Part 3

Sadukealaiset kohauttivat olkapäitään. Jonatan avasi pienet silmänsä selälleen ja koetti nauraa ilveilijän tavoin. Eihän muka ollut mitään mielettömämpää kuin väite, että ruumis elää iankaikkisesti; ja hän lausui prokonsulille erään samanaikuisen runoilijan säkeen:

Nec crescit, nec post mortem durare videtur.

Mutta Aulus oli kumartunut pöydän laitaa vasten, otsa hiessä, kasvot vihreän kalpeina, nyrkeillään painaen vatsaansa.

Sadukealaiset teeskentelivät suurta mielenliikutusta, -- seuraavana päivänä heille annettiin uhripapin virka; Antipas näytteli epätoivoa; Vitellius näytti välinpitämättömältä. Hänen levottomuutensa oli kuitenkin raju; jos poikansa kuoli, hän menetti omaisuutensa.

Tuskin oli Auluksen ylenantaminen ohi, kun hän taas tahtoi ruveta syömään.

"Annettakoon minulle marmorin kaappeita, Naksoksen vuolukiveä, merivettä, tai mitä tahansa! Entä jos kylpisin?"

Hän alkoi ahmia jäätelöä, sitten hän epäröityään kumpaa valitsisi -- Kommagenen lientä vai vaaleanpunaisia rastaita -- kävi käsiksi hunajansekaiseen kurpitsiin. "Aasialainen" katseli häntä, tämä kyky ahmia ruokia merkitsi tavatonta, ylhäisrotuista olentoa.

Tarjottiin härän munuaista, pähkinähiiren paistia, satakieliä, kalahakkelusta viiniköynnöksen lehdillä; ja papit pohtivat ylösnousemusta. Ammonius, Filo platonilaisen oppilas, piti heitä typerinä ja lausui tämän mielipiteensä muutamille kreikkalaisille, jotka tekivät pilaa oraakeleista. Marcellus ja Jakob olivat tavanneet toisensa. Edellinen kertoi jälkimäiselle, mitä onnentunnetta hän oli kokenut Mitran kastettavana ollessaan, ja Jakob kehoitti häntä seuraamaan Jeesusta.

Palmu- ja tamarindi-, safet- ja byblos-viinejä virtasi kannuista sekotusmaljoihin, näistä pikareihin ja pikareista kurkkuihin; kielet vilkastuivat, sydämet aukenivat. Jacim, joskin oli juutalainen, ei enää salannut tähtienpalvontaansa. Afakasta kotoisin oleva kauppias hämmästytti paimentolaisia, kuvaamalla yksityiskohtaisesti Hieropoliin temppelin ihmeet; ja kyseltiin, paljonko toivioretki sinne maksaisi. Toiset taas pitivät kiinni synnyinmaansa uskonnosta. Muuan melkein sokea germaani lauloi ylistyshymniä Skandinavian vuoriniemestä, jolla jumalat ilmestyvät kasvot sädehtivinä; ja sikemiläiset eivät syöneet kyyhkyspaistia, kunnioituksesta Azima-kyyhkyä kohtaan.

Useat puhelivat seisoen keskellä salia; ja hengityksen synnyttämä höyry sekaantuen haarakynttilöiden valaistussavuun täytti ilman usvaharsolla. Fanuel kulki seinämää pitkin; hän oli jälleen tutkinut tähtitaivasta. Mutta hän ei edennyt tetrarkan lepovuoteeseen asti, peläten öljytahroja, jotka essealaisten mielestä olivat paha saastutus.

Linnan portilta kuului kolkutusta.

Nyt tiedettiin, että Johannesta pidettiin siellä vangittuna. Soihtuja kantavia miehiä kiipesi ylös polkua; musta joukko kihisi rotkosyvennyksessä; ja he karjuivat tuontuostakin: "Johannes! Johannes!"

"Hän häiritsee kaikkea!" sanoi Jonatan.

"Meillä ei enää tule olemaan rauhaa, jos hän jatkaa samalla tavoin!" lisäsivät farisealaiset.

Ja huutoja kuului:

"Suojele meitä!"

"Tulkoon tästä loppu!"

"Sinä hylkäät uskonnon!"

"Jumalaton kuin Herodekset ainakin."

"Vähemmän kuin te!" vastasi Antipas. "Minun isäni rakensi teidän temppelinne."

Silloin farisealaiset, maanpakoon ajettujen pojat, Matatiaksen puoluelaiset, syyttivät tetrarkkaa hänen sukunsa rikoksista.

Heillä oli suipot kallot, pörröinen parta, pienet ja ilkeyttä kuvastavat kädet, lättänenäiset kasvot, isot pyöreät silmät, verikoiran sävy. Kymmenkunta kirjuria ja pappien palkollista, jotka elivät uhrieläinten jätteistä, hyökkäsi tetrarkan lavan juurelle; ja väkipuukkoineen he uhkailivat Antipasta, joka puhui heille rauhoittavasti, sadukealaisten hieman puolustaessa häntä. Hän huomasi Manneaksen ja viittasi tätä poistumaan, kun Vitellius eleillään ilmaisi, etteivät tällaiset seikat häntä liikuttaneet.

Farisealaiset, jotka olivat jääneet pöytänsä ääreen, joutuivat vihan vimmaan. He särkivät edessään olevat astiat. Heille oli tarjottu Mecenaksen mieliruokaa, villin aasin lihasta tehtyä muhennosta, joka heidän mielestään oli saastaista.

Aulus ilkkui heille aasinpäästä, jota heidän sanottiin kunnioittavan, ja lasketteli ivasanoja siitä, että he inhosivat sianlihaa. Siihen oli muka kaiketikin syynä, että se lihava eläin oli tappanut heidän Bakkuksensa; ja he rakastivat ylenmäärin viiniä, heidän temppelissään kun oli nähty kultainen viiniköynnös.

Papit eivät ymmärtäneet näitä sanoja. Fineas, syntyisin Galileasta, kieltäytyi niitä kääntämästä. Silloin Aulus vimmastui suunnattomasti, varsinkin huomatessaan että aasialainen oli pelon valtaamana paennut; ja ateria inhoitti häntä, ruokalajit kun tuntuivat hänestä liian jokapäiväisiltä: niitä ei oltu tehty kyllin tuntemattomiksi alkuperältään. Hän rauhoittui nähdessään syyrialaisten karitsojen häntiä, jotka tiukkuivat rasvaa.

Juutalaisten luonne tuntui Vitelliuksesta iljettävältä. Heidän jumalansa saattoi hyvin olla Molok, jonka alttareita hän oli nähnyt matkansa varrella; ja hänen mieleensä muistuivat lapsiuhrit ja lisäksi tarina eräästä miehestä, jota he salaperäisesti lihottivat. Hänen latinalaisessa sydämessään herätti inhoa heidän ahdasmielisyytensä, heidän kuvanraastaja-raivonsa, heidän eläimellisyytensä. Prokonsuli tahtoi poistua. Aulus vastusti lähtöä.

Mekko riisuttuna vyötäisille asti hän loikoi ruokakasan takana, liian kylläisenä jaksaakseen enempää syödä, mutta itsepintaisesti kieltäytyen siitä luopumasta.

Kansan kiihko kasvoi. He alkoivat pohtia riippumattomuuden aikeita. Muisteltiin Israelin kunniaa. Kaikki valloittajat olivat saaneet rangaistuksensa: Antigone, Crassus, Varus...

"Te kurjat", sanoi prokonsuli, sillä hän osasi Syyriaa; hänen tulkkinsa toimitti hänelle vain mietintäaikaa vastauksiin.

Antipas otti kädenkäänteessä esille keisarin muistorahan, ja katseltuaan sitä vavisten hän näytti sen kuvapuolta.

Kullatun lavan sivuverhot aukenivat äkkiä; ja vahakynttilöiden häikäisevässä valossa, orjiensa ja vuokkokiehkuroiden ympäröimänä ilmestyi Herodias -- päässä assyrialainen hiippa, jota leukanauha pysytteli ohimoilla. Hänen kierukoiksi käherretyt hiuksensa valuivat helakanpunaiselle vaipalle, joka oli ratkottu auki hihojen pituudelta. Ovenpielissä kohosi kaksi kookasta kivileijonaa, muistuttaen Atridein aarteistossa olevia, ja näiden jalopeurojen keskellä hän näytti Kybeleltä. Ja lavan parvekkeelta, joka vallitsi Antipaksen koroketta, hän kohottaen uhrimaljaa huusi:

"Kauan eläköön Caesar!"

Tämän tervehdyshuudon toistivat Vitellius, Antipas ja papit.

Mutta salin perältä kuului yllätyksen ja ihailun mumina. Nuori nainen oli vastikään astunut saliin.

Sinervän harson alta, joka peitti hänen povensa ja päänsä, eroitti kaarevat kulmakarvat, korvarenkaiden agaattikivet ja valkean hipiän. Kyyhkysenkaulan värinen silkkivaippa verhosi hartiat ja oli kiinnitetty lanteille kultavyöllä. Hänen mustat hamelahkeensa olivat koristetut mandragora-kukilla, ja ylimielisen huolettomasti hän kapsahdutteli pieniä kolibrinuntuvilla päällystettyjä tohveleitansa.

Saavuttuaan ylös lavalle hän otti pois huntunsa. Hän oli kuin Herodias muinoin, nuoruutensa päivinä. Sitten hän alkoi tanssia.

Hänen jalkansa liikkuivat vuoroin toistensa editse, huilun ja parin kalkkalon tahdin mukaan. Hänen ojennetut käsivartensa näyttivät kutsuvan jotakuta, joka alati pakeni. Hän seurasi tuota olentoa kevyempänä kuin perho, kuin utelias Psykhe, kuin harhaileva sielu, ja näytti olevan lentoon lehahtamaisillaan.

Gingran suruiset äänet kaikuivat nyt kalkkalojen asemesta. Masennus oli seurannut toivoa. Hänen asentonsa kuvasivat huokauksia ja koko hänen olentonsa sellaista kaihomielisyyttä, ettei tietänyt suriko hän jumalolentoa vai menehtyikö hän sellaisen hyväilyihin. Luomet puoleksi suljettuina hän kiersi vartaloaan, väänteli vatsaansa hyökyaaltoliikkein, vavahdutteli rintojansa, kasvojen pysyessä liikkumattomina ja jalkojen lakkaamatta eläessä.

Vitellius vertaili häntä pantomimi-näyttelijä Mnesteriin. Aulus oli taas saanut ylenannatuksensa. Tetrarkka vaipui haaveiluun eikä enää ajatellut Herodiasta. Hän luuli näkevänsä hänet sadukealaisten lähellä. Näky etääntyi.

Mutta se ei ollut mikään näky. Herodias oli antanut kaukana Makairoksesta opettaa Salomea, tytärtään, tanssimaan, jotta tetrarkka häneen rakastuisi; ja se ajatus oli hyvä. Nyt hän oli varma sen onnistumisesta.

Sitten kuvasi tanssi rakkauden kiihtymistä, joka halajaa tyydytystä. Hän tanssi niinkuin Intian papittaret, kuin vesiputousten nubiattaret, kuin lydialaiset Bakkuksen papittaret. Hän kallistui joka taholle, kuin kukka, jota myrsky huojuttelee. Hänen korvarenkaittensa hohtokivet heilahtelivat, selkäpuolen silkkikangas vivahteli eri kimalluksin; hänen käsivarsistaan, jaloistaan, vaatteistaan virtasi näkymättömiä kipinöitä, jotka sytyttivät miehiä.

Harpun kielet helisivät; joukko vastasi siihen hyvähuudoilla. Notkistamatta polviaan hän hajasäärin kumarsi niin syvään, että leuka hipaisi permantoa; ja pidättyväisyyteen tottuneet paimentolaiset, hurjastelevat Rooman soturit, saidat publikaanit, kiistelyissä katkeroituneet vanhat papit, kaikki läähättivät sieramet levällään.

Sitten Salome kiersi Antipaksen pöydän ympäri hurjasti kuin noitavaimot; ja hekkuman nyyhkytysten tukahduttamalla äänellä hän sanoi: "Tule, tule!" Hän kiersi yhä pöydän ympäri; harppulaudat pauhasivat haljetakseen, ja väki ulvoi. Mutta tetrarkka huusi muita kovemmin: "Tule, tule! Sinä saat Kapernaumin, Tiberiaksen tasangon, linnoitukseni, puolet valtakuntaani!"

Salome heittäytyi käsiensä varaan, kantapäät ilmassa, ja kulki siten lavan ympäri kuin iso kovakuoriainen; äkkiä hän pysähtyi.

Hänen niskansa ja selkärankansa muodostivat suoran kulman. Kirjavat sukat, noustessaan taivaankaaren kaltaisina yli olkapäiden, reunustivat hänen kasvojaan kyynärän päässä maasta. Hänen huulensa olivat maalatut, kulmakarvat hyvin mustat, silmät melkein hirvittävät, ja hikipisarat hänen otsallaan näyttivät kastehelmiltä valkoisella marmorilla.

Salome ei puhunut. He tähystelivät toisiaan.

Lavalta kuului sormien näpsäyttelyä. Salome nousi pystyyn ja lähestyi; ja hiukan sopertaen hän lausui lapsellisen näköisenä nämä sanat:

"Tahdon, että annat minulle maljassa..." Hän oli unhoittanut nimen, mutta jatkoi hymyillen: "Johanneksen pään!"

Tetrarkka luhistui alas musertuneena.

Häntä sitoi sanansa, ja kansa odotti. Mutta ehkä se kuolema, jota oli ennustettu, vapauttaisi hänet, kohdistuessaan toiseen? Jos Johannes todella oli Elias, niin hän voisi välttää tuon kuoleman; jos hän ei ollut Elias, menetti murha merkityksensä.

Manneas seisoi hänen vieressään ja oivalsi hänen tarkoituksensa.

Vitellius kutsui hänet luokseen uskoakseen hänelle tunnussanan, koska vankila nyt oli jätetty vartiosoturien haltuun.

Tämä oli helpoitus. Hetken kuluttua kaikki oli oleva ohi!

Mutta Manneas ei ollut ketterä toimimaan. Hän palasi järkkyneenä.

Jo neljäkymmentä vuotta hän oli toimittanut pyövelin virkaa. Hän oli hukuttanut Aristobuloksen, kuristanut Aleksanterin, polttanut elävältä Matatiaksen, mestannut Zosimuksen, Pappuksen, Josefin ja Antipaterin; mutta hän ei rohjennut tappaa Johannesta! Hänen hampaansa kalisivat, koko hänen ruumiinsa vapisi.

Hän oli nähnyt vankilakuopan edessä samarialaisten suuren enkelin, täynnä silmiä ja heiluttaen suunnattoman suurta miekkaa, punaista, hammaslaitaista ja hehkuvaa kuin liekki. Kaksi todistajiksi noudettua soturia muka saattoivat vakuuttaa näyn todeksi.

Mutta nämä eivät olleet nähneet muuta kuin erään juutalaisen sotapäällikön, joka oli karannut heidän kimppuunsa, ja joka ei enää ollut elävien parissa.

Herodiaksen raivo puhkesi törkeiden ja loukkaavien parjausten tulvaan. Hän mursi kyntensä lavan ristikoita vasten, ja molemmat kivileijonat näyttivät raatelevan olkapäitä ja kiljuvan kuin hän.

Antipas matki puolisoaan, samoin soturit, farisealaiset, kaikki vaativat kostoa, ja muut paheksuivat sitä, että heidän odottamaansa huvitusta viivyteltiin.

Manneas poistui, peittäen kasvonsa.

Vieraista tuntui aika vielä pitemmältä kuin ensi kerralla. He haukottelivat ikävissään.

Äkkiä kuului käytävissä askeleita. Tuskallinen odotus kävi sietämättömäksi.

Katkaistu pää tuotiin sisään; ja Manneas kantoi sitä hiuksista sormien päissä, ylpeänä kätten paukutuksista.

Laskettuaan sen maljaan hän ojensi sen Salomelle, joka notkeana nousi lavalle; useita hetkiä myöhemmin toi pään takaisin se vanha nainen, jonka tetrarkka aamulla oli nähnyt viereisen talon parvekkeella ja äsken Herodiaksen huoneessa.

Hän väistyi taaksepäin, välttääkseen sitä näkemästä. Vitellius loi siihen välinpitämättömän katseen.

Manneas astui alas lavalta ja näytti sitä roomalaisille päälliköille ja sitten kaikille senpuolisille pöytävieraille.

He tarkastivat sitä.

Murha-aseen terä oli viiltäessään ylhäältä alas leikannut palan leuvasta. Suupielet olivat vääntyneet. Ja hyytynyt veri tahrasi partaa. Suljetut luomet olivat kelmeät kuin simpukankuoret; ja ympärillä olevat haarakynttilät levittivät säteitään.

Pää saapui pappien pöytään. Eräs farisealainen käänteli sitä uteliaana. Käännettyään sen pystyyn asetti Manneas sen Auluksen eteen, joka siitä heräsi. Ripsien lomitse näyttivät kuolleet silmät ja sammuneet silmät sanovan toisilleen jotakin.

Sitten Manneas ojensi pään Antipakselle. Kyyneleet valuivat tetrarkan poskille.

Soihdut sammuivat. Vieraat poistuivat; eikä salissa enää ollut muita kuin Antipas, kädet ohimoilla ja yhä tuijottaen katkaistuun päähän, sillä välin kun Fanuel seisoen keskellä isoa salia mutisi rukouksia, kädet ojennettuina.

Auringon noustessa saapuivat Johanneksen taannoin lähettämät kaksi miestä, tuoden niin kauan odotetun vastauksen.

He uskoivat sen Fanuelille, joka siitä haltioitui.

Sitten hän osoitti heille juhlajätteiden keskellä maljassa lepäävää kolkkoa esinettä. Toinen miehistä sanoi:

"Rohkaise mielesi! Hän on astunut alas kuolleiden luo ilmoittamaan Kristuksen tuloa!"

Essealainen tajusi nyt sanat: "Jotta hän kasvaisi, minun täytyy vähetä."

Ja kaikki kolme ottivat Johanneksen pään ja poistuivat Galileaan päin.

Se oli hyvin raskas, he kantoivat sitä vuorotellen.