Part 18

78. Ja nyt alkoi Atenan mahti kasvaa. Niinpä osoittautuu kaikkialla -- eikä vain jossakin kohden --, mikä arvokas asia tasavertaisuus on. Sillä niin kauan kuin atenalaisia hallitsivat itsevaltiaat, eivät he sota-alalla olleet ketään naapuriansa etevämpiä. Mutta päästyänsä itsevaltiaista vapaiksi heistä tuli kaikista ensimäiset. Tämän osoittaa se, että he ollessaan hallittuina tahallaan esiintyivät pelkureina, valtiaan hyväksi kun toimivat; mutta vapauduttuaan kukin osoittautui alttiiksi, koska omaksi hyväkseen toimi.

79. Näin oli asiain tila Atenassa. Mutta teebalaiset puolestaan lähettivät tämän jälkeen sanan jumalalle, koska tahtoivat kostaa atenalaisille. Pytia kuitenkin lausui, ettei heistä itsestään olisi kostajiksi, vaan käski heidän esittää neuvostolle, että tulisi pyytää apua "lähimmiltä". Kotiin tultuaan lähetit siis panivat toimeen kansankokouksen, missä esittivät oraakelinkäskyn. Niin pian kuin teebalaiset kuulivat heidän sanovan, että tuli pyytää apua "lähimmiltä", virkkoivat he sen kuullessaan: "Eivätkö lähimpänä meitä asu tanagralaiset, koroneialaiset ja thespialaiset? Ja nämähän aina taistelevat meidän puolellamme ja auttavat meitä alttiisti sotaa käymään. Miksi juuri heitä tarvitsisi pyytää? Eiköhän oraakeli pikemmin tarkoittanut jotakin muuta?"

80. Heidän näin puhuessaan virkkoi joku, joka myöskin oli asian kuullut: "Minä luulen käsittäväni, mitä oraakeli mielii meille sanoa. Asopoksella kerrotaan olleen tyttäret Teeba ja Aigina. Koska siis nämä ovat sisaruksia, luulen jumalan neuvoneen meitä pyytämään aiginalaisia rupeamaan auttajiksemme." Ja koska ei mikään muu mielipide näyttänyt sen paremmalta, niin he heti lähettivät sanan aiginalaisille ja vetoamalla oraakelilauseeseen kutsuivat ja pyysivät heitä tulemaan avukseen, he kun muka olivat heidän "lähimpänsä". Ja teebalaisille avunpyytäjille aiginalaiset lupasivat lähettää heidän myötään aiakidit.

81. Mutta kun teebalaiset, luottaen aiakidien apuun, kävivät atenalaisten kimppuun, tuottivat nämä heille ankaraa vauriota. Silloin teebalaiset toistamiseen lähettivät aiginalaisille sanan ja antoivat heille takaisin aiakidit, mutta pyysivät sijaan miehiä. Kun nyt teebalaiset tekivät tämän pyynnön, alottivat suuresta varallisuudestaan ylvästelevät aiginalaiset, muistellen vihollisuuttaan, joka heillä vanhastaan oli atenalaisia kohtaan, näitä vastaan leppymättömän sodan. Sillä sill'aikaa kuin atenalaiset parhaillaan ahdistelivat boiotilaisia, purjehtivat he sotalaivoillaan Attikaan ja hävittivät Faleronin ynnä useita muitakin rannikko-kuntia. Ja näin tehdessään he suuresti vahingoittivat atenalaisia.

82. Aiginalaisten vanha, vielä kostamaton vihamielisyys atenalaisia kohtaan oli saanut alkunsa seuraavasta tapauksesta. Maa ei kantanut epidaurolaisille mitään hedelmiä. Tämän onnettomuuden tähden epidaurolaiset siis kysyivät neuvoa Delfoin oraakelilta. Pytia käski heidän pystyttää itselleen Damian ja Auxesian kuvapatsaat; sen jos tekisivät, tulisi heidän käymään hyvin. Epidaurolaiset kysyivät nyt, tuliko heidän tehdä kuvat vaskesta vai kivestä. Pytia kielsi heitä käyttämästä kumpaakaan, vaan neuvoi tekemään ne istutetusta öljypuusta. Epidaurolaiset pyysivät niinmuodoin, että atenalaiset antaisivat heidän hakata maahan öljypuun, koska pitivät sikäläisiä öljypuita pyhimpinä; kerrotaanpa niinkin, että siihen aikaan ei missään muualla maailmassa ollutkaan öljypuita. Atenalaiset sanoivat sallivansa sen sillä ehdolla, että epidaurolaiset joka vuosi toisivat uhreja kaupungin jumalattarelle Athenelle sekä Erekhteukselle. Kun epidaurolaiset suostuivat tähän ehtoon, saivat he, mitä pyysivät, ja tekivät näistä öljypuista itselleen jumalankuvia sekä pystyttivät ne. Ja maa kantoi heille hedelmiä, ja he täyttivät sopimuksensa atenalaisille.

83. Siihen aikaan tottelivat aiginalaiset vielä, niinkuin olivat sitä ennenkin tehneet, epidaurolaisia, niinpä he muun muassa kulkivat Epidaurokseen, aina kun heidän, keskinäisissä riitajutuissaan, täytyi esiintyä joko kantajana tai vastaajana. Mutta sitten he alkoivat rakentaa sotalaivoja ja luopuivat uhkamielin epidaurolaisista. Ja koska aiginalaiset nyt olivat heidän vihollisiaan, niin he, meren valtijoina, tuottivat heille vahinkoa. Niinpä he salaa ryöstivät mainitut Damian ja Auxesian kuvat, toivat ne kotiinsa ja pystyttivät ne keskelle omaa maataan, Oia nimiseen paikkaan, joka on noin kahdenkymmenen stadionin päässä kaupungista. Ja pystytettyään ne tähän paikkaan he suostuttelivat niitä uhreilla ja pilkkaavilla naiskuoroilla, jolloin kummallekin jumaluudelle määrättiin kymmenen miestä kuoronjohtajiksi. Kuorot eivät herjanneet ketään miespuolta, vaan ainoastaan oman maan naisia. Samat pyhät menot olivat myös epidaurolaisilla, mutta heillä on sitäpaitsi vielä salaisia menoja.

84. Kun nyt jumalankuvat olivat varastetut, eivät epidaurolaiset enää täyttäneet sopimuksiaan atenalaisille. Silloin viimemainitut lähettivät epidaurolaisille sanan ja nuhtelivat heitä. Mutta nämä osoittivat pätevillä syillä, etteivät menetelleet väärin. Sillä koko sen ajan, jolloin heillä oli kuvat maassaan, he näet olivat täyttäneet sopimuksensa, mutta senjälkeen kuin ne oli heiltä riistetty, eivät he enää olleet velvolliset tuomaan veroa, vaan käskivät heitä kiristämään sitä niiltä, joilla kuvat oli, nimittäin aiginalaisilta. Tämän johdosta lähettivät atenalaiset sanan Aiginaan ja vaativat pois kuvia. Vaan aiginalaiset sanoivat, ettei heillä ollut mitään tekemistä atenalaisten kanssa.

85. Nytpä atenalaiset kertovat, että tämän vaatimuksen jälkeen oli kolmisoudussa kansalaisten joukosta lähtenyt muutamia valtion puolesta lähetettyjä miehiä, jotka saapuivat Aiginaan. Siellä he koettivat kiskoa jumalankuvat jalustoistaan irti, koska ne muka olivat heidän omista puistaan, viedäkseen ne sitten kotiinsa. Vaan kun he eivät sillä keinoin voineet saada kuvia valtaansa, heittivät he köysiä niiden ympäri ja alkoivat vetää. Mutta heidän vetäessään jyrähti ukkonen, ja ukkosen jälkeen tuli maanjäristys. Siitä joutuivat kolmisoudun miehet, jotka vetivät, mielipuoliksi, ja siinä tilassa he tappoivat toinen toisensa, kuten vihollisensa, kunnes kaikista vain yksi ainoa jäi jälelle ja palasi yksinään Faleroniin.

86. Näin kertovat atenalaiset tapauksen. Aiginalaiset sitävastoin eivät myönnä atenalaisten vain yhdellä laivalla saapuneen. Olisivathan he huokeasti kyenneet torjumaan yhden laivan, jopa hiukan useampiakin, vaikkakaan heillä itsellään ei olisi ollut laivoja. Vaan useilla laivoilla atenalaiset purjehtivat heidän maatansa vastaan, ja siitä syystä he väistyivät vihollista, antautumatta meritaisteluun. Mutta he eivät saata tarkalleen ilmoittaa, väistyivätkö he siitä syystä, että huomasivat olevansa heikompia merivoimaltaan, vai siksi, että tahtoivat tehdä sen, minkä tekivätkin. Mutta koska nyt ei ketään asettunut taisteluun atenalaisia vastaan, astuivat atenalaiset laivoista maihin ja kääntyivät jumalankuvain puoleen. Vaan kun he eivät jaksaneet kiskoa niitä jalustoista, kietoivat he vihdoin köysiä niitten ympäri ja alkoivat vetää, kunnes molemmat kuvat vedettäessä tekivät samalla tavoin. Ja tässä he kertovat semmoista, jota minä puolestani en saata uskoa, mutta kenties joku muu. Kuvat olivat muka näet langenneet polvilleen heidän eteensä ja jääneet siihen asentoon ainiaaksi. Niin olivat -- aiginalaisten mukaan atenalaiset tehneet; itse taas olivat aiginalaiset, saatuaan tietää, että atenalaiset aikoivat heitä vastaan alottaa sotaretken, suostuttaneet argolaiset puolelleen. Niinpä kun atenalaiset olivat astuneet maihin Aiginassa, olivat myös argolaiset tulleet aiginalaisten avuksi, salaa kulkeneet Epidauroksesta salmen poikki saareen, hyökänneet atenalaisten kimppuun, jotka eivät siitä olleet saaneet mitään vihiä, ja katkaisseet heiltä paluun laivoille; ja siinäpä samassa oli ukkonen jyrähtänyt ja maanjäristys käynyt.

87. Näin nyt kertovat argolaiset ja aiginalaiset. Ja myös atenalaiset myöntävät, että vain yksi heistä pelastui takaisin Attikaan. Muuten kertovat argolaiset itse tuhonneensa attikalaisen sotajoukon, jolloin tuo yksi jäi henkiin, atenalaiset taas väittävät, että sen teki jumaluus. He kertovat kuitenkin, ettei tämä yksikään saanut jäädä eloon, vaan että hän sai tuhonsa seuraavalla tavalla. Atenaan päästyään hän nimittäin ilmoitti onnettomuuden. Mutta kun siitä saivat tiedon Aiginan-sotaan lähteneitten miesten vaimot, tarttuivat he joka puolelta tuohon ihmiseen, pistivät häntä viittojensa solkineuloilla ja kyselivät kukin järjestänsä, missä hänen miehensä oli.

88. Sillä lailla oli hän tuhoutunut. Mutta atenalaisten mielestä oli naisten teko vielä kamalampi kuin itse onnettomuus. Vaan koska eivät voineet millään muulla tavoin naisia rangaista, muuttivat he heidän pukunsa ioonilaiseksi. Siihen asti olivat näet atenalaisten naiset käyttäneet doorilaista pukua, joka on vallan korintolaisen näköinen. Sen he siis vaihtoivat pellavamekkoon, jottei heidän tarvitsisi käyttää solkia. Tosiasiassa kuitenkaan tämä puku alkujaan ei ole ioonilainen, vaan kaarilainen, koskapa naisten koko vanha puku juuri oli sama kuin se, jota nyt kutsumme doorilaiseksi. Mutta argolaiset ja aiginalaiset ottivat kummatkin tämän johdosta käytäntöön semmoisen tavan, että tekivät solkineulansa puolitoista vertaa siihenastista mittaa pitemmiksi. Ja naiset vihkivät näiden jumalatarten pyhättöön varsinkin solkia, mutta mitään attikalaista eivät he pyhättöön vie, ei mitään muuta esinettä eikä saviastiaa, vaan kotimaisista astioista on heillä siitä saakka ollut tapana siellä juoda.

89. Siitä asti nyt argolaisten ja aiginalaisten naiset riidan vuoksi atenalaisten kanssa ovat vielä minunkin aikoihini saakka kantaneet pitempiä solkineuloja kuin ennen. Mainitulla tavalla siis sai atenalaisten vihollisuus aiginalaisia kohtaan alkunsa. Ja kun nyt teebalaiset kutsuivat aiginalaisia avukseen, riensivät nämä boiotilaisten avuksi muistellen, mitä jumalankuville oli tapahtunut. Mutta kun aiginalaiset parhaillaan ryöstelivät Attikan rannikkoa, ja atenalaiset juuri olivat lähdössä aiginalaisia vastaan, tuli näille Delfoista ennuslause, että heidän tuli pysyä alallansa kolmekymmentä vuotta aiginalaisten väärinteosta lukien, mutta ensimäisenäneljättä vuotena säätää Aiakokselle pyhitetty alue. Vasta sitten tuli heidän alottaa sota aiginalaisia vastaan ja silloin oli heidän aikeensa menestyvä. Mutta jos he heti paikalla ryhtyisivät sotaan, tulisivat he sillävälin paljon kärsimään ja paljon myös toimittamaan; lopuksi he kuitenkin tulisivat kukistamaan aiginalaiset. Niin pian kun atenalaiset olivat tämän viestin kuulleet, sääsivät he Aiakokselle sen temppelialueen, joka nykyjään sijaitsee torilla. Mutta vaikka kuulivatkin, että heidän tuli pysyä alallansa kolmekymmentä vuotta, eivät he kestäneet odotusta, koska aiginalaisten puolelta olivat kärsineet sietämätöntä kohtelua.

90. Mutta heidän valmistautuessaan kostamaan nousi heille este lakedaimonilaisten puolelta. Saatuaan näet tietää sekä alkmaionidien vehkeet Pytiaan nähden että Pytian menettelyn heitä itseään ja peisistratideja vastaan pahastuivat lakedaimonilaiset kaksin verroin, syystä että ensiksikin olivat karkoittaneet miehiä, jotka olivat heidän kestiystäviään, näiden maasta, ja toiseksi, että ilmeisesti ei osoitettu mitään kiitollisuutta atenalaisten puolelta, vaikka olivatkin näin tehneet. Tämän lisäksi heitä vielä kiihoittivat oraakelilauseet, jotka kertoivat, että he tulisivat atenalaisten puolelta kokemaan paljon sietämätöntä. Niistä ei heillä aiemmin ollut mitään vihiä, mutta nyt he saivat tietää ne Kleomeneelta, kun hän oli Spartaan kotiutunut. Kleomenes oli näet Atenan linnasta saanut käsiinsä oraakelilauseet, jotka ennen olivat olleet peisistratidien hallussa. Mutta joutuessaan karkotetuiksi nämä jättivät ne pyhättöön, josta ne Kleomenes korjasi.

91. Kun silloin lakedaimonilaiset olivat saaneet käsiinsä oraakelilauseet ja näkivät, kuinka atenalaisten mahti kasvoi ja kuinka nämä eivät suinkaan olleet taipuvaisia heitä tottelemaan, niin he ymmärsivät, että jos Attikan väestö tulisi vapaaksi, tulisi se heidän kanssaan tasaväkiseksi, mutta jos se jäisi itsevaltiuden alaiseksi, olisi se voimaton ja valmis tottelemaan. Kaikkia näitä asianhaaroja silmällä pitäen he noudattivat luokseen Hippiaan, Peisistratoksen pojan, Hellespontoksen rannalla sijaitsevasta Sigeionista. Ja kun Hippias spartalaisten kutsusta oli tullut, ja nämä olivat noudattaneet myös muiden liittolaisten luota sanansaattajia, lausuivat spartalaiset heille näin: "Miehet, liittolaiset, me myönnämme, ettemme ole oikein menetelleet. Kierojen ennuslauseitten yllyttäminä olemme isänmaastaan karkoittaneet miehiä, jotka olivat mitä läheisimpiä kestiystäviämme ja olivat ottaneet saattaakseen Atenan valtamme alle, ja sen tehtyämme olemme kiittämättömälle rahvaalle uskoneet kaupungin. Mutta sittenkuin se, meidän avullamme vapaaksi päästyään, oli kohonnut, alkoi se röyhkeästi kohdella meitä ja kuningastamme sekä karkoitti meidät. Ja nyt se pöyhkeydessään paisumistaan paisuu. Sitä ovatkin jo kovin saaneet kokea heidän naapurinsa boiotilaiset ja khalkidilaiset, ja pian kai moni muukin on huomaava hairahtaneensa. Ja koska me noin tehdessämme erehdyimme, niin tahdomme nyt yhdessä teidän kanssanne käydä sinne ja koettaa kostaa heille. Juuri siitä syystä näet olemme noudattaneet luoksemme Hippiaan ja teidät kaupungeista, jotta yksissä tuumin ja yhteisellä retkellä toisimme hänet Atenaan ja antaisimme hänelle takaisin, mitä me juuri olemme häneltä riistäneet."

92. Näin he puhuivat, mutta liittolaisten enemmistö ei hyväksynyt ehdoituksia. Vaan kun muut nyt pysyivät ääneti, puhui korintolainen Sokles näin: "Totta tosiaan, silloin taivas joutuu maan alle, ja maa tulee häilymään taivaan yläpuolella, ihmiset saavat asuinsijansa mereen ja kalat ihmisten entiset asuinpaikat, kun te, oi lakedaimonilaiset, kumoatte tasavaltoja ja valmistaudutte kaupunkeihin palauttamaan itsevaltiuden, jota väärempää tai verisempää ei ihmiskunnassa ole toista. Sillä jos nyt teistä näyttää edulliselta, että kaupungit ovat itsevaltiaitten hallussa, niin asettakaa itse ensin itsellenne itsevaltias ja koettakaa vasta sitten asettaa niitä muille. Mutta nyt, vaikka itse ette ole itsevaltiaita kokeneet, ja mitä ankarimmin valvotte, ettei semmoista Spartaan tulisi, käyttäydytte nurjasti liittolaisia kohtaan. Jos sitä olisitte kokeneet, niinkuin me, olisi teillä siitä esitettävänä parempia mielipiteitä kuin nyt."

Korintolaisilla oli näet tämmöinen valtiomuoto. Siellä oli harvainvalta, ja kaupunkia hallitsivat bakkhiadit, jotka naittoivat tyttärensä ja ottivat vaimonsa vain omasta keskuudestaan. Nytpä syntyi Amfionille, joka oli näitä miehiä, ontuva tytär. Tämän nimi oli Labda. Koska ei kukaan bakkhiadi tahtonut häntä naida, sai hänet Eetion, Ekhekrateen poika, joka oli kotoisin Petran kunnasta, mutta esi-isiensä kautta lapithi ja Kaineuksen jälkeläinen. Vaan hänelle ei tästä, enempää kuin muustakaan vaimosta, syntynyt lapsia. Hän matkusti siis Delfoihin tiedustelemaan, saisiko hän jälkeläisiä. Ja hänen astuessaan pyhättöön puhuttelee häntä oitis Pytia näillä sanoin:

"Ei sua, arvoisa Eetion, pidä arvossa kenkään. Labda on kantava; kohdustaan kivi vyöryvä kirpoo murskaten hallitsijat, tilin käyden kanssa Korinton."

Tämä Eetionin saama oraakelilause tuli jollain tavoin bakkhiadien tietoon, jotka eivät olleet ymmärtäneet aiemmin tullutta, Korintosta koskevaa ennuslausetta, joka tarkoitti samaa kuin Eetionin saama ja kuului näin:

"Kallion kotka on kantava, synnyttäin jalopeuran ankaran, raateliaan, monen polvet hervaisevaisen. Huomatkaa tämä, kansa Korinton, kaikk' asuvaiset Peirenen suloreunan ja kaupungin monikunnaan."

Tämä aikaisemmin bakkhiadeille annettu ennuslause oli jäänyt selittämättömäksi. Mutta kun he nyt kuulivat Eetionille annetun ennuslauseen, niin he heti käsittivät, että edellinenkin piti yhtä Eetionin lauseen kanssa. Tämän käsitettyään he pysyivät alallaan, koska tahtoivat tuhota sen lapsen, joka Eetionille oli syntyvä. Ja heti kun vaimo oli synnyttänyt, lähettivät he joukostaan kymmenen miestä siihen kuntaan, missä Eetion asui, surmaamaan lapsukaisen. Saavuttuaan Petraan ja tultuaan Eetionin taloon he pyysivät lasta. Ja Labda, joka ei ensinkään tiennyt, minkä vuoksi he olivat saapuneet, ja luuli heidän ystävyydestä hänen isäänsä kohtaan pyytävän lasta, toi ja ojensi tämän eräälle heistä. Nytpä he tullessaan olivat päättäneet niin, että se heistä, joka ensin ottaisi lapsen, murskaisi sen maata vasten. Mutta kun siis Labda toi lapsen esille ja antoi sen pyytäjälle, niin lapsi jostakin jumalallisesta vaikutuksesta hymyili tälle miehelle, joka sen otti vastaan. Tämän nähdessään ei hän raskinut lasta surmata, vaan antoi sen säälistä toiselle, ja tämä taas kolmannelle. Sillä tavoin se siirtyen toiselta toiselle kulki kautta kaikkien kymmenen sylin, kun ei kukaan tahtonut sitä tuhota. He antoivat niinmuodoin lapsen takaisin äidille ja läksivät ulos. Mutta ovella seistessään he alkoivat soimata ja syytellä toinen toistansa ja varsinkin sitä, joka ensimäisenä oli ottanut vastaan lapsen, koska hän ei ollut tehnyt, niinkuin oli sovittu. Ja vihdoin he hetkisen kuluttua päättivät mennä kaikki uudestaan sisälle yksissä neuvoin suorittaakseen surmatyön.

Mutta oli niin säädetty, että Eetionin kannasta oli versova turma Korintokselle. Labda oli näet kuullut kaiken tämän seisoen oven takana. Ja koska hän pelkäsi, että he alkaisivat katua ja, toistamiseen saatuaan käsiinsä lapsen, tappaisivat sen, niin hän vei ja kätki sen mielestään parhaimpaan piilopaikkaan, erääseen laatikkoon; hän ymmärsi nimittäin, että jos he palaisivat ja saapuisivat etsimään, he tutkisivat kaikkia läpikotaisin. Ja niinpä kävikin. He tulivat, mutta kun heidän etsiessään ei mitään löytynyt, katsoivat he parhaaksi lähteä tiehensä ja sanoa lähettäjille täyttäneensä kaikki heidän määräyksensä.

Niinpä he läksivät pois ja kertoivat sillä tavoin. Mutta Eetionin poika kasvoi sittemmin ja koska hän laatikon avulla oli tästä vaarasta pelastunut, annettiin hänelle sen mukaan nimeksi Kypselos [laatikko on kreikaksi "kypsele"]. Mieheksi vartuttuaan Kypselos kysyi neuvoa Delfoin oraakelilta ja sai sieltä kaksimielisen vastauksen, johon luottaen hän kävi Korintoksen kimppuun ja otti sen haltuunsa. Tämä oraakelilause kuului näin:

"Miekkonen mies, joka luokseni käy, juurt' Eetionin Kypselos, kuulun Korinton valtias, miekkonen itse, miekkoset lapset myös, mut lastenlapsensa eivät."

"Näin kuului oraakelilause. Mutta itsevaltiaaksi päästyään esiintyi Kypselos tällä tavoin. Monta korintolaista hän ajoi maanpakoon, monelta hän riisti omaisuuden ja vielä useammalta hengen. Ja hänen hallittuaan kolmekymmentä vuotta onnellisesti päiviensä päähän saakka seurasi häntä hallituksessa hänen poikansa Periandros. Aluksi Periandros oli lempeämpi isäänsä, mutta siitä pitäen kun hän lähettien välityksellä oli joutunut tekemisiin Miletoksen itsevaltiaan Thrasybuloksen kanssa, tuli hän vielä Kypselostakin verenhimoisemmaksi. Hän lähetti näet Thrasybuloksen luo airuen kysymään, millä tavoin hän turvallisimmin järjestäisi hallituksen ja parhaiten kaupunkiaan hoitaisi. Thrasybulos silloin vei Periandroksen luota tulleen sanantuojan kaupungin ulkopuolelle ja astui viljavainioon; ja laihon läpi kulkiessaan hän samalla uudestaan kyseli ja tutkiskeli kuuluttajalta syytä hänen tuloonsa Korintoksesta. Ja aina milloin hän huomasi jonkun muista ylenevän tähkäpään, niin hän liisti sen poikki; ja niin tehdessään hän viskasi ne pois, kunnes hän tuolla tavalla oli tärvellyt kauniimman ja rehevimmän osan laihoa. Mutta kuljettuaan vainion läpi laski hän airuen luotaan, sanaakaan sitä ennen lausumatta. Vaan kun airut oli palannut Korintokseen, oli Periandros halukas saamaan tietää, minkä neuvon hän oli saanut. Airut virkkoi, ettei Thrasybulos ollut hänelle mitään neuvonut ja lisäsi ihmettelevänsä, että Periandros oli hänet lähettänyt semmoisen miehen tykö, joka oli mielenhäiriössä ja vahingoitti omaa tavaraansa; ja samalla hän kertoi, mitä oli nähnyt Thrasybuloksen tekevän."

"Mutta Periandros älysi asianlaidan ja käsitti, että Thrasybulos oli neuvonut häntä surmaamaan muita ylemmäksi kohoavat kaupunkilaiset. Siksi hän tekikin kaikkea mahdollista pahaa kansalaisilleen. Sillä kaikki, jotka Kypselos oli jättänyt tappamatta ja karkoittamatta, Periandros raivasi järjestänsä pois. Niinpä hän yhtenä päivänä riisutti vaatteet kaikilta korintolaisten naisilta oman vaimonsa Melissan vuoksi. Hän oli näet lähettänyt sanansaattajia siihen vainajain ennuspyhättöön, joka sijaitsee thesprotien maassa Akheron-joen varrella, kysymään, mihin erään vieraan hänelle uskoma tavara oli joutunut. Mutta kun Melissa tällöin oli ilmestynyt, oli hän kieltäytynyt osoittamasta ja ilmaisemasta, missä uskottu tavara oli kätkettynä. Hänen oli näet vilu ja hän oli alaston. Sillä niistä vaatekappaleista, jotka Periandros hänen myötänsä oli haudannut, ei hänellä ollut mitään hyötyä, koska niitä ei oltu poltettu. Ja todistuksena siitä, että hän, Melissa, puhui totta, oli se, että Periandros oli pistänyt leivät kylmään uuniin. Kun tämä vastaus oli tuotu Periandrokselle -- merkki oli nimittäin luotettava, koska hän oli yhtynyt Melissaan, kun tämä jo oli kuollut --, käski hän oitis kuuluttaa, että kaikki korintolaisten naiset kokoutuisivat Heran temppeliin. He menivät siis sinne, mitä kauniimmin koristeltuina kuten juhlaan ainakin. Mutta Periandros oli salaa asettanut sinne henkivartijoita, joiden avulla hän riisutti heiltä kaikilta vaatteet, eroituksetta vapailta ja palvelijattarilta. Sitten hän antoi viedä kaikki vaatteet kuoppaan, missä hän, Melissaa avukseen huutaen, poltti ne. Hänen tehtyään tämän ja toistamiseen lähetettyään sanan ennuspaikkaan, ilmaisi Melissan haamu, mihin hän oli pannut vieraan uskoman esineen. Semmoinen, oi lakedaimonilaiset, on itsevaltius ja semmoisia tekoja se aikaansaa. Mutta meidät korintolaiset valtasi suuri ihmettely jo heti silloin, kun saimme tietää teidän lähettävän noutamaan Hippiasta, ja nyt olemme vieläkin enemmän ihmetelleet, kun olette näin puhuneet. Ja Hellaan jumalien nimessä me vannotamme teitä, ettette asettaisi itsevaltiaita kaupunkeihin. Mutta jollette herkeä, vaan koetatte vastoin oikeutta tuoda takaisin Hippiasta, niin tietäkää, että korintolaiset eivät tule tekoanne hyväksymään."

93. Näin puhui Korintoksesta saapunut lähettiläs Sokles. Mutta avukseen huutamalla samoja jumalia, kuin hänkin, Hippias vastasi, että korintolaiset kyllä tulisivat kaikista enimmin peisistratideja kaipaamaan, jahka ne päivät olivat käsissä, jolloin heidän oli joutuminen atenalaisten sorrettaviksi. Näillä sanoin Hippias vastasi, hän kun tarkemmin kuin kukaan muu tunsi oraakelilauseet. Sillä välin olivat muut liittolaiset pysyneet ääneti. Mutta kun he kuulivat Sokleen puhuvan rohkeamielisesti, ratkesi kukin heistä puhumaan ja yhtyi korintolaisen mielipiteeseen; ja he vannottivat lakedaimonilaisia, etteivät panisi toimeen valtiollisia mullistuksia missään Hellaan kaupungissa.

94. Siten se yritys raukesi. Hippiaan jouduttua sieltä poisajetuksi, tarjosi makedonilaisten kuningas Amyntas hänelle Anthemus-kaupunkia ja tessalialaiset Iolkosta. Mutta hän ei ottanut kumpaakaan näistä, vaan vetäytyi jälleen Sigeioniin, jonka Peisistratos kahakassa oli voittanut mytileneläisiltä ja sen vallattuaan asettanut sinne itsevaltiaaksi äpäräpoikansa Hegesistratoksen, joka oli syntynyt argolaisesta naisesta. Hän ei kuitenkaan saanut taistelutta pitää, mitä hän oli Peisistratokselta saanut. Sillä pitkän aikaa sotivat Akhilleionin ja Sigeionin kaupungeista mytileneläiset ja atenalaiset keskenään. Ensin mainitut vaativat takaisin maata, atenalaiset taas eivät siihen myöntyneet, vaan osoittivat pätevillä syillä, että heillä ja niillä muilla helleeneillä, jotka yhdessä Menelaoksen kanssa olivat lähteneet kostamaan Helenan ryöstön, oli aivan yhtä paljon oikeutta Ilionin alueeseen, kuin konsanaan aioleilla.