Part 5

Mutta vaikka tulin itsetietoisemmaksi, en minä kuitenkaan koettanut heikontaa kuvaani enkä siitä vapautua. Päinvastoin minulle tuli yhä tärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani, joka jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa sovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa ja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua, riippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni.

Muistan hyvin siltä ajalta monta tekoa, joita tiesin aivan itsekkäiksi, lähteneiksi mitä tavallisimmista pikkumaisista vaikuttimista. Mutta minä en asettunut niitä arvostelemaan, en ottanut ollenkaan lukuun, että vaikuttimeni johtuivat halusta ylentää omaa itseäni, ja katsoin kokonaan tämän sisäisen tiedon ohi. Se, että minä oikeastaan en uskonut mihinkään isänmaallisiin vaikuttimiin,--se, että minä oikeastaan olin ateisti,--se kaikki oli minusta jotakin epäoleellista, ja oleellista oli minusta se, mitä olin ulkonaisesti, julkisesti, muiden silmissä, puolueen silmissä, niiden silmissä, jotka odottivat minusta lupaavaa virkamiestä.

Ja jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei minulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa. Minun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa tapauksissa ajatteleminen. Kun minun piti esiintyä isänmaallisena, sopivassa määrässä kirkollisena, yhteiskuntaa ja olevia oloja. puolustavana, niin aloin hakea järjellistä tukea semmoisille mielipiteille,--pitihän minun toki voida puolustaa itseäni vastaväittäjiä vastaan. Eikä mikään ollut helpompaa. Kaikki oli sitä varten valmistettu ja jo minua odottamassa. Kaikki oli ammoisista ajoista valmiiksi mietitty, kaikki vastaväitteet kumotut ja perusteettomiksi todistetut. Kuka ei tuntisi noita ikivanhoja ajatuksia yhteiskunnallisten olojen historiallisesta kehityksestä, olevien olojen pyhyydestä, kirkonopin välttämättömyydestä rahvaan vuoksi j.n.e. Minäkään en siis tarvinnut näitä ajatuksia itse muodostaa, otin vaan ne täysin valmiina omikseni. Ne olivat tarjolla kuin minua varten. Minne katsahdinkin, siellä ne jo itsestään tulivat minua vastaan, tahtoen ikäänkuin onnitella minua. Ja kun olin ensin yhden ainoan omistanut, kaikki muut virtasivat itsestänsä mukana, aivankuin koko olentoni olisi ollut juuri niitä varten laadittu kuilu.

Ei mikään asia niinkuin tämä auttanut minua pääsemään vakavien ja kypsyneitten joukkoon. Minun taakseni kerääntyi itsestään koko siihen tarvittava tausta. Kun joku nuorukainen tuli minulle selittämään olevien olojen nurinpuolisuutta ja vaati senvuoksi niiden mullistamista, saatoin nyt minäkin aivan niinkuin ne muut vakaat pudistaa hymyillen päätäni. Mutta jos hän itsepintaisesti pysyi väitteessään yhä vaatien mullistuksiansa, niin en tarvinnut muuta kuin avata jonkun laatikon niistä monista, jotka kaikki olivat täytetyt lainopillisilla ja sosioloogisilla tiedoillani ja aivan kuin leikilläni heitellä sieltä esiin tavaraa,--kun hän jo vaikeni mykäksi ja painui alakuloiseksi oman riittämättömyytensä tiedosta.

Mutta puolueessa oli minut huomattu. Ja minä kuulin ääniä, jotka muun muassa arvelivat, että minä olisin saatava Pietariin Suomen ministeri-valtiosihteerin virastoon.----

* * * * *

Jos tämän kuvauksen perustuksella nyt tahtoisi antaa yleisen arvostelun minun luonteestani, niin saattaisi olla hyvin helppo vaan lyhyesti sanoa, että olin turhamielinen.

Arvostelu voi olla aivan paikallaan. Se vaan ei voi tyydyttää minua itseäni. Minä en ole tätä kuvausta kirjoittanut vaan osoittaakseni, kuin turhamielinen olin.

Minun täytyy siis edelleen vielä kysyä miksi olin turhamielinen,--mihin se minussa perustui,--mihin sillä pyrin.

Onhan jotenkin helppo antaa siveellinen arvostelu esimerkiksi keikailevasta naisesta. Me sanomme hänestäkin, että hän on turhamielinen, ja jokainen heti myöntää tuon arvostelun oikeaksi.

Jos meiltä sitävastoin nytkin kysyttäisiin, mitä on hänen turhamielisyytensä, niin olisi paljoa vaikeampi vastata.

Rupeisimme ehkä mielessämme luettelemaan joukon yksityisiä tapauksia voidaksemme ensin päättää, mitä yleensä turhamielisyydellä voi ymmärtää.

Mutta kun rupeamme esimerkkiä kokoomaan, niin hämmästymme, kuinka laajalle tuo käsite ulottuu. Alamme tanssisaleista, poimimme huvipaikoista, peilien äärestä, valtakaduilta; mutta huomaamme, että esimerkkien sarja voi jatkua ihan toisille aloille, missä ei enää ole kysymys huvituksesta eikä kevytmielisyydestä. Koulupoika, joka tekemällä kepposia hakee toveriensa suosiota, saattaa olla turhamielinen juuri samasta syystä kuin kirkollinen vanhus ulkokultaisuudessaan, nuori tyttö samasta syystä kuin tiedemies, taiteilija samasta syystä kuin politikoitsija ja niin edespäin.

Ennenkuin löydämme yhteisen syyn, täytyy löytää yhteinen tunnusmerkki.

Ja tämä yhteinen tunnusmerkki on se, että he kaikki tahtovat ympäristölleen esiintyä jossakin erityisessä valossa, antaa itsestään joku erityinen tekokäsitys.

Nainen, joka heijastellen itseänsä peilissä laittelee pukuansa, koettaa jäljitellä määrättyä kuvaa, mikä esiintyy hänen henkisen näkönsä edessä. Tämä kuva saattaa olla itsenäisesti syntynyt hänen oman makunsa ohjaamana, mutta lienee kuitenkin tavallisesti lainattu muotimaailmasta. Taikka jos hänellä ei ole mitään varmaa kuvaa itsestänsä, niin hän paraikaa peilin edessä luopi sellaista. Hän asettuu milloin mihinkin asentoon, sovittelee kukkaiset milloin vasemmalle milloin oikealle puolen päätä, milloin kohentaa milloin painaa alas tukkansa, milloin hyväksyy milloin hylkää jonkun värin tai muodon, kunnes hänen edessään on semmoinen kokonainen kuva, joka häntä tyydyttää ja jonka hän omistaa.--ja ulkona, kun hän hymyilee ja nyykäyttää päätä tervehdykseksi, kun hän pysähtyy puhumaan jonkun kansaa, saa tilaisuuden liikutella käsiänsä ja usein vaihtamaan kasvojensa ilmeitä, hän kaiken aikaa seuraa kuvaa, joka on hänen mielikuvituksessaan, tai joka paraikaa, siinä puhuessa ja nauraessa, ihankuin itsestään syntyy,--jonka hän tahtoo siirtää toisiin ja jonka hän näkeekin painuvan katselijoihinsa tai kuuntelijoihinsa. Usein on naisten koko ilo ja elämä siinä, että he näkevät onnistuvansa tässä. Ilo ei riipu siitä, että kuva todellakin painuu toisten mieleen, vaan siitä, että tämä kuva siellä myöskin miellyttää ja saattaa kiintymään.

Mutta se ei ole suinkaan yksistään naisille omituinen tuo halu esiintyä jollakin erityisellä tavalla toisten silmissä.

Niinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka itsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan. En tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee. Milloin heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne silmäykset, jotka sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin, milloin heidän oma jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai luonnottoman arvokas nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä, joka ei katso minuun nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen, mitä hänestä ajattelen, joka rupeaa puhumaan kanssani valituin lausein ja ääntänsä teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen poikamaisuutensa tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei olekaan mikään suloa tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu ihan samaa kieltä se tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin tahtoo tehdä uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai että hän oli ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se on vaan ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee ystävällisesti.

Ja jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat huonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa--kaikki minulle ilmaisee sen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo siirtää minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään yhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin on, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin edespäin.

Mutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä valossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä tarkoita näin ulkonaista muotoa.

Kuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen käsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on tottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan huomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä erilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa iloinen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin syystä tahtonut esiintyä melkein »blaseerattuna», kaikki synkissä väreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän ei ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut tuntea semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin koulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia.

Tunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan elää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa. Hän on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan lähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja ottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista taidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää efektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat vaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen henkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan hän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon hänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää jotakin suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno sielu panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota tekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan.

Tunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä kuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelee ja ihailee. En tarkoita, että hän olisi yleisön maun orja. Ei; hän on päinvastoin pikemmin luonut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi oman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan ristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa hänen alaansa ja estää häntä antautumista uusille urille. Ja sittenkään hän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja rakastaneet.

Voin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka mitä ulkonaiseen asuun tulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan kirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka edessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana. Hän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että yksi ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä, muodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja hänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta tieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti tieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki tieteelliset lauseparret, joihin ajatukset, ovat puettavat, eikä hän voi vahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on hänelle selvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii pyrkiä. Sillä tuo »hänen asemassaan oleva tiedemies» on hänen kuvansa, joka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla perässä niinhyvin kuin taitaa.

Mutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta politikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin kuuluu hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen hän on, on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan on tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen esiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä kuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata ylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä kehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti sovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin olla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii rohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua.--Omituista hänelle on vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin esimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän kuvan voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä elänyt kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin jäänyt kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin mitä hänen toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin tavallisesta vihasta tai koston tuomasta ja kuvailla toimineensa puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut muita toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin uskoo itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan äänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä asioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun miehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan oli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin kevytmielisen »kruuna vai klaavan», ennenkuin pudotti lippunsa. Istuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä liikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan ja unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan muu olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa, vastauksissa maljanesityksiin, mietinnöissä, artikkeleissä ja omassa mielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä, isänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin toimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa,--että tätä kuvaa kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän puolueen suosiota ylläpitää. Vielä enemmän:--Hän hämärästi aavistaa, että jos hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen vaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen kuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana, epävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin.

Kaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden piiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän turhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä tunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa elämänoloissa. Onko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi vapautua heti kun on sen huomannut.

Ei, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyisen kulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään satunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä kuvalla, jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua keikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo. Ainoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta vapauttaa,--semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska on tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen täytyy muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että hänen on taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta itseensä. Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin muusta vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta, ikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa; ei viehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei hänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä hän on itsestään luonut.

Ja aivan samasta syystä ei politikoitsijakaan voi ruveta huomisesta päivästä alkaen toimimaan isänmaanrakkaudesta, jos hän vielä eilen ja tänään toimi oman kuvansa ohjaamana. Hänelläkin on oma piintynyt elämänuskonsa, jota hän ei voi mielin määrin muuttaa. Hänenkään pyrintönsä eivät ole tavallista alhaisempia, sillä hän ei oikeastaan ole koskaan muuhun pyrkinyt kuin taivuttamaan itseensä toisten huomiota, tunnustusta ja rakkautta.

Mutta jos tämä kaikki nyt selitetään vaan turhamielisyydeksi, niin tämmöinen arvostelu katsoo kokonaan kysymyksen ytimen ohi.

Tämmöisen kuvan luominen, sen muuttuminen elämän vaikuttimeksi, ilmaisee, käsitettynä kaikessa laajuudessaan, ulottuen elämän joka alalle, sen erilaisimpiin suhteisin, selvän yleisinhimillisen pyrkimyksen. Siinä ei puhu mikään muu, kuin tuo vanha lapsellinen toisten rakkauden tavoitteleminen.

Siinä puhuu se usko, joka ei ota horjuakseen mistään vastatodistuksista, koska siihen yhtyy elämän koko viehätys ja yllytin.

10.

Kotona.

Eräänä kevännä matkustin vaimoni ja lapseni kanssa vanhempaini kotiin, hovioikeuskaupunkiin. Vietettyä kesän kotona oli syksystä aikomus seurata tuomaria lähiseudun käräjäkunnissa ja tutustua hänen käytännöllisiin toimiinsa, tullakseni vihdoin itse määrätyksi käräjiä toimittamaan, mikä kaikki tarvittiin vastaisia virka-ansioluetteloja varten.

Tulin nyt vanhempaini kotiin juristin koko kukoistuksessa; uusmuotisesti puettuna, käytöksessä alkavaa arvokkaisuutta ja tuota lakimiehille omituista varmuutta joka kysymyksessä, joka eteen sattui.

Näin tyydytyksekseni, että täälläkin tein kaikkiin sen vaikutuksen kuin tahdoin. Erittäinkin nuoremmat kotolaisistani ottivat minut vastaan huomattavalla ihailulla, kun minä tulin ilosena, ryhdikkäänä, kun puhuin oikeuslaitoksesta, maistraateista, poliiseista ja muusta semmoisesta, johon tavalliset kuolevaiset katsovat ylöspäin, aivan kuin olisin ollut kaiken tuon vastavalittu päällikkö. Erityisesti muistelen tyydytystä, minkä minulle tuotti keskustelut--muiden kuullen vanhan isäni kanssa,--keskustelut kunnallisista kysymyksistä, työpalkoista, tullisuhteista, rahakannasta, valtiolainoista. Kaikki nämä kysymykset viehättivät minua täällä kotona--aivan niinkuin ne olivat viehättäneet muuallakin maailmassa--ainoastaan mikäli niiden avulla sain liikutella sitä heijastinta, jolla näyttelin ja tein huomattavaksi itseäni. Tuo halu esiintyä teko-olentona oli niin vahvaksi juurtunut, että minä omien omaisteni edessä jokaisella sanalla pidin huolta kuvani istuttamisesta heihinkin, ja iloitsin onnistumisestani siinä.

Ainoa, jonka ihailu ei minua oikein tyydyttänyt, oli minun äitini. Hän osoitti kyllä iloa, että olin niin pitkälle tarkoituksissani päässyt. Ja hän kuunteli minua huomiolla. Mutta kuitenkin minä olin lukevinani hänen puhuvista harmaista silmistään, että hänen mielestään oli sentään jotakin, joka oli vieläkin korkeampaa.

Nimittäin se, että ihmisen tarkoitus on pyrkiä hyvyyteen.

Hän eli kokonaan vielä entisissä aatteissaan; pysyi uskollisena kaikelle sille vanhalle, jota me muut pidimme jo lapsellisena ja epäkäytännöllisenä. Hän ei huolinut siitä, että puheen ollessa totisista miesten asioista, vaaleista ja valtiollisista kysymyksistä, hän hyvänaatteinensa tuntui niin sanomattoman epäkäytännölliseltä, sanoisinko epäonnistuneelta, vähäpätöiseltä.

Ja minua harmitti, etten edes minäkään päässyt tässä kohden yläpuolelle. Hän kuunteli, myönteli, mutta tuntui sittenkin pysyvän vaan siinä omassaan, joka oli hänestä kaikkein korkeinta.

Äidin oli tapana lukea Leo Tolstoin teoksia,--niitä myöhempiä, joissa kirjailija on omistanut Kristuksen opin. Meille hän aina oli koettanut tyrkyttää niitä ja kun emme ottaneet lukeaksemme, rupesi hän tavallisesti kertomaan ja selittämään »Tolstoitansa», milloin vaan tilaisuutta löysi. Näin me vähitellen saimme käsityksen siitä, mitä Tolstoi oli kirjoittanut ja miten hän selitti Kristuksen opin;--että ihmisen ei pitäsi väkivaltaisesti vastustaa pahaa, se oli siinä pääasia, ja samalla meille vaikein sulatettava.

Ja niin nytkin. Aivan huolimatta minun suurista tiedoistani ja siitä oppineen nimestä, jota olin oikeutettu kantamaan, hän alkoi kun alkoikin lähestyä ainettansa Tolstoista. Selitteli sieltä aivan kuin muka sivumennen »paikkoja».

Minä huomautin hymyillen muutamia erehdyttäviä käsitteitä siinä ja vältin ylemmyydellä kaikkea lähempää keskustelua tästä aineesta.

Kun äiti vaan alkoi siitä puhua, tuntui minusta kuin kaikki olisivat katsahtaneet minuun, että saas nähdä mitä muka minä sanon. Mutta minä valitsin vaitiolon ja osoitin kasvojen ilmeellä olevani vaiti vaan siksi, että pidin koko kysymystä ulkopuolella totisen keskustelun piiriä. Torjuin kaikkia yrityksiä saattaa se puheeksi, niinkuin torjutaan lasten kysymyksiä, kun he puhuvat asioista, joita eivät ymmärrä.

Äiti oli kumminkin väsymätön. Ja kerran kun me satuimme tulemaan kokoon, siirsi hän kirjansa ja silmälasit luotaan, ja, ikäänkuin ottaen johonkin vauhtia, sanoi omituisella hymyilevällä huokauksellaan:

»Voi, voi, jos vaan voisin teille selittää, kuinka minä tunnen ja ymmärrän sen totuuden: älkäät olko pahaa vastaan! Jos ihmiset kaikki sitä ymmärtäisivät ja noudattaisivat, niin koko maailma muuttuisi.»

Ja näin sanoessaan hän katsahti minuun niinkuin että: no Arvid, mitä sinä nyt oikeastaan sanot?

Muistelen, että minussa silloin jostain syystä kiehahti harmi tuon alituisen Tolstoin esille vetämisen vuoksi. Enkä siksi kyennyt tavalliseen tapaan kääntämään leikiksi koko kysymystä. Ja kun vielä näin, että kaikki muutkin odottivat minulta totista vastausta, en juuri muuta voinut kuin vastata. Mutta ettei ainakaan pitempää keskustelua syntyisi, tahdoin heti ensi alussa panna parastani. Senvuoksi valitsin vaikuttavimman äänenpainon, minkä vaan osasin. Ja minulla oli varastossani yksi semmoinen, jota olin monta kertaa menestyksellä käyttänyt. Siinä puhkee kukkaan koko minun juriidillinen olentoni. Tämä ääni ilmaisee ensiksikin kummastusta vastapuhujan ajatusjuoksun lapsellisuuteen. Äänessä on jotain tahallista epävarmuutta ikäänkuin hakisi mahdollisimman kohteliasta lausumatapaa, jolla voisi nimittää toisen järjettömyyttä. Ja se antaa samalla tuntea takanaan kirjanoppineen painavaa ylemmyyttä, jonka on puhuessa vaan senvuoksi miettiminen, että hän puhuu maallikon kanssa, joka ei ymmärrä tieteellisiä käsitteitä eikä esitystapaa ja tekee välttämättömäksi lausua ajatuksen yleistajuisessa muodossa.

--Mutta mamma, sanoin minä tämmöisellä äänellä,--minä en oikein käsitä --tahdotko siis todellakin sanoa, mitä sanot, se on: että ihmisen on antaminen pahalle täydet ohjat?

--Ei, sanoi äiti, ja jo nyt tuntui hänen vastauksessaan minun ääneni vaikutus.--Tarkoitus, sanoi hän, on vaan, että ihmisen ei ole vastustaminen pahaa väkivallalla eli pahalla.

--Ei väkivallalla, vaan kuinka?

--No kaikilla muilla keinoilla.

--Se on: kauniilla puheilla ja varoituksilla? Mutta niitä voi luullakseni ajatella tapauksia, jolloin kaikki puheet ja varoitukset ovat turhat. Raivostunut pahantekijä esimerkiksi ei kuule ääntäsi; taikka olet huomannut pahanteon niin myöhään, ettei ole enää aikaa varoituksiin.--

--Niin, en tiedä noissa kohdissa, sanoi äiti torjuen minun ansojani avonaisella kädellä.--Minä ihailen tuota oppia yleisenä periaatteena. Tiedän, että jos sitä seuraisimme, niin pahasta pääsisimme.

--Periaate on kelpaamaton, joka ei ehdottomasti sovellu jokaiseen niistä yksityiskohdista, jotka sen piiriin kuuluvat. Eikö niin?

--No niin, olkoon, sanoi äiti päättäväisesti hetken mietittyään,--minä väitän, että se soveltuukin.

--Sinä siis, periaatteen kannalta, et liikauta sormeasi, vaikka olisit tilaisuudessa pienellä väkivallalla pelastamaan lapsenlapsesi petomaisen murhaajan käsistä?

Äidin kasvoissa värähti epävarmuus. Hän ei nähtävästi ollut odottanut juuri tätä esimerkkiä. Muut vielä rupesivat nauramaan, ja joku sanoi:

--Niin, mamma, myönnä nyt vaan, että suinpäin syöksisit murhaajan kimppuun ja ihan ylenluonnollisella voimalla riistäisit lapsen hänen käsistään!

Ja joku toinen lisäsi siihen:

--Olisit vielä jälestäkin päin onnellinen, että niin teit, etkä ollenkaan katuisi, ettet jättänyt sitä tapettavaksi!