Part 6

Mitä äiti tähän kaikkeen sanoi, se sekaantui kuulumattomaksi yleiseen puheeseen, johon kaikki tahtoivat yhtaikaa ottaa osaa. Jtakin hän luullakseni koetti saada esille semmoista, että jollei personallisesti hän tässä tapauksessa olisikaan vastustamatta pahaa, niin ei se vielä merkinnyt, että hän olisi menetellyt oikein.

Kun hän sitten alkoi saada sananvuoroa, keskeytin minä itse hänet jatkamalla omaan suuntaani. Enkä enää väitellyt tieteellisiä sanoja. Päinvastoin tunsin, että se antoi lisäpontta voitolleni.

--Voihan pikemmin sanoa, ettei ihmisen tehtävänä muu olekaan kuin alituinen pahan vastustaminen,--ja että kaikki paha, mistä me vielä kärsimme, tulee siitä, ettemme päinvastoin kylläksi vastusta pahaa. Ihminen ei saa väistyä pahan tieltä! Hänen täytyy miehekkäästi astua esiin joka paikassa, missä paha pyrkii toteutumaan. Se on ihmisen ylpeys, siksi hänellä on voimia, siksi rohkeutta, siksi järkeä, siksi otsaa!--Totta on, että tuo pahan vastustaminen voi tuottaa myöskin turmiota. Ihminen tuskin koskaan voi tietää oikeata määrää, jos hänen on puolustaminen joko itseänsä tai omaisiaan. Niinpä voi hänessä olla kostonhimoa, voi olla pikaisuutta, ärtyisyyttä ja niin edespäin, joka kaikki voi vaikuttaa, että ihminen ryhtyessään omakätisesti pahaa vastustamaan tulisi menemään liiallisuuksiin, tulisi käyttämään suurempaa väkivaltaa kuin pahan kukistamiseksi on tarpeen. Tämä niinsanotun excessin mahdollisuus onkin saattanut yhteiskunnan pitkien. historiallisten muodostusten jälkeen riistämään yksityiseltä oikeuden omakätiseen pahan vastustamiseen,--lukuunottamatta niinsanottuja hätävarjelustapauksia, missä se yhäkin on sallittu. Valtiovalta on ottanut omaksi tehtäväkseen pahan sekä ehkäisemisen että vastustamisen. Valtiovallalle ovat kaikki afektit mahdottomat: se vastustaa pahaa ilman kostonhimoa, ilman pikaisuutta tai ärtyisyyttä. Joten siis me yksityiset jättäen pahan vastustamisen valtiomahdin tehtäväksi, olemme vapauttaneet näin käyttämämme väkivallan kaikista niistä ominaisuuksista, jotka voivat tehdä sen siveellisesti moitittavaksi.-- Aivan toinen asia on, että yhteiskunnan nykyinen historiallinen kehitysaste ei tässäkään asiassa täysin vastaa ajan valistuneita käsitteitä. Saattaa olla, että esimerkiksi rangaistustavat ovat sopimattomia, liian ankaroita,--jota syystä on väitetty muun muassa kuolemanrangaistuksesta. Mutta kaiken edistyksen perustus onkin juuri siinä, että ajan vaatimukset kulkevat olevien olojen edellä, näitä vähitellen muodostaen mukaisiksensa. Yhteiskunnan parannuspuuhille on kyllä sijaa yhteiskunnan rajojen sisäpuolella; ja ihmisrakkaudella on siinä laajat vaikutusalat. Niinpä esimerkiksi juuri vankeuslaitoksen alalla on erittäin viime aikoina tehty ja yhä tehdään suuria muutoksia ihmisystävälliseen suuntaan. Siellä on löydettävänä lämpimiä teoriioja rangaistuksen ja vankeuden tarkoituksesta parantaa rikoksentekijöitä, jotka teoriiat ovat suuressa määrin vaikuttaneet vankilain muuttumiseksi piinahuoneista kasvatuslaitoksiksi. Kas siinä ala, mikä tarjoo miettimistä, väsymätöntä puuhaa ja työtä. Sitävastoin ovat mielestäni kaikki semmoiset paradoksit kuin: älä vastusta pahaa,--noin yksipuolisesti lausuttuina, aivan merkityksettömiä. Me tarvitsemme enemmän tointa, enemmän optimismia, emmekä paradokseja, jotka vaativat meiltä mahdottomia, mutta samalla lyövät kätemme lamauksiin ja jättävät meidät toimettomiksi, sillaikaa kuin elämä kaikkialla kiehuu ja viepi edistyksestä edistykseen.

Kun lopetin, näin että olin saanut kaikki vaikenemaan, ja etupäässä. äidin. Hän istui mietteisinsä vaipuneena, poskipäät vähän punottavina ja silmissä omituinen surullisuus.

--Niin, en tiedä,--hän sanoi;--kun sinä noin puhut, niin--sinä otat kaikki niin toiselta kannalta, aivan kuin minä tahtoisin vastustaa ihmisten hyviä pyrintöjä.----

Nämä sanat tuntuivat syyttävän minua jostakin suuresta vääryydestä häntä kohtaan, jonka vuoksi minä hämmensin ne pois omasta ja muiden huomiosta, kääntämällä keskustelun taas leikiksi ja lopettaen sen näin omavaltaisesti.

Äiti jäi miettimään paikoillensa. Muut nousivat jaloittelemaan. Me siirryimme viereiseen saliin, jossa rupesimme flyygelin ympärille mitä iloisimmassa mielialassa.

Illallisilla minä sitten tahallani aloin puhua isän kanssa yleisistä asioista. Puhuimme jyvämakasiineista, vaivaistalojen perustamisesta, valtion viljalainoista ja hätäaputöistä ja niin edespäin. Ja sitten kävimme tarkastamassa lämpömittaria, jonka liiallista laskeutumista yön selvenevän taivaslaen alla pelkäsimme. Ja minä luulen näyttäneeni tämän johdosta hyvin huolestuneelta, siinä haastellessa isän kanssa silmät hienossa rypistyksessä. Minä olin nuori, lupaava mies, joka on ottanut yhteishyvän palvelemisen elämänsä ohjeeksi,--joka, samalla kuin tietää loistavimman tulevaisuuden omakseen, saattaa todellisesti huolestua lämpömittarin laskeutumisesta kylmän kesäyön edellä...

Mutta sisässäni minä olin niin tyytyväinen itseeni, että oli melkein vaikea näytellä hallavaarasta huolestuneen isänmaanystävän osaa.

11.

Päätökseni.

Tähän voisin jo lopettaa kuvaukseni, ellei minulla olisi vielä lisättävää jotakin, joka valaisee minua vähän toiselta puolen.

Olen kaiken aikaa pitänyt silmällä, että saisin esille yleiset piirteet luonteessani ja pyrinnöissäni. Ja senvuoksi minun on täytynyt tarkasti välttää kaikkia erityisyyksiä, mitkä olisivat voineet, päästyään yleisten piirteiden rinnalle, mutta ollen ehkä kokonaan vastakohtaistakin itse luonnekuvaukselle, vähentää näiden piirteiden merkitystä juuri pääpiirteinä.

Edellä olen sanonut, että elin alituisesti siinä kuvassa itsestäni, jonka olin luonut. Niinikään sanoin eläneeni yksistään tulevaisuudessa ja toimineeni vaikuttimista, jotka olivat tekovaikuttimia ja jotka olivat itsetietoisuuteeni tulleet oltuaan ensin vaan minun suussani, se on, pitkällisen valehtelemisen kautta omalle itselleni.

Nämät nyt yleensä ovatkin niinkuin olen ne kertonut.

Mutta minun on kumminkin lisääminen, etten voinut suinkaan keskeytymättä aina olla näin sokea vaikuttimistani. En myöskään keskeytymättä elänyt tulevaisuudessa; enkä alituisesti pitänyt mieltäni kiinnittyneenä ulkonaiseen kuvaan itsestäni.

Elämässäni oli kyllä hetkiä ja yhä useammin, jolloin minun sisäinen olentoni todellakin peittelemätönnä paljastui arvosteltavakseni ja jolloin minä tätä kuvaa ja tätä tulevaisuutta yhtäkkiä epäilin.

Ei yksikään ihminen voine välttää näitä hetkiä. Hän puuhatkoon elämässään vaikka kuinka kuumeentapaisesti, täyttäköön millä likööreillä tahansa joutoaikansa,--aina osuu jonakin hetkenä hänen mieleensä oikea kuva hänestä, semmoisena kuin hän on sisällisesti. Ulkonaisen kuvan sijaan pujahtaa näkyviin sisällisen olemuksen kuva. Ja samassa horjahtaa koko tulevaisuus kuin telineiltään. Entä jos minä todella en ole mitään muuta kuin mitä olen nykyisyydessä! Ja mitä minä olenkaan nykyisyydessä, jollen ole sitä mitä olen kuvaillut olevani, jollen ole juristi ja tulevaisuuden mies? Olenko sitä, mitä tietoni edustavat, sitä, mitä minä tunnen roomalaisoikeutta, kansallistaloutta, valtiotiedettä ja niin edespäin? Mutta se on kaikki jotakin perin hajanaista, jotakin melkein olematonta, jollei sitä juristin nimi kokonaiseksi yhdistä.--Minun työnikö olen minä? Ei; kirjoittaessani oikeuden pöytäkirjoja minä jokaisella rivillä tunnen nimenomaan, etten ole sitä, mitä toimin,--että minä työskentelen olemattoman vastaisuuden nimeen, ja että nykyisyydellä ei ole mitään yhteyttä työni kanssa. Mutta jollei työnikään ollut minua, niin mitä minä sitten olin?--Minä valvoin mielelläni iloisissa seuroissa ja join paljon. Luullakseni hyvin harvoin pääsin täysin vapaaksi alkohoolin vaikutuksista ruumiiseeni, ennenkuin jo ryyppäsin uudestaan. Sisäisten ajatusten ja aikomusten yhteys ja yhtäjaksoisuus oli minulla melkein aina katkaistu; ne menivät minulla kuin irti toisistaan; koko sisäinen elämä oli hajalla, tietymättömissä; tunsin joskus selvästi ja voimakkaasti ja päätin asioita tämän tunteen perustuksella, mutta tuuli vei tunteen niinkuin se oli sen tuonut; tunnelmat ohjasivat jokapäiväisiä ajatuksiani ja minusta riippumattomat vietit johtivat jokapäiväisiä tekojani. Ainoastaan ulkoa katsovalle minä saatoin näyttää kokonaiselta, jossa on järkeä ja johdonmukaisuutta ja joka liikkuu jotakin tiettyä tarkoitusperää kohden, sillä meninhän minä ulkonaisesti eteenpäin jokaiselle tuttua latua myöten. Jospa he olisivat tienneet kuinka täynnä likaa olivat minun ajatukseni ja kuinka niistä riippuvaiset olivat vaikuttimeni! Sanomaton epätoivo oli semmoisina hetkinä täyttämäisillään sydämmeni yli reunojen: minä olen pelkkä mitättömyys, jos minä en ole sitä, mitä kuvani on! Elämä on petos; kaikki on sulaa tyhjyyttä; minä lytistyn olemattomaksi omien silmieni edessä!

Sentähden ei tarvinnut muuta kuin että tämä epätoivo näin näyttäytyi tai uhkasi näyttäytyä, kuin minä jo olin sen väkisin karkoittanut. Se tyhjyys, joka täältäpäin tuli vastaani, oli niin ammottava, että jo pieni alkutuntumus sai vavahtamaan ja vetäytymään sen tieltä. Minun täytyi heti nielaista alas kauhistukseni, aivan niinkuin tukehtuvaisen, joka tuntee, ettei hän enää voi rykäistä ulos kurkkuun tarttunutta palasta.

Ja tähän on tarjona pettämätön keino:--vertaan itseäni muihin. Se on: en vertaa sisäistä olentoani muihin, vaan vertaan näkyviä tekojani ja toimintaani muiden tekoihin ja toimintaan. Turvaudun siihen mittapuuhun, jota olen aina pitänyt määräävänä; arvostelen itseäni muiden silmillä.

Ja tunnen heti huojennusta. Enhän ole missään suhteessa muita huonompi. Ovathan muut sitä, mitä näyttävät olevan. Miksi en minäkin olisi se, miltä näytän!

Ja jo taas olen isänmaallinen, kaikkea hyvää harrastava kansalainen. Jo häämöittää minulle taas tulevaisuus ja tuo varsinainen, oikea elämä siellä!

Mutta vaikka kauhistuksen jäljet ovatkin näin helposti silitetyt, niin painuu niistä kumminkin mieleen tieto, että täytyy ennen tai myöhemmin päästä semmoisista elämäntavoista, jotka ovat jyrkimmässä ristiriidassa sekä oman kuvan että tulevaisuuden kanssa,--tieto, että minun täytyy ikäänkuin ennättää kuvani, päästä sisällisesti siihen, miksi annan itseni ilmi ulkonaisesti. Minussa elää koko ajan toivo, että minä kaikessa hiljaisuudessa ja kenenkään näkemättä voitan pahat tapani,-- ennenkuin kukaan joutuu osoittamaan minua sormellaan ja sanomaan: katsokaa tuota, hän ei olekaan sitä, mitä hänestä luulimme; ei hän kelpaa mihinkään! Se, etten tehnyt parannusta, ei riippunut siitä, etten olisi tahtonut sitä tehdä, vaan siitä, etten voinut. En voinut, enkä tahtonut tunnustaa, etten voinut. Sillä jos olisin tunnustanut, niin olisin sortunut tieltäni ja myöntänyt, että olen väärässä ja valheellisessa elämässä.--Minä siis kuvailin, että voin parantua, jos vaan oikein tahdon. Ja vaikka tiesin, että olin lukemattomia päätöksiä tehnyt ja yhtä lukemattomasti niitä rikkonut, eli minussa kuitenkin semmoinen kuvailu, että jos oikein tahtoisin, niin kyllä voisin pitääkin päätökseni. Enkä sentähden, päättäessäni, koskaan uskaltanut päättää nimenomaan niinkuin tämä nyt olisi ollut juuri se oikea, lopullinen päätös,--sen varalta, että minulla olisi se lopullinen vielä jäljellä, jos rikkoisin nytkin.--Kuinka mieletöntä, ja samalla kuinka tuttua!

Huomautan vieläkin, että tämä hyväänpyrkiminen ei suinkaan saanut eikä tarkoittanut saada minua horjahtamaan uskostani omaan tulevaisuuteen ja koko siihen elämään, jonka olin itselleni suunnittanut. Se koski vaan minun ominaisuuksiani tähän tulevaisuuden onneen pyrkiessä. Onnistuakseni minulle oli tarpeen tapojen siisteys, tarkkuus, säännöllisyys elämässä ja niin edespäin. Mutta uskoni varsinaisiin elämän tavoitteluihin, siihen, että minun täytyi kilpailla hyvätuloisiin paikkoihin päästäkseni, että minulla täytyi olla vireellä joka jänne, hereellä joka hermo voidakseni valppaasti valvoa etujani ja pitää puoliani tässä kilpailussa,--se usko oli yhtä horjumaton aina. Näitä asioita olisin voinut panna kysymyksenalaisiksi yhtä vähän, kuin väittää valoa pimeäksi.

Mutta nyt, vietettyäni rauhallisen kesän maalla, omaisten seurassa, ja syksyn jo tultua, minä ensi kerran tunsin jonkinlaisen aivan itsenäisen tarpeen siveellisesti muuttua,--ikäänkuin riippumatta siitä, että tämmöinen muutos olisi ollut käytännöllisistä syistä hyödyllinen ja välttämätön.

Mielen täytti jokin outo alakuloisuuden tunnelma, joka viihdytti ja tuntui lämmittävän.

Muun muassa minä silloin päiväkirja-kirjoituksen tavoin kirjoitin pienelle paperiarkille muistiin muutamia ajatuksia omasta itsestäni ja elämästäni. Jos paperi olisi tallella, jäljentäisin sen tähän semmoisenaan;--mutta se on hukkaantunut tai lienenkö sen hävittänyt.

Koetin siinä olla ehdottoman rehellinen itseäni kohtaan. Koetin kaikin voimin kiinnittyä vaan totuuteen. Mietin kauan silmät ummessa ja käsi silmillä. Säälimättä tunnustin elämäni tarkoituksettomuuden, oman luonteeni höllyyden, kaiken lujuuden puutteen tahdossani; kirjoitin siitä, kuinka monasti olin päättänyt toden teolla ryhtyä työhön itseni kanssa ja kuinka olin aina tehnyt tyhjäksi edelliset päätökseni; kirjoitin, että olin kehittynyt pahaksi, ilkeäksi olennoksi, että vaivasin ympäristöäni olematta sille miksikään avuksi tai iloksi. Mutta jatkoksi kirjoitin usein tuntevani, että minä oikeastaan, syvimmässä itsessäni, en ollutkaan niin paha; että minussa oikeastaan olisi ollut paljon taipumusta hyvään. Muistan erityisesti kirjoittaneeni jotenkin näin:--»Joskus tuntuu kuin olisi jumala minusta aikonut ihan toista kuin mitä nyt olen. Minusta tuntuu, että jos aina koettaisin olla hyvä, niin pääsisin vieläkin tietämään mitä Hän on minusta aikonut.»

Mutta muistan myöskin, että kirjoittaessani minä samalla en voinut karkoittaa mielestäni jonkinlaista levottomuutta, joka kasvoi sen mukaan, mitä rehellisempi koetin olla, mitä avonaisemmin syventyä todelliseen itseeni. Tämä levottomuus tuli siitä, että pelkäsin paperilapun voivan joutua jonkun syrjäisen nähtäväksi ja minä olisin tahtonut sitä tallettaa muistiksi siitä, kuinka nyt ajattelin ja tunsin. Kirjoittaessani sentähden samalla mietin, minne sen piiloittaisin: päivällä pitäisin povitaskussa ja yöksi panisin tyynyn alle.--Sillä en olisi mistään hinnasta sallinut kenenkään saavan tietää, että minä, partasuu juristi, ajattelin itsekseni niin lapsellista, kuin että »jospa aina koettaisin olla hyvä!» Mikään asia ei olisi voinut olla minulle masentavampaa ja saattaa minua enemmän hämilleni.

Salaisesti minä kumminkin päätin käyttää hyväkseni tätä harvinaista tunnelmaa.

»Jospa perustuisin siihen ja juuri nyt tekisin tuon viimeisen, lopullisen päätökseni,--nyt, ennenkuin olen jälleen tullut vastatusten ulkomaailman kanssa!»

Juuri tämä tunnelma teki, että nykyinen päätökseni saattoi tulla niin erilaiseksi, kuin kaikki entiset, että nyt saattoi syntyä entisiä vakavampi, perusteellisempi ja voimakkaampi päätös. Juuri tätä tunnelmaa minä siis en saanut päästää käsistäni. Ja minä ryhdyinkin aivan erikoiseen toimenpiteeseen sen säilyttämiseksi ja tehdäkseni sen, jos mahdollista, vielä herkemmäksi.

Koetin siinä tarkoituksessa lähestyä Jumalata.

Siinä se oli tuo vanha lapsuuden suhde Jumalaan aivan entisellään. Eivät mitkään ateismit olleet sitä vähimmässä määrässäkään muuttaneet. Aivan niinkuin minulla ei olisikaan ollut suippopäistä partaa ja ylläni kiiltävää verkatakkia, eikä koko tuota elämää levottomine pyrkimyksineen. Kaikkien muiden kokemuksieni kasvaessa oli tämä suhde Jumalaan yksin jäänyt siksi, mitä se oli ollut lapsena ollessani.

Enkä minä mitenkään osannut puhutella Jumalaa nyt niinkuin minusta aikaihmiselle olisi sopinut.

Eriskummainen oli tämä mielentila. Kun vaan koetin rukoilla, vetäytyi Jumala pois, eikä ollut enää läsnä, ja minä olin kadottamaisillani koko tunnelman.

Miksi, miksi hän ei voinut tehdä tätä tunnelmaa ikuisesti kestäväksi! Jos kerran sen pysymisestä riippui kaikki!

Juuri tätä kysymystä hän tosin kutsuikin minua ratkaisemaan, aivan niinkuin ennen muinoin sitä kysymystä, miksi Jumala ei voinut muuttua minulle pääasiaksi ja hänen ilmakehänsä ei voinut ympäröidä minua aina.

Mutta minulla ei nyt ollut aikaa syventyä tähän kysymykseen. Aivan niinkuin ennen muinoin minä vaan nytkin tein hänelle lupauksen, että tahdoin vihdoinkin oikein koettaa päästä kaikesta siitä, mikä minun tulevaisuudelleni ja aikeilleni voisi olla vahingoksi. Ja niinkuin silloin, niin nytkin, minusta tuntui, että Jumalan olisi ollut syytä olla ainakin johonkin määrin tyydytetty kauniisiin lupauksiini ja siis minua hyvissä pyrinnöissäni tehoisasti auttaa.

* * * * *

Jos rukoukseni muistutti minulle lapsuuden aikoja, niin oli tässä toinenkin asia, joka minulle samaa muistutti.

Se, ettei Jumala nytkään rukoustani kuullut.

Sillä jo muutaman päivän kuluttua minä olin kaikin puolin rikkonut tämän näin erikoisesti valmistetun lopullisen päätökseni.

Olin senjälkeen kahdenvaiheilla, oliko minun purskahtaminen hillittömään itkuun, vai oliko minun pitäminen koko asiata ikäiselleni miehelle sopimattomana lapsellisuutena, joka ei ainoastaan ollut muilta tyystin salattava, vaan minun itsenikin mitä pikemmin pyhittävä pois muististani.

12.

»Kristuksen opin henki».

Eräänä syysiltana, palattuani kaupunkiin käräjiltä, istahdin äidin huoneeseen ja aloin selailla hänen pöydällään olevia kirjoja. Tolstoin teokset olivat siinä, kuten sopii arvata, valtavana enemmistönä.

Näistä huomasin yhden, jota en ennen ollut nähnytkään. Se oli vaan pieni vihkonen, ruotsalainen käännös Leo Tolstoin kirjasesta »Kristuksen opin henki».

Ensin herätti uteliaisuuttani seuraavat kohdat siinä:

»Juutalaiset, jotka pitivät itseänsä oikeauskoisina, palvelivat ulkonaista Jumalaa, maailman luojaa ja herraa.

»Heidän arvelunsa mukaan oli tämä Jumala tehnyt liiton heidän kanssansa, jossa hän oli luvannut heitä auttaa ja he häntä palvella. Ensimmäisiä ehtoja liitossa oli sabatin noudattaminen. Jeesus sanoi: »Sabatti on inhimillinen laitos. Ihminen, joka elää hengessä, on yläpuolella kaikkia ulkonaisia menoja. Sabatin noudattaminen, kuten kaikki muutkin ulkonaisen jumalanpalveluksen menot, sisältää erehdyksen. Me emme saisi tehdä mitään sabattina, mutta hyvä työ on tehtävä milloin hyvänsä, ja jos sabatti estää hyvästä työstä, niin on sabatti selvästi erehdys.»----

»Senjälkeen hän vaelsi Jerusalemiin, pyhänä pidettyyn kaupunkiin, ja astui temppeliin, jota sen ajan oikeauskoiset pitivät Jumalan asuntona. Ja siellä hän sanoi, että ihminen oli tärkeämpi kuin temppeli, ja että lähimmäisensä rakastaminen ja auttaminen oli ainoa välttämätön. Jeesus sanoi myöskin, ettei ole välttämätöntä palvella Jumalaa jossakin määrätyssä paikassa, vaan että meidän on palveleminen Jumalaa teossa ja hengessä, mikä on ihmisen tieto lapsisuhteestaan ikuiseen Henkeen, jota ei voi nähdä eikä näyttää.»

»Temppelit ovat tarpeettomia asioita, sillä todellinen temppeli on rakkauden siteillä kokoonpantu maailma, ja ulkonainen jumalanpalvelus on sekä väärä että vahingollinen kun se antaa aihetta pahoihin töihin, kuten juutalaisilla, jotka vaativat murhaa ja velvollisuuksien laiminlyömistä vanhempia kohtaan. Joka on tarkka noudattamaan ulkonaisia menoja, tulee sitäpaitsi helposti tyytyväiseksi itseensä ja unohtaa rakkaudentöiden tekemisen.»

Minä luin nämä paikat ääneen niille, jotka istuivat huoneessa ja huomautin, kuinka tässä oikeastaan oli sanottu ulkonaisesta jumalanpalveluksesta ja muista kirkonmenoista juuri samaa, mitä mekin aina olimme niistä ajatelleet ja mistä meitä oli syytetty jumalattomiksi.

Mutta kun sitten luin eteenpäin, hajotti kaikki muut ajatukset tieltään suuri henkinen valo, joka aavistamattani täytti sieluni, joka ei voi enää sieltä sammua, joka on antanut minulle ikuisen elämän tiedon.

En voi sanoin kuvata, en voi löytää kyllin elävää lausetta ilmaistakseni sitä, mikä minuun heräsi kun ensi kerran koko sielullani ymmärsin Kristuksen ilmoittaman elämänviisauden, että _minulla on henkinen Isä, jonka tahdon voin tuntea itsessäni,--jonka tahdon seuraaminen on minun elämäni ainoa tarkoitus_.

Tahtoisin tähän paikkaan, tähän paperille panna kaikki yhtaikaa, koko sydämmeni jokaisen nähtäväksi.

Sillä kun koetan kuvata suhdetta Jumalaan, joka minussa nyt niin aavistamatta syntyi, tuntuivat kaikki sanat elottomilta. Siitä leviävä valo on niin erikoinen ja niin suuri, että kaikki kirjalliset apukeinot tahtovat olla riittämättömiä, aivan niinkuin maalaajan käytettävänä olevat värit ovat riittämättömiä esittämään kankaalle keskipäivän aurinkoa.

Kun en siis voi kuvata tätä valoa osoittamalla sen keskukseen itseensä, täytyy minun koettaa antaa elävä kuva sen voimasta osoittamalla sen valaisemiin esineisiin.--Näin ollen lukija voi saada jotakuinkin kokonaisen käsityksen tästä heräämisestä vasta sittenkuin olen laveammin kuvannut valaistut pääesineet. Ja lähtiessäni siis tavallisilla rauhallisilla sanoilla selittämään tätä uutta suhdetta Jumalaan, tunnen voivani onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että lukija oman totuudentietonsa avulla tahtoo itse nähdä, mitä minun vaillinaisten viittausteni takana on.

* * * * *

Ensiksikin minun täytyy koko laajuudessaan ottaa tähän ne kohdat mainitusta Leo Tolstoin kirjasesta, joilla oli ratkaiseva vaikutus käsitykseeni Kristuksen henkilöstä ja opista. Nämä kohdat ovat mielivaltaisesti temmatut siitä yhteydestä, missä ne alkujaan ovat, mutta minä toivon, että johtava ajatus ei sittenkään mene lukijalta hukkaan.

»Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Ihmisen oikea ravinto on Isän tahdon täyttäminen, ja tämän tahdon täyttäminen on aina mahdollista. Koko meidän elämämme on niitten elävien hedelmäin kokoomista, jotka Isä on meihin istuttanut. Nämä hedelmät ovat se hyvä, minkä teemme muille.»

Meillä ei ole mitään odottamista; meidän elämämme täytyy olla keskeytymätön rakkaudentyö kanssaihmisiämme kohtaan.

Ruumiin kuolema ei voi olla mitään pelättävää ihmiselle, joka on antautunut Isän tahdon alaiseksi, sillä hengen elämä ei riipu ruumiin kuolemasta. Jeesus sanoo, että se, joka uskoo hengen elämään, ei tarvitse pelätä mitään.

Jeesus sanoi, että joka tahtoo saavuttaa totisen elämän, mikä on Isän tahdon täyttämisessä, hänen on ennen kaikkea luopuminen omista persoonallisista toivomuksistaan. Hänen ei ole ainoastaan luopuminen halusta järjestää oma elämänsä oman toivonsa mukaan, vaan myöskin milloin hyvänsä oleminen valmis kestämään kaikennäköisiä kärsimyksiä ja kieltäymyksiä.

Joka tahtoo järjestää ruumiillisen elämänsä oman toivonsa mukaan, hän tärvelee totisen elämän, joka on Isän tahdon täyttämistä.

Todellinen elämä Isän tahdon täyttämisessä ei ole se elämä, joka on mennyt, ei myöskään se, joka tuleva on, vaan nykyisen hetken elämä, mitä jokaisen on tehtävä nyt. Tästä seuraa, ettemme koskaan saa lakata ponnistamasta saattaaksemme tämän elämän täytäntöön. Ihmisten tehtävä ei ole huolehtia menneestä tai tulevasta elämästä, vaan siitä elämästä, joka on kunakin nykyhetkenä, ja tämän elämän kestäessä täyttää kaikkien meidän Isämme tahtoa. Jos he päästävät käsistänsä tämän elämän, jättämällä täyttämättä Isän tahtoa, eivät he voi enää saada sitä takaisin. Vahti, joka on pantu yötä valvomaan, ei täytä tehtäväänsä, jos hän nukkuu, vaikkapa vaan hetkeksikin, sillä juuri tänä hetkenä voi varas tulla. Ihmisen on senvuoksi paneminen kaikki voimansa liikkeelle nykyistä hetkeä varten, sillä Isän tahdon täyttäminen voi tapahtua vaan nykyisyydessä. Isän tahto on kaikkien ihmisten elämä ja onni. Senvuoksi on hänen tahtonsa täyttäminen kaikkien ihmisten eduksi. Ainoastaan ne, jotka hyvää tekevät, elävät. Tehdä hyvää ihmisille (nykyisenä hetkenä), se on elämä ja yhdistää meidät yhteisen Isämme kanssa.

Vastaukseksi juutalaisten pyyntöön, että hän todistaisi oppinsa totuuden, sanoi Jeesus todistuksen olevan sen, ettei hän opettanut omasta itsestään, vaan kaikkien yhteisestä Isästä.