Part 10

Cashel pudisti päätään, mutta oli mielissään. Hän luuli vihaavansa imartelua; jos loordi Worthington olisi sanonut hänelle, että hän oli Englannin paras nyrkkeilijä -- kuten hän arvattavasti olikin -- olisi hän halveksinut häntä. Mutta häntä halutti uskoa tuota käytöksestään lausuttua valheellista kohteliaisuutta, ja senvuoksi hän oli täysin vakuutettu sen vilpittömyydestä. Loordi Worthington huomasi tämän ja poistui, hyvillään omasta tahdikkuudestaan, etsimään rouva Hoskynia, vaatiakseen tätä täyttämään lupauksensa madame Szczymplican esittämiseen nähden, jonka lupauksen rouva Hoskyn, rangaistakseen häntä Cashelin sopimattomasta käytöksestä, oli salaa mielessään päättänyt jättää täyttämättä.

Cashel alkoi ajatella, että hänen olisi parasta lähteä. Lydian ympärillä oli miehiä, jotka puhuivat hänelle saksaa. Hän tunsi olevansa kykenemätön puhumaan oppineesti edes englantia; ja sitäpaitsi hän oli varma, että Lydia oli suutuksissaan hänelle siitä, että hän oli kaatanut kumoon hänen serkkunsa, joka nyt keskusteli vakavasti neiti Goffin kanssa. Äkkiä kuului hirmuinen ääni, aiheuttaen yleisen säpsähdyksen ja vaikenemisen. Herra Jack, kuuluisa säveltäjä, oli avannut pianon ja valaisi joitakin kohtia keskustelun alaisena olevasta musiikkikappaleesta päästäen rämiseviä ääniä kurkustaan ja säestäen niitä joillakin soinnuilla. Cashel nauroi ääneen pilkallisesti suunnatessaan kulkunsa ovea kohti ihmisjoukon keskitse, joka nyt painautui pianon ympärille, jonka ääreen madame Szczympliqa oli juuri tullut herra Jackin avuksi. Lähellä ovea, soittokoneesta etäällä olevassa sopukassa, hän tapasi Lydian erään keski-ikäisen herran seurassa, joka ilmeisesti ei ollut professori eikä taiteilija.

"Abengas on hyvin etevä mies", sanoi herra. "Olen pahoillani, etten kuullut hänen luentoaan. Mutta minä jätän kaiken sellaisen Marylle. Hän ottaa yläkerrassa vastaan ihmiset, jotka nauttivat korkeista taiteista; ja minä vien järkevät miehet alas puutarhaan tai tupakkahuoneeseen, riippuen siitä millainen sää on."

"Mitäs järkevät naiset tekevät?" kysyi Lydia. "He saapuvat myöhään", sanoi herra Hoskyn ja nauroi sitten tuolle sutkaukselleen, kunnes huomasi Cashelin, jonka vointia hän kohta tiedusteli, pudistaen hänen kättään lämpimästi ja saaden vastineeksi turruttavan puserruksen. Niin pian kuin hän näki Lydian ja Cashelin olevan tuttuja, pujahti hän pois jättäen heidät pitämään seuraa toisilleen.

"Ihmettelen, kuinka hän tuntee minut", sanoi Cashel, rohkaistuen siitä suopeudesta, jolla Lydia oli ottanut vastaan hänen hermostuneen kumarruksensa. "En ole nähnyt häntä koskaan ennen."

"Ei hän tunne teitä", sanoi Lydia hiukan totisena. "Hän on isäntänne ja otaksuu senvuoksi, että hänen pitäisi tuntea teidät."

"Vai niin! Sitäkö se olikin?" Cashel pysähtyi, ollen vailla puheenaihetta. Lydia ei auttanut häntä. Vihdoin Cashel lisäsi: "En ole nähnyt teitä moneen aikaan, neiti Carew."

"Siitä ei ole kovin kauan, kun minä näin teidät, herra Byron. Näin teidät eilen jonkun matkan päässä Lontoosta."

"Herra nähköön!" huudahti Cashel. "Älkää sanoko niin. Te varmaan laskette leikkiä, niinhän?"

"En. Leikinlasku siinä mielessä ei huvita minua." Cashel katsoi häneen tyrmistyneenä. "Ette kai tarkoita sanoa, että olitte katsomassa ny-ny- -- Missä -- milloin näitte minut? Voitte kai sanoa sen minulle."

"Varmasti. Claphamin asemalla, neljännestä yli kuuden."

"Oliko ketään muita mukanani?"

"Ystävänne herra Mellish, loordi Worthington ja muutamia muita."

"Niin. Loordi Worthington oli siellä. Mutta missä te olitte?"

"Odotushuoneessa, ihan lähellänne."

"En lainkaan nähnyt teitä", sanoi Cashel hyvin punaisena. "Mellish ajoi rattaamme ojaan ja särki ne; siksi meidän täytyi palata kotiin junalla. Me näytimme varmaan merkilliseltä joukolta. Olinko minä mielestänne huonossa seurassa?"

"Se ei ollut minun asiani, herra Cashel Byron."

"Ei", sanoi Cashel, käyden äkkiä katkeraksi. "Mitäpä _te_ olisitte välittänyt siitä, millaista seuraa minulla oli? Te olette varmaan vimmoissanne minulle siitä, että sain serkkunne näyttämään narrilta. Siitä on kysymys."

Puhuen hiljaa, muistuttaakseen Cashelille, etteivät he olleet yksin, lausui Lydia: "Ei ole kysymys mistään, paitsi että te käyttäydytte ja puhutte täysikasvuisen pojan pikemmin kuin miehen lailla. Minä en ole vimmoissani teille serkkuni kimppuun käymisestä, mutta hän on hyvin loukkaantunut, ja samoin rouva Hoskyn, jonka vierasta teidän olisi tullut kunnioittaa."

"Tiesinhän, että olisitte minulle känässä. En olisi sanonut sanaakaan, jos olisin tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Cashel onnettomana. "Maata maassa tallattavana: siinä on teidän mielestänne minun paikkani. Joku toinen mies olisi vääntänyt häneltä niskat nurin."

"Onko mahdollista, ettette tiedä, etteivät sivistyneet miehet koskaan väännä toistensa niskoja nurin seurassa, olkoon ärsytys kuinka suuri tahansa?"

"En tiedä mitään", sanoi Cashel valittavan nyreästi. "Kaikki mitä teen, on väärin. Kas niin! Tyydyttääkö se teitä?"

"En pidä minään nautintona saada teidät tunnustamaan olevanne väärässä; eikä teillä voi olla minusta matalampaa käsitystä, kuin luulla niin olevan."

"Siinäpä te juuri erehdytte", sanoi Cashel itsepintaisesti. "Minulla ei ole teistä lainkaan mitään matalaa käsitystä. Onhan olemassa sellainenkin asia, että ihminen on liian viisas."

"Ehkä ette tiedä, että sekin on matala käsitys. Niin se kuitenkin on."

"No niin, olkoon niinkuin tahdotte. Minä olen väärässä taaskin; ja te olette oikeassa."

"Sen sijaan että olisin mielissäni siitä, tahtoisin mieluummin, että olisimme kumpikin oikeassa ja sopisimme. Voitteko ymmärtää sitä?"

"Enpä taida. Mutta myönnyn siihen. Mitäpä enempää teidän tarvitsee välittääkään?"

"Luvallanne, soisin mieluummin että ymmärtäisitte. Antakaahan kun koetan selittää. Te luulette, että minusta on mieluista olla viisaampi kuin muut ihmiset. Te erehdytte. Tahtoisin mielelläni, että kaikki tietäisivät kaiken mitä minäkin tiedän."

Cashel naurahti tietävästi ja pudisti päätään. "Etteköhän vain erehdy siinä", sanoi hän. "Te ette halua, että kukaan olisi ihan yhtä viisas kuin te: sellainen ei ole ihmisluonnon mukaista. Te soisitte ihmisten olevan juuri siksi viisaita, että he saisivat teidät itsenne loistamaan -- että maksaisi vaivan voittaa heidät. Mutta te ette soisi heidän kykenevän voittamaan teidät. Juuri siksi viisaita, että tietäisivät, kuinka paljon viisaampi te olette: jokseenkin niin on asia. Vai mitä?"

Lydia ei ryhtynyt sen enempiin yrityksiin hänen valaisemisekseen. Hän katsoi Casheliin miettiväisenä ja virkkoi hitaasti: "Siis tuo iänikuinen taisteluvertauksenne se on syynä käsitystapanne omituisuuteen. Te olette kiintynyt nykyaikaiseen oppiin olemassaolon taistelusta ja katsotte elämän jatkuvaksi kamppailuksi."

"Taisteluksi? Ihan niin. Mitäpä elämä on muuta kuin taistelua? Kehnot vetäytyvät syrjään tai saavat selkäänsä; lurjukset myyvät ottelun ja menettävät kannattajiensa luottamuksen; sisukkaat ja älykkäät voittavat panokset ja saavat luovuttaa leijonan osan niistä rahakkaille tyhjäntoimittajille, jotka ovat suorittaneet kulungit; ja onni tekee kepposiaan heille kaikille vuoroonsa. Sellaiseksi ei elämää kuvata kirjoissa, mutta sellaista se on."

"Omituisesti sanottu, ja ehkä tottakin. Mutta se ei ole sellaisen yksinkertaisen houkan uskontunnustus, jollaiseksi äsken tekeydyitte. Te leikitte minun kanssani -- paljastatte viisautenne poikamaisuuden verhon alta. Onnittelen teitä erinomaisesta näyttelemisestänne Muuta minulla ei ole sanottavana."

"Ammuttakoon minut, jos ymmärrän teitä! Mieluummin olisin hevonen kuin näyttelijä. Sanokaa: senkö serkkunne nauruksi-saattamisen vuoksi te olette niin ilkeä minulle?"

Lydia katsoi häneen vakavana ja epätietoisena, ja Cashel veti vaistomaisesti päänsä taaksepäin, ikäänkuin se olisi ollut vaarassa. "Tekö ette siis ymmärrä?" sanoi Lydia. "Tahdon koetella tyhmyytenne vilpittömyyttä vetoamalla kuuliaisuuteenne."

"Tyhmyyteni! Jatkakaa."

"Mutta tahdotteko totella minua, jos annan teille määräyksen?"

"Tahdon mennä teidän puolestanne vaikka tuleen."

Lydia punastui heikosti ja pysähtyi ihmettelemään kokemaansa uutta tunnetta, ennenkuin jatkoi. "On parempi, että ette pyydä anteeksi serkultani: osaksi, koska te siten vain pahentaisitte asiaa, mutta pääasiassa sen vuoksi, ettei hän ansaitse sitä. Mutta teidän on sanottava rouva Hoskynille poislähtiessänne näin: 'Olen hyvin pahoillani, että unohdin itseni' --"

"Kuulostaa Shakespeareltä, eikö niin?" huomautti Cashel.

"Ahaa! Koe on saattanut teidät ilmi: te näyttelette sittenkin. Mutta se ei muuta mielipidettäni, että teidän on pyydettävä anteeksi."

"Hyvä on. En tiedä mitä tarkoitatte koettelemisella ja näyttelemisellä; ja toivon vain, että tietäisitte sen itse. Mutta samantekevä: minä pyydän anteeksi; minunlaisellani miehellä on siihen varaa. Pyydän anteeksi serkultannekin, jos haluatte."

"En halua. Mutta mitä se tässä merkitsee? Minähän kehoitan teitä siihen, kuten teidän täytynee älytäkin, teidän itsenne vuoksi eikä minun tähteni."

"Mitä minuun itseeni tulee, en välitä siitä penninkään edestä: teen sen kaiken teidän tähtenne. En edes kysy, onko teidän ja hänen välillänne jotakin."

"Tahtoisitteko tietää?" sanoi Lydia rauhallisesti, hetken hämmästyneen vaitiolon jälkeen.

"Tarkoitatteko, että sanoisitte sen minulle?" huudahti Cashel. "Jos teette sen, niin kiitän teitä maasta taivaaseen."

"Varmasti sanon sen teille. Meidän välillämme on vanha ystävyys ja serkkuus; mutta me emme ole kihloissa, eikä ole yhtään todennäköistä, että koskaan tulemme olemaankaan. Sanon sen teille, koska tekisitte vastakkaisen ja väärän johtopäätöksen, jos karttaisin kysymystä."

"Olen iloinen siitä", sanoi Cashel, käyden odottamatta hyvin synkäksi. "Hän ei ole teille tarpeeksi miehekäs. Mutta hän on vertaisenne, hitto hänet vieköön!"

"Hän on serkkuni ja, kuten uskon, vilpitön ystäväni. Sentähden pyydän, ettette kiroilisi häntä."

"Tiedän, ettei minun olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä kiroan vain omaa huonoa onneani."

"Joka ei parane siitä vähintäkään."

"Tiedän sen. Teidän ei olisi tarvinnut sanoa sitä minulle. Minä en olisi sanonut sellaista teille, niin tyhmä kuin olenkin."

"Oh, te olette mahdoton; enhän tarkoittanut mitään. Oli miten oli, samantekevä. Te olette yhäkin arvoitus minulle. Eiköhän meidän olisi parempi kuunnella vähän madame Szczympligan soittoa?"

"Olen varsin selvä arvoitus, luulen ma", sanoi Cashel surullisena. "Tahtoisin mieluummin teidät kuin kenenkään muun naisen maailmassa; mutta te olette liian rikas ja mahtava minulle. Jos en voikaan tyydyttää itseäni menemällä kanssanne naimisiin, niin voinhan edes tyydyttää itseäni sanomalla, että haluaisin sen tehdä."

"Tuskin mikään suotuisa tapa ottaa asiaa puheeksi", sanoi Lydia levollisesti, mutta posket jälleen punehtuvina. "Sallikaa minun kieltää se ehdottomasti. Minun on puhuttava teille suoraan, herra Cashel Byron. En tiedä, mikä te olette tai kuka te olette; ja luulen teidän koettaneen pimittää minua kummassakin suhteessa --"

"Ettekä ikinä tulekaan saamaan selville kumpaakaan, mikäli se minusta riippuu", sanoi Cashel; "niin että me olemme turkasen huonolla tiellä keskinäiseen ymmärtämykseen päästäksemme."

"Totta", myönsi Lydia. "Minä en pidä salaisuuksia; enkä säilytä niitä; enkä kunnioita niitä. Teidän oikkunne törmää periaatettani vastaan."

"Te sanotte sitä oikuksi!" sanoi Cashel suutahtaen. "Ehkäpä luulette minua valepukuiseksi herttuaksi. Jos niin on, on parasta että muutatte mielenne. Jos teillä olisi salaisuus, jonka ilmitulo toimittaisi teidät potkituksi pois säädyllisestä seurasta, niin säilyttäisitte sen sangen visusti. Ja huomatkaa, ei minkään oman vikanne vuoksi, vaan suorastaan muiden ihmisten raukkamaisuuden ja ennakkoluuloisuuden vuoksi."

"On ainakin muutamia seurapiireissä tavallisia pelkoja ja ennakkoluuloja, joihin minä en ole osallinen", sanoi Lydia hetken mietittyään. "Jos joskus saisin selville salaisuutenne, niin älkää liian pikaisesti päättäkö menettäneenne minun arvonantoni."

"Te olette juuri viimeinen ihminen maan päällä, jonka soisin saavan sen selville. Mutta te saatte sen kyllä selville varsin sukkelaan. Hui hai!" huudahti Cashel nauraen: "minä olen yhtä hyvin tunnettu kuin Trafalgarin patsas. Mutta en voi saada itseäni kertomaan sitä teille; ja salaisuuksia vihaan yhtä paljon kuin tekin, niin että jättäkäämme tämä asia ja puhukaamme jostakin muusta."

"Olemme puhuneet jo tarpeeksi kauan. Soitto on loppunut, ja ihmiset palaavat pian tähän huoneeseen, kukaties kysymään minulta, mikä se tuntematon mies on, joka piti heille niin merkillisen puheen."

"Yksi sana vain. Luvatkaa minulle, ettette _te_ kysy sitä keneltäkään _heistä_."

"Luvatako teille! Ei, en voi luvata sitä."

"Oi Luoja!" sanoi Cashel voihkaisten.

"Sanoinhan teille, etten kunnioita salaisuuksia. Tällä kertaa en sitä kysy; mutta voin ehkä muuttaa mieleni. Sillävälin meidän ei ole pidettävä pitkiä keskusteluja. Vieläpä toivon, ettemme tapaisikaan. On vain yksi asia, johon olen liian rikas ja mahtava -- salamyhkäisyys. Hyvästi."

Ennenkuin Cashel ennätti vastata, oli Lydia poissa hänen luotaan useiden herrojen keskellä ja puhellen eräälle heistä. Cashel näytti tyrmistyneeltä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän toipui ja astui keikarimaisesti rouva Hoskynin eteen, joka oli juuri tullut hänen läheisyyteensä.

"Minä lähden nyt, rouva", sanoi hän. "Kiitos hauskasta illasta. Olen hyvin pahoillani, että unohdin itseni. Hyvää yötä."

Luonnostaan suoramielinen rouva Hoskyn tunsi sisässään jotakin epämääräistä vastakaikua tälle puheelle. Mutta vaikka häneltä ei tavallisesti puuttunut sanoja seuraelämän äkkitilanteissa, katsoi hän vain Casheliin lievästi punehtuen ja ojensi kätensä. Cashel tarttui siihen ikäänkuin pienen lapsen käteen, puristi sitä hiukan ja kääntyi poistuakseen. Hra Adrian Herbert, taidemaalari, oli juuri hänen tiellään, selin häneen.

"Jos sallitte, sir", sanoi Cashel, tarttuen häntä sievästi kylkiluista ja nostaen hänet sivulle kuin räätälin nuken. Taiteilija kääntyi ympäri suuttuneena, mutta Cashel meni jo ovella. Portailla hän tapasi Lucianin ja Alicen.

"Hyvää yötä, neiti Goff", sanoi hän. "On ilo nähdä maaseudun ruusuja poskillanne." Hän alensi äänensä lisätessään Lucianille: "Älkää olko millännekään siitä pikku tempusta, jonka näytin teille. Jos joku tuttavistanne kiusoittelee teitä sillä, niin sanokaa heille, että Cashel Byron teki sen, ja kysykää heiltä, luulevatko he, että he olisivat voineet pitää puolensa paremmin kuin te. Älkää koskaan päästäkö ketään lähellenne seisoessanne niin typerästi molemmilla kantapäillänne. Kas, jollei mies seiso kunnollisesti jaloillaan, niin hän menee kumoon, jos luudanvarsikaan kaatuu hänen päälleen. Niin on asia. Hyvää yötä."

Lucian vastasi tervehdykseen, säilyttäen malttinsa jonkinlaisen Cashelista uhovan uinuvan vaarallisuuden vaikutuksesta, joka johti ajattelemaan, että hän voisi kostaa nolauksen heittämällä nolaajan porraskaiteen yli. Alice puolestaan oli tuntenut taikauskoista kammoa Cashelia kohtaan siitä saakka kuin Lydia oli sanonut häntä raakalaiseksi. Molemmat tunsivat huojennusta, kun ulko-ovi läimähti kiinni sulkien hänet pois heidän luotaan.

VII LUKU.

Alicen ensimmäisellä Lontoossa-olokaudella askarrutti seurapiirejä suuresti eräs niitä tapahtumia, joilla Englannin kohtalo Etelä-Afrikassa alkoi. Kun kohtalo vie kansakuntia uusiin paikkoihin, jättää se niiden itsensä valittavaksi, astellako uljaasti sen mukana ymmärtäen sen tarkoitukset, vai kulkeako talutettuna kuin porsaat torille, haraten pontevasti vastaan, kimpoillen syrjään äkillisissä kauhunpuuskissa tai syöksyen eteenpäin äkillisissä vimmanpuuskissa ja käyttäen taluttajansa suomat levähdyshetket syödäkseen eikä kyselläkseen: Mihin? Miten? tai Mitä sitten? Ainoastaan silloin kuin kohtalo komentaa lopettamaan syönnin ja lähtemään liikkeelle, puhkeaa hyödytön valitus: Miksi? jolloin kohtalo kärsimättömänä nykäisee nuorasta niin että porsasparka keikahtaa tallukoiltaan. Englanti, joka oli huomannut sen tosiasian, että porsaan menettelytapa siirsi kaiken siveellisen vastuun sen taluttajalle ja johti porsaan lopulta määränpäähän ilman päänvaivaa, omaksui sen epäröimättä Etelä-Afrikassa, sillä tuloksella, että kun eräs melkoisen kansan kuningas siellä kukistui, langeten maa-alueineen englantilaisten käsiin, tuntui valloitus hyödyttömältä, vastukselliselta ja kalliilta; ja kun oli tehty useita yrityksiä maan asioiden järjestämiseksi epäkäytännöllisten suunnitelmien mukaan, joita Siirtomaahallitukselle olivat esittäneet eräs Afrikassa pistäytynyt suosittu historioitsija ja jotkut alkuasukasten tappamiseen kyllästyneet kenraalit, kävikin selville, että paras menettelytapa oli vapauttaa kuningas ja päästä eroon hyödyttömästä saaliista palauttamalla se hänelle. Kuitenkin, koska porsaspolitiikka oli suonut kuninkaalle mahdollisuuden saada yhdessä taistelussa voiton englantilaisesta sotajoukosta, katsottiin sopivaksi viedä hänet ensin Lontooseen ja näyttää hänelle englantilaisen sivistyksen ihmeet, erittäinkin tykkien ja räjähdysaineiden alalla.

Mutta kun neekerikuningas saapui, teki hänen vapautensa englantilaisista ennakkokäsityksistä vaikeaksi huvittaa häntä, tai edes herättää hänessä toivottua mahtavuuden vaikutelmaa. Ollen vieras ajatukselle, että kourallinen yksityisiä henkilöitä saattoi omistaa maan ja ottaa toisilta maksun siitä, että salli heidän elää ja tehdä työtä siinä, ei hän kyennyt ymmärtämään, miksi niin suunnattoman rikas kansa saattoi olla kokoonpantu pääasiassa köyhistä ja epämukavuudessa elävistä henkilöistä, jotka raatoivat lakkaamatta luoden rikkauksia, ja osaksi ihmisluokasta, joka otti haltuunsa ja tuhlasi siten luodut rikkaudet, näyttämättä vähääkään onnellisemmalta kuin ne kovaosaiset työn orjat, joiden kustannuksella he elivät. Hän alkoi tuntea omituista pelkoa: ensin terveytensä puolesta, koska hänestä tuntui, että savun likaama Lontoon ilma synnytti heiveröisyyttä ja epärehellisyyttä sen hengittäjissä; sitten henkensäkin puolesta, kun hän sai kuulla, että Euroopassa toisinaan ammuttiin kuninkaita kaduilla. Englannin kuningatarkin, vaikka hänen katsottiin olevan kaikkein parhaiten turvattu, oli ollut vaarassa useita kertoja; ja kaikkia muita Euroopan maita suuremman valtakunnan yksinvaltias, jonka isä oli revitty kappaleiksi pääkaupunkinsa kadulla, eli sotamiesten ympäröimänä, jotka ampuivat jokaisen tuntemattoman, joka lähestyi häntä, vaikkapa hänen omasta kutsustaankin, niin että hän oli halvimpain palvelijainsakin säälin esineenä. Tällaisten olosuhteiden vallitessa oli neekerikuningasta vaikea saada houkutelluksi liikkumaan ulkosalla; ja Woolwichin asepajaa katsomaan -- jonka tuhoase-varastojen toivottiin hiljaisesti varoittavan häntä käsittämästä kristinuskoa liian kirjaimellisesti -- hänet saatiin ainoastaan pakolla. Lopulta Siirtomaahallitus, jonka huolehdittavana hän oli, joutui aivan ymmälle, miten huvittaa häntä ja pitää häntä hyvällä tuulella hänen määrättyyn lähtöpäiväänsä saakka.

Kun Lucian Webber rouva Hoskynin kutsujen jälkeisenä tiistaina oli käymässä serkkunsa luona tämän asunnossa Regent's Parkissa, sanoi hän muun keskustelun ohessa:

"Siirtomaahallitus on saanut aatteen. Kuningas tuntuu olevan jonkunmoinen voimailija ja on utelias näkemään, mihin lontoolaiset pystyvät sillä alalla. Senvuoksi pidetään hänelle suuri asekamppailu."

"Mikä on asekamppailu?" sanoi Lydia. "En ole ollut koskaan sellaisessa, eikä nimi ilmaise muuta kuin pistintaistelua."

"Se on näytös, jossa esitetään miekankäyttötaitoa, sotilaallisia temppuja, voimistelua ynnä muuta sellaista."

"Minä menen sinne", sanoi Lydia. "Tuletko sinä, Alice?"

"Onko tavallista, että naiset menevät sellaisiin näytöksiin?" kysyi Alice varovasti.

"Tässä tapauksessa naiset menevät nähdäkseen kuninkaan", sanoi Lucian. "Olympialainen voimisteluseura, joka on ottanut osalleen näytöksen siviilipuolen ohjaamisen, odottaa kukkanäyttely-yleisöä, kuten he sitä nimittävät."

"Tuletko sinä, Lucian?"

"Jos vain joudan. Jos en, niin pyydän loordi Worthingtonia tulemaan kanssanne. Hän ymmärtää sellaisia asioita paremmin kuin minä."

"Ottakaamme siis hänet kaikella muotoa", sanoi Lydia.

"Minä en ymmärrä, minkätähden olet niin ihastunut loordi Worthingtoniin", sanoi Alice. "Onhan hänellä miellyttävä käytös, mutta muuten hänessä ei ole mitään. Sitäpaitsi hän on niin nuori. Minä en voi sietää hänen keskusteluaan. Hän on jo alkanut puhua Goodwoodin kilpa-ajoista."

"Kyllä hän vähitellen kehittyy pois liiallisesta urheiluinnostaan", sanoi Lucian isällisesti.

"Niinkö!" sanoi Lydia. "Ja miksikä hän sitten kehittyy?"

"Ehkä järkevämmäksi mieheksi", sanoi Lucian häikäilemättä.

"Toivottavasti", sanoi Lydia; "mutta minusta on urheiluunkin innostunut mies parempi kuin sellainen, joka ei ole innostunut mihinkään."

"Paljon voidaan epäilemättä sanoa siltäkin näkökannalta. Mutta eihän loordi Worthingtonin välttämättä tarvitse tuhlata tarmoaan hevos-urheiluun. Et kaiketi pitäne poliittista elämää, johon hän asemansa puolesta soveltuisi erikoisesti, arvottomana hänen harrastukselleen?"

"Puoluepeli on epäilemättä sekä jännittävää että huvittavaa. Mutta onko se parempaa kuin hevosurheilu? Kilparatsastajat ja hevosten-opettajat ainakin tuntevat tehtävänsä, kun taas parlamentin jäsenet eivät tunne. Onko hauskaa istua penkillä -- vaikkapa sitten ministeripenkilläkin -- kuuntelemassa amatööriväittelyä kysymyksistä, jotka on jo sata vuotta sitten ratkaistu kaikkien niiden tyydytykseksi, jotka ovat niitä vakavasti tutkineet?"

"Sinä et ymmärrä hallituksen velvollisuuksia, Lydia. Sinä et koskaan kajoa tähän asiaan lujittamatta sitä mielipidettäni, että naiset ovat luonnostaan kykenemättömät sitä käsittämään."

"Sinulle on luonnollista ajatella niin, Lucian. Alahuone on sinulle olemassaolon päämaali. Minulle se on vain kokoelma vajaa-tietoisia herroja, jotka ovat paturoineet joka asian, mihin ikinä ovat ryhtyneet, ensimmäisestä verotuskomiteasta viimeiseen maalakiin asti, ja jotka julkeasti väittävät, että minä en ole kyllin hyvä istumaan heidän seurassaan."

"Lydia", sanoi Lucian kiusaantuneena, "sinä tiedät, että minä kunnioitan naisia heidän omassa toimintapiirissään --"

"Anna heille sitten toinenkin toimintapiiri, niin ehkä he ansaitsevat kunnioituksesi siinäkin. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, että miehet _heidän_ toimintapiirissään eivät ole voittaneet kunnioitustani. Kylliksi kuitenkin siitä tällä kertaa. Minun on järjestettävä joitakin asioita, ennenkuin menen ulos. Ne ovat tärkeydeltään kiireellisempiä kuin suopean vanhoillisen käännyttäminen vastahakoiseksi naisten äänioikeuden kannattajaksi. Suo anteeksi, että poistun viideksi minuutiksi."

Hän lähti huoneesta. Lucian istuutui ja suuntasi huomionsa Aliceen, jolla oli vielä senverran jäljellä hermostuneisuuttaan, että hän suoristi olkapäänsä ja näytti juhlalliselta. Mutta Lucianilla ei ollut mitään sitä vastaan: pieni jäykkyys käytöksessä miellytti hänen makuaan.

"Toivon", lausui Lucian, "ettei serkkuni ole onnistunut saada teitä omaksumaan omituisia mielipiteitään."

"Ei", sanoi Alice. "Tietysti on hänen oma asemansa poikkeuksellinen. Hän on niin ihmeellisen monipuolisesti sivistynyt! Yleensä olen sitä mieltä, ettei naisilla pitäisi olla mielipiteitä. Onhan kyllä sellaisia vakaumuksia, jotka jokainen sivistynyt nainen tunnustaa omikseen: tiedämme, esimerkiksi, että roomalaiskatolisuus on väärää. Mutta sitä voi tuskin kutsua mielipiteeksi: olisihan jumalatontakin tehdä niin, koska se on yksi korkeimpia totuuksia. Tarkoitan sitä, että naisten ei pitäisi ruveta valtiollisiksi agitaattoreiksi."