Part 9

218. Ja tällä tavoin fokilaiset havaitsivat vihollisten päässeen vuorelle. Noustessaan olivat näet persialaiset jääneet heiltä huomaamatta, koko vuori kun on puiden peitossa. Mutta koska oli tyyni, syntyi luonnollisesti kova kahina lehdistä, joita oli paksulta kulkijain jaloissa. Silloin fokilaiset kavahtivat pystyyn ja pukivat aseet ylleen. Ja samassa olivatkin barbarit läsnä. Nähdessään siinä aseellista väkeä hämmästyivät barbarit, sillä he olivat toivoneet, etteivät kohtaisi mitään vastarintaa; sensijaan he tapasivatkin edessään sotajoukon. Tällöin Hydarnes, joka pelkäsi näiden olevan lakedaimonilaisia, kysyi Efialteelta, mitä miehiä he olivat. Saatuaan tarkoin tietää tämän hän järjesti persialaiset taisteluun. Ja kun nyt fokilaiset joutuivat ankaran ja taajan nuolisateen alaisiksi, läksivät he pakoon vuoren huipulle, siinä uskossa, että viholliset ensi sijassa olivat heitä vastaan lähteneet, ja valmistautuivat kuolemaan. Tämä siis oli heidän ajatuksensa, mutta Efialtesta ja Hydarnesta seuraavat persialaiset eivät ensinkään välittäneet fokilaisista, vaan laskeutuivat kiireesti vuorelta.

219. Thermopylaissa oleville helleeneille oli ensiksi Megistias tietäjä, uhriteuraita tutkittuaan, julistanut, että heitä aamun tullen odotti kuolema; lisäksi oli myös saapunut karkulaisia, jotka ilmoittivat persialaisten kiertomarssin. Nämä ilmaisivat tietonsa vielä yön aikana. Mutta kolmanneksi, päivän jo valjetessa, toivat sanan päivävahdit, juosten kukkuloilta alas. Helleenit silloin neuvottelivat keskenään, ja heidän mielipiteensä kävivät eri suuntiin. Toiset näet kehoittivat jäämään paikoilleen, toiset epäsivät. Vihdoin he erkanivat toisistaan, jolloin toiset läksivät pois ja hajaantuivat eri tahoille sekä kääntyivät kukin kaupunkiinsa; toiset taas valmistautuivat yhdessä Leonidaan kanssa jäämään paikoilleen.

220. Kerrotaan myös Leonidaan itsensä lähettäneen heidät pois, pitäen huolta siitä, etteivät joutuisi hukkaan; mutta hänen itsensä, samoinkuin saapuvilla olevien spartalaisten ei käynyt päinsä jättää sitä paikkaa, mitä he alun pitäen olivat tulleet vartioimaan. Itsekin olen täydellisesti sitä mieltä, että kun Leonidas näki liittolaisten olevan haluttomia ja vastahakoisia kohtaamaan yhteisesti vaaraa, niin hän käski heidän lähteä tiehensä, mutta katsoi sopimattomaksi itse poistua; jos hän sitävastoin pysyi paikoillaan, oli hän jättävä muistoksi suuren kunnian, eikä Spartan onni ikipäivinä ollut sammuva. Kun näet spartalaiset heti sodan sytyttyä olivat tämän johdosta kysyneet oraakelilta neuvoa, oli Pytia vastannut heille, että joko Lakedaimon oli joutuva barbarien hävitettäväksi tai heidän kuninkaansa hukkuva. Tämän hän heille julisti näin kuuluvin kuusimitta-säkein:

"Teilt', oi Spartan aukeatanterisen asujoilta, suuren, mainion kaupungin joko Perseun pojat kaatavat, tai jää kaihoamaan Lakedaimonin ääret kaattua valtijataan, jok' on Herakleen sukukantaa. Ei näet estää voi väki sonnin, ei jalopeuran vainoajaa, väki Zeun häll' on, eik' estyvä ennen lie, kuin raastanut jommankumman on kappalehiksi."

Tätä lauselmaa siis Leonidas ajatteli, ja koska hän tahtoi jättää kunnian yksistään spartalaisille, niin luulen pikemmin hänen lähettäneen luotaan liittolaiset, kuin poislähteneiden olleen eri mieltä hänen kanssaan ja siksi noin kurittomasti menneen menojaan.

221. Tästä on mielestäni melkoisena todistuksena se, että Leonidas ilmeisesti myös käski luotaan sotajoukon mukana seuraavan tietäjän, akarnanilaisen Megistiaan, jonka sanottiin polveutuvan Melampuksesta ja joka uhriteuraitten nojalla oli lausunut, kuinka heidän oli käyvä. Ja tämän Leonidas oli tehnyt siinä tarkoituksessa, ettei tietäjä kuolisi hänen kerallaan. Mutta vaikka hänen käskettiinkin poistua, ei hän kuitenkaan hyljännyt Leonidasta. Sen sijaan lähetti hän luotaan sotajoukon myötä olleen ainoan poikansa.

222. Leonidaan luota lähetetyt liittolaiset läksivät nyt pois, totellen häntä, mutta thespialaiset ja teebalaiset jäivät yksin lakedaimonilaisten luo. Näistä jäivät teebalaiset vastahakoisesti ja tahtomattaan, sillä Leonidas pidätti heidät luonaan ikäänkuin panttivankeina. Sitävastoin jäivät thespialaiset täysin vapaaehtoisesti, selittäen etteivät aikoneet jättää Leonidasta ynnä hänen seuralaisiaan ja lähteä matkoihinsa; vaan he jäivät paikoilleen ja kuolivat heidän kerallaan. Ja heidän päällikkönään oli Demofilos, Diadromeen poika.

223. Auringon noustessa toimitettuaan juomauhrin Xerxes pysyi alallaan noin toriaikaan saakka ja teki sitten hyökkäyksen. Sillä niin oli Efialtes neuvonut. Vuorelta lasku on näet suorempi ja väli siltä kohtaa paljoa lyhyempi kuin kiertotie ja vuorelle nousu. Niinpä Xerxes joukkoineen kävi lähemmäksi. Ja Leonidas ynnä hänen mukanaan olevat helleenit, jotka nyt astuivat kuoloa kohti, etenivät tällä kertaa jo paljoa loitommas kuin alussa, nimittäin solan leveimpään kohtaan. Muurin suojavallia tosin vielä vartioitiin, mutta sen sijaan, että he edellisinä päivinä olivat väistyneet kapeaan kohtaan ja siellä taistelleet, ottelivat he nyt sen ulkopuolella. Ja lukuisa joukko barbareja kaatui. Sillä osastojen takana seisoivat päälliköt, jotka ruoskalla sivalsivat joka miestä, siten aina vain hoputtaen heitä eteenpäin. Siksi monet heistä suistuivat mereen ja hukkuivat, vielä useammat tallaantuivat kuoliaiksi toistensa jalkoihin; eikä yhtään välitetty siitä, joka hukkui. Sillä koska helleenit käsittivät, että heitä uhkasi kuolema vuoren ympäri kiertäneitten puolelta, ponnistivat he, mistään piittaamatta ja vihan vimmoissaan, kaikki voimansa barbareja vastaan.

224. Jo olivat useimmilta keihäät katkenneet, mutta nyt he miekoillaan alkoivat tuhota persialaisia. Ja tässä ottelussa kaatui Leonidas, mitä urhoollisimmin taisteltuaan, ja hänen kerallaan muut mainehikkaat spartalaiset, joiden nimistä olen ottanut selvää, koska he sen ovat ansainneet. Ja minä olen saanut selville kaikkien kolmensadan nimet. Mutta persialaistenkin puolella kuoli tässä monta mainittavaa miestä, muiden muassa myös kaksi Dareioksen poikaa, Abrokomes ja Hyperanthes, jotka Artaneen tytär Fratagune oli Dareiokselle synnyttänyt. Tämä Artanes oli Dareios kuninkaan veli ja Arsameen pojan, Hystaspeen, poika. Ja naittaessaan tyttärensä Dareiokselle hän samalla antoi tälle koko omaisuutensa, koska hänellä ei ollut muuta lasta kuin tämä yksi tytär.

225. Niinpä kaatui täällä taistellen kaksi Xerxeen veljeä. Mutta Leonidaan ruumiista syntyi persialaisten ja lakedaimonilaisten kesken ankara temmellys, kunnes helleenit urhoudellaan vetivät sen puolelleen ja käänsivät vastustajat neljästi pakoon. Tätä kesti siihen saakka, kunnes Efialtes tovereineen saapui. Helleenien saatua tiedon näiden tulosta, muuttui jo taistelu. He näet väistyivät jälleen solatiehen, ja kuljettuaan muurin ohi he asettuivat miehissä kaikki, paitsi teebalaiset, eräälle kummulle. Tämä kumpu on siinä paikassa, mistä pääsee solaan ja missä nyt sijaitsee Leonidaan muistoksi pystytetty kivijalopeura. Tässä paikassa puolustautuivat puukoilla ne, joilla vielä sattui semmoisia olemaan, toiset taas käsin ja hampain. Ja siinä he hautaantuivat barbarien heittoaseitten alle, kun toiset näistä hyökkäsivät heitä kohti suoraan edestä ja hajoittivat muurin vallituksen, toiset taas kiersivät heidät ylt'ympäri joka puolelta.

226. Miten urhoollisesti lakedaimonilaiset ja thespialaiset esiintyivätkään, mainitaan kuitenkin erään spartalaisen Dienekeen olleen kaikista urhoollisimman. Kerrotaan näet hänen, ennenkuin helleenit iskivät yhteen meedialaisten kanssa, kuulleen eräältä trakhinialaiselta, että kun barbarit ampuvat, pimenee heidän nuoliensa paljoudesta aurinko. Niin suuri oli muka niiden luku. Mutta tästä hämmästymättä ja meedialaisten paljoudesta välittämättä hän sanoi, että trakhinialainen vieras ilmoitti pelkkää hyvää, jos meedialaiset pimittivät auringon: silloinhan helleenit saivat taistella varjossa eikä päivänpaisteessa.

227. Tämän ynnä muita samankaltaisia lausuntoja kerrotaan lakedaimonilaisen Dienekeen jättäneen muistoksi itsestään. Hänen jälkeensä kerrotaan kahden lakedaimonilaisen veljeksen, Alfeoksen ja Maronin, Orsifantoksen poikien, kunnostautuneen parhaiten. Thespialaisten joukosta taas herätti enimmin huomiota eräs, jonka nimi oli Dithyrambos, Harmatideen poika.

228. Nämä, samoinkuin ne, jotka olivat kaatuneet ennenkuin Leonidas lähetti osan helleeneistä pois, ovat haudatut siihen paikkaan, mihin he kaatuivatkin. Ja niiden hautapatsaisiin on piirretty näin kuuluvat kirjoitukset:

Torjui kolmea miljoonaa tuhatkuntia neljä tässä; ne Pelopsin niemi on kasvattanut.

Tämä siis on kirjoitettuna kaikille yhteisesti; mutta spartalaisille erityisesti:

"Vieras, Spartaan vie tämä viesti, me uinumme tässä, käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain."

Tämä siis on omistettu lakedaimonilaisille, tietäjälle taas tämä:

"Tään sai haudan kuulu Megistias; surmasi meedit tietäjän, kun yli pääs' Sperkheios-joen nuo. Tuiman vartoavan tuhosurman ties, toki voinut ei Lakedaimonin pään luota hän luopua pois."

Nämä hautakirjoitukset ja patsaat, paitsi tietäjälle omistettua kirjoitusta, ovat amfiktyonit heidän kunniakseen toimittaneet. Mutta Megistias tietäjälle sepitetyn kirjoituksen teki Simonides, Leoprepeen poika, syystä että he olivat toistensa kestiystäviä.

229. Kerrotaan, että kaksi näistä kolmestasadasta, Eurytos ja Aristodemos, olisivat molemmat yksissä tuumin voineet yhdessä pelastua Spartaan; he olivat näet Leonidaalta saaneet luvan lähteä sotajoukosta pois ja viruivat Alpenoissa, sairastaen ankaraa silmätautia. Jos he taas eivät olisi tahtoneet palata, olisivat he toistensa kera voineet kuolla. Mutta vaikka heidän olisi ollut tilaisuus tehdä jompikumpi näistä, eivät he tahtoneet menetellä samalla tapaa, vaan joutuivat erimielisiksi. Kuultuaan näet persialaisten kiertomarssista Eurytos pyysi saada aseensa, ja puettuaan ne ylleen hän käski helootin viedä itsensä taistelevien keskelle. Ja vietyään hänet perille palvelija läksi pakoon, mutta Eurytos syöksyi keskelle taisteluntuoksinaa ja tuhoutui. Aristodemos sitävastoin jättäytyi pelkurimaisesti taistelusta pois. Ja jos nyt Aristodemos yksin olisi, mistään väliä pitämättä, palannut Spartaan taikka myös heidän molempien matkansa olisi tapahtunut yhteisesti, eivät spartalaiset luullakseni ensinkään olisi kantaneet vihaa häntä kohtaan. Nyt sitävastoin, kun toinen heistä oli saanut surmansa, mutta toinen, jolla ei ollut sen parempaa perustetta menettelyynsä kuin toisellakaan, ei ollut tahtonut kuolla, seurasi välttämättömästi, että he vihastuivat ankarasti Aristodemokseen.

230. Tällä tavoin ja tämmöisestä syystä kertovat muutamat Aristodemoksen pelastuneen Spartaan, toiset taas kertovat, että hänet sanansaattajana oli lähetetty leiristä ja että hän, vaikka ajoissa olisi voinut ehtiä parhaillaan kestävään taisteluun, ei sitä tahtonut, vaan oli viipynyt matkalla ja siten jäänyt henkiin; mutta hänen toverinsa oli saapunut taisteluun ja kuollut.

231. Mutta Lakedaimoniin palattuaan Aristodemos sai osakseen häpeätä ja kunniattomuutta. Ja kunniattomana ollen hänen täytyi kärsiä tällaista kohtelua: ei yksikään spartalainen sytyttänyt hänelle tulta eikä häntä puhutellut, ja hänen täytyi kestää sitä häväistystä, että hän kulki nimellä "pakolais-Aristodemos".

232. Vaan Plataian taistelussa hän puhdistautui koko siitä syytöksestä, jonka hän oli vastaansa aiheuttanut. Kerrotaan, että myös eräs toinen näiden kolmensadan joukkoon kuuluva mies, joka oli sanansaattajana lähetetty Tessaliaan, siten oli pelastunut, ja hänen nimensä oli Pantites. Mutta kun hän Spartaan palattuaan menetti kunniansa, niin hän hirttäytyi.

233. Mutta teebalaiset, joiden päällikkönä oli Leontiades, taistelivat pakosta jonkun aikaa yhdessä helleenien kanssa kuninkaan sotajoukkoa vastaan. Vaan kun he näkivät persialaisten pääsevän voitolle, niin he, Leonidaan mukana olevien helleenien rientäessä kummulle, erosivat näistä ja menivät, kurottaen käsiään, lähemmäs barbareja. Ja samalla he vallan totuudenmukaisesti sanoivat olevansa meedialaismielisiä ja olleensa ensimäisiä, jotka kuninkaalle antoivat maata ja vettä; he olivat pakosta saapuneet Thermopylaihin ja olivat syyttömiä kuningasta kohdanneeseen vaurioon. Tämän ilmoituksen johdosta he saivat jäädä eloon, sillä näiden heidän väitteittensä puolesta todistamassa olivat myös tessalialaiset. Mutta ei heillä kuitenkaan kaikessa ollut onnea. Sillä kun he tulivat barbarien luo, niin nämä vangitsivat heidät ja surmasivat muutamia heistä heidän lähestyessään. Vaan useimpiin heistä he Xerxeen käskystä polttivat kuninkaalliset poltinmerkit, alkaen ylipäälliköstä Leontiadeesta, jonka pojan Eurymakhoksen plataialaiset myöhemmin surmasivat, kun hän neljänsadan teebalaisen miehen etunenässä oli vallannut plataialaisten kaupungin.

234. Näin kamppailivat helleenit Thermopylain luona. Mutta Xerxes kutsui luokseen Demaratoksen ja alkoi kysyä häneltä näin: "Demaratos, sinä olet kunnon mies. Sen minä päätän tosiasioista. Sillä kaikki on päättynyt sillä lailla, kuin olet maininnut. Sano nyt siis minulle, kuinka monta muuta lakedaimonilaista on olemassa ja kuinka monet näistä ovat yhtä sotakuntoisia kuin nämä, vai ovatko kaikki sellaisia." Hän virkkoi: "Oi kuningas, kaikkien lakedaimonilaisten luku on suuri ja monet ovat niiden kaupungit. Mutta sen, minkä tahdot saada tietää, olet saava. Lakedaimonissa on Spartan kaupunki, jossa on noin kahdeksantuhatta miestä. Kaikki nämä ovat samanlaiset kuin ne, jotka täällä ovat taistelleet. Muut lakedaimonilaiset eivät tosin ole samanlaisia kuin nämä, mutta ovat kelpo miehiä nekin." Tähän lausui Xerxes: "Demaratos, millä keinoin me vähimmällä vaivalla saamme nämä miehet kukistetuiksi? Selitä se! Sinähän tunnet heidän ajatusjuoksunsa, koska olet ollut heidän kuninkaanaan."

235. Ja Demaratos vastasi: "Oi kuningas, koska nyt niin hartaasti kysyt mieltäni, on kohtuullista, että ilmaisen parhaimman neuvoni. Niinpä sinun pitäisi lähettää laivastostasi kolmesataa laivaa Lakonian maahan. Sen ääressä on Kythera niminen saari, josta Khilon, viisain meidän keskuudessamme elänyt mies, sanoi, että spartalaisille olisi etuisampaa, jos se vajoaisi mereen, kuin että se siitä kohoaa. Hän näet aina aavisti siitä koituvan jotakin sentapaista, kuin mitä minä nyt lähden esittämään. Ja kuitenkaan ei hän ennakolta sinun retkestäsi mitään tietänyt, vaan pelkäsi yhtä lailla mitä miesten retkeä hyvänsä. Tästä saaresta käsin säikytelköön sinun väkesi lakedaimonilaisia. Sillä, jos heillä on läheisyydessään heitä itseään koskettava sota, ei sinun ensinkään tarvitse pelätä, että he rientävät muun Hellaan avuksi, silloin kun maasotajoukkosi sen valtaa. Ja jos muu Hellas orjuutetaan, jää Lakonia yksin heikoksi. Mutta jos et tätä tee, saat odottaa käyvän näin. Peloponnesoksessa on kapea kannas. Jos kaikki peloponnesolaiset siinä paikassa liittyvät kohtaamaan sinua, on sinulla odotettavissa toisia taisteluita, vielä ankarampia kuin tähänastiset. Mutta jos menettelet neuvoni mukaan, on tämä kannas, samoinkuin kaupungit, taistelutta joutuva sinulle."

236. Hänen jälkeensä puhui Akhaimenes, Xerxeen veli ja merivoiman ylipäällikkö, joka sattumalta oli keskustelussa läsnä ja pelkäsi, että Xerxes taipuisi tekemään, niinkuin neuvottiin. Ja hän lausui näin: "Oi kuningas, minä näen, että kuuntelet miehen sanoja, joka kadehtii sinun myötäkäymistäsi taikka myös kavaltaa sinun asiasi. Sillä tämmöinen on helleenien tapa ja tästä he iloitsevat: toisen myötäkäymistä he kadehtivat ja etevämmyyttä he vihaavat. Mutta jos, asiain tällä kannalla ollen, niistä laivoista, joista neljäsataa on joutunut haaksirikkoon, lähetät vielä toiset kolmesataa kiertämään Peloponnesosta, tulevat vastustajamme tasaväkisiksi. Vaan jos merivoimamme pysyy koossa, on vihollisten oleva hankala käydä sen kimppuun, eivätkä he ensinkään voi vetää sille vertoja, ja koko laivasto on puolustava maasotajoukkoa ja maasotajoukko laivastoa, jos ne liikkuvat yhdessä. Mutta jos poistat nuo laivat, et sinä voi olla niille hyödyksi, eivätkä ne sinulle. Ja minä olen sitä mieltä, että sinun tulee vain hyvin järjestää omat asiasi, puuttumatta vihollisten asioihin ja välittämättä siitä, mihin paikkaan he tahtovat sijoittaa sodan, mitä he aikovat tehdä ja kuinka suuri heidän mieslukunsa on. Sillä kun he kykenevät itse hoitamaan omat asiansa, niin kykenemmehän mekin samalla lailla hoitamaan omamme. Ja joskin lakedaimonilaiset käyvät persialaisia vastaan taisteluun, eivät he kuitenkaan voi parantaa jo kärsimäänsä vauriota."

237. Xerxes vastasi näin: "Akhaimenes, sinä puhut mielestäni hyvin, ja minä tahdon tehdä tällä tavoin. Ja Demaratos lausuu myöskin, mitä hän katsoo minulle parhaimmaksi, mutta sinun mielipiteesi vie hänen antamastaan voiton. Vaan sitä väitettä minä en hyväksy, että muka hän ei olisi hyvänsuopa minua kohtaan. Sen minä päätän jo hänen aikaisemmista lausunnoistaan, mutta varsinkin tästä tosiasiasta: kansalainen kadehtii toista, onnellista kansalaista ja hautoo mielessään ääneti nurjuutta häntä kohtaan; ja jos kansalainen kysyy toiselta neuvoa, ei luultavasti tämä neuvo hänelle sitä, mikä hänestä itsestään on parasta, ellei hän ole erittäin pitkälle edistynyt hyveen tiellä. Mutta semmoisia on harvassa. Kestiystävä sitävastoin on onnellista kestiystäväänsä kohtaan kaikkein hyväntahtoisin ja olisi valmis antamaan tälle, hänen neuvoa kysyessään, mitä parhaimman neuvon. Niinpä minä siis en salli kenenkään vastaisuudessa panetella Demaratosta, joka on minun kestiystäväni."

238. Näin lausuttuaan Xerxes kulki kuolleitten välitse, ja tultuaan Leonidaan luo sekä kuultuaan hänen olleen lakedaimonilaisten kuninkaan ja ylipäällikön, hän käski hakata häneltä pään ja naulita sen paaluun. Monesta merkistä, mutta kaikkein parhaiten tästä minusta käy ilmi, että Leonidas oli kaikkein ihmisten joukosta se, johon kuningas Xerxes hänen eläessään oli enimmin vihastunut. Sillä ei kuningas muuten olisi näin vasten kaikkea lakia ja tapaa kohdellut vainajaa, koska juuri persialaisilla, enemmän kuin keilläkään ihmisillä, joita minä tunnen, on tapana kunnioittaa sodassa urhoollisia miehiä. Niinpä ne, joitten tehtävänä se oli, panivat käskyn toimeen.

239. Mutta minä palaan siihen kohtaan kertomustani, mihin se aikaisemmin keskeytyi. Lakedaimonilaiset olivat ensimäiset, jotka olivat saaneet tietää kuninkaan hankkiutuvan sotaan Hellasta vastaan, ja lähettivät niinmuodoin sanan Delfoin oraakelin luo, mistä heille annettiin vähän ylempänä mainitsemani vastaus. Ja tästä he saivat ihmeellisellä tavalla tiedon. Demaratos. Aristonin poika, joka oli paennut meedialaisten luo, ei ollut, kuten luulen, -- ja sen puolesta puhuu myös todennäköisyys -- lakedaimonilaisia kohtaan suopea; kuitenkin on täysi valta otaksua hänen tehneen sen, josta kohta tulee puhe, joko hyväntahtoisuudesta tai vahingonilosta. Kun näet Xerxes oli päättänyt lähteä sotaretkelle Hellasta vastaan, tahtoi Demaratos, joka oleskeli Susassa ja oli kuullut asian, ilmoittaa sen lakedaimonilaisille. Mutta kun hän ei muulla tavoin voinut sitä ilmaista -- hän oli näet vaarassa joutua kiinni teostaan -- keksi hän tämän juonen. Hän otti kahdenkertaisen kirjoitustaulun, kaapi siitä pois vahan ja kaiversi puuhun kuninkaan päätöksen. Ja sen tehtyään hän valoi sulaa vahaa kirjoitukselle, jottei tyhjä taulu kuljetettaessa herättäisi mitään epäluuloa tienvartijoissa. Kun sitten taulu tuli perille Lakedaimoniin, eivät lakedaimonilaiset voineet arvata sen merkitystä, ennenkuin, kuten olen kuullut, Kleomeneen tytär Gorgo, Leonidaan vaimo, itsestään sen keksi. Hän näet neuvoi ja käski heitä kaapimaan pois vahan, sanoen heidän silloin löytävän kirjoituksen puusta. He tottelivat, löysivät kirjoituksen ja lukivat sen; ja sitten he lähettivät taulun muille helleeneille. Näin kerrotaan tämän tapahtuneen.

KAHDEKSAS KIRJA

1. Ne helleenit, jotka olivat määrätyt laivastossa taistelemaan, olivat nämä. Atenalaiset asettivat satakaksikymmentäseitsemän laivaa, jonka ohella plataialaiset, vaikka olivat kokemattomia meriasioissa, urhoollisuudesta ja alttiudesta palvelivat atenalaisten keralla laivoissa. Korintolaiset asettivat neljäkymmentä laivaa ja megaralaiset kaksikymmentä. Khalkidilaiset olivat miehittäneet kaksikymmentä laivaa, jotka atenalaiset olivat heille jättäneet, aiginalaiset kahdeksantoista, sikyonilaiset kaksitoista, lakedaimonilaiset kymmenen, epidaurolaiset kahdeksan, eretrialaiset seitsemän, troizenilaiset viisi, styralaiset kaksi, keolaiset kaksi kolmisoutua ja kaksi viisikymmenairokasta. Opuntilaiset lokrilaiset olivat tulleet helleenien avuksi, mukanaan seitsemän viisikymmenairokasta.

2. Nämä siis olivat ne, jotka lähtivät sotaretkelle Artemisioniin, ja olen myös maininnut, kuinka suuren määrän laivoja kukin valtio asetti. Ja Artemisioniin kokoontuneitten laivojen luku oli, paitsi viisikymmenairokkaita, kaksisataaseitsemänkymmentäyksi. Mutta ylipäällikön, jolla oli korkein valta, asettivat spartalaiset, nimittäin Eurybiadeen, Eurykleideen pojan. Sillä liittolaiset selittivät, että ellei Lakonian mies johtaisi, eivät he lähtisi eivätkä seuraisi atenalaisten johtoa, vaan hajoittaisivat muodostumaisillaan olevan laivaston.

3. Sillä alusta alkaen, jo ennenkuin lähetettiin sanansaattajia Sikeliaan pyytämään liittoutta, kulki semmoinen puhe, että laivasto oli uskottava atenalaisten huostaan. Mutta kun liittolaiset panivat vastaan, antoivat atenalaiset myöten, koska pitivät Hellaan säilymistä tärkeänä ja oivalsivat, että jos helleenit keskenään kiistelivät ylijohdosta, oli Hellas joutuva perikatoon. Ja siinä he olivat oikeassa. Sillä sisällinen eripuraisuus on saman verran turmiollisempi yksimielistä sotaa, kuin sota rauhaa. Käsittäen siis tämän, atenalaiset eivät vetäneet vastahankaa, vaan väistyivät aina siihen saakka, kunnes muut suuresti tarvitsivat heitä, kuten sittemmin osoittautui. Sillä kun he, häädettyään persialaisen, jo kamppailivat hänen maansa omistamisesta, ottivat he Pausaniaan kopeudesta aiheen riistääkseen ylivallan lakedaimonilaisilta. Mutta tämä tapahtui vasta myöhemmin.

4. Nähdessään nyt, että niin suuri joukko laivoja oli laskenut Afetaihin ja että kaikki paikat olivat täynnänsä sotaväkeä, pelästyivät ne helleenit, jotka todella olivat Artemisionin luo saapuneet, koska barbarien asema olikin aivan toisenlainen, kuin miksi he olivat sitä kuvitelleet, ja aikoivat lähteä Artemisionin luota pakoon Hellaan sisävesille. Huomattuaan heidän miettivän tätä, pyysivät euboialaiset Eurybiadesta viipymään vähän aikaa, kunnes he ehtisivät toimittaa turviin lapsensa ja talon väkensä. Vaan kun he eivät saaneet häntä siihen suostumaan, kääntyivät he atenalaisten päällikön, Themistokleen, puoleen ja taivuttivat tämän kolmenkymmenen talentin hinnasta toimittamaan niin, että helleenit jäisivät Euboian edustalle ja suorittaisivat siellä meritaistelun.

5. Mutta Themistokles sai helleenit pysymään alallaan tällä tavoin. Hän antoi saamistaan rahoista viisi talenttia Eurybiadeelle, kuten omistaan ainakin. Ja hänen taivutettuaan siten puolelleen tämän, teki muitten joukosta ainoastaan korintolainen Adeimantos, Okytoksen poika, tenää, selittäen, että hän aikoi purjehtia Artemisionin luota pois eikä jäädä paikoilleen. Tälle siis Themistokles lausui vannoen: "Et sinä ole meitä jättävä, sillä minä aion antaa sinulle suurempia lahjoja, kuin mitä meedialaisten kuningas voisikaan sinulle lähettää, jos hylkäisit liittolaiset." Samalla kuin hän näin julisti, lähetti hän Adeimantoksen laivalle kolme hopeatalenttia. Niinpä he lahjojen kiehtomina taipuivat ja tekivät euboialaisille mieliksi. Mutta kaikista hyötyi enimmin Themistokles, sillä ei tullut ilmi, että hän itse jäi pitämään loput rahoista. Vaan osansa saaneet luulivat rahojen tulleen atenalaisten puolelta juuri tässä tarkoituksessa.