Part 20

114. Mykalesta lähteneitten helleenien täytyi vastatuulten pidättäminä ensiksi ankkuroitua Lektonin niemen luo, ja sieltä he saapuivat Abydokseen, missä näkivät särkyneiksi sillat, jotka luulivat vielä tapaavansa lujina; ja varsinkin näiden vuoksi he juuri saapuivatkin Hellespontokseen. Siksi nyt Leutykhides ynnä hänen muassaan olevat peloponnesolaiset katsoivat parhaaksi purjehtia takaisin Hellaaseen, atenalaiset ja heidän sotapäällikkönsä Xanthippos taas päättivät jäädä paikoilleen ja käydä Khersonesoksen kimppuun. Niinpä edelliset purjehtivat pois, mutta atenalaiset kulkivat salmen poikki Abydoksesta Khersonesokseen ja saartoivat Sestoksen.

Ilo. Tähän Sestokseen, joka oli vahvin sikäläisistä linnoituksista, oli, heti kun kuultiin helleenien saapuneen Hellespontokseen, kokoontunut väkeä ympäristöstä, muiden muassa myös Kardian kaupungista eräs Oiobazos niminen persialainen, joka oli toimittanut siltojen köydet sinne. Tämä kaupunki oli aiolilaisten maanasukasten hallussa, mutta näitten ohella oli siellä myös persialaisia ynnä lukuisa joukko muita liittolaisia.

116. Tämän piirin hallitusmiehenä oli Xerxeen käskynhaltija Artayktes, muuan julma ja rikoksellinen persialainen, joka myös, kuninkaan marssiessa Atenaa vastaan, oli pettänyt tämän, varastamalla Protosilaoksen, Ifikloksen pojan, rahat Elaius-kaupungista. Elaius-kaupungissa Khersonesoksen alueella on näet Protesilaoksen hauta ynnä sen ympärillä pyhä alue, missä oli paljon rahaa sekä kulta- ja hopeamaljoja, vaskea, pukuja ynnä muita vihkilahjoja. Ne Artayktes ryösti kuninkaan suostumuksella. Ja hän petti Xerxeen lausumalla näin: "Valtias, täällä on erään helleeniläisen miehen talo, joka läksi sotaan sinua vastaan, mutta sai palkkansa ja kuoli. Anna minulle hänen talonsa, jotta jokainen muukin oppisi olemaan lähtemättä sotaan sinun maatasi vastaan." Näin puhuen hän helposti sai Xerxeen taivutetuksi antamaan miehen talon, koska tämä ei ensinkään aavistanut, mitä toinen tarkoitti. Mutta puhuessaan sotaretkestä kuninkaan maata vastaan Artayktes tarkoitti tätä. Persialaiset katsovat koko Aasiaa omakseen ja sen omaksi, joka kulloinkin on heidän kuninkaanaan. Ja saatuaan aarteet Artayktes vei ne Elaius-kaupungista Sestokseen sekä kylvi ja viljeli temppelikartanoa; ja aina milloin hän itse saapui Elaiukseen, hän kaikkein pyhimmässä piti yhteyttä naisten kanssa. Mutta nyt atenalaiset piirittivät Artayktestä, joka ei ollut varustautunut piirityksen varalle eikä odottanut helleenejä. Ja nämä hyökkäsivät, niin ettei hän kerrassaan päässyt minnekään pakoon.

117. Kun nyt piirityksen kestäessä tuli syysmyöhä, alkoivat atenalaiset käydä kärsimättömiksi, syystä että olivat poissa kotoaan eivätkä kyenneet valloittamaan linnoitusta. He pyysivät senvuoksi päälliköitä viemään heidät takaisin, mutta nämä kieltäytyivät sitä tekemästä, ennenkuin he joko olivat valloittaneet linnan tai atenalaisten esivalta oli lähettänyt noutamaan heidät pois. Siten siis atenalaiset saivat tyytyä silloiseen tilaansa.

118. Mutta linnoituksessa olijat olivat jo joutuneet mitä suurimpaan hätään, niin että keittivät ja söivät vuoteittensa hihnoja. Vaan kun heillä ei enää ollut näitäkään käytettävänään, läksivät persialaiset ynnä Artayktes ja Oiobazos yön aikana karkuun, astuen muurin takapuolelta maahan, missä se oli tyhjänä vihollisista. Mutta päivän valjettua ilmoittivat khersonesolaiset torneista tapauksen atenalaisille ja avasivat porttinsa. Näistä useimmat läksivät ajamaan vihollista takaa, toiset taas ottivat haltuunsa kaupungin.

119. Oiobazoksen, joka oli päässyt pakenemaan Traakiaan, ottivat traakialaiset apsintholaiset kiinni ja uhrasivat tapansa mukaan kotimaiselle Pleistoros nimiselle jumalalleen, mutta hänen väkensä he surmasivat muulla lailla. Artayktes taas ynnä hänen miehensä, jotka myöhemmin olivat lähteneet pakoon, saavutettiin hiukan tuollapuolen Aigospotamoi-joen, ja he puolustautuivat kauan aikaa, kunnes toiset heistä kaatuivat ja toiset joutuivat vangiksi. Helleenit veivät heidät kahleissa Sestokseen ja heidän myötään sidottuna Artaykteen itsensä ynnä hänen poikansa.

120. Ja khersonesolaiset kertovat eräälle vartijoista sattuneen tämmöisen ihmeen hänen paistaessaan suolakaloja. Tulella ollessaan kuivat kalat alkoivat hyppiä ja sätkytellä, kuten vastapyydetyt kalat konsanaan,, ja väki tulvi kummissaan katsomaan. Mutta nähtyään ihmeen Artayktes kutsui luokseen suolakalojen paistajan ja lausui: "Atenalainen vieras, älä ollenkaan pelkää tätä ihmettä. Ei se näet sinulle ole mitään ilmoittanut, vaan minulle osoittaa Elaiuksessa asustava Protesilaos, että hän, vaikka onkin kuollut ja kuiva, on jumalilta saanut vallan kostaa väärintekijälle. Senvuoksi tahdon siis säätää itselleni nämä sakot: pyhätöstä anastamieni rahojen sijasta aion jättää jumalan huostaan sata talenttia ja omasta ynnä poikani puolesta tahdon suorittaa kaksisataa talenttia atenalaisille, jos minut jätetään henkiin." Tällä lupauksellaan ei hän kuitenkaan saanut sotapäällikköä Xanthipposta taivutetuksi. Sillä Elaiuksen asukkaat, jotka tahtoivat kostaa Protesilaokselle, vaativat Artaykteen surmaamista, ja sinnepäin kallistui myös itse päällikön mieli. Niinpä he veivät hänet sille kallioniemelle, johon Xerxes johti sillan, toisten mukaan taas Madytos-kaupungin yläpuolella sijaitsevalle kummulle, sekä naulitsivat hänet lautoihin kiinni ja ripustivat hänet ristiin. Vaan pojan he kivittivät Artaykteen nähden.

121. Tämän tehtyään he purjehtivat pois Hellaaseen, vieden myötänsä muiden kalleuksien muassa myös siltojen köydet, vihkiäkseen ne pyhättöihin. Eikä sinä vuonna sitten enää tapahtunut mitään sen enempää.

122. Tämän ristiinnaulitun Artaykteen esi-isä oli Artembares, joka teki persialaisille erään ehdoituksen, minkä he hyväksyivät ja esittivät Kyrokselle. Ja se kuului näin: "Koska Zeus on Astyageelta ottanut ylivallan ja antanut sen persialaisille ja heidän joukostaan sinulle, Kyros, niin siirtykäämme pois tästä vähäisestä ja karusta maasta, jonka me omistamme, ja ottakaamme haltuumme parempi. Monta semmoista on naapuristossamme, monta on myös edempänä. Ja jos me saamme haltuumme yhden semmoisen maan, olemme vielä useammissa kohdin herättävät ihailua. Onhan paikoillaan, että hallitseva kansa näin tekee. Ja milloinka on tähän tarjoutuva kauniimpi tilaisuus kuin juuri nyt, jolloin hallitsemme useita kansoja ja koko Aasiata?" Tämän kuultuaan Kyros, vaikka ei ihaillut ehdoitusta, kuitenkin käski tehdä näin. Mutta samalla kuin hän antoi tämän neuvon, hän sanoi, että heidän tuli valmistautua vast'edes joutumaan hallittaviksi eikä enää hallitsemaan. Tavallisestihan hempeissä maissa myös syntyy hempeitä miehiä, sillä eihän sama maa kykene yht'aikaa tuottamaan ihmeteltäviä hedelmiä ja sotakuntoisia miehiä. Niinpä persialaiset myönsivät hänen puhuvan oikein ja poistuivat sekä menivät matkoihinsa. Ja hyväksyen Kyroksen mielipiteen he päättivät mieluummin hallita, asuen ankarassa maassa, kuin ketoa viljellen palvella toisten orjina.

Herodotoksen elämä ja kirjallinen toiminta

_Herodotos_ oli syntynyt vuosien 490-480 välillä e.Kr. Vähän-Aasian lounaisrannikolla sijaitsevassa Halikarnassoksen kaupungissa ja polveutui arvossa pidetystä perheestä. Halikarnassoksessa asui niihin aikoihin sekä kaarialaisia että kreikkalaisia, joista jälkimmäiset olivat osaksi ammoisina aikoina Peloponnesoksesta (Troizenista) siirtyneitten doorilaisten jälkeläisiä, osaksi naapuristosta sinne muuttaneita joonialaisia. Valtakielenä näkyy kaupungissa olleen Joonian murre, ja sitä myös Herodotos kirjailijana käyttää huolimatta siitä, että hän katsoi itsensä doorilaiseksi. Valtiollisessa suhteessa taas Halikarnassos kuului laajaan Persian valtakuntaan ja muodosti yhdessä muutamien läheisten pikkusaarten kanssa vähäisen vasallikunnan, jota hallitsi syntyperäinen kaarialainen ruhtinassuku.

Herodotoksen elämästä on varsin vähän luotettavia tietoja, ja nekin ovat siksi hajanaiset, ettei niiden nojalla saata luoda eheää kuvaa hänen vaiheistaan eikä määrittää niille varmoja ajankohtia, jonka vuoksi niihin nähden vallitsee suuri erimielisyys.

Herodotoksen isä oli nimeltään _Lykses_, äiti _Dryo_ (tahi _Rhoio_); läheiseksi sukulaiseksi mainitaan eepillisenä runoilijana tunnettu _Panyassis_. Hänen varhaisin ikänsä sattui aikaan, joka kreikkalaisen heimon elämässä oli erinomaisen tärkeä: persialaissotien mullistaviin vuosiin. Epäilemättä kertomukset näistä tapauksista, joihin Herodotoksen maanmiesten oli täytynyt ottaa osaa palvelemalla suurkuninkaan laivastossa ja taistelemalla emämaan helleenejä vastaan, painoivat herkkään lapsenmieleen häipymättömän jäljen ja kylvivät siihen sen siemenen, josta kypsyneen miehen maailmanhistorian harrastus kerran oli versova. Emme tarkemmin tunne Herodotoksen kasvatuksen kulkua ja opintojen laatua. Mutta hänen teoksensa todistaa hänen hyvin tunteneen siihenastisen kreikkalaisen kirjallisuuden, ja varsin luultavaa on, että nuoren halikarnassolaisen opintoihin on vaikuttanut herättävästi yllä mainittu sukulainen.

Nuoruudestaan saakka Herodotos näkyy liikkuneen maailmalla kaukana syntymäkaupungistaan, osaksi vapaaehtoisesti, osaksi, kuten väitetään, pakosta. Erään tiedon mukaan näet Herodotos oli ottanut osaa siihen kapinaan, johon hänen maanmiehensä olivat ryhtyneet hallitsijaansa _Lygdamista_ vastaan. Mutta yritys ei ollut onnistunut; siinä oli muun muassa saanut surmansa Panyassis, ja Herodotoksen oli ollut pakko siirtyä Samokseen. Varmaa on, että Herodotos pitkän aikaa oleskeli tässä saaressa. Myöhemmin mainitaan hänen muiden maanpakolaisten keralla palanneen synnyinkaupunkiinsa ja osaltaan vaikuttaneen itsevaltiaan kukistamiseen, mutta pian "kansalaistensa kateuden" vuoksi sieltä poistuneen -- tällä kertaa ainiaaksi.

On suuressa määrin epäilyksenalaista, pitävätkö nämä kertomukset Herodotoksen osanotosta kotikaupunkinsa valtiollisiin selkkauksiin paikkansa. Sitä vastoin tiedämme varmasti, että hän on paljon oleskellut Ateenassa, jonka oloihin hän oli täydellisesti perehtynyt. Niinpä hän oli erittäin läheisissä väleissä silloisen Ateenan etevinten miesten, ennen kaikkea Perikleen ynnä tämän ystävien kanssa.

Sittemmin Herodotos asettui ateenalaisten v. 444 tai 443 e.Kr. Etelä-Italiaan perustamaan siirtokuntaan, jolle annettiin nimeksi _Thurioi_ ja jonka muodostamiseen otti osaa useimpien kreikkalaisten yhteiskuntien jäseniä, niiden joukossa muutamia varsin tunnettuja henkilöitä. Erään ilmoituksen mukaan sijaitsi Herodotoksen hauta mainitussa siirtokunnassa, jonka vuoksi on otaksuttu hänen koko loppuiäkseen jääneen samaiseen kaupunkiin asumaan.

Toiselta puolen viittaavat selvät merkit siihen, että Herodotos myöhemmin on käynyt Ateenassa; arvellaanpa hänen viipyneen Thurioissa vain muutamia vuosia ja jo vuoden 440 paikkeilla puolueriitojen johdosta muuttaneen takaisin Ateenaan. Siellä hän mahdollisesti on kuollutkin, peloponnesolaissodan ensi aikoina (vuosien 430-425 e.Kr. välillä).

Ateenassa oleskellessaan Herodotos myös näkyy lukeneen julki osia suuresta historiallisesta teoksestaan. Mutta ennen kuin hän saattoi ryhtyä sen lopulliseen sommitteluun, oli hänen täytynyt suorittaa sitä edellyttävät pitkälliset esityöt ja tutkimusmatkat. Viimeksi mainitut, jotka varmaan ovat täyttäneet runsaan osan hänen elämäänsä, ovat suoritetut eri aikoina. Laajimmat matkansa -- niin on arveltu -- hän on tehnyt viimeisinä viitenätoista tai kymmenenä elinvuotenaan. Hänen loppuikänsä lienee kulunut aineiston järjestämiseen ja sommitteluun; ja vaikkakaan, kuten jotkut ovat olettaneet, tekijän aikomus ei olisi ollut jatkaa kertomustaan kauemmas siitä ajankohdasta, johon teos nykyisessä muodossaan päättyy, on ilmeisesti kuitenkin kuolema kohdannut hänet, ennen kuin hän oli saanut teoksensa lopullisesti viimeistellyksi.

Herodotoksen matkoista eivät muinaisajan kirjailijat kerro, joten kaikki tietomme niistä perustuvat hänen omiin viittauksiinsa. Niinpä kuulemme, että hän muun muassa varta vasten teki matkan Tyyrokseen päästäkseen selville sikäläisen Herakleen palveluksen iästä ja että hän oli käynyt Arabian rajoilla asti nähdäkseen omin silmin sielläpäin asustavat siivekkäät käärmeet. Me tiedämme hänen oleskelleen Olbian kaupungissa Mustan meren pohjoisrannalla ja etelässä matkanneen Niiliä myöten aina Elefantinen saareen saakka; Aasiassa hän oli edennyt Ekbatanaan asti ja lännessä hän näkyy käyneen Sisiliassa. Näiden äärimmäisten kohtien väliset maat ja meret hän oli vaeltanut ja purjehtinut ristiin rastiin: omasta näkemästään hän tunsi Etu-Aasian vanhat sivistysmaat, Vähän-Aasian sekä Syyrian rannikon; hän oli kiertänyt Mustan meren ääreiset seudut ja tyystin tutkinut Egyptin ihmeelliset muistomerkit; myös Kyreneä ja osaa Libyaa hän näkyy omin silmin käyneen katsomassa. Euroopassa hän erittäin hyvin tunsi Traakian, Makedonian ynnä Epeiroksen, ja varsinaisessa Kreikassa hän oli omin silmin nähnyt useimmat huomattavat paikat. Mutta siitä, missä järjestyksessä nämä matkat suoritettiin, on olemassa vain arveluita.

Mainittuja laajoja matkoja helpotti se seikka, että ne suureksi osaksi tehtiin silloisen Persian valtakunnan rajojen sisäpuolella, jotenka hän saattoi käyttää hyväkseen kuningas Dareioksen toimeenpanemaa oivallista postitiejärjestelmää. Mutta sittenkin senaikaisella matkustajalla epäilemättä oli voitettavanaan monenlaisia vastuksia ja kestettävänään sekä vaikeuksia että vaaroja, joista Herodotos kuitenkaan ei sanallakaan mainitse. Korvaamatonta haittaa tuotti Herodotoksen tutkimuksille hänen perin vaillinainen vierasten kielten taitonsa, sillä kreikkalaisia siirtolaisia ja kauppamatkustajia, joiden puoleen hän tietenkin ensi sijassa kysellessään kääntyi, ei suinkaan ollut joka paikassa tarjona, eipä edes aina hänen äidinkieltään taitavia muukalaisiakaan.

Se Herodotoksen teos, johon ylempänä monesti on viitattu, on hänen elämäntyönsä, hänen suuri maailmanhistoriansa, joka täydellä syyllä on tekijälleen hankkinut "historian isän" nimen.

Voidaksemme täysin arvostella Herodotoksen "Historia-teoksen" merkitystä on muistettava, millä kannalla historiankirjoitus kreikkalaisilla oli ennen häntä. Runsaista hengenlahjoistaan huolimatta olivat helleenit verrattain myöhään alkaneet merkitä muistiin huomattavia tapauksia. Syitä tähän seikkaan oli useampia, mutta kenties vaikuttavin oli heidän vilkas mielikuvituksensa, joka ennen pitkää verhosi verrattain vereksetkin tapaukset runon ja sadun pukuun. Niinpä runous, ja lähinnä ns. _genealoginen_ (sukutieto-) eepos, pitkät ajat tavallaan edusti kreikkalaisten historiallista tietämystä ja tyydytti heidän historiallista tarvettaan. Vasta puolivälissä 6. vuosisataa e.Kr. syntyi Jooniassa varsinainen suorasanainen historiankirjoitus, joka liittyi toisaalta jo mainittuun eepilliseen runouteen, toisaalta erinäisiin luetteloihin (kuten Olympian kilpailujen voittajia, vuotuisia virkamiehiä ym. koskeviin). Koruttomassa muodossa, usein kronikkatyyliin, se esitti hallitsevien sukujen syntyperän, heimosankarien vaiheet, kotikaupunkien perustamissadut ym. tekemättä varsinaista eroa tarun ja todellisuuden välillä. Laajemmaksi väljeni käsiteltävä ala, kun näköpiiri kaupan ja merenkulun johdosta avautui, ja alettiin kertoa vieraistakin maista ja kansoista. Huomattavin tämän suunnan edustajista, ns. _logografeista_, oli miletolainen _Hekataios_, joka 6. vuosisadan lopulla oli miehuutensa parhaassa iässä. Hän oli, säilyneistä katkelmista päättäen, huolellisesti koonnut tietonsa osaksi matkustelemalla -- ja käytti niitä kriitillisesti. Hän on myös ensimmäinen historiankirjoittaja, joka on koettanut selittää tai järkiperäiseen suuntaan muutella mahdottomilta tuntuvia taruja.

Hekataioksen etevin seuraaja oli häntä vähän nuorempi Herodotos, joka usein vastustaa edeltäjänsä käsitystä mutta kuitenkin on hänestä ottanut paljon vaikutusta. Hänkin on tavallaan logografeja, koska hän osaksi käsittelee samoja aiheita kuin nämä. Mutta hän kohoaa monessa kohden heidän yläpuolelleen. Kun näet muut esittivät helleenien ja barbaarien oloja ja laitoksia toisistaan riippumatta, otti Herodotos ensiksi kuvaillakseen maailmantapaukset yhtenäisessä teoksessa, joka käsittää noin 240 vuoden ajan, mutta johon tekijä on osannut sovittaa tuntemiensa kansojen varhaisemmatkin vaiheet. Nämä tapaukset hän on liittänyt toisiinsa tietyn, johtavan aatteen varaan, ja koko teosta kannattaa eetillinen maailmankatsomus -- kaksi seikkaa, joitten perusteella Herodotoksen teos olennaisesti eroaa varsinaisten logografien teoksista. Ja vihdoin se eroaa viimeksi mainituista siinä, että tekijä on sille antanut taiteellisen muodon.

Se johtava aate, jonka ympärille Herodotoksen historiateos punoutuu, on Euroopan ja Aasian, helleeniläisyyden ja barbaarisuuden, kansanvallan ja itsevaltiuden vastakkaisuus, jonka juuret juontuvat tarujen hämärään ja jonka huippukohtana ovat persialaissodat. Nämä ne oikeastaan ovatkin koko teoksen aatteellinen keskus ja se päämäärä, jota kohti kertomuksen eri haarat pyrkivät ja missä ne yhtyvät.

Herodotoksen eetillinen maailmankatsomus taas osoittautuu siinä, että hän kaikkialla, niin kansojen kuin yksityistenkin elämässä, näkee yli-inhimillisten voimien välitöntä vaikutusta. Hänessä on horjumaton usko maailmaa hallitsevaan ja järjestävään valtaan, jota hän, usein karttaen kansanomaisten jumalien nimiä, sanoo milloin vain "jumaliksi", milloin "jumalaksi", "jumaluudeksi", "kaitselmukseksi" jne. Ja jumaluus ilmoittaa oraakkelivastausten, unennäköjen, aavistusten ym. kautta ennakolta tahtonsa jokaiselle, ken vain haluaa ja osaa sen vihjauksista ottaa vaarin ja selittää ne oikeaan päin, sillä monesti ne kaksimielisyydessään voivat viedä turmioon.

Viimeksi mainitussa suhteessa samoin kuin käsityksessään puolijumalien (heerosten) ilmestymisistä Herodotos on kansanuskonnon kannalla. Mutta käsityksessään jumalista hän kohoaa sitä ylemmäksi. Hän tosin ei ole monoteisti, sillä hän ei kiellä yksityisten jumalien olemassaoloa. Mutta hän vastustaa kaikkea törkeätä antropomorfismia; puhuessaan esim. persialaisten kuvattomasta luonnonpalveluksesta hän selvästi asettaa tämän oman kansansa käsitystä korkeammalle. Hänen mielestään helleenien jumalat alussa olivat nimettömiä ja ovat saaneet nimityksensä myöhemmin: Homeros ja Hesiodos ovat kaksi- tai kolmesataa vuotta ennen Herodotoksen aikoja luoneet kreikkalaisten jumalaistaruston.

Mutta huolimatta Herodotoksella tavattavista rationalismin oireista ja joskus julkilausutuista epäilyksistä taruihin nähden kunnioitus perinnäisiä kansankäsityksiä kohtaan ja kenties vainon pelko tekevät hänet tässä kohden varovaiseksi; tällöin kuitenkaan se seikka ei herätä kummastusta, että Herodotos, joka oli vihitty sekä koti- että ulkomaisiin salaismenoihin, on näistä puhuessaan erittäin pidättyväinen, sillä niitten suhteen hänen oli pakko noudattaa vaiteliaisuutta. Mutta tuntuupa Herodotokselle erityisesti olleen ominaista jonkinmoinen luontainen positivismi, joka teki hänelle vastenmieliseksi laveammalti lausua mieltään "jumalallisista" asioista, joista, hänen arvelunsa mukaan, kaikki ihmiset lopultakin tietävät yhtä paljon -- tai yhtä vähän. Tositeossa Herodotos, samoin kuin hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa Sofokles, uskonnollisessa suhteessa edustaa "vanhan kansan" luottavaisen uskon ja sofistien epäilyksen ynnä jumalankiellon välistä kantaa.

Herodotoksen vakaumus on, että kaitselmus ei koskaan jätä rikosta rankaisematta, ja jos sen käsi milloin ei tapaa pahantekijää itseään, niin se säälittä iskee tämän jälkeläisiin hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta tämän tavallaan yleissiveellisen periaatteen rinnalla esiintyy Herodotoksella toinenkin käsitys jumaluudesta, joka kyllä tavataan monella muullakin kreikkalaisella kirjailijalla, mutta tuskin kenelläkään niin selvänä kuin juuri hänellä. Tarkoitamme hänen uskoaan "jumalien kateuteen". Jumaluus muka ei salli kenenkään kuolevaisen kohota liian paljon muita ylemmäksi eikä suuren onnen olla kauan saman henkilön osana. Vaan niin kuin salama iskee varsinkin korkeimpiin huippuihin, niin tapaa jumaluuden tasoittava tuomio ennen muita onnen kukkuloilla olevat; sillä "se, mikä on matalata, ei ärsytä jumalia".

Sukua tälle pohjaltaan synkälle maailmankatsomukselle on toisinaan ilmoille puhkeava surunvoittoinen käsitys ihmiselosta, joka lyhyydestään huolimatta on niin täynnä tuskaa ja vaivaa, että moni usein kaihoten ikävöi kuolemaa. Mutta moinen mielensuunta ei vie Herodotosta toimettomaan pessimismiin. Päinvastoin. Elämää on juuri semmoisenaan, ylivoimaisine rajoituksineen ja kaikkine siitä johtuvine vastuksineen, miehekkäästi katsottava suoraan silmiin. Ja elämää kannattaa elää, sillä -- Herodotos on helleeni ja Joonian hengen lapsi. Ihmiselon säälittävyys saa hänet vain lämmöllä ottamaan osaa ihmiskohtaloihin. "Herodotos iloitsee hyvien ja suree huonojen kanssa", lausuu muuan muinaisajan kirjailija. Mutta enimmäkseen hän ei välittömästi lausu moraalisia tuomioita: hänen siveellinen peruskantansa kuvastuu parhaiten siitä näkökohdasta, mistä hän katselee tapauksia.

Herodotoksen harrastus ulottuu kauas yli oman kansallisuuden rajojen. Ollakseen kreikkalainen hän on harvinaisen laajasydäminen, ennakkoluuloton ja suvaitsevainen vieraita kansoja ja niiden tapoja kohtaan, eikä hänessä ole merkkiäkään maanmiestensä tavallisesta "barbaarien" halveksumisesta. Milloin hän viimeksi mainituilla tapaa kiitettäviä ominaisuuksia, hän on valmis näistä huomauttamaan ja menee joskus liiankin pitkälle muiden kansojen ihailussa; niinpä hän varsinkin Egyptin sivistystä kohtaan ilmaisee miltei pyhää kunnioitusta. Eikä hänen lämpönsä Kreikan vapaustaistelijoita kohtaan estä häntä lausumasta tunnustusta heidän vihollisilleenkaan.

Herodotoksen pyrkimys etsiä välitöntä yliluonnollista vaikutusta kaikessa, yksin siinäkin, missä luonnollinen selitys on silmiinpistävä, himmentää hänen historiallista katsettaan, niin että hän ei koetakaan syventyä toimivien henkilöiden sielullisiin vaikuttimiin ja tunkeutua tapausten sisimpään syy- ja seuraussarjaan. Usein hän ei kyllin erota olennaista epäolennaisesta. Hänen tutkimustapaansa onkin sanottu "puolihistorialliseksi"; se määrä järki- ja kokemusperäistä kritiikkiä, joka Herodotoksella oli käytettävänään, ei tietenkään täytä niitä vaatimuksia, joita nykyaikainen käsitys historiankirjoittajalle asettaa. Mutta silti ei suinkaan saata kieltää hänellä olevan kritiikkiä. Hän erottaa tarkasti toisistaan taruperäisen ja historiallisen; oman heimonsa taruja hän näkyy uskovan vain mikäli niitä tukevat muiden kansojen kertomukset. Useita taruja hän tulkitsee käyttämällä järkiperäistä selitystapaa, mihin toisinaan kyllä varsin omituisella tavalla yhtyy lapsellinen herkkäuskoisuus.

Jos on olemassa eri esityksiä samasta tapauksesta, asettaa Herodotos mielellään ne rinnakkain lukijan eteen jättäen tämän ratkaistavaksi, mitä niistä milloinkin on pidettävä uskottavimpana. Välistä taas hän itse nimenomaan kannattaa jotain tiettyä esitystä koettaen tukea sitä -- usein kylläkin avuttomalla -- perustelullaan. Esimerkkinä hänen kriitillisestä menettelystään mainittakoon, että hän Egyptissä ollessaan kävi eri paikoissa varta vasten todentamassa, että hänen sieltä täältä saamansa tiedot pitivät yhtä. -- Useita muistitietoja hän on säilyttänyt semmoisinaan yrittämättä keskenään sovitella eri toisintoja. Ja siitä on jälkimaailma hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, koska totuuden selville saaminen siten käy mahdolliseksi.

Ja Herodotoksen käyttämä kritiikki on rehellistä. Hän pitää jyrkästi erillään omat näkemänsä siitä, mitä muilta on kuullut, sekä ilmaisee aina, milloin hän esittää vain omia arveluitaan. Hän katsoo velvollisuudekseen kertoa asiat sellaisina, kuin hän ne on kuullut, ja julistaa yleispäteväksi, koko teokseensa soveltuvaksi periaatteeksi, että hänen tulee kertoa kaikki, mitä kerrotaan, mutta että hänen ei suinkaan tarvitse kaikkea uskoa. Hänen on siten joskus pakko lausua monelle kenties ikäviäkin totuuksia; toisinaan taas hän jonkinmoisesta hienotunteisuudesta tai säälistä tahallaan jättää nimeltä mainitsematta huonoon huutoon joutuneita henkilöitä.