Part 19

90. Mutta samana päivänä, jolloin Plataiain luona kärsittiin tappio, sattui myöskin, että suoritettiin taistelu Iooniassa Mykalen luona. Sill'aikaa näet kun ne helleenit, jotka lakedaimonilaisen Leutykhideen kera olivat laivoissa saapuneet, pitivät leiriä Deloksessa, tulivat heidän luokseen sanansaattajina Samoksesta Lampon, Thrasykleen poika, Athenagoras, Arkhestratideen poika, ja Hegesistratos, Aristagoraan poika, jotka samolaiset olivat lähettäneet persialaisten ja oman valtiaansa Theomestorin, Androdamaan pojan, tietämättä, hänen, jonka persialaiset olivat asettaneet Samoksen itsevaltiaaksi. Näiden astuttua sotapäällikköjen eteen Hegesistratos puhui lavealti kaikenlaista, kuinka muka ioonilaiset heti luopuisivat persialaisista, jos vain näkisivät helleenit, ja kuinka muka barbarit eivät uskaltaisi jäädä paikoilleen. Ja jos he jäisivät, eivät helleenit toista kertaa saisi haltuunsa samanlaista saalista. Ja avuksi huutaen yhteisiä jumalia hän hartaasti pyysi heitä orjuudesta pelastamaan helleeniläisiä miehiä ja häätämään barbarin. Helposti hän sanoi sen heille onnistuvan. Sillä vihollisten laivat olivat huonokulkuiset eivätkä vetäneet vertoja helleenien laivoille. Itse puolestaan sanansaattajat, siltä varalta että helleenit epäilisivät heidän vilpillisessä mielessä koettavan heitä houkutella, sanoivat olevansa valmiit panttivankeina kulkemaan näiden laivoissa.

91. Kun nyt samolainen innokkaasti rukoili, niin Leutykhides -- joko sitten tahtoen saada hyvän enteen tai sattumalta jostakin jumalallisesta vaikutuksesta -- kysyi näin: "Oi samolainen vieras, mikä sinun nimesi on?" Tämä vastasi: "Hegesistratos." Silloin Leutykhides, keskeyttäen häntä, jos toinen vielä olisi aikonut jotakin lausua, virkkoi: "Minä otan ennemerkiksi nimen 'Hegesistratos' [s.o. 'Sotajoukon johtaja'], oi samolainen vieras. Mutta ennenkuin purjehditte pois, tulee sinun itsesi ja näiden, jotka sinun kanssasi ovat, antaa vakuutus siitä, että samolaiset todella aikovat olla hartaita liittolaisiamme."

92. Samalla kuin Leutykhides tämän julisti, hän myös pani tuumansa toimeen. Samolaiset antoivat uskollisuudenvakuutuksensa ja vannoivat pitävänsä helleenien kanssa tekemänsä liiton. Tämän tehtyään he purjehtivat pois. Helleenit taas pysyivät alallaan sen päivän, mutta seuraavana päivänä he uhratessaan saivat hyviä enteitä, jolloin ne selitti heille Deifonos, erään apollonialaisen Euenioksen poika, joka oli kotoisin Ioonian-lahden ääreisestä Apolloniasta.

93. Tämän isälle, Eueniokselle, sattui tämmöinen tapaus. Mainitussa Apolloniassa on auringon pyhä karja, joka päivisin käy laitumella Khon-joen varsilla, mikä virtaa Lakmon-vuoresta Apollonian alueen halki ja laskee mereen Orikos-sataman kohdalla; öisin taas sitä vartioivat varakkaiden ja syntyperältään huomattavien kansalaisten keskuudesta valitut miehet, vuoden ajan kukin. Tätä karjaa pitävät Apollonian asukkaat suuressa arvossa erään oraakelilauseen johdosta. Ja yötä elukat ovat muutamassa luolassa, kaukana kaupungista. Siellä niitä vartioi tämä Euenios, joka siihen toimeen oli valittu. Mutta kerran kun hän kesken vahdinpitoaan nukkui, tuli luolaan susia, jotka tuhosivat noin kuusikymmentä elukkaa. Sen huomattuaan Euenios oli vaiti eikä ilmaissut asiata kellekään, vaan aikoi korvata kadonneet ostamalla toisia. Tapaus ei kuitenkaan pysynyt salassa apollonialaisilta, vaan saatuaan siitä tiedon he haastoivat Euenioksen oikeuteen ja tuomitsivat hänet menettämään näkönsä, koska hän vartioidessaan oli nukkunut. Mutta heti senjälkeen kuin he olivat sokaisseet Euenioksen, lakkasi heidän karjansa synnyttämästä, eikä heidän maansa enää kantanut hedelmiä, kuten ennen. Kun he nyt kysyivät syytä tähän vastoinkäymiseensä, julistettiin heille niin hyvin Dodonassa kuin Delfoissa, että he aiheettomasti olivat riistäneet silmät pyhän karjan kaitsijalta, Eueniokselta. Jumalat itse olivat muka nostattaneet sudet, eivätkä he aikoneet lakata kostamasta Euenioksen puolesta, ennenkuin apollonialaiset olivat teostaan antaneet tälle sen hyvityksen, minkä hän itse määräisi. Ja jahka tämä olisi suoritettu, lupasivat jumalat itse antaa Eueniokselle semmoisen lahjan, jonka omistamisesta monet tulisivat häntä kiittämään onnelliseksi.

94. Nämä oraakelilauseet julistettiin apollonialaisille, mutta he pitivät ne salassa ja antoivat muutamien kansalaistensa toimeksi suorittaa asian. Ja he suorittivat sen tällä tavoin. Kun Euenios kerran istui istuimellaan, tulivat nämä hänen luokseen, istuutuivat hänen viereensä ja puhelivat ensin muista asioista, kunnes vihdoin joutuivat valittamaan hänen onnettomuuttaan. Vähitellen johdattaen hänet tähän he kysyivät, minkä rangaistuksen hän määräisi, jos apollonialaiset tahtoisivat antaa hänelle hyvityksen heidän teostaan. Euenios, joka ei ollut kuullut oraakelilausetta, määräsi, että hänelle annettaisiin muutamia peltoja, mainiten samalla niiden kaupunkilaisten nimet, joilla tiesi olevan kaksi kauniinta tilusta Apolloniassa, ja lisäksi vielä kauniimman talon, minkä tunsi kaupungissa. Ja hän lausui, että jos hän saisi haltuunsa nämä, ei hän vastaisuudessa kantaisi mitään kaunaa, vaan tämä hyvitys olisi hänelle riittävä. Näin hän lausui, mutta vieressä istujat puuttuivat heti puheeseen sanoen: "Euenios, tämän hyvityksen apollonialaiset saamiensa oraakelilauseitten nojalla antavat sinulle siitä, että ovat sinut sokaisseet." Saatuaan sittemmin tietää koko asianlaidan Euenios pani tämän pahakseen, koska muka hänet oli petetty. Vaan he ostivat omistajilta ja antoivat hänelle sen, minkä hän oli valinnut. Ja kohta tämän jälkeen Euenios sai luontaisen ennustuskyvyn, niin että hän tuli siitä kuuluisaksikin.

95. Tämän Euenioksen poika oli siis Deifonos, joka korintolaisten tuomana ennusteli sotajoukolle. Olenpa kuullut senkin, että Deifonos oli anastanut Euenioksen nimen ja ottanut maksua vastaan ylt'ympäri Hellasta suorittaakseen tehtäviä, vaikka ei ollutkaan Euenioksen poika.

96. Kun nyt uhrit olivat helleeneille onnistuneet, laskivat he laivoillaan Deloksesta Samosta kohti. Mutta saavuttuaan Kalamisaan Samoksen alueelle he ankkuroituivat sinne sikäläisen Heran temppelin kohdalle ja valmistautuivat meritaisteluun. Vaan saatuaan tiedon siitä, että helleenit lähestyivät heitä, persialaisetkin laskivat muut laivansa mannermaata kohti, mutta antoivat foinikialaisten laivojen purjehtia pois. Neuvotellessaan näet he päättivät olla suorittamatta meritaistelua, sillä he eivät arvelleet olevansa tasaväkiset vihollisten kanssa. Ja he laskivat manteretta kohti saadakseen suojaa Mykalessa olevalta maasotajoukoltaan, joka Xerxeen käskystä oli muusta sotajoukosta jätetty vartioimaan Iooniaa. Sen lukumäärä teki kuusikymmentätuhatta miestä, ja sen päällikkönä oli Tigranes, joka kauneudelta ja koolta voitti kaikki persialaiset. Tämän sotajoukon turviin siis laivaston päälliköt päättivät paeta ja vetää laivansa maihin sekä rakentaa laivoille vallituksen ja suojamuurin, samoinkuin itselleen turvapaikan. Näin päätettyään he laskivat vesille.

97. He saapuivat "kunnianarvoisten jumalatarten" [nimitys tarkoittaa joko Demeteriä ja Persefonea tahi Eumenidejä] temppelin sivuitse Gaison ja Skolopoeis nimisiin paikkoihin Mykalen alueelle, missä on se eleusiläisen Demeterin pyhättö, jonka Filistos, Pasikleen poika, pystytti, seuratessaan Neileusta, Kodroksen poikaa, silloin kun tämä lähti perustamaan Miletosta. Siellä he vetivät laivansa maihin. Ja he ympäröivät ne kivi- ja puu-aitauksella, jolloin he kaatoivat istutettuja puita sekä iskivät maahan aitauksen ympärille paaluja ja valmistautuivat niin hyvin piiritykseen kuin voitolliseen hyökkäykseen. Kumpaakin seikkaa näet he pitivät silmällä varustautuessaan.

98. Mutta saatuaan tietää barbarien lähteneen matkoihinsa mannermaalle helleenit olivat pahoillaan siitä, että viholliset olivat päässeet pujahtamaan heidän käsistään, ja olivat neuvottomia, mitä tehdä, lähteäkö takaisin kotiin vai purjehtiako Hellespontokseen. Lopuksi päätettiin, ettei tehtäisi kumpaakaan näistä, vaan purjehdittaisiin mannermaan rantaan. Varustettuaan siis meritaistelua varten valtaussiltoja ynnä muita tarpeita, he purjehtivat Mykalea kohti. Mutta helleenien tultua lähelle leiriä ei kukaan näyttänyt laskevan heitä kohti, vaan he huomasivat laivat vedetyiksi muurin sisäpuolelle ja suuren maasotajoukon asetetuksi rintamaan pitkin rantaa. Silloin Leutykhides ensiksi purjehti laivallaan rantaa myöten, kulkien niin läheltä sitä kuin suinkin, ja antoi kuuluttajan julistaa ioonilaisille tämän: "Ioonian miehet, kaikki ne teistä, jotka voitte tämän kuulla, ottakaa se varteen! Sillä persialaiset eivät ollenkaan ymmärrä, mitä minä teille käsken. Kun nyt iskemme yhteen, muistakoon jokainen ensiksi vapautta ja toiseksi sotahuutoamme: 'Hebe'. Ja se, joka tämän on kuullut, ilmoittakoon sen sille teistä, joka ei ole sitä kuullut."

99. Leutykhideen annettua tämän neuvon tekivät helleenit sitten näin. He laskivat laivansa rantaan, astuivat maihin ja asettuivat tappojärjestykseen. Mutta nähtyään helleenien varustautuvan taisteluun ja kuultuaan heidän kehoitelleen ioonilaisia ottivat persialaiset, jotka epäilivät samolaisten pitävän helleenien puolta, näiltä aseet pois. Sillä kun ne atenalaiset sotavangit, jotka olivat jääneet Attikaan ja jotka Xerxeen väki oli vanginnut, olivat saapuneet barbarien laivoissa, olivat samolaiset lunastaneet heidät kaikki vapaiksi ja lähettäneet heidät Atenaan, antaen heidän myötään matkarahaa. Siitä syystä samolaiset joutuivat ankaran epäluulon alaisiksi, koska olivat lunastaneet viisisataa Xerxeen vihollista. Edelleen he määräsivät Mykalen kukkuloille vievät pääsypaikat miletolaisten vartioitaviksi, koska nämä tietenkin parhaiten tunsivat seudun. Tämän he tekivät siinä tarkoituksessa, että miletolaiset olisivat poissa leiristä. Tämmöisiin varokeinoihin persialaiset ryhtyivät niitten ioonilaisten varalta, joitten varmasti uskoivat panevan toimeen selkkauksia, jos saisivat siihen tilaisuutta. Mutta itse he asettivat yhteen punotut kilpensä suojamuuriksi itselleen.

100. Saatuaan kaikki varustuksensa valmiiksi helleenit ryntäsivät barbareja vastaan. Ja heidän rynnätessään tuli huhu liitäen kautta koko leirin, ja samalla nähtiin kuuluttajansauva meren partaalla. Ja huhu, joka heille saapui, tiesi, että helleenit olivat voittaneet Mardonioksen sotajoukon, boiotilaisten maassa taistellessaan. Niinpä monesta merkistä ilmenee jumalallinen johto tapausten kulussa, koska nytkin, kun Plataiain luona jo suoritettu ja Mykalen luona juuri suoritettava taistelu sattuivat samaksi päiväksi, huhu ennätti saapua täkäläisille helleeneille, niin että sotajoukko kävi paljoa rohkeammaksi ja entistä innokkaammin halusi antautua vaaraan.

101. Tapahtuipa toinenkin yhteensattumus. Molemmat taistelut suoritettiin näet eleusiläisen Demeterin temppelitarhain lähistössä. Sillä Plataiain alueella taistelu tapahtui itse Demeterin temppelin vieressä, kuten jo ennen olen maininnut, ja Mykalen luona oli määrä käydä samalla tavoin. Ja huhu siitä, että Pausanias helleeneineen oli voittanut, saapui toisille helleeneille oikeaan aikaan. Sillä Plataiain taistelu suoritettiin jo aikaisin aamulla, mutta Mykalen iltapäivällä. Mutta että molemmat tapahtuivat samana päivänä ja samassa kuussa, se kävi heille vähän myöhemmin ilmi, heidän sitä tiedustellessaan. Ennenkuin tämä huhu saapui, vallitsi heidän keskuudessaan pelko, ei niin paljon heidän omasta puolestaan kuin helleenien, koska he pitivät mahdollisena, että Mardonios tuottaisi Hellaalle tuhon. Mutta niin pian kuin tämä ennemerkki oli Mykalessa oleville helleeneille liitänyt, he vieläkin innokkaammin ja nopeammin tekivät hyökkäyksensä. Ja molemmat, sekä helleenit että barbarit, halusivat kiihkeästi taistelua, koska sekä saaret että Hellespontos heillä olivat voiton palkkana.

102. Atenalaisten ja heidän viereensä asetettujen, jotka muodostivat lähes puolet koko sotaväestä, oli kuljettava pitkin rannikkoa ja tasankoa, lakedaimonilaisten taas ja heidän jälkeensä sijoitettujen erästä puron uomaa ja vuoria myöten. Ja sillä välin kun lakedaimonilaiset vielä kiersivät, taistelivat jo muut toisella sivustalla. Niin kauan kuin nyt persialaisten kilpisuojus oli pystyssä, puolustautuivat he eivätkä ollenkaan antaneet taistelussa myöten. Mutta kun atenalaiset ja heidän vierustoverinsa rohkaisivat toiset toisiaan sanoen, että heidän tuli saada kunnia tästä teosta eikä lakedaimonilaisten, ja he vielä innokkaammin kävivät käsiksi taisteluun, vaihtui jo asema toiseksi. Työnnettyään näet kumoon kilpisuojuksen helleenit miehissä ryntäsivät persialaisia vastaan. Nämä pitivät puoliaan ja torjuivat kauan aikaa hyökkäystä, mutta lopulta he kuitenkin pakenivat muurin sisälle. Mutta atenalaiset, korintolaiset, sikyonilaiset ja troizenilaiset -- nämä olivat näet asetetut tähän järjestykseen -- seurasivat vihollisten myötä ja hyökkäsivät heidän kerallaan muurin sisälle. Mutta kun muurikin oli vallattu, eivät barbarit enää tehneet vastarintaa, vaan läksivät pakoon, lukuunottamatta persialaisia. Nämä taistelivat, vaikka harvalukuisina, yhtämittaa muurin sisäpuolelle tunkevia helleenejä vastaan. Persialaisista sotapäälliköistä pakeni kaksi ja kuoli kaksi. Artayntes ja Ithamitres, laivaston päälliköt, pakenivat, Mardontes ja maasotajoukon päällikkö Tigranes kaatuivat taistelussa.

103. Vielä persialaisten taistellessa saapuivat lakedaimonilaiset tovereineen ja auttoivat tekemään taistelusta lopun. Tällöin kaatui useita helleenejäkin, varsinkin sikyonilaisia ynnä heidän sotapäällikkönsä Perilaos. Mutta kun meedialaisten sotajoukkoa seuranneet samolaiset, joilta oli riistetty aseet, näkivät, että taistelu heti alun pitäen alkoi horjua sinne tänne, niin he tekivät, minkä voivat, auttaakseen helleenejä. Ja nähdessään samolaisten tekevän alun luopuivat muutkin ioonilaiset persialaisista ja kävivät barbarien kimppuun.

104. Omaksi turvakseen persialaiset olivat antaneet miletolaisille käskyn valvoa solia voidakseen, nämä oppainaan, pelastua Mykalen kukkuloille, jos heidän kävisi niinkuin todella kävikin. Miletolaiset olivat siis määrätyt tähän toimeen niin hyvin mainitussa tarkoituksessa kuin siinä, etteivät, ollen leirissä, panisi toimeen mitään levottomuuksia. Vaan he tekivätkin aivan päinvastoin kuin oli määrätty, opastaen persialaisia pakomatkalla toisia teitä myöten, jotka veivät vihollisten luo, ja lopuksi he itse esiintyivät heidän pahimpina vihollisinaan. Tällä tavoin siis Ioonia toisen kerran luopui persialaisista.

105. Tässä taistelussa kunnostautuivat helleenien joukosta atenalaiset ja atenalaisten joukosta Hermolykos, Euthoinoksen poika, mies, joka oli harjoitellut pankration-kilpailua. [Pankration, "kaikki-voimailu", painiskelusta ja nyrkkitaistelusta yhdistetty kilpailulaji.] Tämän Hermolykoksen osaksi tuli näitä tapauksia myöhemmin semmoinen kohtalo, että hän, sodan vallitessa atenalaisten ja karystolaisten välillä, taistelussa kaatui Kyrnoksessa Karystoksen alueella, ja hän on haudattuna Geraistoksessa. Atenalaisten jälkeen taas kunnostautuivat korintolaiset, troizenilaiset ja sikyonilaiset.

106. Tehtyään lopun useimmista barbareista näiden joko taistellessa tai paetessa helleenit sytyttivät heidän laivansa sekä koko muurin, sitä ennen vietyään saaliin rannikolle, ja löysivät muutamia raha-aarteita. Poltettuaan muurin ja laivat helleenit purjehtivat pois. Samokseen saavuttuaan he neuvottelivat, pohtien Ioonian tyhjentämistä asukkaistaan sekä mihin kohtaan heidän vallitsemaansa osaa Hellaasta heidän tuli sijoittaa ioonilaiset, aikoen luovuttaa Ioonian barbareille. Heistä näytti näet mahdottomalta puolustaa ioonilaisia ja alati vartioida heitä. Toiselta puolen taas, jos he eivät puolustaneet ioonilaisia, ei näillä ollut mitään toiveita rankaisematta päästä persialaisten käsistä. Tämän vuoksi katsoivat peloponnesolaisten viranomaiset parhaaksi, että oli hävitettävä meedialaisten puolta pitäneitten helleenien kauppapaikat ja annettava maa ioonilaisten asuttavaksi, atenalaisten mielestä sitävastoin ei ensinkään ollut paikallaan, että Ioonia jäi tyhjäksi asujamista ja että peloponnesolaiset neuvottelivat ioonilaisten siirtoloista. Kun nyt atenalaiset innokkaasti tuumaa vastustivat, antoivat peloponnesolaiset myöten. Niinpä he siis ottivat liittoonsa samolaiset, khiolaiset, lesbolaiset ja muut saarelaiset, jotka seurasivat helleenien sotajoukkoa, ja antoivat heidän tehdä uskollisuudenlupauksia ja valalla vannoa pysyvänsä niissä koskaan luopumatta. Vannotettuaan heitä he purjehtivat matkoihinsa purkaakseen sillat, sillä he luulivat vielä tapaavansa ne lujina. Niinpä he purjehtivat Hellespontosta kohti.

107. Mutta ne harvat barbarit, jotka olivat tungetut Mykalen kukkuloille, matkasivat Sardeeseen. Heidän ollessaan tiellä lausui Masistes, Dareioksen poika, joka oli ollut läsnä onnettomuuden sattuessa, paljon ankaria soimauksia sotapäällikköä Artayntesta kohtaan, muun muassa herjaten häntä huonommaksi naista, koska hän sillä lailla oli hoitanut päällikkyyttään, ja sanoen hänen ansaitsevan kaikkea mahdollista pahaa, kun hän oli tuottanut semmoisen vahingon kuninkaan huoneelle. Mutta persialaisten kesken on mitä suurin häväistys, jos ketä sanotaan naista huonommaksi. Kun nyt Artayntes kauan aikaa oli tätä kuunnellut, sivalsi hän vihastuksissaan miekkansa Masistesta kohti surmatakseen hänet. Vaan huomattuaan hänen syöksyvän esiin tarttui muuan halikarnassolainen Xeinagoras, Prexilaoksen poika, joka seisoi Artaynteen takana, vyötäisistä häneen, kohotti hänet ilmaan ja paiskasi hänet maahan. Sillävälin ehtivät Masisteen henkivartijat asettua tämän eteen. Tällä teollaan Xeinagoras saavutti Masisteen ja myös Xerxeen kiitoksen, koska hän oli pelastanut tämän veljen. Ja tämän teon vuoksi Xeinagoras kuninkaalta sai lahjaksi koko Kilikian hallituksen. Heidän matkatessaan edelleen ei sitten mitään sen enempää tapahtunut, vaan he pääsivät määräpaikkaansa Sardeeseen.

108. Kuningas oleskeli yhä vielä Sardeessa aina siitä ajasta saakka, jolloin hän, jouduttuaan meritaistelussa tappiolle, oli paennut Atenasta ja saapunut sinne. Ja tällöin Sardeessa oleskellessaan hän rakastui Masisteen vaimoon, joka hänkin oli siellä. Niinpä Xerxes lähetti tämän luokse sanansaattajia, mutta ei voinut saada häntä suostutetuksi. Kuitenkaan ei hän, kunnioituksesta Masistes veljeänsä kohtaan, tahtonut väkisin häntä pakoittaa. Sama seikka pidätti myöskin vaimoa, ja hän tiesi hyvin, että kuningas ei aikonut käyttää väkivaltaa. Kun nyt ei mikään muu keino auttanut, pani Xerxes toimeen häät Dareios nimiselle pojalleen, naittaen hänet juuri tämän vaimon sekä Masisteen tyttärelle; näin tekemällä hän näet luuli paremmin voittavansa vaimon puolelleen. Kihlattuaan heidät ja toimitettuaan tavanmukaiset menot hän matkusti pois Susaan. Vaan hänen sinne saavuttuaan ja tuotuaan taloonsa vaimon Dareiokselle, sammui hänen rakkautensa Masisteen vaimoon. Sen sijaan hänen mielensä muuttui ja hän rakastui Dareioksen vaimoon, Masisteen tyttäreen. Tämän naisen nimi oli Artaynte.

109. Mutta jonkun ajan kuluttua asia tuli tunnetuksi seuraavalla tavalla. Xerxeen vaimo Amestris oli kutonut suuren, kirjavan ja ihmeteltävän vaipan ja antanut sen Xerxeelle. Iloissaan kuningas kääriytyi siihen ja tuli Artaynten luo. Ja koska tämäkin tuotti hänelle iloa, niin hän käski hänen pyytää, mitä tahtoi, palkaksi osoittamastaan alttiudesta. Nainen oli näet saava kaikki, mitä vain anoi. Mutta koska kerta kaikkiaan kohtalo oli niin säätänyt, että koko Artaynten huoneen oli käyvä huonosti, lausui hän tämän kuultuaan Xerxeelle näin: "Annatko minulle, mitä sinulta pyydän?" Ja Xerxes, joka luuli hänen ennemmin pyytävän vaikka mitä muuta, lupasi ja vannoi antavansa. Mutta heti hänen vannottuaan nainen häpeämättömästi pyysi vaippaa. Xerxes koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla päästä asiasta, koska hän ei tahtonut sitä antaa -- tosin ei mistään muusta syystä kuin siksi, että pelkäsi Amestriin, joka jo ennestään epäili, mitä oli tekeillä, siten tapaavan hänet itse teosta. Sensijaan hän tarjoili kaupunkeja, suunnattomasti kultaa ja sotajoukkoa, jota ei kukaan muu saisi johtaa kuin Artaynte yksin. Persiassa pidetään näet sotajoukkoa erinomaisena lahjana. Mutta kun Xerxes ei saanut häntä taivutetuksi, niin hän antoi vaipan, ja ylen ihastuksissaan lahjasta Artaynte kantoi sitä yllään ja ylvästeli siitä.

110. Näin Amestris sai tietää, että Artayntella oli vaippa. Mutta koska hän ymmärsi asianlaidan, ei hän kantanut kaunaa tätä naista kohtaan, vaan piti hänen äitiänsä vikapäänä ja kaiken toimeenpanijana, jonka vuoksi hän mietti turmiota Masisteen vaimolle. Niinpä hän otti varteen sen päivän, jolloin hänen miehensä Xerxeen piti antaa kuninkaallinen ateria. Tämän aterian kuningas valmistuttaa kerran vuodessa, syntymäpäivänään. Sen nimenä on "tykta", joka merkitsee "täyttymystä". Ainoastaan silloin myös kuningas antaa voidella päätään ja antaa lahjoja persialaisille. Tästä päivästä siis Amestris otti vaarin ja pyysi Xerxeeltä, että hänelle annettaisiin Masisteen vaimo. Xerxes piti julmana ja vastenmielisenä antaa alttiiksi veljensä vaimon, varsinkin koska tämä oli viaton koko asiaan. Hän käsitti näet kyllä, minkä vuoksi nainen tätä pyysi.

111. Lopulta kuitenkin, kun vaimo itsepintaisesti rukoili ja Xerxes sitäpaitsi oli sidottu lakiin, jonka mukaan kuninkaallisen aterian kestäessä heillä ei ole lupa hyljätä mitään pyyntöä, niin hän, vaikkakin kovin vastahakoisesti, suostui siihen. Ja luovuttaessaan naisen hän teki täten. Vaimonsa hän käski tehdä, mitä tahtoi, mutta itse hän noudatti luokseen veljensä ja puhui näin: "Masistes, sinä olet Dareioksen poika ja minun oma veljeni ja lisäksi olet vielä kelpomies. Älä sinä täst'edes enää elä yhdessä sen naisen kanssa, jonka kanssa nyt elät, vaan hänen sijaansa minä annan sinulle tyttäreni. Elä hänen kanssaan. Mutta älä pidä vaimonasi sitä, joka sinulla nyt on, sillä minä en sitä katso hyväksi." Ihmeissään näistä sanoista Masistes lausui näin: "Oi valtias, minkä nurjan neuvon annatkaan minulle käskiessäsi minun erota vaimostani, josta minulla on sekä täysikasvuisia poikia että tyttäriä, joista itsekin olet ottanut yhden vaimoksi pojallesi, ja joka on vallan mieleni mukainen. Hänetkö sinä käsket minun hyljätä ja naida sinun tyttäresi? Minä kyllä, oi kuningas, pidän suurena kunniana, että olet katsonut minut tyttäresi arvoiseksi, mutta en kuitenkaan aio tehdä kumpaakaan näistä. Älä suinkaan väkivalloin pakoittamalla koeta saavuttaa, mitä pyydät. Tyttärellesi on kyllä ilmestyvä toinen mies, joka ei ole minua huonompi, vaan salli minun elää vaimoni kanssa." Tällä tavoin hän siis vastasi, mutta Xerxes virkkoi vihastuneena: "Näin ovat nyt, Masistes, sinun asiasi. En minä enää huoli sinulle antaa tytärtäni naimisiin, mutta et sinä myöskään saa tuon vaimosi kanssa tämän koommin elää, jotta oppisit ottamaan vastaan, mitä tarjotaan." Tämän kuultuaan Masistes läksi ulos, lausuen vain tämän: "Valtias, et kaiketi ole syössyt minua turmioon?"

112. Sill'aikaa kuin Xerxes keskusteli veljensä kanssa, noudatti Amestris luokseen Xerxeen henkivartijat ja silvotutti Masisteen vaimon. Hän näet leikkautti pois tältä rinnat ja viskasi ne koirille, ja samoin nenän, korvat ja huulet sekä viilsi kielen kannastaan ja lähetti naisen sitten silvottuna kotiin.

113. Masistes, joka ei vielä ollut kuullut mitään tästä, mutta epäili, että jokin onnettomuus häntä odotti, riensi juoksujalassa kotiinsa. Nähtyään vaimonsa silvottuna hän heti neuvotteli poikiensa kanssa ja matkusti sitten Baktraan poikiensa ja kaiketi myös joidenkuiden muiden keralla nostattaakseen Baktran piirin kapinaan ja tuottaakseen kuninkaalle niin paljon vahinkoa kuin suinkin. Ja tämä olisikin luullakseni onnistunut, jos hän olisi ennättänyt päästä baktrialaisten ja sakien luo. He rakastivat näet häntä, ja hän oli baktrialaisten käskynhaltija. Mutta saatuaan tietää hänen puuhaavan tämmöistä Xerxes lähetti häntä vastaan sotajoukon, joka tiellä surmasi hänet itsensä ja hänen poikansa sekä hänen sotajoukkonsa. Niin oli laita Xerxeen rakkauden ja Masisteen kuoleman.