järjestelmä!
Serkku, joka äsken on jättänyt hänet vielä veikeäksi tytöksi, lopettanut koulunsa ja saanut olkalaput takkiinsa, nähdessään hänet nyt rientää häntä vastaan iloisesti, aikoen kuten ennenkin taputella häntä hartioille, pyöräyttää häntä kädestä, hypellä hänen kanssaan pitkin tuoleja ja sohvia ... yht'äkkiä, katsahtaessaan tarkasti häntä kasvoihin, käy araksi, ottaa hämmästyneenä jonkun askelen syrjään ja käsittää että hän itse on vielä -- pojan nulikka, mutta tyttö -- jo täysi nainen.
Mistä tämä johtuu? Mitä on tapahtunut? Näytelmäkö? Meluava mullistusko? Vai joku uutinen, josta koko kaupunki puhuu?
Ei suinkaan: ei "mamma", ei "onkkeli", ei "tantti", ei "lastenlikka", ei sisäpiika -- ei kukaan mitään tiedä. Eikä ollut aikaakaan mitään tapahtua: tyttö on tanssinut eilen-illalla vain pari masurkkaa ja muutamia vastatansseja, ja hänen päätään on hiukan pakottanut: hän ei ole oikein nukkunut yöllä...
Mutta sitten on jälleen kaikki silinnyt, ainoastaan kasvoihin on tullut jotakin uutta: hänen katseensa on muuttunut, hän on lakannut nauramasta äänekkäästi, hän ei syö kokonaista päärynääkään kerrallaan, ei kertoile "millaista heillä on kasvatuslaitoksella"... Sillä hän on myös lopettanut oppijaksonsa.
Niinkuin "serkku" ei Oblomovkaan toisena eikä kolmantena päivänä tuskin tuntenut Olgaa ja katseli häntä arasti, vaan tämä katseli häneen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta ilman entistä uteliaisuutta, ilman entistä lempeyttä, vaan noin kuten muutkin.
"Mikä hänen on? Mitä hän nyt ajattelee ja miten tuntee?" repivät kysymykset Oblomovia. "Voi Jumala, en minä mitään ymmärrä!"
Ja mitenpä hän olisi ymmärtänytkään, miten naisessa kehittyy se, mikä miehessä kehittyy kahdessakymmenessäviidessä vuodessa, kahdenkymmenenviiden professorin ja kirjaston avulla, mailman-maleksimisen jälkeen ja väliin jonkun sielun siveellisen häviön välityksellä, ajatusten ja hiusten nuorteuden nuutumisella, se on: se että tyttö oli astunut itsetietoisuuden piiriin. Tämä astuminen oli hänellä käynyt hyvin keveästi ja helposti.
"Ei, tämä on raskasta ja ikävää! -- päätti hän. -- Minä muutan pois Viipurinpuolelle, rupean tekemään työtä, lukemaan ja matkustan Oblomofkaan ... yksin!" -- lisäsi hän sitten syvästi alakuloisena. "Ilman häntä! -- Jää hyvästi paradiisini, minun valoisa, hiljainen elämän ihanteeni!"
Hän ei mennyt sinne neljään, viiteen päivään; ei lukenut, ei kirjoittanut, yritti vihdoin kävelylle, tuli pölyiselle tielle ja päätti että hänen on mentävä kauvemmas ja kiivettävä vuorelle.
"Mutta kuka hullu tämmöisessä kuumassa lähtee itseänsä raahaamaan!" Sanoi hän sitten itsekseen, haukotteli ja palasi takaisin, heittäytyi sohvalle ja nukahti raskaaseen uneen aivankuin olisi maannut kaupunkiasunnossaan, pölyisessä huoneessa alaslaskettujen käärekaihtimien takana.
Hän näki niin himmeitä unia. Kun hän heräsi -- oli hänen edessään katettu pöytä, ruokana kylmää lientä ja hakattua lihaa. Sakariias seisoo siinä vieressä katsellen unisesti ikkunaan ja toisessa huoneessa rämisyttää Anisja lautasia.
Oblomov nousi syömään ja syötyään istui ikkunan ääreen. Tuntui ikävältä ja tylkeältä yhä olla näin yksin; ei haluttanut mitään tehdä eikä minnekkään mennä.
-- Katsokaapa, herra, naapurista ovat tuoneet tämän kissanpoikasen; ettekö tarvitse? Tehän tiedustitte eilen, -- puheli Anisja aikoen häntä huvittaa ja laski kissanpojan hänen polvilleen.
Oblomov alkoi silitellä kissanpoikaa, vaan kissanpojankin kera tuntui nyt niin ikävältä.
-- Sakariias! -- lausui hän sitten.
-- Mitä suvaitsette? -- virkkoi Sakariias vetelästi.
-- Minä muutan tästä ehkä kaupunkiin pian, -- sanoi Oblomov.
-- Mihin kaupunkiin! Eihän ole asuntoakaan vielä.
-- No sinne Viipurinpuolelle.
-- Mitäs se semmoinen on: muutella ehtimiseen toisesta paikasta toiseen? -- vastasi Sakariias. -- Mitäs siellä kaupungissa on nähtävää? Mihei Andreitsh vai kuka?
-- Täällä näes tuntuu niin epämukavalta...
-- Senkö tähden tässä vielä kuormia kuljettelemaan? Herra siunatkoon! Siinä hommassa te vasta kokonaan menehtyisitte. Ja mihin lienee joutunut viime muutossa kaksi teekuppiakin ja lattiaharja? Jos ei vain Mihei Andreitsh niitä sinne lie korjannut, niin pelkäänpä että ovat kadonneet.
Oblomov oli vaiti. Sakariias meni ulos ja heti taas palasi takaisin raahaten muassansa kapsäkkiä ja matkalaukkua.
-- Vaan mihinkäs nämät pannaan? -- kysyi hän potkaisten jalallaan kapsäkkiä. -- Myödäänkö pois vai mitä?
-- Mitä sinä, oletko sinä hulluksi tullut? Minähän lähden ihan näinä päivinä ulkomaille! -- tiuskasi Oblomov.
-- Vai ulkomaille! -- virkkoi Sakariias yht'äkkiä leveästi naurahtaen. -- Vai ulkomaille, no hauskaa matkaa!
-- Miksi se sinusta niin kumma on? Lähden kyllä ja sillä hyvä... Passikin minulla on valmiina, -- kehahti Oblomov.
-- Vaan kukas teiltä siellä kengät kiskoo jalasta? huomautti Sakariias pilkallisesti. -- Piikatytötkö vai ketkä? Hunningolle te siellä joudutte ilman minua!
Hän remahti jälleen nauruun niin että poskiparta ja kulmakarvat venähtivät syrjään.
-- Sinä puhut vain tyhmyyksiä. Kanna ulos nämät ja mene tiehesi! -- vastasi Oblomov harmistuneena.
Seuraavana aamuna kello kymmenen, juuri kun Oblomov oli herännyt, kertoi Sakariias tarjotessaan tälle teetä että hän käydessään leipuripuodissa oli siellä tavannut neidin.
-- Minkä neidin? -- kysyi Oblomov.
-- Minkäkö? Iljinskajan neidin, Olga Sergejevnan.
-- No? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi.
-- Ka, terveisiä laittoi ja kysyi: oletteko te terve ja mitä te teette!
-- Mitäs sinä hänelle sanoit?
-- Sanoin että olette terve ja että "mitäpä hänellä muka olisi tekemistä?"... -- vastasi Sakariias.
-- Miksikä sinä aina lisäilet omia tyhmiä arvelultasi? -- huomautti Oblomov. -- "Mitäpä hänellä muka olisi tekemistä!" Mistä sinä tiedät, mitä minulla on tekemistä? No, vieläkö muuta?
-- Kysyi se vielä, missä te söitte päivällistä eilen?
-- No?
-- Minä sanoin että kotona ja että illallisenkin söitte, sanoin, kotona: "Vaan syöpikös hän illallista laisinkaan?" kysyi se neiti. Minä vastasin että kaksi kananpoikaa ainoastaan syöpi armollinen herra tavallisesti ja niin söi eilenillallakin.
-- Pöl-l-löpää! -- karjasi Oblomov vihoissaan.
-- Mikäs pöllöpää minä olen! eikös sitten muka ole totta? -- sanoi Sakariias. -- Jos tahdotte, saatan näyttää teille vielä luutkin...
-- Suuri pöllöpää! -- uudisti Oblomov. -- No, mitäs neiti siihen sanoi?
-- Naurahti vain ja virkkoi sitten että "mitenkäs hän niin vähän syöpi?"
-- No voi sun toljaketta! -- tiuskui Oblomov. -- Olisit kai vielä kertonut että sinulla on tapana pukea paita minun päälleni nurinpäin.
-- Siitä ei neiti mitään kysynyt, niin mitäpä minäkään olisin häntä selittänyt, -- vastasi Sakariias.
-- Kysyikö hän vielä mitä muuta?
-- Ka kysyi, mitä olette näinä päivinä toimitellut.
-- No, mitäs sinä?
-- Sanoin että: ette te mitään toimita, makailette vain.
-- Ah hyvä-isä! ... huudahti Oblomov kovasti suutuksissaan ja nosti nyrkkinsä vasten ohimoitaan. -- Mene ulos! -- lisäsi hän uhkaavasti. -- Jos sinä vielä vasta uskallat mennä juoruamaan minusta sellaisia tyhmyyksiä, niin varohan vain itseäsi! Hyi iletystä -- mikä ihminen sinä olet!
-- Pitäisikö minun sitten valehdella vanhoilla päivilläni vai mitä? -- puolustelihen Sakariias.
-- Suu kiinni ja mene ulos! -- toisti Ilja Iljitsh. Sakariias ei ollut nuhteista millänsäkään, kunhan herra vain ei käyttänyt "ilkeitä sanoja".
-- Kerroin minä neidille vielä että te aijotte muuttaa Viipurinpuolelle, -- lopetti Sakariias.
-- Ulos! huusi Oblomov käskevästi.
Sakariias meni ja huokasi koko etehisen täydeltä, vaan Oblomov jäi juomaan teetä.
Hän joi teensä, vaan ei suuresta leipäläjästä syönytkään tällä kertaa muuta kuin yhden ainoan rinkelin, pelosta että Sakariias jälleen siitä menisi hävyttömästi kertomaan. Sitten sytytti hän sikarin ja istahti pöydän ääreen, levitti jonkun kirjan eteensä, luki yhden sivun ja tahtoi kääntää lehteä, vaan kirja näkyikin olevan auki-leikkaamaton.
Oblomov alkoi repiä lehteä auki sormellaan, vaan tästä lehden reunat tulivat repaleisiksi, ja kirja ei sattunut olemaankaan oma, vaan Stolzin, joka oli sangen tarkka ja arka kirjoistaan, niin että Jumala varjelkoon. Miten tahansa tämä asettikin paperinsa, lyijykynänsä ja kaikki pikkukapineensa -- niin siinä järjestyksessä ne sitten pysyivät.
Tässä olisi tarvinnut olla luinen paperiveitsi, vaan sitä ei ollut; olisi tietysti voinut myös pyytää pöytäveistä, mutta Oblomov piti parempana panna kirjan paikoilleen ja pötkiä sohvaan. Juuri kun hän nojasi kädellään pehmeätä tyynyä vasten mukavammin paneutuakseen pitkälleen, astui Sakariias sisään.
-- Pyysihän se neiti teitä myös tulemaan sinne... No, mikä sen nimi nyt olikaan ... kah! ... -- ilmoitti hän.
-- Miksi et sitä äskettäin sanonut, kaksi tuntia sitten? -- kysyi Oblomov hätäisesti.
-- Tehän tuota käskitte ulos ettekä antanut loppuun puhua ... -- virkkoi Sakariias.
-- Sinä turmelet minut, Sakariias! -- kivahti Oblomov vimmastuneena.
"No, nyt on taas tuisku tulossa!" ajatteli Sakariias kääntäen vasemmanpuolisen poskipartansa päin herraansa ja tuijottaen seinään: "samaa lajia kuin tuonoin ... kyllä sillä kieli kääntyy!"
-- Minnekkä tulemaan? -- kysyi Oblomov.
-- Ka sinne, kuinka ne nyt sitä nimittävät. Ka sinne rekkooliin, niin kai se oli...
-- Puistoon varmaan? -- kysyi Oblomov.
-- Puistoon, aivan niin, vähän romineeraamaan jos -- niinkuin sopii: "minä" sanoi hän: "olen siellä"...
-- Pue siis sukkelaan päälleni!
Oblomov laukkasi läpi koko puiston, kurkisteli telttaverhojen taa, lehtimajoihin, pensaisiin -- ei näkynyt Olgaa. Hän lähti kävelemään sitä käytävää, jolla tunnustus oli tapahtunut ja siellä hän tapasikin Olgan penkillä, ei kaukana siitä paikasta, jossa tämä oli taittanut syreeninoksan ja sitten viskannut maahan.
-- Minä jo luulin ettette enää tulisikkaan, -- sanoi Olga lempeästi.
-- Ja minä olen jo kauvan hakenut teitä läpi koko puiston, -- vastasi Oblomov.
-- Minä tiesin että hakisitte, vaan istuin tahallani tänne, tämän käytävän varrelle ja ajattelin että te ihan varmaan sitä kuljette.
Oblomov yritti kysyä: "miksi te niin ajattelitte?" mutta katsahdettuaan häneen, ei kysynytkään mitään.
Sillä neidon kasvot olivat toisellaiset, eivät sellaiset kuin tuonoin, kun he tätä samaa käytävää kulkivat, vaan sellaiset kuin hän ne oli nähnyt viime kerralla kotona, mikä niin ahdistavasti oli Oblomoviin vaikuttanut. Hänen lempeytensäkin oli ikäänkuin pidätettyä, koko kasvojen ilme niin keskittynyttä ja määriteltyä, ja Oblomov näki ettei hänen kanssaan enää saattanut leikkiä arvoituksilla, viittauksilla eikä avomielisillä kysymyksillä, vaan että tämä lapsellinen, hilpeä ajanjakso nyt oli läpieletty.
Siihen, mikä ennen ilman sanoja oli heidän välillään ratkaistu, siihen oli enää, taivasties, mistä syystä, mahdoton palata.
-- Miksi ei teitä ole pitkään aikaan näkynyt? -- kysyi Olga.
Oblomov ei vastannut. Hänen teki mieli vuorostaan jotenkin kiertäen antaa toisen ymmärtää että heidän suhteidensa salainen viehätys oli kadonnut, että häntä vaivaa tämä jäykkyys, jolla hän, Olga, oli itsensä ympäröinyt kuin pilvellä, ikäänkuin olisi sulkeutunut omaan itseensä, niin ettei miesparka tiennyt, kuinka olla ja käyttäytyä neitoa kohtaan.
Mutta Oblomov tunsi myös että pieninkin viittaus tähän herättää Olgassa kummastuksen katseen ja lisää sitten kylmyyttä seurustelussa, ehkäpä vielä kokonaan hävittää sen osanoton kipinän, jonka hän alussa niin varomattomasti oli sammuttanut. Hänen täytyi se jälleen lietsoa tuleen, hiljaa ja varovaisesti, mutta kuinka oli tämä oikeastaan tehtävä -- sitä hän todellakaan ei tiennyt.
Hän käsitti himmeästi että Olgasta oli tullut aika ihminen ja että tämä oli häntä melkein kuin ylempänä ettei tästälähtien voi palata takaisin lapselliseen keskinäiseen luottamukseen, vaan että heidän edessään on Rubicon, ja menetetty onni sen toisella rannalla. Siitä on ylipäästävä.
Mutta miten? Yksinkö hänen on mentävä? Olga käsitti selvemmin kuin Oblomov, mitä tämän sisässä, tapahtuu ja sentähden oli ylipaino hänen puolellaan. Hän oli katsellut avonaisesti tämän sieluun, oli nähnyt kuinka tunne sikisi tämän sielun pohjalla, kuinka se siellä leikki ja riehui ja pulpahti esiin, ja kuinka naisellinen viekkaus ja keimailu -- nuot Sonitshkan aseet -- olisivat olleet turhat, sentähden ettei edessä ollut mitään taistelua.
Hän näki myös sen että, huolimatta omasta nuoruudestaan, ensimmäinen ja pää-osa tässä lemmenleikissä kuului hänelle, vaan että Oblomovin puolelta oli odotettavissa ainoastaan syviä tunnelmia, laiskan-nautinnollista nöyryyttä, ikuista sopusointua rakastettunsa jokaisen valtimontykytyksen välillä, mutta ei mitään tahdon liikettä, ei mitään toimeenviepää ajatusta.
Silmänräpäyksessä punnitsi hän valtansa Oblomovin suhteen ja häntä viehätti tämä tietäviittavan tähden johto, tämä oleminen valonsäteenä, joka heijastuu tyynenä-päilyvän järven syvyyteen. Hän riemuitsi omasta etevämmyydestään tässä kaksintaistelussa.
Tässä komediassa tai tragediassa, miten sitä sitten nimitettäneekin, esiintyy kumpikin toimiva henkilö melkein aina yhtäläisenä joko ahdistajana ja ahdistajattarena tai uhrina.
Niinkuin jokainen etevintä osaa näyttelevä nainen, niin Olgakin tässä ahdistajattaren osassaan, jos kohta vähemmin kuin muut ja itsetajuttomasti, ei kuitenkaan voinut olla kieltämättä itseltään nautintoa kissan tavoin hiukan leikkimästä Oblomovin kanssa. Väliin hänessä odottamattoman oikullisesti syntyi tulinen tunteen puuska, vaan sitten hän yht'äkkiä jälleen jäykistyi ja salautui omaan itseensä, mutta kaikista enin ja useimmin työnsi hän häntä kauvemmaksi eteenpäin, tietäen ettei Oblomov itsestään ota askeltakaan, vaan jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan, mihin toinen hänet suvaitsee jättää.
-- Oletteko ollut työssä? kysyi Olga ommellen jotakin kanavakankaan siekaletta.
"Sanoisin olleeni, vaan se peijakkaan Sakariias!" kurisi Oblomovin kurkussa.
-- Niin, olen vähän lueskellut, -- sanoi hän huolimattomasti.
-- Mitä niin, jotain romaaniako? -- kysyi Olga ja loi häneen silmänsä nähdäkseen, millaisella naamalla toinen oli valehteleva.
-- En, minä en juuri lueskele romaaneja, -- vastasi Oblomov sangen rauhallisesti: -- olen nykyisin lukenut "Suurten keksintöjen historiaa".
"Jumalan kiitos", ajatteli hän, "että tänään vilkaisin edes yhden lehden kirjasta!"
-- Venäjän kielelläkö? -- kysyi neito.
-- Ei, englanninkielellä.
-- Ai, te luette siis englanninkielisiä kirjoja?
-- Vaivaloisesti, mutta luen kuitenkin. -- Vaan ettekös te ole käynyt jollakin asialla kaupungissa tällä aikaa? kysyi Oblomov hämmentääkseen keskustelun kirjoista.
-- En, minä olen ollut koko ajan kotona. Minä istun aina täällä, tämän lehtokäytävän varrella käsityötäni tekemässä.
-- Ainako täällä?
-- Niin, minua miellyttää suuresti tämä puistotie ja olen kiitollinen teille että te sen minulle osoititte: täällä ei kulje juuri ketään muita...
-- En minä tätä teille osoittanut, -- keskeytti Oblomov: -- mehän kohtasimme toisemme molemmat sattumalta täällä, muistatteko?
-- Niin, todellakin. He olivat hetken vaiti.
-- Teidän näärännäppynne on tainnut jo kokonaan kadota? -- kysyi neito yht'äkkiä katsahtaen suoraan Oblomovin oikeaan silmään.
Tämä karahti punaiseksi.
-- Niin on tällä kertaa... jumalankiitos, -- änkytti hän.
-- Teidän pitää voidella miedolla viinillä, kun vasta alkaa silmäänne syhyä, -- jatkoi neito: -- silloin ei tule näärännäppyjä. Sen keinon on minulle hoitajatar ennen neuvonut.
"Miksikähän tuo niin paljon pitää melua näistä näärännäpyistä?" ajatteli Oblomov itsekseen.
-- Älkääkä syökö illallista, -- lisäsi neito totisesti. "Se hirtehisen Sakariias!" pulpahti Oblomovin kurkussa raivokas sadatus Sakariiakselle.
-- Tarvitsee vain syödä illoilla runsaasti, -- jatkoi neito kohottamatta silmiään ompeluksesta: -- ja maata kolmisen päivää, varsinkin seljällään, niin välttämättä tulee näärännäppy silmään.
"Pöl-l-lö!" jyrähti Oblomovin sisässä uhkaus Sakariiakselle.
-- Mitä te ompelette? -- kysyi hän katkaistakseen edellisen keskustelun.
-- Soittokellon nauhaa, -- selitti neito kierittäen auki kanavakäärön ja näyttäen hänelle kukkakaavaa: -- se tulee paroonille. Onko se kaunis?
-- Niin, sangen kaunis, kukkakaava on vallan miellyttävä. Onko siinä syreeninoksa?
-- Siltä näyttää... niin, -- vastasi neito huolimattomasti. -- Minä valitsin tämän kaavan umpimähkää, mikä ensiksi käteen sattui...
Ja punastuen hiukkasen, kääri hän sukkelasti kanavakankaan kokoon.
"On se kuitenkin ikävä, jos tätä näin jatkuu, jos hänestä on mahdoton saada mitään selvää", ajatteli Oblomov: "joku toinen -- esimerkiksi Stolz, saisi kyllä, vaan minä en osaa."
Hän synkistyi ja tuijotti uneliaasti ympärilleen. Olga katsahti häneen ja asetti sitten ompeluksensa pieneen koppaseen.
-- Mennään kävelemään tuonne lehdon laitaan, -- sanoi hän antaen kopan Oblomovin kannettavaksi ja levittäen itse päivänvarjostimensa ja oikaisten vaatteensa läksi astumaan. -- Miksi ette ole iloinen? -- kysyi hän.
-- En tiedä, Olga Sergejevna. Ja mitäpä syytä minulla olisikaan olla iloinen? Ja millä tavalla?
-- Olkaa toimessa ja seurustelkaa useammin ihmisten kanssa.
-- Toimessa? Olla toimessa voipi silloin kun on joku tarkoitusperä. Mikä tarkoitusperä minulla olisi? Ei sitä ole.
-- Tarkoitusperä on -- elää.
-- Vaan kun ei tiedä, miksikä elää, niin elää kituuttaa päivästä päivään: iloitsee että päivä on mennyt ja että yö on tullut, ja vielä unissaankin yhä hautoo ikävää kysymystä, miksikä on elänyt tämänkin päivän ja mitä varten tulee elämään taas huomenna...
Olga kuunteli vaijeten, silmissä ankara katse; hänen rypistetyissä kulmakarvoissaan piili tylyyttä ja hänen suupielissään kiemurteli kuni käärme -- jotain luottamatonta, jotain halveksivaa...
-- Mitä varten on elänyt! -- toisti hän. -- Voipikos _kenenkään_ ihmisen olemassa-olo olla tarpeeton?
-- Voipi. Esimerkiksi minun, -- sanoi Oblomov.
-- Ettekös siis vielä tähän asti tiedä, missä teidän elämänne tarkoitus on? -- kysyi neito pysähtyen. -- En usko teitä: te panettelette vain omaa itseänne, muuten ette ansaitseisi elämää...
-- Minä olen jo mennyt ohi sen paikan, jossa sen olisi pitänyt olla, ja edessäpäin ei enää ole mitään.
Hän huokasi, vaan Olga hymähti.
-- Eikö mitään? -- uudisti hän kysyväisesti, nyt vilkkaasti, hilpeästi, naurusuin ikäänkuin uskomatta häntä ja nähden että hänellä oli jotakin edessäpäin.
-- Uskaltakaapas vielä kerran, -- jatkoi neito: -- vaan niin se on kuin minä tiedän!
Hän asteli hiljaa eteenpäin pää kumarassa.
-- Mitä varten, ketä varten minä eläisin? -- puheli Oblomov kävellen hänen perässään. -- Mitäpä minä etsisin, mihin suuntaisin ajatukseni ja aikomukseni? Elämäni kukoistus on kuihtunut, jäljellä ovat vain orjantappuran-okaat.
He hiljensivät käyntiään. Olga kuunteli hajamielisesti, taittoi sivumennen syreenistä oksan ja katsomatta antoi sen hänelle.
-- Mikä tämä? -- kysyi Oblomov kiiruusti.
-- Näettehän: oksa.
-- Mikä oksa? -- uteli Oblomov katsoen häneen silmät suurina.
-- Syreeninoksa.
-- Tiedän ... mutta mitä se merkitsee?
-- Elämän kukoistusta ja ... Oblomov pysähtyi ja Olga myös.
-- Ja? ... -- uudisti Oblomov kysyväisesti.
-- Minun harmiani, -- sanoi neito katsoen suoraan Oblomovin silmiin, keskittynein katsein, ja hymy hänen huulillaan ilmaisi että hän tiesi mitä tekee.
Läpitunkemattomuuden pilvi oli lentänyt pois hänen otsaltaan. Hänen katseensa oli puhuva ja selvä. Hän oli ikäänkuin tahallaan aukaissut määrätyn sivun kirjassa ja salli nyt vapaasti läpilukea salaisen paikan.
-- Ehkä voin minä siis toivoa... -- sanoi Oblomov äkkiä punastuneena.
-- Kaikkea! Mutta...
Olga ei sanonut enempää.