Part 9

"Hän on _minun_ karhuni enkä anna häntä rengastaa, tohtori", sanoi mylady taputtaen ystävällisesti kätösellään pojan päätä, kun tämä yhä oli polvistuneena ladyn jalkojen juuressa. "Kuinka sinun tukkasi onkaan lähtenyt! Ja minun myös", lisäsi hän huoaten toistamiseen.

"Itseni tähden ei minua lainkaan huolestuttanut", sanoi varakreivitär Harrylle pastorin poistuttua; "mutta _olenko_ minä hyvin paljon muuttunut? Voi, voi! Pahoin pelkään, että se on liiankin totta."

"Madame, teillä on armaimmat, lempeimmät ja suloisimmat kasvot maailmassa minun mielestäni", sanoi nuorukainen; ja niin hän ajatteli ja ajattelee vieläkin.

"Ajatelleeko mylord niin, kun hän palaa?" kysyi lady huokaisten ja heittäen uuden katseen venetsialaiseen peiliinsä. "Jos hän ajattelee niinkuin sinäkin, sir, että minä olen hirveä -- niin, hirveä juuri sinä sanoit -- niin hän lakkaa välittämästä minusta. Juuri siitä kaikki miehet naisissa välittävät, meidän kauneuden hiukkasestamme. Miksi hän valitsi minut sisarteni joukosta? Vain siksi. Me hallitsemme vain päivän tai parisen; aivan varmaan Vasti tiesi, että Ester oli tuleva."

"Madame", sanoi mr. Esmond, "Ahasverus oli mahtava muhamettilainen, ja vaihtaminen oli hänen maansa tapa ja hänen lakinsa mukaista."

"Te olette kaikki mahtavia muhamettilaisia siinä asiassa", sanoi rouva varakreivitär, "tai olisitte, jos voisitte olla. Tule Frank, tule lapseni. Olet terve, ylistetty olkoon taivas! Sinun kutrisi eivät ole ohenneet tuon hirveän rokon tähden, eivätkä sinun kasvokultasi arvettuneet, -- eihän enkelini?"

Frank alkoi huutaa ja nyyhkyttää ajatellessaan sellaista onnettomuutta. Pojan varhaisimmasta iästä alkaen hänen äitinsä oli opettanut tätä nuorta, herraa ihailemaan kauneuttaan ja maljat, jotka juotiin kreivittären kauneuden kunniaksi, eivät aiheutuneet suuremmasta ihailun tunteesta, kuin mitä nuori herra tunsi omaa kauneuttansa kohtaan.

Eräänä päivänä, kun hän oli itse toipumaisillaan kuumeestaan, pisti jonkinmoinen häpeän tunne nuoren Esmondin rintaan, kun hän muisti, ettei ollut kertaakaan koko sairautensa aikana suonut ajatustakaan tuolle sepän tyttöraukalle, jonka punaisia poskia hän oli ollut niin innostunut näkemään vain kuukausi sitten. Nancy-parka! Hänen poskensa olivat saaneet ruusujen kohtalon ja olivat nyt kuihtuneet. Hän oli sairastunut samana päivänä kuin Esmond. Hän ja hänen veljensä olivat molemmat kuolleet rokkoon ja haudatut Castlewoodin marjakuusien alle. Mitkään iloiset kasvot eivät nyt katsoneet puutarhasta eivätkä ilostuttaneet vanhaa seppää hänen yksinäisen tulisijansa ääressä. Esmond olisi mielellään suudellut Nancya hänen käärinliinoissaan (kuten neito Priorin kauniissa runossa), mutta tämä lepäsi monen jalan syvyydessä maan sisällä, kun Esmond ensi kerran tautinsa jälkeen astui ulkoilmaan.

Tohtori Tusher toi uutiset tästä onnettomuudesta, josta Harry Esmondin mieli teki tiedustella, vaikka hän ei uskaltanut. Tohtori sanoi, että melkein koko kylä oli ollut ruton lyömä; seitsemäntoista henkeä oli siihen kuollut, joiden joukossa hän mainitsi Nancy-paran ja hänen pikku veljensä nimet. Myöskään hän ei jättänyt mainitsematta, miten kiitollisia meidän eloon jääneiden tuli olla. Kun tämän miehen toimena oli imartelu ja saarnojen pito, on myönnettävä, että hän oli siinä mitä ahkerin ja teki päivät pitkät jompaakumpaa.

Niinpä Nancy oli mennyt; ja Harry Esmond punastui ajatellessaan, ettei hän vuodattanut kyyneltäkään tälle, ja alkoi sepittää elegiaa latinalaisin säkein tuon pienen maalaiskaunottaren kunniaksi. Hän pyysi dryaadeja suremaan ja luonnottaria valittamaan hänen menettämistään. Koska tytön isä täytti Vulcanuksen kutsumusta, sanoi Harry, että neito oli varmasti kuin Venuksen tytär, vaikka Sievewrightin vaimo oli ilkeä äkäpussi, kuten poika jälkeenpäin muisti kuulleensa. Hän oli surullisen näköinen, mutta ei tosiaankaan tuntenut itseään surullisemmaksi kuin mykkä hautajaisissa. Nämä miesten ja naisten ensimmäiset intohimot syntyvät useimmiten ennen aikojaan ja kuolevat jo melkein ennen syntymistään. Esmond muistaa viimeiseen elinpäiväänsä asti muutamia niistä ontuvista säkeistä, joissa hänen muusansa valitti hänen sievää neitoaan, ja häntä hävettää muistella miten huonoja nuo säkeet olivat ja miten hyviksi hän niitä luuli; kuinka petollista hänen surunsa oli ja kuinka hän kuitenkin oli siitä ylpeä. Erehdystä on aivan varmaan puhua nuoruuden yksinkertaisuudesta. En luule, että ketkään ovat teeskentelevämpiä ja käytöksessään toisiaan kohtaan teennäisempiä kuin nuoret. He pettävät itseään ja toisiaan juonilla, jotka eivät petä maailman miehiä; me alamme ymmärtää totuutta paremmin ja tulemme yksinkertaisemmiksi vanhetessamme.

Kun rouva varakreivitär kuuli mikä kohtalo oli tullut Nancy-paran osaksi, ei hän sanonut mitään niinkauan kuin Tusher oli saapuvilla; mutta kun tämä oli poistunut, tarttui lady Harry Esmondin käteen ja sanoi --:

"Harry, pyydän sinulta anteeksi noita julmia sanoja, joita käytin sinä iltana, jolloin sinä sairastuit. Olen aivan tyrmistynyt tuon olento-paran kohtalosta ja olen varma, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut mistä vihassani sinua syytin. Ja aivan ensimmäisenä päivänä, jolloin menemme ulos, sinun on vietävä minut sepän luo katsomaan voinko tehdä mitään tuon vanhan mies-raukan lohdutukseksi. Mies-raukka! Kadottaa molemmat lapsensa! Mihin olisi minusta ilman omiani?"

Ja ensimmäisen kävelyretkensä sairautensa jälkeen mylady teki Esmondin käsivarteen nojaten juuri sinne. Mutta hänen käyntinsä ei tuonut mitään lohtua vanhalle isälle, eikä tämä näyttänyt mitään herkkyyden merkkejä eikä keskustelun halua. "Herra antoi ja Herra otti", hän sanoi; ja kyllä hän tiesi mikä Hänen palvelijansa velvollisuus oli. Häneltä ei puuttunut mitään -- nyt vähemmän kuin ennen, koska oli vähemmän ruokittavia. Hän toivotti rouva varakreivittärelle ja nuoriherra Esmondille -- tämä oli kasvanut pitkäksi sairautensa aikana ja oli saanut vain vähän jälkiä siitä -- hyvää päivää; ja näin sanoen ja kumartaen synkkänä seppä asteli pajasta taloonsa jättäen kreivittären jotenkin äänettömänä ja nolona ovelle. Seppä antoi pystyttää kauniin kiven kahden lapsensa haudalle; kivi nähdään Castlewoodin kirkkomaalla vielä nykyäänkin; ja ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, oli hänen omakin nimensä piirretty tuohon kiveen. Kuoleman, tuon ylimmän hallitsijan, saapuessa pelästyy keimaileva nainen, eikä hänen kateellisuutensa juuri mene tuon kolkon valtakunnan rajojen yli. Tuo tunne on kokonaan maasta kotoisin ja häipyy kylmään sini-ilmaan meidän ulottuviltamme.

Viimein kun kaikki vaara oli kokonaan ohitse, ilmoitettiin, että mylord ja hänen tyttärensä aikoivat palata. Esmond muistaa hyvin tuon päivän. Hänen emäntänsä varakreivitär oli suuren pelon vallassa. Ennenkuin mylord tuli, meni hän huoneeseensa ja palasi sieltä punertunein poskin. Hänen kohtalonsa oli ratkaisuaan lähellä. Hänen kauneutensa oli kadonnut -- oliko hänen hallitusaikansa myöskin mennyt? Lyhyt hetkinen oli sen ratkaiseva. Varakreivi saapui ratsullaan sillan yli -- hänet saattoi nähdä suuresta akkunasta, hän oli punaisiin puettu ja ratsasti tavallisella harmaalla hevosellaan -- ja hänen pieni tyttärensä ratsasti hänen vierellään puettuna upeaan siniseen ratsastuspukuun kiiltävällä, kastanjanruskealla hevosella. Varakreivitär nojasi suureen uuninhyllyyn tuijottaen eteensä, toinen käsi sydämellään -- hän näytti entistä kalpeammalta, kun hänellä oli nuo punaiset väripilkut poskillaan. Hän pani nenäliinan silmilleen ja veti sen taas pois, nauraen hysteerisesti -- nenäliina oli aivan punainen ihomaalista, kun hän otti sen silmiltään. Hän juoksi uudestaan huoneeseensa ja tuli takaisin kalpein kasvoin ja punaisin silmin -- taluttaen poikaansa -- juuri kun herra varakreivi saapui nuoren Esmondin seuraamana, joka oli mennyt ulos suojelijaansa vastaanottamaan ja pitämään hänen jalustintaan, kun hän laskeutui ratsultaan. "Mitä, Harry-poika!" sanoi varakreivi iloisesti, "näytät yhtä laihalta kuin vinttikoira. Rokko ei ole sinun kauneuttasi lisännyt, eikä sinun osassasi taloa sitä ole koskaan liiaksi ollutkaan -- ho -- ho!"

Ja hän nauroi ja hyppäsi maahan erinomaisen notkeasti, näyttäen komealta ja punaiselta iloisine kasvoineen ja vaalean ruskeine hiuksineen, kuin mikäkin henkivartijahusaari. Esmond polvistui uudelleen niin pian kuin hänen isäntänsä oli astunut maahan, osoitti kunnioitustaan ja meni sitten tervehtimään pientä Beatrixia ja auttamaan häntä ratsulta.

"Hyi! miten sinä näytät keltaiselta!" sanoi tämä; "ja sinun poskissasi on yksi, kaksi punaista reikää!" Se olikin aivan totta -- Harry Esmondin karkeatekoisessa muodossa säilyivät läpi elämän tuon taudin merkit.

Varakreivi nauroi taas kovin iloisena.

"Hitto vie!" hän sanoi käyttäen tavallisinta kirosanaansa, "pikku villikissa näkee kaikki. Toissapäivänä hän näki leskikreivittären ihomaalin ja kysyi miksi tämä käyttää tuota punaista ainetta -- etkö vain kysynytkin, Trix? ja Towerin ja St. James-palatsin ja näytelmän -- ja prinssi Yrjön ja prinsessa Annan -- etkö nähnytkin, Trix?"

"He ovat molemmat hyvin lihavia ja haisevat konjakilta", sanoi lapsi.

Isä nauraa hohotti.

"Konjakiltako?" hän sanoi. "Ja mistä sen tiedät, neiti näsäviisas?"

"Siitä, että teidän ylhäisyytenne haisee konjakilta illallisen jälkeen, jolloin syleilen teitä ennen maata menoa", sanoi nuori neiti, joka todellakin oli niin näsäviisas kuin hänen isänsä oli sanonut, ja näytti kauneimmalta pikku mustalaiselta, mitä ikinä on silmin nähty.

"Ja nyt kreivittären luo", sanoi mylord nousten portaita ja mennen kirjokankaisen verhon taa, joka oli vastaanottohuoneen oven edessä. Esmond muistaa tuon jalon ulkomuodon, sievän punaisen puvun verhoamana. Viimeksi kuluneina kuukausina oli hän itse kasvanut pojasta mieheksi, ja hänen vartalonsa mukana olivat hänen ajatuksensa kehittyneet ja tulleet miehekkäiksi.

Mylady, jonka ilmeiden muutoksia Harry Esmond oli tottunut panemaan merkille, hän kun huomasi ja tulkitsi huolestuneella rakkaudella ilon tai huolen merkit, oli surullisen ja masentuneen näköinen useita viikkoja varakreivin palaamisen jälkeen; tämän ajan kuluessa näytti aivan kuin hän olisi hyväilyjen ja rukousten avulla koettanut saada puolisoaan luopumaan jostain huonosta oikusta, joka tällä oli ja jota tämä ei tahtonut hyljätä. Miehensä miellyttämisinnossa varakreivitär käytti sadoittain niitä keinoja, jotka ennen olivat lumonneet hänen miehensä, mutta jotka nyt tuntuivat kadottaneen tehonsa. Hänen laulunsa eivät huvittaneet, ja hän keskeytti ne ja hillitsi lapsiaan varakreivin saapuvilla ollessa. Varakreivi istui vaiteliaana päivällisellä, juoden paljon, varakreivitär istui vastapäätä häntä katsoen salaa miestään, äänettömänä hänkin. Varakreivittären äänettömyys vaivasi hänen miestään yhtä paljon kuin hänen puheensakin, ja varakreivi saattoi ärtyisenä ja kiroten kysyä vaimoltaan, miksi tämä oli vaiti ja näytti murjottavan; tai hän karkeasti keskeytti varakreivittären puheen ja kielsi tätä puhumasta joutavia. Näytti siltä, ettei mikään, mitä varakreivitär teki tai sanoi, voinut miellyttää hänen miestään tämän palattua kotiin.

Kun perheen isäntä ja emäntä ovat keskenään riitaisia, asettuu talon väki jommankumman puolelle. Harry Esmond pelkäsi niin suuresti varakreiviä, että hän olisi juossut kokonaisen penikulman avojaloin toimittaakseen hänen asiansa; mutta hänen kiintymyksensä lady Esmondiin aiheutui niin suuresta kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteesta, että hän joka päivä olisi antanut henkensä poistaakseen tältä jonkun surun tai tehdäkseen tälle palveluksen, ja tämän kunnioituksen voima ja suuruus johti hänet aavistamaan miten onnetonta hänen rakastetun emäntänsä elämä oli ja että salainen suru painoi tätä, vaikka hän ei itse koskaan puhunut huolistaan.

Jokainen, joka on kulkenut maailman läpi ja tarkastanut miesten ja naisten luonteita, ymmärtää lady Castlewoodin aseman. Olen tosin nähnyt muutamien ihmisten vievän mukanaan vanhuuteen asti nuoruudenrakkautensa kukkeuden kuihtumatonna, ja tiedän mr. Thomas Parrin eläneen sadan kuudenkymmenen vuoden vanhaksi. Mutta kaikesta siitä huolimatta on seitsemänkymmentä ihmisten ikä ja harvat pääsevät sen yli; ja varmaa on, että mies, joka nai vain yksinomaan _beaux yeux'n_ [kauniiden silmien] tähden, kuten herra varakreivi teki, katsoo oman osansa kontrahdista olevan loppuun suoritetun, kun nainen lakkaa täyttämästä omaansa, eikä hänen rakkautensa elä hänen vaimonsa kauneutta kauemmin. Tiedän kyllä, että useinkin on toisin; ja voin muistaa kuten useimmat miehet omasta kokemuksestaan, useita koteja, joissa varhaisvuosina sytytetty rakkauden pyhä lamppu ei ole koskaan sammunut; mutta niinpä jää meille vielä mr. Parr ja samoin myös tuo suuri markkinoilla näytetty jättiläinen, joka on kahdeksan jalkaa pitkä -- poikkeuksia ihmisistä -- ja tuon mainitsemani kurjan lampun, joka ensin valaisee aviokamaria, sammuttavat savupiipun tuhannet tuulet ja vedot, tai sen tuikuttava valo sammuu itsekseen öljyn puutteesta. Ja sitten -- sitten on Chloe pimeässä, täysin valveilla, ja Strephon kuorsaa välinpitämättömänä, tai _vice versa,_ Strephon-parka on nainut sydämettömän veikistelijän ja herää tuosta aviollisen onnen mielettömästä harhanäystä, jonka piti kestää iankaikkisesti ja joka on kadonnut niinkuin mikä muu uni tahansa. Molemmat ovat tehneet yhteisen vuoteensa ja niinpä heidän on siis siinä maattava viimeiseen päiväänsä, jolloin elämä päättyy ja he pääsevät nukkumaan erilleen.

Tähän aikaan nuori Esmond, jolla oli säkeiden sommittelukykyä, puki muutamia Ovidiuksen epistoloita runomittaan ja vei ne emännälleen tämän ihailtaviksi. Harry huomasi, että ne, jotka koskettelivat hyljättyjä naisia, vaikuttivat tähän syvästi; ja kun Oenone huusi Pariksen jälkeen ja Medea pyysi Jasonin palaamaan, huokasi Castlewoodin lady ja sanoi, että hänen mielestään nuo osat säkeistä olivat parhaimmat. Hän olisi varmaankin kaivanut esiin isänsä tuomiorovastin, jos siten olisi saanut miehensä takaisin. Mutta hänen kaunis Jasoninsa oli mennyt, kuten kauniit Jasonit tavallisesti menevät, eikä lumoojatarparalla ollut yhtään taikakeinoa häntä luonaan pidättääkseen.

Mylord oli synkkä vain niin kauan kuin hänen vaimonsa huolestuneet kasvot tai käytös näyttivät häntä nuhtelevan. Kun lady oli alkanut hallita näitä ja ulkonaisesti näyttää iloista muotoa ja käytöstä, palasi hänen miehensä hyväntuulisuus osaksi, eikä tämä enää kironnut eikä hälissyt päivällispöydässä, vaan nauroikin toisinaan ja haukotteli pidättymättömästi. Hän poistui usein kotoa ja kutsui sinne enemmän seuraa kuin ennen, kuluttaen suurimman osan päivistään metsästysmailla tai pullon ääressä kuten ennenkin, mutta se oli erona, ettei vaimo enää niinkuin ennen saanut nähdä rakkauden valon sädehtivän miehensä silmistä. Hän oli vaimonsa luona, mutta tuo liekki oli sammunut, eikä tuo kerran tervetullut majakkatuli enää loistanut vastaan.

Mitä tunsikaan tämä vaimo, kun hänen oli pakko myöntää se totuus, josta ennustava peili oli hänelle antanut liiankin todenperäisen varoituksen, että nimittäin hänen kauneutensa keralla hänen hallituksensakin oli päättynyt ja hänen rakkautensa päivät menneet. Mitä tekee merimies myrskyssä kun mastot ja peräsin tuhoutuvat? Hän laatii varamastot ja ohjaa parhaansa mukaan airoilla. Mitä tapahtuu, jos kattosi romahtaa rajuilmalla? Kun ensimmäinen onnettomuuden humaus on ohitse, kömpii alle jäänyt esiin, ryömii katsomaan, että lapset ovat turvassa ja panee ne suojaan sateelta. Jos palatsi palaa poroksi, otetaan asunnoksi riihi. Kenen ihmisen elämää ei kohtaa yksi tai useampi valtainen hirmumyrsky, joka syöksee purjehtijan väylältä ja heittää karille, mistä saa etsiä suojaa miten parhaiten taitaa?

Kun lady Castlewood huomasi, että hänen suuri laivansa oli uponnut, hän alkoi parhaansa mukaan vahingon seurauksista toivuttuaan, panna liikkeeseen pieniä onnen yrityksiä ja toivoa pieniä voittoja ja ansioita, kuten pörssikauppias, joka, _indocilis pauperiem pati_ [tottumattomana kärsimään puutetta], kadotettuaan tuhansia kiinnittää muutamat kultarahansa seuraavaan laivaan. Hän antoi kaikkensa lapsilleen hemmoitellen heitä rajattomasti -- hänenlaisensa lempeä luonne ei voinut hemmoittelemista välttää -- ja uhrasi kaikki ajatuksensa heidän hyvinvointiinsa -- hän opiskeli kyetäkseen heitä opettamaan; ja täydensi omia luonnonlahjojaan ja naisellista sivistystään voidakseen lahjoittaa ne lapsilleen. Hyvän tekeminen toisille on useimpien hyvien naisten elämää. Heidän hyvyytensä on tavallaan ylitsevuotavainen ja heidän täytyy jakaa siitä jollekin toiselle. Hän teki itsestään ranskan-, italian- ja latinankielen etevän taitajan, -- hänen isänsä oli hänelle nuoruudessa antanut näiden kielten alkeisopetuksen, mutta hän ei näyttänyt kykyjään puolisolleen, varmaankin peläten että ne loukkaisivat tätä -- sillä varakreivi ei ollut mikään kirjamies ja hän nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan oppineille naisille ja olisi ollut vihainen siitä, että hänen vaimonsa saattoi kääntää latinalaista kirjaa, josta hän itse tuskin ymmärsi kahta sanaa. Nuori Esmond oli apu- tai kotiopettaja, hänen alaisensa tai ylempänsä, miten milloinkin sattui. Varakreivin poissaolon aikana jatkuivat nämä koulupäivät keskeytymättä -- ja äiti ja tytär oppivat hämmästyttävän nopeasti, viimemainittu vain oli opinnoissaan peräti oikullinen. Pieneen lordiin nähden on myönnettävä, että hän opinasioissa tuli isäänsä -- hän piti kivipalloista ja leikeistä ja isosta ja pienestä hevosesta, jotka hänen isänsä hänelle kasvatti ja joilla hän vei hänet metsästämään ja jotka olivat monin verroin paremmat kuin Corderius ja Lily. Hän toimi kylän poikain sotapäällikkönä ja piti pientä hovia heidän keskuudessaan ja ruoski heitä ja hallitsi heitä hienon itsevaltiaan tavoin, mikä nauratti hänen isäänsä, kun hän sen näki ja saattoi hänen äitinsä häntä lempeästi varoittamaan. Kokilla oli poika, puunhakkaajalla kaksi, ja portinvartijan iso poika sai häneltä korvapuusteja ja käskyjä. Tohtori Tusher sanoi nuorta kreiviä urheahenkiseksi nuoreksi aatelismieheksi; ja Harry Esmond, joka oli hänen opettajansa ja kahdeksan vuotta pientä lordiaan vanhempi, sai ponnistella toisinaan ankarasti pitääkseen yllä valtaansa kapinalliseen pieneen päällikköönsä ja sukulaiseensa.

Parisen vuotta sen jälkeen kun oli sattunut tuo onnettomuus, joka oli ryöstänyt lady Castlewoodilta hiukan -- hyvin hiukan -- hänen kauneuttaan ja hänen huolettoman puolisonsa sydämen (Jos totuus täytyy kertoa, oli mylady huomannut sekä sen, että hänen hallituksensa oli loppunut, että myös sen, että hänen seuraajansa oli määrätty; seuraaja oli jonkun Drury Lanen teatterin neitokaisia; tämän oli varakreivi valinnut ja tämän luona hän vieraili kaupungissa kahdeksan peninkulman päässä -- _pudet haec opprobria dicere nobis_) [meitä ujostuttaa kertoa näin häpeällisiä seikkoja], oli suuri muutos tapahtunut hänen mielessään, joka, vain hänen itsensä tuntemien taistelujen kautta -- hän ei ainakaan niistä kellekään koskaan maininnut eikä niitä aavistanut se henkilö, joka aiheutti varakreivittärelle hänen kärsimänsä tuskan -- oli kehittynyt sellaiseen tilaan, jota hän ei vannaankaan olisi voinut kuvitella mahdolliseksi muutamia kuukausia ennen kuin hänen onnettomuutensa alkoivat.

Hän oli siinä ajassa vanhentunut, kuten yleensä henkilöt, jotka kärsivät suurta henkistä tuskaa, ja oppinut paljon sellaista mitä ei milloinkaan ennen ollut aavistanut. Häntä opetti tuo säälimätön opettaja, kova onni. Pari vuotta sitten hän oli lapsi, joka oli toisten lapsosten äiti ja hänen lordinsa oli hänen jumalansa: tämän sanat olivat olleet varakreivittären laki; lordin hymy oli ollut varakreivittären päivänpaiste; varakreivin velttoja, jokapäiväisiä puheenparsia varakreivitär oli kuunnellut innokkaana, aivan kuin ne olisivat viisauden sanoja; kaikki varakreivin toivomukset ja oikut hän oli täyttänyt orjamaisella hartaudella. Hän oli ollut varakreivin ylin orja ja sokea palvoja. Muutamat naiset kestävät vielä enemmän, he eivät alistu vain laiminlyöntiin, vaan myös uskottomuuteen; mutta tähän tämän vaimon alistuvaisuus loppui. Hänen henkensä kapinoi ja kieltäytyi tottelemasta. Hänen oli ensiksi kestettävä salaisesti suru siitä, että kadotti ihailunsa esineen; sitten hän havaitsi jo, että hänen palvomansa henkilö olikin vain kömpelö epäjumala; sitten hänen täytyi hiljaisuudessa myöntää se totuus, että hän itse oli ylempi eikä hänen itsevaltias herransa -- että hänellä oli ajatuksia, joita eivät tämän aivot milloinkaan kyenneet hallitsemaan, että hän oli heistä kahdesta lahjakkaampi -- aivan erillinen olento mylordista, vaikka olikin häneen sidottu, ja tuomittu, kuten melkein kaikki ihmiset (lukuunottamatta muutamia erittäin onnellisia), työskentelemään koko elämänsä yksinään. Mylord istui tuolillaan nauraen nauruaan, lasketellen kompiaan, kasvot viinistä hohtaen -- -- mylady istuimellaan häntä vastapäätä -- eikä varakreivi koskaan aavistanut, että hänen ylempänsä oli siinä, tuossa tyynessä, mukautuvassa naisessa, joka oli tavoiltaan kylmä ja joka istui katse maahan luotuna. Kun varakreivi oli juovuspäissään hyvällä tuulella, hän saattoi laskea leikkiä varakreivittären kylmyydestä ja "hitto vie, nyt kun mylady on mennyt, siemaisemme toisen pullon", hän saattoi sanoa. Hän ilmaisi varsin avomielisesti ajatuksensa, olivatpa ne mitä tahansa. Mylordin sanoissa ja käytöksessä ei ollut mitään salaperäistä. Hänen ihana Rosamondinsa ei asunut labyrintissä, kuten Addisonin oopperan neito, vaan upeili maalatuin poskin ja humalaisin seuruein maaseutukaupungissa. Jos lady Castlewoodilla olisi ollut halu kostaa, olisi hän helpostikin löytänyt tien kilpailijattarensa kotiin, ja jos mylady olisi tullut juomamalja ja tikari mukanaan, olisi vihollinen työntänyt hänet takaisin Billingsgaten väen kuulasateella: tuo ihana olento piti aina luonaan sellaista väkeä.

On jo sentään mainittu, että hänen hyväntekijänsä suloiset kasvot eivät olleet kadottaneet hituistakaan viehättävyydestään Harry Esmondin mielestä. Niillä oli aina mitä ystävällisimpiä ilmeitä ja hymyjä hänelle -- hymyjä, jotka kenties eivät olleet yhtä iloisia ja luonnollisia kuin ne, joita lady Castlewood oli ennen suonut, kun hänelle, joka itse oli lapsi ja leikki lastensa kanssa, hänen puolisonsa huvi ja auktoriteetti oli hänen ajatustensa keskipisteenä; mutta hänen suruistaan ja huolistaan kehittyi -- luulen niin tapahtuvan aina, kun nämä koettelemukset kohtaavat lempeätä sydäntä eivätkä ole liian raskaita -- ajatuksia ja saavutuksia, joita ei milloinkaan olisi syntynyt, elleivät hänen surunsa ja onnettomuutensa olisi niitä synnyttäneet. Sattuma on tosiaankin melkein kaiken sen isä, mitä meissä hyvää on. Aivan samoin kuin olemme nähneet vangin tottumattomien sormien ja kömpelöjen työkalujen leikkaavan ja sommittelevan mitä siroimpia pieniä veistoksia ja tekevän mitä ihmeellisimpiä maanalaisia rakennustöitä ja kaivautuvan läpi muurattujen seinien ja sahaavan rautatankoja ja kahleita, aivan samoin onnettomuus herättää neuvokkuutta tai kestävyyttä tai lujuutta sydämissä, joissa ne ominaisuudet eivät olisi koskaan heränneet, ellei sattuma olisi niille antanut alkusysäystä.

"Epäilemättä vasta senjälkeen kun Jason hänet jätti", sanoi lady Castlewood kerran hymyillen nuorelle Esmondille (joka luki hänelle käännöstä eräistä Euripideen säkeistä), "Medeasta tuli oppinut nainen ja suuri lumoojatar".

"Ja hän voi loihtia tähdet taivaalta", lisäsi nuori opettaja; "mutta Jasonia hän ei enää voinut luokseen palauttaa".

"Mitä tarkoitat?" kysyi varakreivitär kovin vihaisena.

"En todellakaan tarkoita mitään", sanoi toinen, "paitsi mitä olen kirjoista lukenut. Mitäpä tietäisinkään noista asioista? En ole nähnyt muita naisia kuin teidät ja pikku Beatrixin ja papin vaimon ja entisen emäntäni ja teidän armonne palvelijattaret täällä."