Part 4

Vaivautuneena pakeni hän puutarhaan ja istuutui suuren pihlajan alle nurmipenkille. Sekin muistutti häntä niin elävästi entisistä hauskoista ja huolettomista ajoista, kun hän nuorena ylioppilaana oli ja eli täällä mukavassa kodissaan kaikkien ihailemana ja hellittelemänä. Kaipasiko hän niitä aikoja? Tahtoiko hän nauttia tämän kotonsa etuja, puuttuiko häneltä uskallusta uhrata kaikki uskonsa ja vakaumuksensa alttarille? Ei, -- ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että se vaan oli kiusaaja, viettelijä joka taas nosti päätään, joka tahtoi saada hänet solmiamaan rauhaa maailman kanssa. Vaan hänen velvollisuutensa oli olla sodassa sen kanssa. Eikö ollut halveksittavaa, että hän näin vaikeni ja vetäytyi pois, silloin kuin olisi pitänyt puhua? Eikö ollut raukkamaista, ett'ei hän pelosta loukata tahtonut heidän ilojaan häiritä? Siinä täytyy syntyä melua ja meteliä, missä evankeliumia julistetaan, oli sanonut Lutherus. Jos apostolit olisivat olleet unelijaita ja velttoja, miten olisi Jumalan valtakunnan käynyt? Eikö Vapahtajakin ollut puhdistanut temppeliä ruoskalla ja eikö hän ollut sanonut äidilleen: "Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!" Ja mitä vaikuttaa väistyminen ja myönnytykset? Enkö ole minä heille kirjoittanut ja puhunut nöyrästi ja rakoilevasti, mitä on se auttanut?

Ja juuri kun vastaukseksi siihen helähti katrillin sävel suurelta pihamaalta ja toinen pirtin puolelta. Hän hypähti pystyyn, hän oli kuulevinaan voimakkaan äänen sisässään huutavan: "sinun täytyy se estää!" -- ja hän kiiruhti esiin.

Katrilli oli juuri alkanut ja parit asettuneet vastapäätä toisiaan keskelle pihamaata. Ensimmäisinä olivat lähteneet liikkeelle ruustinna sulhasen, erään apulaispapin, kanssa ja morsian vanhimman veljensä viemänä. Silloin syöksyi hän esiin puutarhan portista, työntäytyi läpi tanssijain ympärille muodostuneen kehän ja ohitse isästään, joka rappusten luona seisten heilutti päätään tanssin tahdissa, meni suoraa päätä äitinsä ja hänen tanssittajansa eteen, tarttui heitä kumpaakin käsipuoleen ja huudahti läpitunkevalla, itkuun värähtelevällä äänellä: -- "Lakatkaa onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa, tämä on surkeaa! Ettekö huomaa, että olette pahennukseksi sekä itsellenne että muille! Ettekö ymmärrä, että menette suoraa päätä kadotukseen ja viette muitakin muassanne!"

Soitto taukosi, tanssi lakkasi, hääväkeä juoksi esiin. Ruustinna ja sulhanen seisoivat sanattomina hänen edessään. Apulainen tointui ensiksi, tarttui nuorta miestä kainaloon ja aikoen viedä hänet ulos virkkoi hän ivallisesti: -- "Jos tämä vie sinut kadotukseen, niin on parasta että pysyt poissa täältä."

-- "Minä menen ilman käskemättä!" ja hän riuhtasi itsensä irti, juoksi äitinsä luo ja lankesi hänen kaulaansa:

-- "Anna anteeksi, äiti, mutta minä en voinut muuta!"

Ja nähden sisarensa horjuvan tanssittajansa käsissä, riensi hän hänen syliinsä:

-- "Elä suutu minuun! Elä suutu! ... minun täytyy puhua!" Ja kaikki kolme purskahtivat he äänekkääseen itkuun.

Ei kukaan ollut ennättänyt paikaltaan liikahtaa, ennenkun se oli tapahtunut Häpeissään ja hämmennyksissään alkoivat vieraat jo vetäytyä pois, kun rovasti astui esiin:

-- "Mitä ilveilyä tämä on?., hän on menettänyt järkensä... Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi ... soittakaa siellä! Kuka on käskenyt teidän lopettaa?"

Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää säveltä...

-- "Vaietkaa, vaietkaa!" huusi yhtäkkiä morsian.

-- "Veljeni on oikeassa... minä en tahdo tanssia ... isä, käske heidän lopettaa!"

-- "Sinä tahdot sen! Sinä ymmärrät minut!" huusi nuori pappi ihastuksissaan. "Sano se vielä kerran, sano äidillesi, isällesi ja kaikille näille! Sano, pelasta heidät helvetistä ja iankaikkisesta kadotuksesta!"

-- "Minä olen itse kadotettu!" ja sydäntä vihlasevasti kirkaisten syöksyi morsian pois hääjoukon keskestä, heittäen kruunun kauvaksi luotaan ja repien huntua irti päälaeltaan.

-- "Hän on pelastettu!" huusi hänen veljensä riemuiten. "Herra on antanut palvelijansa puhua! -- Tyyntykää siellä, lakatkaa huutamasta ja voivottelemasta. Isä, kuule minua! ... äiti, elä mene!"

Hänen äänensä kuulut yhtäkkiä niin vaativalta ja hänen ryhtinsä oli niin käskevä, kun hän kääntyi väkijoukkoon päin, ett'ei kukaan osannut poistua. Kuului ääniä: "se on hävitöntä... hän on hullu ... tämä on julkeinta hävyttömyyttä" ja jotkut koettivat hajoittaa kehää ja estää muita siihen liittymästä. Mutta toiset huusivat: "antaa hänen puhua!" ja pian oli koko piha täynnä väkeä, kun talonpoikia tunki esiin pirtin puolelta ja kuokkavieraat juoksivat portin takaa.

-- "Anna minulle anteeksi, isä, että olen pitojasi häirinnyt," alkoi hän, "Elä itke minun tähteni, äitini, sillä sinä olet kerran vielä iloitseva siitä, mitä nyt on tapahtunut. Elkäät olko pahoillanne te muutkaan, jotka hetkeksi olette saaneet iloistanne lakata. Minä en aio kauvan teitä pidättää, mutta kuulkaa minua kuitenkin hetkinen. Minä en tahdo tuomita teitä, sillä tuomio on Herran, Te elätte niinkuin ymmärrätte, teette niinkuin taidatte, sillä mielenne on pimitetty ja omatuntonne paatunut eikä Herra ole teitä vielä herättänyt, Mutta minä tiedän sen ja minä tahdon sen teille julistaa, että elämänne on Hänelle kauhistus. Te ette tunne Häntä, vaikka hän on kuolemattomat sielunne verellään lunastanut. Te, jotka hallitaan ylöllisyydeItä, ylönsyömiseltä, ja ylönjuomiselta, teille on Hän halpa ja mitätön. Ruoka ja juoma on teille kalliimpi kuin taivas ja taivaan ilo. Maailman seurat, sen leikit, hypyt, soitot ja koreus ovat teille makeammat kuin enkelein kanssakäyminen ja autuaiden laulut, riemu ja kruunut. Teidän janonne maailman hekkuman perään on niin suuri, ett'ei helvetin pelko ja tulikivisen järven kauhistus vaivaa teitä niin paljon kuin kaipaus maailman hekkuman ja huvituksien perään. Eivät maalliset vahinkonne, sielunne ja ruumiinne turmio, ymmärryksenne tylsyminen, tautinne ja vaivanne taida teitä seisauttaa. Kussa tavaranne on, siellä on sydämmenne. Sitä todistaa puheenne ja tekonne, jotka eivät anna teille aikaa valmistamaan itseänne Jesuksen tulolle. Ette, heräämättömät ihmisparat, tunne Häntä, ette muista Häntä kestipöytiä piirittäessänne, maljoja kilistäessänne, tanssin pyörteissä kiitäessänne. Siinä seisotte te, haudan partaalla kulkevat vanhukset, siinä nuorukaiset ja neidot, seisotte suruttomina tulivuoren juurella ettekä ajattele, että Hän voi tulla tuomiolle, silloinkun ette sitä aavista, että maa millä hetkellä hyvänsä voi revetä jalkojenne alla, kun ukkonen ylhäältä jymähtää, ja te vaipua avattuun helvettiin, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus! Eikö ole surkeaa, että Jesus tulee omillensa ja ei Hänen omansa ota Häntä vastaan. Mutta nyt on aika nousta! sanoo pyhä Paavali. Herätkää tänä päivänä, joka voi olla teidän kaikkein viimeinen! Elkäät antako Hänen tulemisensa hukkaan mennä! Heittäkää pois synti, syntiset leikit, soitot, tanssit ja muut huvit! Tutkikaa sanaa, rukoilkaa, että Jesus yksinään tulisi teille kaikeksi kaikessa! Amen!- Rukoilkaamme!"

Hän polvistui ja piti palavan rukouksen kaikkien edestä. Hän rukoili anteeksi isälleen, äidilleen, sisarelleen ja ennen kaikkia itselleen, joka ehkä oli tehnyt sopimattomasti, mutta ei hän ollut voinut muuta, sillä se oli tapahtunut Hänen käskystä ja Hänen kunniakseen.

Tuskin oli hän lopettanut, kun joku vaimo taampana alotti virren:

"Sun haltuus, rakas isäni Mä annan aina itseni".

"Väkijoukko oli ensin seisonut epäröivänä hänen ympärillään. Ne katselivat toisiinsa ja koettivat nähdä, mitä rovasti tekisi ja keskeyttäisikö hän; mutta isä ei saanut sanaa suustaan poikansa puhuessa ja vetäytyi hiljalleen syrjään ja poistui. Vähitellen tulivat kuulijat liikutetuiksi, miesten kasvot värähtelivät ja naiset alkoivat nyyhkyttää. Talonpojat seisoivat totisina ja herrat hajamielisinä. Kun hän tuli rukoukseen, lankesi rahvas polvilleen puhujan mukana ja herrat paljastivat päänsä vasten tahtoaankin.

Kadrillirintama, joka saarnan aikana oli pysynyt melkein rikkomattomana, alkoi hajota. Sulhaspojat vetäytyivät pois toinen toisensa jälkeen ja jättivät neitosensa. Mekin olimme aivan hämmennyksissämme siitä mitä oli tapahtunut ja niinkuin avuttomat lampaat rajuilman lähestyessä vetäydyimme me yhteen valkeaan ryhmään ja rukouksen loputtua itkimme me kaikki yhteen ääneen.

Virsi oli tuskin alotettu, kun koko hääväki suurella pihalla, rappusilla, aitovarsilla ja aitain takana, ihan kuin odotettuaan päästäkseen mielipidettään ilmaisemaan, yhtyi siihen kuin yhdestä suusta ja kaiutti ilmoille veisuun, niin voimakkaan, ett'en ole kirkossakaan kuullut sen vertaista.

Hän oli noussut ylös ja seisoi siinä veisuuta kuunnellen, paljain päin, tuulen heiluttaessa hänen kiharoitaan. Äskeinen ankara, rankaiseva ilme hänen kasvoillaan oli kadonnut, hän tuijotti surumielisen näköisenä eteensä ja kun virsi oli lopussa, virkkoi hän alakuloisesti meihin morsiusneitosiin kääntyneenä:

-- "Nyt saatte jatkaa ... minä olen tehnyt tehtäväni..."

Mutta silloin juoksi yksi nuorista neitosista hänen eteensä, repäsi pitsit ja kukkaset rinnastaan ja huusi:

-- "Sinä et saa mennä ., sinä et saa meitä jättää..."

Ja pian olimme me kaikki hänen ympärillään, tartuimme hänen käsiinsä ja kauhtanaansa, samalla kun koristeemme lentelivät ympäri pihamaata.

Häät loppuivat siihen, eikä kenenkään tehnyt mieli enää jatkaa alotettuja iloja Lähiseudun vieraat heittivät hyvästinsä ja toiset menivät ilman hyvästiä. Kaukaisemmat kokoontuivat hajanaisiin ryhmiin ja keskustelivat hiljaisella äänellä siitä, mitä oli tapahtunut. Turhaan koettivat nuoremmat herrat tekeytyä huolettomiksi ja välinpitämättömiksi. Rovasti oli vetäytynyt kammariinsa ja käskenyt ilmoittaa, että hän voi pahoin. Morsian houraili, hänen äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja sulhanen kulki totisena, hätäisenä ja levottomana huoneesta huoneeseen.

Nuori pappi jäi vielä seuraavaksikin päiväksi häätaloon. Me nuoret neidot istuimme kuin opetuslapset hänen jalkainsa juuressa ja kuuntelimme häntä. Hän puhui nyt hellästi ja availi lempeällä kädellä meille uusia näköaloja, antoi meille uudet mielipiteet ja kumosi vanhat, muuttaen muutamassa päivässä koko entisen elämämme suunnan. Murrettuina ja omantuntomme rankaisemina palasimme me kukin kotiimme, tehdäksemme parannusta ja toisella tavoin elääksemme.

Rovastiin oli tämä tapaus koskenut kipeästi. Hän ei näyttäytynyt pojalleen eikä sallinut hänen tulla hyvästilleenkään. Vasta kuolinvuoteellaan kutsui hän hänet luokseen. Me matkustimme silloin yhdessä sinne -- pikku poikamme kanssa -- ja he erosivat toisistaan sovinnossa ja ilman katkeruutta.

PYHIIN VAELLUS

Jo vuosia ennen kuin se toteutui, oli matkasta alettu tuumia.

Kirjeitä, joita siihen aikaan ei pantu postiin, vaikka se olisi kulkenutkin, mikä ei suinkaan kaikin paikoin tapahtunut, oli lähetetty useampiakin matkustavaisten mukana. Niiden kautta oli vähitellen saatu päätetyksi, että täti Amanda tänä kesänä heinänteon aikana, jolloin hevonen parhaiten joutaa, tulee meille puolikyydillä ja meiltä sitten täti Kristiinan kanssa, joka äitini kuoltua oli meidän taloudenhoitaja, jatkaa matkaa meidän hevosella P.-järvelle.

Se oli juhlahetki kaikille meille lapsille, kun täti Amanda saapui. Hän toi lahjoja jokaiselle ja hänen eväänsä olivat laatuaan ensimmäisiä: lettuja, karjalan piirakoita, pannurieskoja y.m.s. Mutta minulle oli se suurempi juhlahetki kuin kenellekään muulle, sillä minä pääsin heidän kuskikseen, sain ajaa hevosta, hoitaa sitä ja olla aikamiehenä.

Oli siinä ollut monet vastukset voitettavana, ennenkun retki saatiin lopullisesti päätetyksi ja päästiin taipaleelle. Paitsi "luonnollisia" esteitä s.o. niitä, jotka syntyvät siitä, kuka hoitaa taloutta, kuka pitää huolta lapsista j.n.e. -- jotka kuitenkin saatiin kaikki tavalla taikka toisella voitetuiksi -- oli vielä suurinna se, että täti Amandan mies, pappi hänkin, oli periaatteessa tällaisia retkiä vastaan. Hänen tietääkseen ei P.-järven pastori, vaikka olikin kuuluisa herännyt pappi, ollut sen etevämpi kuin muutkaan papit eikä ainakaan siihen määrin, että häntä puhutellakseen olisi kannattanut tehdä kolmenkymmenen peninkulman matka kesähelteessä ja lyövyttää hevoset ja ravistuttaa kärryt.

-- "Ihmisviisaus on ihmisviisautta ja jolla on ymmärrystä, hän voi ottaa sanastakin selvän". -- "Saattaahan se olla niinkin, mutta ehkä minulla ei ole sitä ymmärrystä". -- "Jos ei ole, niin et sitä saa maiden ja merienkään takaa".

Niin oli sanonut täti Amandan mies ja samoja väitteitä tehtiin meilläkin, tehtiin vielä vähää ennen lähtöä Hevonen oli vielä valjastamatta ja minä vapisin pelosta, ett'ei matkasta ehkä mitään tulekaan.

Mutta tulihan siitä sentään, vaikka lähtö olikin kankeaa ja vaikka sitä hankittiin kuin salaa: lapset laitettiin piikain kanssa marjaan, hevonen valjastettiin takapihalla ja kärryihin noustiin vasta kujan päässä maantiellä.

Olin liika vähäinen ymmärtääkseni jo silloin, mikä oli tämän niin vaikeasti toimeensaatavan matkan oikea tarkoitus. Sen vaan käsitin heidän puheistaan, joita heidän jalkainsa juuressa pienellä jakkaralla istuessani sain tarpeekseni kuunnella, että P.-järven pastori ja hänen rouvansa täti Augusta olivat heidän nuoruuden ystäviään ja että tädeillä oli jotain hyvin tärkeää puhuttavaa, jota eivät voineet puhua kenenkään muun kanssa kuin sen, jonka luo mentiin. Kuulin myöskin heidän usein puhelevan siitä suuresta muutoksesta, joka heissä oli tapahtunut heidän nuoruutensa aikana ja että se oli tapahtunut sen johdosta, mitä pastori oli heille saarnannut eräissä häissä, joissa he olivat tanssineet ja olleet hyvin koreihin vaatteihin puetut

Kaikki vastusten tuottamat ikävyydet olivat kuitenkin unhotetut samassa kuin vihdoinkin oli päästy kärryihin nousemaan ja alettiin hiljalleen ajaa tietä pitkin pohjoseen päin.

Hyvän mielen synnyttämä hellyys suunnattiin minuun ja hevoseen, liina sain syödä nisuja ja piparkakkuja niin paljon kuin jaksoin ja ruuna sai levätä joka mäen alla ja palkkioksi vaivoistaan sai hän suurempien törmien päälle päästyään palasensa hänkin. Ei pidetty kiirettä ja viivyttiin tuntikausia syöttöpaikoissa, jotka kaikki olivat heränneitä taloja ja joissa kaikissa asui tuttavia, niiltä ajoilta jolloin tädit, jotka molemmat olivat kotoisin Pohjanmaalta, olivat näitä taipalia nuoruudessaan matkustelleet. Kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä tiheämmin poikettiin syöttämään ja sitä aikaisemmin asetuttiin yöksi lukemaan, veisaamaan ja puhelemaan.

Kaikkien puheiden aineena oli P.-järven pastori. Kyseltiin ja kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle oli hän osannut antaa oikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut kuin naulalleen. Jokapaikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja käskettiin pyytämään, ett'ei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui etelään päin tätä tietä ajamaan. -- "Se on lapsillekin hyvin ystävällinen", sanoivat he minulle, "eikä sinulle siellä perillä tule ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?" -- "Ei toki ollenkaan." -- "Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo perillä." Eilen oli sanottu: "ylihuomenna näillä ajoin", sanottu omituisella haikean mielen hartaudella.

Viimeinen syöttöpaikka oli vaan peninkulman matkan päässä määräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt siivottiin, hevonen suittiin ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle valkeat nenäliinat,

P.-järven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jälellä ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yhtäkkiä tultiin maantieportille. -- "Nyt ollaan pappilan maalla!" huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: "Tuolla on kirkko ja tuolla pappila!" Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen meidän kirkon rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat melkein hätäyksissään ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.

Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni ystävällinen rouva, joka lensi heidän syliinsä ensin toisen ja sitten toisen ja lopuksi teivi heitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoron itkemään, vuoron nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.

-- "Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan!" virkkoi silloin joku rappusilta.

He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään, ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta hän komenti heidät huoneeseen ja sanoi: -- "Kyllä me tämän nuoren miehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme."

Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä tuota miestä, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua. Hän saavutti hetikohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen, suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja päällä sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin ylisille heiniä heittämään, sillaikaa kuin itse laittoi apetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin ja hän kysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun vaan nauratti, sanoi hän: -- "No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta."

Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaankin käteen, piti niistä kauvan kiinni ja sanoi sydämmestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat tulleet. Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja uskollisia ystäviä, jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat entisistä ihanista ajoista.

Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa oloistaan ja elannoistaan ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että "tottapa se on ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä hän meitä kulettaa".

Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa ja minä en siitä paljoa käsittänyt. Mutta vaikk'en isosti ymmärtänytkään, ei minun kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani oven suussa eikä minulla ollut halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.

-- "Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla, ei suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla," sanoi hän muutamakseenkin. "Ne ovat raskaita suurissa termissä, joita tie taivaan valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai särkyvät valjaat ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi eteen, aja hänellä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille tulet ja sijasi sinua siellä odottaa." Tätien huulet hymähtelivät ja he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja rohkeutta toivomaan ja tyytymään ja se oli kai se, joka oli tehnyt, että he, samoinkuin niin monet muutkin "hiljaiset" olivat häneen niin ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.

Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin kuin ei hän istunut tätien kanssa oli hän minulle leikkitoverina. Me laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alatse, kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa ja minäkin sain haavia, ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän minut kirkkoon, sanoi minua "pikku apulaisekseen" ja kun papin kelloja soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa näytteli hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä papin penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään. Siitä minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein kaikki kortteihin puettuja eikä näkynyt yhtään koreata huivia naisten puolella. Saarna-aikana istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui, puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.

Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin ja selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren pöydän takana. Juoksenneltuani jonkun aikaa kosken rannalla, menin minäkin oven suuhun istumaan, Hän oli juuri loppurukousta pitämässä ja kaikki istuivat pää käsien varaan painettuina. -- "Rukoilkaamme niidenkin puolesta, jotka pitkäin matkain päästä ovat saapuneet meitä tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi aikanansa vaikuttaa".

Useat itkivät ja minullekin tuli niinkuin olisi tullut sääli itseäni, tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.

Huomenna oli lähdön päivä ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä, pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen eikä kukaan osannut virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät poispäin kyyneliään kuivatakseen virkkoi pastori taputtaen heidän vavahtelevia hartioitaan: "Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla paistaa Herran päivä ja sinne on Hän meidät kerran johdattava. Näkemiin asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme tavotamme."

Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: "Pidä lapsi sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi."

Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkää paluumatkaa. Eikä ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina kertonut, että hänestä niinä päivinä kuin pyrittiin poispäin P.-järven pappilasta tuntui siltä kuin olisi hän joka virstalla painautunut yhä synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä mitä oli puhuttu ja saatu kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä taloja ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset. Ja kun oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut ainoatakaan toveria eikä ystävää ja niin oli kuin olisi Jumalakin hylännyt.