Part 22

58. Mainitut etuudet annetaan Spartan yhteiskunnan puolelta kuninkaille heidän eläessään, mutta seuraavat heidän kuoltuaan. Ratsumiehet ilmoittavat kautta koko Lakonian tapauksesta, ja kaupungissa taas kulkevat naiset ympäri, kalistaen kattilaa. Sittenkuin tämä on tapahtunut, täytyy joka huoneesta kahden vapaan, miehen ja naisen, pukeutua surupukuun; ja jolleivät he sitä tee, tuomitaan heidät suuriin sakkoihin. Ne menot, joita lakedaimonilaiset noudattavat kuningastensa kuoltua, ovat samanlaisia kuin Aasiassa asuvilla barbareilla; noudattavatpa useimmat barbarit samoja menoja kuningastensa kuoltua. Sillä milloin lakedaimonilaisten kuningas kuolee, täytyy vielä, paitsi spartalaisia, koko Lakoniasta perioikien määrätyssä luvussa pakosta ottaa osaa suruun. Sittenkuin näitä sekä heloteja ja itse spartalaisia on kerääntynyt yhteen monta tuhatta miestä yhdessä vaimojensa kanssa, niin he lyövät rajusti otsaansa, vaikeroivat kauheasti ja sanovat aina, että viimeksi kuollut kuningas on ollut paras. He tekevät sen kuninkaan kuvan, joka sodassa on kuollut, ja kantavat sitä kauniilla peitteillä koristetulla leposijalla. Ja siitä lukien, kun ovat hänet haudanneet, ei kymmeneen päivään pidetä mitään kokousta torilla eikä toimiteta virkamiesten vaalia, vaan he pitävät surua niiden päivien kestäessä.

59. Myös eräässä toisessa kohdassa he pitävät yhtä persialaisten kanssa. Kun kuninkaan kuoltua toinen tulee kuninkaaksi, niin jälkimäinen, astuessaan hallitukseen, vapauttaa velastaan jokaisen, joka on jotakin velkaa spartalaisten joko kuninkaalle tai valtiolle. Persiassa taas hallitukseen astuva kuningas antaa kaikille kaupungeille anteeksi maksamatta jääneet verot.

60. Seuraavassa kohden taas lakedaimonilaiset pitävät yhtä egyptiläisten kanssa. Heidän kuuluttajansa, huilunsoittajansa ja ruoankeittäjänsä perivät isiensä ammatit, niin että huilunsoittajan pojasta tulee huilunsoittaja, ruoan keittäjän pojasta ruoankeittäjä ja kuuluttajan pojasta kuuluttaja; eivätkä muut, jotka heleän äänensä vuoksi ovat viimemainittuun toimeen antautuneet, heitä sulje pois, vaan pojat täyttävät viran isän tapaan.

61. Niin tämä tapahtuu. Mutta nyt Demaratos panetteli Kleomenesta, joka oleskeli Aiginassa ja työskenteli Hellaan yhteiseksi hyväksi -- ei niin paljon suosiosta aiginalaisia kohtaan kuin kateudesta ja pahansuonnista. Kleomenes taas päätti, Aiginasta palattuaan, syöstä Demaratoksen kuninkuudesta, jolloin hän, käydessään tämän kimppuun, nojasi seuraavaan asianhaaraan. Spartan kuninkaana oli Ariston, joka oli nainut kaksi vaimoa, mutta ei saanut lapsia. Ja koska hän tiesi, että hän itse ei ollut siihen syypää, niin hän nai kolmannen vaimon. Ja naiminen tapahtui näin. Aristonilla oli spartalaisten joukossa ystävä, johon hän kaikista kansalaisista oli enimmin kiintynyt. Tällä miehellä sattui olemaan vaimo, joka Spartan naisista oli kaikkein kaunein, ja niin kauniiksi hän oli tullut oltuaan sitä ennen mitä rumin. Koska nimittäin hänellä oli mitätön ulkomuoto, niin hänen imettäjänsä, joka säälitteli sitä, että lapsi oli varakasten ihmisten tytär ja kuitenkin niin rumannäköinen, sekä lisäksi vielä huomasi, kuinka vanhemmat pitivät hänen ulkonäköään onnettomuutena, punnitsi tätä kaikkea ja keksi seuraavan keinon. Hän kantoi tytön joka päivä Helenan pyhättöön, joka on niinsanotussa Therapnessa, Foiben pyhätön yläpuolella. Ja joka kerta kun imettäjä toi lapsen, niin hän seisahtui jumalankuvan eteen ja rukoili, että jumalatar ottaisi lapselta pois rumuuden. Mutta kerran kun imettäjä meni pyhätöstä ulos, kerrotaan hänelle ilmestyneen erään naisen. Ja ilmestyttyään nainen oli kysynyt, mitä hän kantoi sylissään, jolloin toinen oli sanonut kantavansa lasta; nainen oli silloin käskenyt häntä näyttämään lasta, mutta imettäjä ei siihen suostunut, sillä vanhemmat olivat kieltäneet häntä näyttämästä sitä kellekään. Mutta nainen käski kaikin mokomin näyttämään sitä. Kun imettäjä huomasi, kuinka välttämättömästi nainen tahtoi nähdä lasta, niin hän vihdoin näytti sen. Silloin nainen silitteli lapsen päätä ja sanoi, että hänestä oli tuleva Spartan kaunein nainen. Ja siitä päivästä muuttui lapsen ulkonäkö. Ja kun tyttö sitten tuli naimakuntoiseksi, nai hänet Agetos, Alkeideen poika, juuri yllämainittu Aristonin ystävä.

62. Tähän naiseen rakastui Aiiston tulisesti. Niinpä hän keksi tällaisen juonen. Hän lupasi itse antaa ystävälleen, mainitun vaimon miehelle, koko omaisuudestaan lahjaksi sen, minkä toinen vain tahtoi, ja käski ystävän niinikään antaa hänelle vastalahjan. Ollenkaan pelkäämättä vaimonsa puolesta, koska tiesi, että Aristonillakin oli vaimo, ystävä suostui siihen, ja sitten he vielä valalla vahvistivat sopimuksensa. Senjälkeen Ariston antoi sen, minkä Agetos oli Aristonin kalleuksien joukosta itselleen valinnut mitä sitten lienee ollut. Mutta kun hän itse parhaillaan oli etsivinään vastalahjaa poisvietäväksi ystävältä, niin hän koettikin viedä pois ystävän vaimon. Agetos sanoi suostuneensa kaikkeen muuhun, paitsi siihen ainoaan; mutta valan ja petollisen juonen pakoittamana hän kuitenkin salli viedä hänet pois.

63. Sillä tavoin siis Ariston otti kolmannen vaimon, sitä ennen hyljättyään toisen vaimonsa. Mutta ennen aikojaan ja ennenkuin kymmenen kuukautta oli umpeen kulunut, tämä kolmas vaimo synnyttää juuri yllämainitun Demaratoksen. Ja muuan kotoväestä tuli ilmoittamaan Aristonille, joka yhdessä eforien kanssa istui neuvostossa, että hänelle oli syntynyt poika. Mutta hän, joka hyvin muisti ajan, milloin oli ottanut vaimonsa, laski sormillaan kuukaudet ja lausui vannoen: "Ei se liene minun poikani." Sen kuulivat kyllä eforit, mutta eivät kuitenkaan sillä haavaa ollenkaan siitä piitanneet. Ja poika kasvoi, ja Ariston katui niin lausuneensa, sillä hän oli vallan varmasti vakuutettu siitä, että Demaratos oli hänen poikansa. Ja hän antoi hänelle nimeksi "Demaratos" [s.o. "Kansan rukoilema"] siitä syystä, että spartalaiset sitä ennen olivat julkisissa rukouksissaan anoneet, että Aristonille, jota he kunnioittivat yhtä paljon kuin mitä edellistä kuningasta hyvänsä, syntyisi poika.

64. Siitä syystä pantiin hänelle nimeksi Demaratos. Jonkun ajan kuluttua kuoli Ariston, ja Demaratos sai hallituksen. Mutta kohtalo oli nähtävästi niin määrännyt, että kun tämä seikka tulisi tunnetuksi, se oli syöksevä Demaratoksen pois kuninkuudesta. Ja se tapahtui seuraavasta syystä. Demaratos oli jo ennen, silloin kun hän oli vienyt sotajoukon pois Eleusiistä, ankarasti riitaantunut Kleomeneen kanssa, ja niinpä nyt taaskin, kun Kleomenes oli mennyt niitä aiginalaisia vastaan, jotka olivat meedialaismielisiä.

65. Kleomenes hankkiutui nyt kostamaan ja teki Leutykhideen kanssa, joka oli Agiin pojan, Menareen, poika ja kuului samaan huoneeseen kuin Demaratos, semmoisen sopimuksen, että jos Kleomenes tekisi Leutykhideen kuninkaaksi Demaratoksen sijalle, niin Leutykhides seuraisi häntä retkelle aiginalaisia vastaan. Leutykhides taas oli tullut Demaratoksen vihamieheksi varsinkin seuraavan tapauksen johdosta. Leutykhides oli kihlannut Perkaloksen, Demarmenoksen pojan, Khilonin, tyttären, mutta Demaratos teki juonillaan tuon avioliiton tyhjäksi ryöstämällä itse sitä ennen Perkaloksen, jonka hän otti vaimokseen. Tästä aiheesta oli Leutykhideen vihollisuus Demaratosta kohtaan saanut alkunsa. Ja nyt Leutykhides Kleomeneen vaikutuksesta vannomalla syyttää Demaratosta, väittäen, että hän ei kohtuudenmukaisesti ole spartalaisten kuninkaana, koska hän ei ole Aristonin poika. Ja valan tehtyään hän syyttää Demaratosta oikeuden edessä, vetämällä jälleen esille sen sanan, minkä Ariston lausui, silloin kun orja ilmoitti hänelle, että oli syntynyt poika, ja kuinka hän laskettuaan kuukaudet vannomalla väitti, että lapsi ei ollut hänen omansa. Nojautuen siis tähän lauseeseen Leutykhides osoitti, että Demaratos ei ollut Aristonin poika ja ettei hän kohtuudenmukaisesti ollut Spartan kuninkaana; ja tällöin hän otti todistajiksi ne eforit, jotka silloin sattuivat olemaan neuvostossa ja olivat kuulleet tämän Aristonin lauseen.

66. Kun tämän johdosta kesti riitaa, katsoivat vihdoin spartalaiset parhaaksi kysyä Delfoin oraakelilta, oliko Demaratos Aristonin poika. Mutta kun asia sitten Kleomeneen vaikutuksesta ilmoitettiin Pytialle, niin Kleomenes sai puolelleen Aristofantoksen pojan Kobonin, erään Delfoissa erittäin mahtavan miehen, ja Kobon taas taivutti tietäjäpapittaren Periallan sanomaan, niinkuin Kleomenes tahtoi sanottavan. Siten Pytia sanansaattajain kysyessä julisti, että Demaratos ei ollut Aristonin poika. Myöhemmin tuli kuitenkin asia tunnetuksi, jolloin Kobonin täytyi paeta Delfoista, ja Perialla tietäjätär eroitettiin kunniatoimestaan.

67. Niin tapahtui Demaratoksen eroittaminen kuninkuudesta. Mutta seuraavan häväistyksen johdosta Demaratos pakeni Spartasta Meediaan. Tultuaan eroitetuksi kuninkuudesta Demaratos valittiin hoitamaan erästä virkaa. Olipa sitten Gymnopaidiai-juhla, jota Demaratos oli katsomassa. Silloin Leutykhides, joka itse jo oli tullut kuninkaaksi Demaratoksen sijalle, lähetti palvelijan ilkkumaan ja häväisemään Demaratosta ja käski kysyä häneltä, miltä viranhoito tuntui kuninkaana-olon jälkeen. Harmistuneena kysymyksestä Demaratos sanoi itse kyllä jo kokeneensa kumpaakin, mutta toisen ei sitä tehneen; tuo kysymys oli kuitenkin oleva alkuna joko tuhatkertaiseen onnettomuuteen tai tuhatkertaiseen onneen. Sen lausuttuaan ja peitettyään kasvonsa hän läksi katsomosta kotiinsa ja valmisti sekä uhrasi heti Zeulle härän, jonka tehtyään hän kutsui saapuville äitinsä.

68. Äidin saavuttua Demaratos asetti hänen käsiinsä osan sisälmyksistä ja rukoili häntä näin sanoen: "Oi äiti, ottaen todistajikseni niin hyvin muut jumalat kuin erittäin tämän taloa-suojaavan Zeun minä rukoilen sinua ilmaisemaan minulle totuudenmukaisesti, kuka oikeastaan on minun isäni. Sillä riidan kestäessä Leutykhides väitti ja sanoi, että sinä olit edellisestä miehestäsi raskaana, kun jouduit Aristonille. Toiset pitävät vielä riettaampaa puhetta, kun väittävät, että sinä olet käynyt aasirengin luona ja että minä muka olen hänen poikansa. Minä rukoilen senvuoksi kautta jumalain, että sanoisit totuuden. Ethän sinä, joskin olet tehnyt jotakin sellaista, mitä on puhuttu, ole ainoa, joka niin olet tehnyt, vaan monet sinun kanssasi ovat sen tehneet. Ja Spartassa on yleinen puhe se, että Aristonilla ei ollut siitoskykyä; muutenhan olisivat hänen edellisetkin vaimonsa synnyttäneet."

69. Siten Demaratos puhui, mutta äiti vastasi näin: "Oi poikani, koska rukoilemalla pyydät minua lausumaan totuuden, olet myös saapa tietää koko totuuden. Kolmantena yönä siitä, kun Ariston toi minut kotiinsa, tuli minun luokseni Aristonin näköinen haamu, joka lepäsi kanssani ja sen tehtyään pani päähäni ne seppeleet, jotka hänellä oli muassaan. Sitten hän meni menojaan, ja senjälkeen tuli Ariston. Nähdessään, että minulla oli seppeleet, hän kysyi, kuka ne oli minulle antanut. Minä väitin, että hän itse oli sen tehnyt, vaan hän ei sitä myöntänyt. Mutta minä vannoin ja sanoin, ettei hän tehnyt kauniisti, kun kielsi; olihan hän itse vähää ennen tullut ja levännyt kanssani ja sitten antanut minulle seppeleet. Mutta kun Ariston kuuli minun vannovan, niin hän älysi, että tapaus oli yli-inhimillinen. Tulipa sitten vielä ilmi, että seppeleet olivat peräisin pihaportin viereisestä puolijumalan-pyhätöstä, jota sanotaan Astrobakoksen pyhätöksi, ja toiseksi tietäjät selittivät, että haamu juuri oli ollut tuo puolijumala. Niinpä sinä, oi poika, tunnet kaiken, mitä tahdotkin saada tietää. Sillä joko sinä olet tästä puolijumalasta syntyisin ja isäsi siis Astrobakos-puolijumala, taikka sitten Ariston; sillä sinä yönä sinun elämäsi sikisi. Sinun vihamiehesi ahdistavat sinua, varsinkin sanomalla, että Ariston itse, kun hänelle ilmoitettiin sinut syntyneeksi, useiden kuullen oli kieltänyt sinun olevan hänen poikansa, muka siksi, että aika, kymmenen kuukautta, ei ollut kulunut umpeen. Mutta sen sanan hän päästi, siksi ettei tuntenut niitä asioita. Sillä naisethan synnyttävät niin hyvin yhdeksännellä kuin seitsemännellä kuukaudella, eivätkä kaikki kymmenen kuukautta täyttäneinä. Nytpä minä, oi poika, synnytin sinut seitsemännellä kuukaudella. Huomasipa itse Aristonkin vähän aikaa myöhemmin ajattelemattomuudesta päästäneensä tuon sanan. Älä usko muita juttuja syntymästäsi, sillä olet kuullut kaikki aivan totuuden mukaan. Mutta aasirenkien kanssa synnytelkööt vaimot lapsia Leutykhideelle itselleen ja niille, jotka moista puhuvat."

70. Niin sanoi äiti. Mutta saatuaan tietää, mitä tahtoi, Demaratos otti mukaansa evästä ja matkusti Eliiseen, ollen matkustavinansa Delfoihin kysymään neuvoa oraakelilta. Vaan lakedaimonilaiset, jotka epäilivät, että hän yritti karata, ajoivat häntä takaa. Ja nähtävästi Demaratos ennätti päästä Eliistä meren poikki Zakynthokseen. Mutta lakedaimonilaiset tulivat sinne jälestä ja koettivat ottaa hänet kiinni sekä veivät pois hänen palvelijansa, Zakyntholaiset eivät kuitenkaan luovuttaneet häntä. Sieltä hän sittemmin matkusti Aasiaan Dareios kuninkaan luo. Viimemainittu otti hänet suurenmoisesti vastaan ja antoi hänelle maata sekä kaupunkeja. Sillä tavoin ja sellaisten vaiheiden jälkeen saapui Aasiaan Demaratos, joka useasti oli lakedaimonilaisten kesken kunnostanut itseään sekä toimissa että neuvoissa ja varsinkin oli tuottanut heille kunniaa voittaessaan nelivaljakolla Olympian kilpaleikeissä, ollen kaikista Spartan kuninkaista ainoa, joka sen oli tehnyt.

71. Demaratoksen menetettyä kuninkuutensa otti Leutykhides, Menareen poika, vastaan hallituksen, ja tälle syntyi poika Zeuxidemos, jota muutamat spartalaiset nimittivät Kyniskokseksi. Tämä Zeuxidemos ei tullut Spartan kuninkaaksi. Hän kuoli näet ennen Leutykhidestä ja jätti jälkeensä Arkhidemos nimisen pojan. Kadotettuaan Zeuxidemoksen Leutykhides nai toisen vaimon, Eurydamen, joka oli Menioksen sisar ja Diaktorideen tytär. Tästä hänelle ei syntynyt mitään miespuolista perillistä, mutta sensijaan tytär Lampito, jonka Zeuxidemoksen poika Arkhidemos Leutykhideen suostumuksella nai.

72. Mutta eipä Leutykhideskään saanut vanheta Spartassa, vaan sai tavallaan maksaa Demaratokselle tekemänsä teon. Hän johti näet lakedaimonilaisten sotajoukon Tessaliaan, jolloin hänen olisi ollut mahdollista saattaa koko maa käskynalaisekseen, vaan hän antoi lahjoa itsensä suurella rahasummalla. Mutta hänet tavattiin leirissä itse teosta, kun hän istui rahapussilla, joka oli täynnään hopeaa, ja vedettiin oikeuteen. Hän kuitenkin pakeni Spartasta, ja hänen talonsa revittiin. Silloin hän pakeni Tegeaan ja kuoli siellä.

73. Tämä tapahtui myöhemmin. Mutta sillä kertaa, kun nyt Kleomeneen hanke Demaratosta vastaan oli onnistunut, meni hän heti Leutykhideen keralla aiginalaisia vastaan, joille hän oli kovin vihoissaan itseänsä kohdanneen häväistyksen vuoksi. Kun nyt molemmat kuninkaat tulivat aiginalaisia vastaan, katsoivat nämä parhaaksi olla enää vastarintaa tekemättä, ja kuninkaat valitsivat aiginalaisten joukosta kymmenen sekä rikkautensa että syntyperänsä puolesta huomatuinta miestä ja veivät heidät pois, muiden muassa myös Krioksen, Polykritoksen pojan, ja Kasamboksen, Aristokrateen pojan, jotka olivat mahtavimmat. Nämä he veivät Attikaan ja jättivät heidät pantiksi aiginalaisten pahimmille vihollisille, atenalaisille.

74. Mutta kun sittemmin Kleomeneen häijyt vehkeet Demaratosta vastaan tulivat ilmi, alkoi hän pelätä spartalaisia ja poistui salaa Tessaliaan. Sieltä hän saapui Arkadiaan, ryhtyen vehkeilyihin ja yllyttäen arkadeja Spartaa vastaan. Ja hän käytti kaikenmoisia valoja saadakseen heidät seuraamaan itseään, mihin hän vain heidät johtaisi. Niinpä hän muun muassa myös hartaasti halusi viedä Arkadien johtomiehet Nonakris kaupunkiin, vannottaakseen heitä Styxin veden kautta. Mainitun kaupungin ääressä kertovat nimittäin arkadit Styxin veden olevan, ja se on tämäntapainen. Vähäinen, kalliosta valuva vesimäärä vuotaa notkoon, ja ylt'ympäri notkon kiertää aitaus. Nonakris taas, jonka luona tämä lähde on, on kaupunki Arkadiassa, lähellä Feneosta.

75. Huomattuaan Kleomeneen tämmöistä puuhaavan toivat lakedaimonilaiset, jotka häntä pelkäsivät, hänet kotia Spartaan ja asettivat hänet hoitamaan niitä samoja toimia, joita hän ennenkin oli hoitanut. Mutta heti kotiin tultuaan hän joutui mielisairaaksi, oltuaan jo sitä ennenkin hieman sekapäinen. Niinpä hän, joka kerta kun kohtasi jonkun spartalaisen, sauvallaan töykkäsi tätä kasvoihin. Koska hän nyt teki näin ja oli aivan mielensä menettänyt, sitoivat sukulaiset hänet jalkapuuhun. Mutta kun hän sidottuna ollessaan huomasi vartijan jääneen yksikseen, pyysi hän veistä. Kun ei vartija aluksi tahtonut sitä antaa, uhkasi Kleomenes vastaisuudessa muuten kostavansa, niin että vartija, joka oli heloti, uhkausten pelosta vihdoin antoi hänelle veitsen. Saatuaan käteensä aseen Kleomenes silpoi itseään, alkaen pohkeista. Ja viiltäen ruumistaan pitkin pituuttaan eteni hän pohkeista reisiin saakka, reisistä lonkkaan ja nivuslihoihin, kunnes pääsi vatsaan, ja tätä vihloessaan hän heitti henkensä. Ja niinkuin useimmat helleenit kertovat, hän sai tämän lopun siitä syystä, että hän oli taivuttanut Pytian puhumaan, sillä tavoin kuin tämä Demaratoksen suhteen oli puhunut, mutta, niinkuin atenalaiset yksin sanovat, siitä syystä, että hän oli hyökännyt Eleusiiseen ja hakkauttanut paljaaksi jumalatarten temppelitarhan, tahi, niinkuin vihdoin argolaiset väittävät, siitä syystä, että hän oli houkutellut sikäläisestä Argoksen pyhätöstä ne argolaiset, jotka taistelusta olivat sinne paenneet, ja lyönyt heidät kuoliaaksi sekä pyhää lehtoa kunnioittamatta sytyttänyt sen tuleen.

76. Sillä kun Kleomenes kerran kysyi neuvoa Delfoin oraakelilta, vastattiin, että hän oli valloittava Argoksen. Spartalaisten keralla hän siis saapui Erasinos-joelle, jonka kerrotaan virtaavan Stymfalis-järvestä. Tämä järvi laskee nimittäin näkymättömään kuiluun, mutta sen vesi tulee jälleen näkyviin Argoksessa; tästä alkaen argolaiset kuitenkin jo sanovat sitä Erasinokseksi. Saavuttuaan siis tälle joelle Kleomenes sille teurasti uhrieläimen. Mutta uhrienteet eivät ollenkaan olleet hänen ylimenolleen suotuisat. Silloin hän lausui kyllä ihailevansa Erasinosta, koska se ei pettänyt omia maanmiehiään, mutta lisäsi, että argolaiset eivät silti tulisi jäämään rankaisematta. Senjälkeen hän väistyi pois ja vei sotajoukkonsa Thyreaan, missä uhrasi merelle sonnin, ja vei sitten miehistönsä laivoissa Tirynsin alueelle ja Naupliaan.

77. Tämän kuultuaan argolaiset riensivät merenrannalle. Ja saavuttuaan Hesipeia nimiseen paikkaan, lähelle Tirynsiä, asettuivat he leiriin vastapäätä lakedaimonilaisia, jääden näistä vain lyhyen välimatkan päähän. Tällöin eivät argolaiset niin paljon pelänneet avonaista taistelua, kuin että heidät vilpillä yllätettäisiin. Sillä juuri tämmöisen tapauksen varalle oli annettu se oraakelivastaus, jonka Pytia julisti yhteisesti heille ja miletolaisille ja joka kuului näin:

"Mutta kun miehestä voiton vienyt on nainen ja maasta pois hänet häätänyt, Argoksess' ikikunnian saanut, silloin tuskissaan moni argotar poskensa raastaa. Näin sukupolvet vastaisetkin virkkavat kerran: Keihäs kauhean kaatanut on monikiemura-käärmeen."

Kaikki tämä siis herätti pelkoa argolaisissa. He päättivät senvuoksi seurata vihollisten kuuluttajan esimerkkiä ja tämän päätöksen tehtyään he menettelivät näin. Joka kerta kun spartalainen kuuluttaja antoi merkin lakedaimonilaisille, noudattivat argolaisetkin sitä.

78. Huomattuaan, että argolaiset aina tekivät hänen oman kuuluttajansa antaman merkin mukaan, käski Kleomenes, että silloin kun kuuluttaja antaisi merkin käydä suurustamaan, he tarttuisivat aseisiin ja kävisivät argolaisia vastaan. Ja lakedaimonilaiset tekivätkin näin. Sillä kun argolaiset kuuluttajan merkin mukaisesti parhaillaan suurustivat, hyökkäsivät lakedaimonilaiset heidän kimppuunsa ja surmasivat useita heistä, mutta vielä useampia, jotka olivat paenneet Argoksen lehtoon, he saartoivat ja vartioivat.

79. Sitten Kleomenes teki näin. Hänellä oli luonaan karkulaisia, joilta hän sai tietää pyhättöön suljettujen argolaisten nimet, ja nyt hän lähetti kuuluttajan kutsumaan heitä sieltä pois, mainiten nimeltä kunkin; ja samalla hän käski sanoa saaneensa heistä lunnaat. Ja lunnaina on peloponnesolaisilla jokaisesta vangista säädettynä kaksi minaa. Tällä tavoin siis Kleomenes kutsutti yksitellen pois viisikymmentä argolaista ja surmasi heidät Ja tämä toimitettiin siten, että muut temppelitarhassa olevat argolaiset eivät siitä tienneet mitään. Sillä koska metsikkö oli sankka, eivät siellä olijat nähneet, kuinka ulkopuolella olevien kävi, ennenkuin muuan heistä kiipesi puuhun ja sen latvasta näki, mitä tapahtui. Ja nyt he eivät enää sen koommin kutsuttaessa lähteneet ulos.

SO. Silloin Kleomenes käski kaikkien helotien pinoa halkoja lehdon ympäri, ja heidän tehtyään tämän hän sytytti sen tuleen. Ja kun se jo paloi, kysyi hän eräältä karkulaiselta, minkä jumalan oma lehto oli. Karkulainen sanoi sen olevan Argoksen oman. Tämän kuultuaan Kleomenes raskaasti huoahtaen lausui: "Oi ennuslauseiden antaja Apollon, suuresti olet minua pettänyt, kun lausuit, että muka olin valloittava Argoksen. Nyt käsitän, että ennuslause jo onkin mennyt täytäntöön."

81. Senjälkeen Kleomenes antoi suurimman osan sotajoukkoaan lähteä takaisin Spartaan, mutta otti itse mukaansa tuhat parasta miestä ja meni Heran pyhättöön uhraamaan. Mutta kun hän tahtoi uhrata alttarilla, kielsi sen pappi sanoen, ettei vieraan ollut sallittu uhrata siellä. Vaan Kleomenes käski helotien viedä papin pois alttarin luota ja ruoskia häntä, ja sitten hän itse uhrasi. Ja sen tehtyään hän palasi Spartaan.

82. Kleomeneen tultua kotiin haastoivat hänen vihamiehensä hänet eforien eteen väittäen, että hän, vaikka helposti olisi voinut valloittaa Argoksen, oli jättänyt sen tekemättä, syystä että oli ottanut vastaan lahjoja. Kleomenes puolestaan lausui heille -- en saata tarkalleen sanoa, puhuiko hän siinä totta vai valetta --, että hän luuli jumalan ennuslauseen toteutuneen, silloin kun he olivat valloittaneet Argoksen pyhätön. Tästä syystä siis hän ei ollut katsonut oikeaksi koettaa käydä kaupungin kimppuun, ennenkuin oli uhrannut ja saanut selville, salliko jumala tämän vai oliko hän sen estävä. Uhratessaan Heran pyhätössä Kleomenes kyllä sitten sai suotuisia enteitä, mutta kun jumalankuvan rinnasta äkkiä välähti tulenliekki, huomasi hän asian todellisen laidan, että hän nimittäin ei ollut valloittava Argosta. Sillä jos liekki olisi jumalankuvan päästä leimahtanut, olisi hän voinut valloittaa kaupungin kaikkineen päivineen, mutta kun se leimahti rinnasta, käsitti hän tehneensä kaiken, mitä jumala tahtoi tapahtuvaksi. Tämä hänen selityksensä tuntui spartalaisista uskottavalta ja todenmukaiselta, ja suurella äänten enemmistöllä hänet vapautettiin syytöksestä.

83. Mutta Argos joutui siihen määrään tyhjäksi miehistä, että sikäläiset orjat ottivat haltuunsa koko johdon, halliten ja hoitaen asioita, kunnes kaatuneitten pojat olivat varttuneet nuorukaisiksi. Nämä ottivat jälleen haltuunsa Argoksen ja karkoittivat orjat. Mutta kun viimemainitut olivat häädetyt pois, niin he taistelulla valtasivat Tirynsin. Jonkun aikaa heidän välillään vallitsi sovinto, mutta myöhemmin tuli orjien tykö Kleandros niminen tietäjä, syntyperältään figalialainen Arkadiasta. Tämä kehoitti orjia käymään herrojensa kimppuun. Sen johdosta kesti heidän välillään sotaa kauan aikaa, kunnes vihdoin argolaiset vaivoin pääsivät voitolle.