Part 21

Varsinaisesta lähdetutkimuksesta ei ylimalkaan voi olla puhetta. Varmaa on, että Herodotos on edeltäjiltään perinyt paljon. Hekataiokselta, joka tässä kohden on ensi sijassa mainittava, hän on esim. ottanut useita Egyptiä koskevia tietoja, eräältä toiselta kirjailijalta hän mahdollisesti on saanut luettelot Persian valtakunnan satraappikunnista sekä Kserkseen myötä sotaretkelle seuranneista kansoista. Erinäisissä tapauksissa hän on kopioinut muistomerkkien piirtokirjoituksia. Teoksensa maan- ja kansatieteellisissä osissa hän nojautuu myös omiin havaintoihinsa jne. Vihdoin on, mitä erittäinkin tulee persialaissotien esitykseen, joka historiallisessa katsannossa on Herodotoksen teoksen arvokkain osa, tärkeänä pohjana ollut suusanallinen traditio; siinä kohden näet hänellä oli tilaisuutta käyttää hyväkseen sellaisten henkilöiden kertomuksia, joiden likeiset sukulaiset monesti olivat mieskohtaisesti ottaneet osaa tapausten kulkuun.

Herodotokselle oli ominainen sammumaton tiedonhalu, joka ajoi hänet vaivoista välittämättä mikäli mahdollista itse ottamaan kaikesta selvän. Suhteellisesti nuoren kulttuurin edustajana hän suuntasi avonaisen katseensa joka taholle, suureen yhtä hyvin kuin pieneen. Kun lisänä oli ylimalkaan terve arvostelukyky, ovatkin hänen omiin näkemiinsä perustuvat tiedot yleensä luotettavia.

Toiselta puolen on myönnettävä, että Herodotos usein liian herkästi uskoi niitä sepustuksia, joita vieraat papit, temppelivirkailijat, oppaat ym. muutenkin kaikkeen ihmeelliseen kallistuvalle kreikkalaiselle matkamiehelle uskottelivat, varsinkin kun he hyvin tuntien helleenien taruston osasivat sovittaa tämän kanssa sopusointuun oman kansansa sadut.

Pahoja erehdyksiä on hänelle myös tuottanut puutteellinen maailmanrakenteen ja luonnon tuntemus, jonka siihenastiseenkaan ennätykseen hän ei ollut täydellisesti perehtynyt. Edelleen hän tekee laskuopillisia virheitä, ja hänen ajanmäärityksensä ovat epätäsmällisiä, syystä että hän noudattaa keskenään soveltumattomia kronologisia järjestelmiä.

Myöhemmin syytettiin Herodotosta tarujen, jopa suorastaan valheiden esittämisestä. Uudempi tutkimus on kuitenkin erinäisissä tapauksissa todistanut, että monessa niistä ihmeellisistä kertomuksista, jotka hänen aikalaisistaan, joskus kertojasta itsestäänkin, tuntuivat uskomattomilta, sittenkin usein piilee jokin määrä totuutta.

Arveluttavampi kenties on toinen, niin ikään vanhalla ajalla tehty syytös, joka koskee Herodotoksen puolueellisuutta. On olemassa erityinen Plutarkhoksen sepittämä kirjoitus "Herodotoksen pahansuopuudesta", jossa väitetään hänen tahallisesti esittäneen toisia kreikkalaisia valtioita ja henkilöitä hyvässä, toisia huonossa valossa. Tämä osaksi loukatun paikallis-isänmaallisuuden synnyttämä syytös ei ole aivan perätön. On ilmeistä, että Herodotos yleensä kuvailee erityisen myötätuntoisesti ateenalaisia, jota vastoin hän jonkin verran koettaa vähentää muiden, kuten esim. korinttolaisten, ansioita. Themistokleen nerokkuutta hän ei saata kieltää, mutta suo tälle niin vähän tunnustusta kuin suinkin ja olettaa hänessä aina itsekkäitä pyyteitä. Selityksensä tämä seikka saa Herodotoksen läheisistä suhteista Perikleen piiriin, jonka käsityksen edellisen polven toimivista henkilöistä hän tahtomattaankin tuli omaksuneeksi. Joka tapauksessa hänen Ateenan ihailunsa aiheutti vankka vakaumus tämän valtion ratkaisevasta merkityksestä Hellaan vapaustaistelussa. Ateenan puolustaminen samoin kuin hyökkäykset eräitä toisia Kreikan valtioita vastaan johtuvat sitä paitsi myös siitä, että niihin aikoihin, jolloin Herodotos valmisteli teostaan, vallitsi tyytymättömyys Ateenan ylivaltaan, mikä tyytymättömyys sittemmin puhkesi peloponnesolaissotana ilmi; ja tällöin koetettiin selittää ateenalaisten koko entinenkin toiminta huonompaan päin. -- Tässä yhteydessä saattaa vielä mainita sen kertomuksen, jonka mukaan Herodotos oli ateenalaisilta saanut kymmenen talenttia eräästä näitä miellyttävästä luennosta; mutta on kuitenkin epävarmaa, pitääkö tämä tieto paikkansa.

On luonnollista, että sellaista teosta kuin Herodotoksen ei ole arvosteltava samalla tavoin kuin nykyaikaista historiallista teosta. Se on näet samalla kaunokirjallinen tuote, jota voi verrata historialliseen romaaniin. Kun esim. tekijä selostaa kahdenkeskisiä vuoropuheluja, salaisia neuvotteluja ym., ei tietysti voi olla kysymystäkään, että näitä esityksiä olisi pidettävä historiallisina todistuskappaleina: kirjoittaja toimii tällöin vapaasti luovana runoilijana. -- Samainen epätieteellinen taipumus näyttäytyy siinäkin, että Herodotos erityisesti rakastaa legendamaisia tapauksia sekä tarun ja todellisuuden välimailta valittuja henkilöitä -- sellaisia, joitten kuvaamisessa kertoja jotenkin esteettömästi voi noudattaa mielikuvitustaan.

Jos jo Herodotoksen "Historia-teoksen" romaania lähentelevä sävy oikeuttaa meitä pitämään sitä taideteoksena, niin vertailun tekee vielä oikeutetummaksi itse teoksen sommittelu. Yllä mainitsemamme johtava aate tekee näet sen suurin piirtein eheäksi kokonaisuudeksi. Ja eepillistä vaikutusta lisäävät ne lukemattomat eripituiset, pääjuoneen kiinteästi tai höllästi juotetut välikertomukset, joita tekijä mitä anteliaimmin taritsee.

Herodotoksen esitystapa on havainnollista, vilkasta ja vaihtelevaa, mutta samalla levollista, mitkä ominaisuudet juuri ovatkin asettaneet hänet kaikkien aikojen etevinten kertojain riviin. Jo vanhalla ajalla verrattiin hänen tyyliään verkalleen vierivään virtaan. Usein se tuoreudessaan johdattaa mieleen suullisen esityksen, mikä jonkin verran kaiketi johtuu siitä, että pohjana ovat toisten henkilöiden suusanalliset kertomukset. Mutta osaksi tämä varmaan tulee myös siitä, että ainakin erinäisiä teoksen kohtia on ennen lopullista kirjaanpanoa luettu julki. Suullista esitystä muistuttavat esim. monet viittaukset aikaisemmin sanottuun, saman asian toistelut, lausejaksojen katkomiset ym.

Herodotoksen tyyli on vielä sangen kehittymätöntä ja osoittaa, kuinka alullaan kreikkalainen suorasanainen esitys vielä hänen aikanaan oli. Silti olisi kuitenkin väärin olettaa, että Herodotos ei lainkaan olisi tuntenut silloisen puhetaidon sääntöjä. Tarkempi tutkimus on näet osoittanut hänen kylläkin osaavan käyttää hyväkseen eräitä retoriikan ohjeita.

Se kieliasu, johon Herodotos on teoksensa pukenut, ei semmoisenaan edusta vasituista kansanmurretta, vaan on kirjakieltä (ns. "sekoitettua", nuorempaa Joonian murretta). Joonian murre, jonka Herodotos, kuten edellä mainittiin, hyvin tunsi, oli muuten se kielenparsi, jonka kreikkalaisen proosan ensimmäiset viljelijät -- luonnonfilosofit, logografit ym. -- olivat omaksuneet ja jota enimmäkseen käytettiin suorasanaisessa esityksessä, kunnes Attikan kieli astui sen sijalle.

Mainitsimme aikaisemmin, että kuolema näyttää estäneen Herodotosta saamasta teostaan lopullisesti valmiiksi. Sitä niin ikään jo mainitsemaamme väitettä, että teos alkujaan oli suunniteltu jatkettavaksi pitemmälle, kuin mihin se nyt päättyy, on muun muassa perusteltu sillä, että tekijä eräissä kohdin lupaa myöhemmin palata johonkin kysymykseen, mutta jättääkin lupauksensa täyttämättä. On myös vedottu teoksen muka katkonaiseen loppuun. Epäilemättä on, kuten alumpana on huomautettu, viimeinen silotus ja tasoitus jäänyt suorittamatta, mutta sittenkään ei ole riittävää syytä pitää teosta semmoisenaan keskeneräisenä. Moni lupaus on työn varrella saattanut unohtua, taikka sitten ei ole myöhemmin tarjoutunut sopivaa tilaisuutta sen täyttämiseen. Se ajankohta, johon teos nyt päättyy -- Sestoksen valloitus v. 479 e.Kr. -- ei tosin lopettanut kreikkalaisten ja persialaisten välistä sotaa, mutta oli kuitenkin tavallaan käänteentekevä, koska siitä perin kreikkalaisten puolustussota muuttuu hyökkäyssodaksi, minkä vuoksi saattaa hyvin ajatella tekijän alun pitäen päättäneen pysähtyä siihen tapaukseen.

Mitään määrättyä nimitystä ei Herodotoksen "Historia-teoksella" alkujaan ollut, vaan se oli luultavasti vain tunnettu nimellä "Historiat". Toinen, kirjallisuudessa usein esiintyvä nimitys, _Muusat, (Runottaret)_ johtuu siitä, että Aleksandrian oppineet myöhemmin jakoivat teoksen yhdeksään kirjaan.

End of Project Gutenberg's Herodotoksen historia-teos VII-IX, by Herodotus