Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

Part 5

Chapter 53,044 wordsPublic domain

Rippi-isä ja Castlewoodin kappalainen sopivat keskenään erinomaisesti; ensinmainittu olikin korkean sivistyksen saanut mies, ja toisen velvollisuus taas oli olla sovussa kaikkien kanssa. Tohtori Tusherilla ja hänen vaimollaan, kreivittären kamaripalvelijalla, oli poika, joka oli pikku Esmondin ikäinen; ja näiden poikien välillä oli sellainen ystävyys, jonka naapuruus, suvaitsevaisuus ja hyväluonteisuus melkein varmasti aiheuttavat. Tom Tusher lähetettiin kuitenkin varhain Lontooseen kouluun, jonne hänen isänsä vei hänet sekä nidoksen saarnoja, Jaakko kuninkaan ensimmäisenä hallitusvuonna; ja Tom palasi sittemmin useana vuotena vain kerran vuodessa Castlewoodiin kouluja yliopistoaikoinaan. Näin ollen Tomilla oli vähemmän vaaraa siitä, että rippi-isä, joka tuskin milloinkaan häntä näki, saastuttaisi hänen uskonsa, kuin Harryllä, joka alinomaa oli kappalaisen seurassa; mutta, sanoi tohtori vakavana, niin kauan kuin Harryn uskonto oli sama kuin hänen majesteettinsa ja herra kreivin ja kreivittären, hän ei tahtonut tätä häiritä eikä kiusata. Eikä hän millään muotoa tahtonut väittää, ettei hänen majesteettinsa kirkko ollut syntynyt katolisesta kirkosta; tällöin isä Holt tapasi nauraa ja sanoa, että Pyhä Kirkko yli koko maailman ja jalojen marttyyrien joukko olivat tohtorille hyvin kiitollisia tästä tunnustuksesta.

Tohtorin ollessa Salisburyssa tuli rakuunarykmentti, jonka miehistöllä oli oranssinväriset koristenauhat, ja majoittautui Castlewoodin kylään, ja muutamat niistä tulivat linnaankin, jonka he valtasivat, rosvoamatta kuitenkaan mitään muuta kuin kanalan ja olutkellarin ja vaatien ainoastaan, että saisivat tutkia linnan, hakeakseen papereita. Ensimmäinen huone, jota he pyysivät nähdä, oli isä Holtin huone, jonka avaimen Harry Esmond luovutti. Ja he aukaisivat laatikot ja hyllyt ja käänsivät nurin paperit ja vaatteet, mutta eivät löytäneet mitään muuta kuin hänen kirjansa ja vaatteensa ja papinviitat erikoisessa laatikossa, ja löydöistään rakuunat pitivät lystiä Harry Esmondin kauhuksi. Kysymyksiin, jotka heidän johtajansa teki Harrylle, vastasi tämä, että isä Holt oli erittäin hyvä hänelle ja kovin oppinut mies eikä varmaankaan olisi kertonut salaisuuksiaan hänelle, jos tällä sellaisia oli. Tähän aikaan Harry oli noin yksitoistavuotias ja näytti yhtä viattomalta kuin hänen ikäisensä pojat tavallisesti.

Perhe oli poissa enemmän kuin kuusi kuukautta ja palatessaan sen jäsenet olivat mitä syvimmän masennuksen tilassa, sillä Jaakko kuningas oli karkoitettu, Oranian prinssi oli valtaistuimella, ja kreivitär pelkäsi mitä hirveimpien vainojen kohtaavan katolisen uskon tunnustajia sanoen, ettei hän uskonut totuuden hiventäkään olevan niissä suvaitsevaisuuden lupauksissa, joita tuo hollantilainen hirviö lateli, eikä ainoassakaan sanassa, jonka tuo valapatto ilkimys sanoi. Kreivi ja kreivitär olivat tavallaan vankeja omassa talossaan, sen antoi kreivitär pienelle paashilleen tiedoksi; poikanen alkoi tähän aikaan kehittyä ymmärtämään mitä hänen ympärillään tapahtui sekä jonkun verran niiden henkilöiden luonteita, joiden läheisyydessä hän eli.

"Olemme vankeja", sanoi kreivitär, "vailla kahleita olemme vankeja. Tulkoot siis; viekööt minut vankiloihinsa tai lyökööt pääni erilleen tästä pienestä kaulaparasta" (ja hän pusersi sitä pitkillä sormillaan). "Esmondien veri on aina juokseva uskollisena heidän kuninkaittensa puolesta. Emme ole niinkuin Churchillit -- nuo Juudakset, jotka suutelevat mestariaan ja pettävät hänet. Tiedämme miten on kärsittävä ja miten on annettava anteeksi, kun kuninkaan asia on kyseessä" (epäilemättä hänen armonsa viittasi tuohon tuhoisaan maitoviinin ritarin paikan menetykseen, niinkuin hän teki kymmenkunnan kertaa päivässä). "Tuokoon tuo Oranian tyranni vain piinapenkkinsä ja hirvittävät hollantilaiset kidutusvehkeensä -- senkin peto! -- senkin lurjus! Syljen hänelle ja uhittelen häntä! Iloisena lasken tämän pään mestauspölkylle; iloisena seuraan lordiani mestauslavalle ja huudamme: 'Jumala Jaakko-kuningasta suojelkoon!' viimeisellä henkäyksellämme ja hymyilemme mestaajalle." Ja hän kertoi paashilleen ainakin sata kertaa yksityiskohdittain viimeisestä kerrasta, jolloin hän oli tavannut hänen majesteettinsa.

"Heittäydyin valtiaani jalkain juureen", hän sanoi, "Salisburyssa. Uhrasin itseni -- puolisoni -- linnani hänen asialleen." Varmaankin hän muisti vanhoja aikoja, jolloin Isabella Esmond oli nuori ja ihana; varmaankin hän muisti päivän, jolloin en minä ollut se, joka polvistui -- ainakin hän puhui minulle äänellä, joka toi mieleeni menneet ajat. "Niinpä vain!" sanoi hänen majesteettinsa, "teidän tulisi mennä Oranian prinssin luo, jos olette jotain vailla". "Ei sire", vastasin, "en tahdo polvistua vallananastajan edessä; Esmond, joka olisi saattanut palvella teidän majesteettianne, ei koskaan alistu olemaan petturin maitoviiniritarina. Kuninkaallinen pakolainen hymyili onnettomuuksiensakin ylitsevuotavaisuudessa; hän yritti nostaa minut maasta, lohduttaen minua. Puolisoni varakreivikään ei voinut olla vihoissaan siitä ylevästä suudelmasta, jolla majesteetti minua kunnioitti."

Valtiollisista vastoinkäymisistä oli seurauksena, että; kreivi ja kreivitär tulivat paremmiksi ystäviksi kuin he koskaan olivat olleet kihlausaikansa jälkeen. Herra kreivi oli osoittanut sekä lojaalisuutta että rohkeutta silloin kun nämä olivat harvinaisia ominaisuuksia kuninkaan ympärillä olevassa arassa joukossa; ja kiitokset, jotka hän sai, kohottivat häntä suuresti hänen vaimonsa silmissä, ja kaiketi myöskin hänen omissaan. Hän heräsi huolimattomasta ja laiskottelevasta elämästä, jota oli viettänyt, ratsasteli alinomaa edestakaisin keskustelemassa sen tai tämän kuninkaan ystävän kanssa -- joista tehtävistä paashi ei tietysti paljoa tietänyt, tämä kun huomasi vain hänen iloisuutensa ja muuttuneen käytöksensä.

Isä Holt tuli usein linnaan, mutta ei enää julkisesti toiminut kappalaisena. Hän nouti ja vei aina vieraita, sota- ja kirkonmiehiä (viimemainitut Harry tunsi, koska he tulivat kaikenlaisissa valepuvuissa), saapui ja poistui yhtämittaa. Varakreivi teki pitkiä retkiä ja ilmestyi odottamatta, käyttäen toisinaan samaa tietä, jota isä Holt oli käyttänyt, vaikkei Harry voinutkaan tietää kuinka usein tuo pieni, kappalaisen huoneessa oleva akkuna päästi sisälle tai ulos lordin ja hänen ystävänsä. Hän piti uskollisesti isälle antamansa lupauksen olla urkkimatta, ja jos hän keskiyöllä kuuli pieneen huoneeseensa ihmisten liikettä viereisestä huoneesta, kääntyi hän seinään päin ja hautasi uteliaisuutensa tyynyyn, kunnes nukahti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että papin matkat tapahtuivat tiheään, ja käsitti sadoista merkeistä, että jokin vakava, vaikkakin salainen asia oli vaatinut tämän palveluksia. Mikä tämä oli, voidaan varsin helposti arvata siitä, mitä pian tapahtui mylordille.

Vartioväkeä ei asetettu Castlewoodiin, kun lordi palasi, mutta kylässä oli vartiosto ja joku heistä oli aina tasangolla, pitäen silmällä suurta porttiamme ja niitä, jotka siitä menivät tai tulivat -- Lockwood sanoi, että erittäinkin iltaisin jokaista henkilöä, joka tuli tai meni, pitivät silmällä ulkopuolella olevat kenttävahdit. Onneksi meillä oli portti, josta eivät heidän ylhäisyytensä tienneet mitään. Mylordin ja isä Holtin täytyi tehdä alituiseen yöllisiä retkiä. Pari kertaa pikku Harry toimi heidän lähettiläänään ja varovaisena pikku adjutanttinaan. Hän muistaa, että hänen käskettiin mennä kylään onkineen, käydä muutamissa määrätyissä taloissa, pyytää vettä juodakseen ja sanoa isäntämiehelle: "Newburyssa olisi hevosmarkkinat ensi torstaina", ja sitten viedä uutinen seuraavaan luettelossa olevaan taloon.

Hän ei silloin tietänyt, mitä tuo uutinen merkitsi tai mitä parhaillaan tapahtui. Se kuitenkin selvyyden vuoksi voidaan selittää tässä. Kun Oranian prinssi oli mennyt Irlantiin, jossa kuningas oli valmistunut häntä kohtaamaan suurella sotajoukolla, päätettiin, että hänen majesteettinsa puoluelaiset nousisivat suureen kapinaan tässä maassa, ja kreivistä piti tulla kreivikuntamme sotajoukon päällikkö. Viime aikoina hän oli ottanut paremmin johtaakseen asioita kuin ennen, ja hänellä oli tuo uupumaton isä Holt apunaan ja rouva kreivitär innokkaana kehoittajanaan; ja koska lordi Sark oli Towerissa vankina ja Sir Wilmot Crawley, Queen's Crawleysta, oli mennyt Oranian prinssin puolelle, tuli mylordista kreivikunnan huomattavin henkilö kuninkaan puoluelaisista.

Oli järjestetty niin, että rykmentti skotlantilaista harmaaväkeä ja rakuunoita, jotka silloin oli majoitettu Newburg'iin, jonakin määrättynä päivänä julistautuisi kuninkaan miehiksi -- ja myöskin aateliston, joka oli suosinut hänen majesteettinsa asiaa, oli määrä vuokrata sineen ja liittolaisineen tulla Newburg'iin -- ja kaikkien marssia hollantilaista Ginckelin johtamaa armeijaa vastaan Readingiin, ja heidän kukistettuaan nämä sekä heidän kesyttömän pienen herransa siellä Irlannissa, ajateltiin, että meidän puoluelaisemme voisivat edetä itse Lontooseen ja kuninkaalle ennustettiin varmaa voittoa.

Kun näitä suuria asioita pohdittiin, häipyi lordista kokonaan hänen velttoutensa ja hän näytti ruumiillisestikin virkistyvän; mylady ei riidellyt hänen kanssaan. Isä Holt kulki aina kiireissään väliä edestakaisin; ja pikku Harry olisi toivonut olevansa muutamaa tuumaa pitempi, jotta olisi voinut paljastaa miekkansa tämän hyvän asian puolesta.

Eräänä päivänä (varmaankin kesäkuussa 1690), kutsui lordi, puettuna suureen ratsastustakkiin, jonka alta Harry saattoi nähdä kirkkaan teräksisen rintasuojuksen, pikku Harryn luokseen, työnsi hiukset pois lapsen otsalta ja suuteli häntä ja rukoili Jumalaa suojelemaan häntä, ja hänen puheensa oli lempeämpää kuin milloinkaan ennen. Isä Holt siunasi myöskin pojan. Ja sitten he jättivät jäähyväiset rouva kreivittärelle, joka tuli huoneestaan nenäliina silmillään; hänen seuranaisensa ja mrs. Tusher tukivat häntä. "Te menette -- menette ratsastamaan", sanoi hän. "Voi, jospa minäkin voisin tulla! Mutta tässä tilassani minulta on ratsastaminen kielletty."

"Suutelemme rouva markiisittaren kättä", sanoi isä Holt. "Jumala teitä suojelkoon, mylord", sanoi lady astuen esiin ja syleillen mylordia suurin elein. "Isä Holt, pyydän siunaustanne", ja hän kumartui sitä saamaan, kun taas mrs. Tusher keikautti ylpeästi päätään.

Mr. Holt antoi saman siunauksen pienelle paashille, joka polvistui ja piteli mylordin jalustinta, kun hän nousi ratsaille. Kaksi palvelijaa antoi niinikään apuaan; ja sitten he ratsastivat kaikin Castlewoodin portista.

Kun he menivät sillan yli, saattoi Harry nähdä punapukuisen upseerin ratsastavan esiin, koskettavan hattuaan ja puhuttelevan mylordia.

Seurue pysähtyi ja joutui jonkinlaiseen keskusteluun tai väittelyyn, joka pian päättyi, sillä mylord pani hevosensa nelistämään otettuaan ensin hattunsa päästään ja kumarrettuaan upseerille, joka ratsasti hänen vieressään askel askeleelta -- ja häntä seuraava sotamies jäi jälkeen, ratsastaen mylordin kahden palvelijan seurassa. He nelistivät tasangon yli ja jalavain taakse (lordi heilautti kädellään, niin Harry luuli huomaavansa), ja niin he katosivat. Sinä iltana olimme kovin peloissamme, sillä lypsyaikaan tuli paimenpoika ratsastaen yhdellä ratsuistamme, jonka oli löytänyt ruohoa syömästä ulomman puistomuurin luota.

Koko illan varakreivitär oli hyvin hiljaisella ja masentuneella mielellä. Hän ei huomannut juuri kenessäkään mitään vikaa ja pelasi korttia kuusi tuntia. Pieni paashi meni nukkumaan. Hän rukoili mylordin ja hyvän asian puolesta, ennenkuin ummisti silmänsä.

Aamu alkoi jo sarastaa kun portinvartijan kello soi, ja vanha Lockwood heräsi ja päästi sisään erään mylordin palvelijoista, joka aamulla oli mennyt hänen mukaansa ja joka palasi surullisin sanomin. Upseeri, joka oli ratsastanut mylordin luo, oli, kuten ilmeni, sanonut hänelle, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa hänen ylhäisyydelleen, ettei tämä ollut vanki, mutta silti tarkastuksenalainen, ja pyytää häntä olemaan ratsastamatta kartanon ulkopuolelle sinä päivänä.

Mylord vastasi, että ratsastaminen teki hyvää hänen terveydelleen, että, jos kapteeni näki hyväksi häntä seurata, sai tehdä mielensä mukaan; ja silloin juuri lordi kumarsi ja he ratsastivat pois yhdessä.

Kun hän saapui Wanseyn lakeudelle, mylord aivan äkkiä pysähtyi ja seurueen täytyi pysähtyä siinä teiden risteyksessä.

"Sir", hän sanoi upseerille, "mitä on neljä kahta vastaan. Oletteko ystävällinen ja valitsette tuon tien ja jätätte minut kulkemaan omaani?"

"Teidän tienne on minun, mylord", sanoi upseeri.

"Siinä tapauksessa --" sanoi mylord. Mutta hänellä ei ollut aikaa sanoa enempää; sillä upseeri veti esiin pistoolin ja näpsäytti sitä mylordin edessä, mutta samalla hetkellä myös isä Holt paljasti pistoolin ja ampui upseeria pään lävitse. Se oli tehty ja mies kuolleena silmänräpäyksessä. Sotamies tuijotti upseeriinsa näyttäen säikähtäneeltä hetkisen ja nelisti sitten pois henkensä edestä.

"Ampukaa, ampukaa!" huusi isä Holt, lähettäen toisen luodin sotamiehen jälkeen; mutta nuo kaksi palvelijaa olivat liian säikähtäneitä kyetäkseen käyttämään aseitaan, ja kun mylord käski heidän olemaan asiaan puuttumatta, pääsi sotamies karkuun.

"Mr. Holt, _qui pensait à tout_" [joka ajatteli kaikkea], sanoi Blaise, "astui ratsultaan, tutki kuolleen upseerin taskut, löytääkseen papereita, antoi hänen rahansa meille kahdelle ja sanoi: 'Viini on laskettu, m le Marquis', -- miksi hän sanoi markiisiksi herra kreiviä? -- 'meidän on se juotava'."

"Tuon herraparan hevonen oli parempi kuin se, jolla minä ratsastin", jatkoi Blaise. "Mr. Holt pyysi minua nousemaan sen selkään; ja niinpä sivalsin Sukkajalkaa selkään piiskalla ja se juosta hölkötti kotiin. Ratsastimme, eteenpäin Newburya kohti. Keskipäivän ajoissa kuulimme ammuntaa. Kahden aikaan antaessamme hevosillemme juotavaa eräässä majatalossa tuli luoksemme ratsastaja, joka sanoi: 'Kaikki on lopussa! Skotlantilaiset antoivat julistuksen tuntia liian aikaisin -- kenraali Ginckel hyökkäsi heidän kimppuunsa.' Koko asia oli menetetty.

"'Ja me olemme ampuneet upseerin virantoimituksessa ja antaneet hänen käskyläisensä pujahtaa pakoon'", sanoi mylord.

"'Blaise', sanoi mr. Holt, kirjoittaen pari riviä muistikirjaansa -- toisen myladylle ja toisen teille, nuoriherra Harry -- 'sinun on mentävä takaisin Castlewoodiin ja vietävä nämä sinne' ja katsokaapa nyt!"

Ja hän antoi Harrylle nuo kaksi paperia. Harry luki hänelle osoitetun ja siinä oli ainoastaan: "Polta kaapissa olevat paperit; polta tämä. Et tiedä mistään mitään." Harry luki tämän ja juoksi yläkertaan emäntänsä huoneeseen, jossa tämän seuranainen nukkui lähellä ovea, sekä pani tämän hakemaan kynttilän ja herättämään myladyn, jonka käsiin hän antoi tuon paperin. Lady oli ihmeellinen nähtävyys yöasussaan. Harry ei milloinkaan ollut nähnyt mitään sen veroista.

Niin pian kuin lady sai paperin käsiinsä, Harry palasi takaisin kappalaisen huoneeseen, aukaisi tulisijan yllä olevan salakaapin, poltti kaikki siellä olevat paperit, ja, kuten oli nähnyt papin tekevän, otti erään arvoisan isän käsinkirjoitetun saarnakokoelman ja poltti sen puoliksi hiiliastiassa. Kun paperit oli täydelleen hävitetty, oli jo aamu valjennut. Harry juoksi takaisin emäntänsä luo. Tämän seuranainen johdatti hänet taas kreivittären kamariin. Kreivitär pyysi (aviovuoteensa verhojen takaa) poikaa käskemään valjastamaan hevoset vaunujen eteen, sanoen aikovansa lähteä heti matkaan.

Mutta hänen armonsa pukeutumismenot olivat yhtä mahdottoman pitkät tänä päivänä kuin muinakin, ja vaunut olivat olleet jo kauan odottamassa, kun mylady pukeutui vielä. Ja juuri kun kreivitär astui huoneestaan valmiina poistumaan, saapui nuori John Lockwood juoksujalkaa kylästä tuoden sen sanoman, että eräs lakimies, kolme upseeria ja parikymmentä sotamiestä marssi sieltä linnaa kohti. John oli vain kahden minuutin verran heitä edellä ja tuskin hän vielä oli kunnolleen saanut kerrotuksi sanottavansa, kun sotajoukko ratsasti pihallemme.

VI luku.

SALALIITON TULOS. THOMASIN, CASTLEWOODIN KOLMANNEN VARAKREIVIN KUOLEMA JA KREIVITTÄREN VANGITSEMINEN.

Ensin mylady aikoi kuolla kuten Maria, Skotlannin kuningatar (jonka kaltainen kaunotar hän kuvitteli olevansa), ja sivellen suonista laihaa kaulaansa, hän sanoi: "He saavat nähdä, että Castlewoodin Isabel on kohtalonsa tasalla." Hänen seuranaisensa Victoire neuvoi, että koskei hän enää voinut paeta, oli hänelle kaikkein viisainta ottaa vastaan sotamiehet aivan kuin hän ei epäilisi mitään ja että varakreivittären omassa huoneessa oli paras odottaa niitä. Niinpä tämän musta kiiltonahkainen matkalipas, jonka Harry oli viemäisillään vaunuihin, vietiin takaisin hänen armonsa huoneeseen, jonne palvelija ja emäntä vetäytyivät. Victoire tuli heti takaisin käskien paashin sanoa, että rouva varakreivitär oli sairas ja vuoteen omana reumatismin vuoksi.

Tällä aikaa sotamiehet olivat saapuneet Castlewoodin linnaan; Harry Esmond näki heidät seinäverhokamarin akkunasta. Portille asetettiin pari vahtia, puolikymmentä miestä kävi talliin ja muutamat muut, päällikkönsä ja erään mustapukuisen miehen johtamina, joka varmaankin oli lakimies, menivät erään palvelijan neuvosta rappusille, jotka johtivat siihen linnan osaan, jossa mylord ja lady asuivat.

Niinpä saapuivat kapteeni, sievännäköinen, ystävällinen mies, ja hänen kanssaan asianajaja eteisen läpi seinäverhokamariin, jossa nyt ei ollut ketään muita kuin nuori Harry Esmond, paashipoika.

"Sano emännällesi, pikku mies", sanoi kapteeni ystävällisesti, "että meidän täytyy saada puhutella häntä."

"Minun emäntäni on sairaana vuoteessa", sanoi paashi.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyi kapteeni.

"Reumatismi", vastasi poika.

"Reumatismiko! Se on ikävä sairaus", jatkoi iloinen kapteeni; "ja varmaankin vaunut ovat pihalla tohtorin hakemista varten?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Kuinka kauan hänen armonsa on sairastanut?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Koska mylord poistui?"

"Eilen illalla."

"Isä Holtin kanssako?"

"Mr. Holtin kanssa."

"Entä mitä tietä he matkustivat?" kysyi lakimies.

"En minä ollut heidän mukanaan", vastasi paashi.

"Meidän täytyy saada tavata lady Castlewood."

"Minulla on määräys, ettei kukaan mene hänen armonsa luo -- hän on sairas", sanoi paashi, mutta samalla tuli Victoire kreivittären huoneesta. "Hiljaa!" hän sanoi, ja muka tietämättä, että vieraita oli lähellä. "Mitä melua täältä kuuluu?" hän kysyi. "Tämä herrako on tohtori?"

"Pötyä! meidän täytyy saada tavata lady Castlewood", sanoi asianajaja työntyen sisälle.

Hänen armonsa huoneen akkunaverhot oli laskettu alas, ja kamari oli pimeä, ja kreivitär itse vuoteessa yömyssy päässään ja kohotettuna tyynyjensä varaan. Hän oli kaamean näköinen, vaikka puna vielä olikin hänen poskillaan; punamaalista hän ei halunnut luopua.

"Onko siellä tohtori?" hän kysyi.

"Tästä kujeilusta ei ole mitään hyötyä, rouva", sanoi kapteeni Westbury (se oli hänen nimensä). "Minun velvollisuuteni on vangita Thomas, Castlewoodin varakreivi, uskoton ylimys, Robert Tusher, Castlewoodin kappalainen, ja Henry Holt, jolla on monta nimeä ja tuntomerkkiä, jesuiittapappi, joka toimi täällä kappalaisena entisen kuninkaan aikana ja on nyt sen salaliiton johtaja, joka oli syntymäisillään tässä maassa heidän majesteettiensa kuningas Wilhelmin ja kuningatar Marian valtaa vastaan; ja minut on määrätty etsimään tästä talosta salaliiton papereita tai merkkejä. Teidän armonne suvainnee siis antaa minulle avaimensa, ja parasta olisi, että kaikin tavoin auttaisitte meitä tarkastuksessamme."

"Näettehän, sir, että minulla on reumatismi ja etten voi liikkua", sanoi lady näyttäen tavattoman aavemaiselta istuessaan vuoteellaan, jossa hän sentään oli antanut maalata poskensa ja panettanut uuden myssyn päähänsä voidakseen esiintyä parhaassa valossaan, kun upseerit tulivat.

"Otan itselleni vapauden asettaa vahdin tähän huoneeseen, jotta teidän armollanne, jos haluaisitte nousta, on käsivarsi, johon nojata", sanoi kapteeni Westbury. "Teidän seuranaisenne näyttää minulle, missä minun on tehtävä tarkastuksia;" ja Madame Victoire, lörpötellen ranskan ja englannin sotkuaan, aukaisi laatikon toisensa perästä kapteenin tutkittavaksi; mutta Harry Esmond huomasi, että kapteeni teki työnsä hyvin huolimattomasti, hymy kasvoillaan, aivan kuin hän olisi tehnyt tutkimusta vain muodon vuoksi.

Erään kaapin edessä Victoire polvistui, kohotti käsivartensa rukoilevaan asentoon ja huudahti läpitunkevan terävästi: "Non, jamais, monsieur l'officier! Jamais! [Ei, ei koskaan, herra upseeri! Ei koskaan!] Kuolen mieluummin kuin annan teidän nähdä tämän kaapin."

Mutta kapteeni Westbury tahtoi aukaista sen, hymy yhä kasvoillaan. Kun komero aukaistiin, muuttui hymy iloiseksi naurun puuskaksi. Se sisälsi -- ei salaliittoa koskevia papereita -- vaan myladyn tekotukkia, ihovoiteita ja ihomaalipönttöjä; ja Victoire väitti, että miehet olivat petoja; kapteeni puolestaan jatkoi yhä toimitustaan. Hän koputti kaapin taustaa kuullakseen, oliko se ontto ja kun hän työnsi kätensä kaappiin, huusi mylady vuoteelta äänellä, joka ei kuulostanut kovin sairaan ääneltä: "Onko teidän toimenanne loukata naisia, samoinkuin vangita herroja, kapteeni?"

"Nämä esineet ovat vaarallisia vain silloin, kun teidän armonne niitä käyttää", sanoi kapteeni syvään kumartaen ja hymyillen pilkallisen kohteliaasti. "En ole vielä löytänyt mitään valtiollista -- vain sellaisia aseita, joilla kaunotar voi tappaa", hän sanoi osoittaen miekankärjellään erästä tekotukkaa. "Meidän täytyy nyt tutkia talon muita osia."

"Ettehän vain aio jättää tuota hylkyä samaan huoneeseen minun kanssani?" huudahti mylady osoittaen sotamiestä.

"Mitäpä minä voin tehdä, rouva? Joku täytyy teidän saada silottamaan tyynyänne ja antamaan teille lääkettä -- suokaa minun --"

"Sir!" kirkaisi mylady.

"Madame, jos olette liian sairas noustaksenne vuoteelta", sanoi kapteeni silloin melkoisen ankarasti, "minun täytyy käskeä tänne neljä miestäni nostamaan teidät siitä lakanoissanne. Minun täytyy, sanalla sanoen, tutkia tämä vuode. Papereita voi olla piilotettuna vuoteeseen yhtä hyvin kuin muuallekin, sen tiedämme varsin hyvin, ja --"

Nyt oli hänen armonsa vuoro kirkaista, sillä kapteeni, joka puserteli nyrkeillään tyynyjä ja patjoja, saapui viimein "polttopisteeseen" ja kiskaisi pois yhden tyynyistä sanoen: "Katsokaapa nyt! Enkö sitä sanonut? Tässä on papereilla täytetty tyyny."

"Joku konna on meidät kavaltanut!" huudahti mylady istuutuen vuoteelleen ja näyttäen, että hänellä oli täysi vaatetus yöpukunsa alla.

"Ja nyt teidän armonne epäilemättä voi liikkua; sallikaa minun tarjota teille käteni noustaksenne. Teidän on matkustettava joltinenkin matka, -- Hexton-linnaan asti tänä iltana. Tahdotteko vaununne? Seuranaisenne seuraa teitä, jos haluatte -- ja tuo kiiltonahkalaatikko."

"Sir, te ette lyö lyötyä miestäkään", sanoi mylady arvokkaasti; "ettekö siis voi armahtaa naista?"

"Teidän armonne on suvaittava nousta ja sallittava minun tutkia vuode", sanoi kapteeni; "ei enää ole aikaa hukata kinastelemiseen."

Ja muitta mutkitta tuo vanha, laiha nainen nousi vuoteeltaan. Harry Esmond muistaa elämänsä loppuun asti tuon olennon kirjosilkkipukuineen ja valkoisine yövaippoineen, kultakelloisine punaisine sukkineen ja valkoisine, punakorkoisine kenkineen istumassa vuoteellaan ja nousemassa siitä. Matka-arkut olivat valmiiksi sullottuina varakreivittären eteishuoneessa ja hevoset valmiiksi valjastettuina tallissa; tästä kaikesta kapteeni näytti saaneen joltain taholta tietoja; Esmond saattoi jälkeenpäin tehdä melko terävän arvauksen, kun tohtori Tusher valitti, että kuningas Wilhelmin hallitus oli kohdellut häntä huonosti huolimatta niistä palveluksista, joita hän oli sen hyväksi tehnyt.

Ja tässä hän voi mainita, vaikka hän silloin olikin liian nuori käsittääkseen kaiken mitä tapahtui, mitä ne paperit sisälsivät, jotka kapteeni Westbury oli anastanut ja jotka oli siirretty kiiltonahkalippaasta vuoteeseen upseerin saapuessa.