Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana
Part 49
Brysselissä, jonne olimme vetäytyneet suunnitelmamme tuhoutumisen jälkeen -- sillä whig-ystävämme neuvoivat meitä pysyttelemään syrjässä -- minulle suotiin elämäni suuri onni, kun armaasta emännästäni tuli vaimoni. Me olimme niin tottuneet läheiseen ystävyyteen ja luottamukseen ja olimme eläneet niin kauan ja läheisinä yhdessä, että olisimme voineet elää samalla tavalla edelleenkin, ajattelematta kiinteämpää sidettä. Mutta asianhaarat johtivat siihen tapahtumaan, mikä niin tavattoman paljon lisäsi sekä minun että hänen onneaan (siitä kiitän nöyrästi Jumalaa), vaikka meille tapahtuikin onnettomuus, ja punastun ajatellessani, että sellaisia on ennenkin tapahtunut perheessämme. En käsitä mikä kunnianhimon hurma valtasi tuon kauniin ja itsepäisen naisen, jonka nimi on täyttänyt niin useita näistä lehdistä ja jolle minä olin osoittanut kymmenen vuoden ajan niin altista uskollisuutta ja rakkautta, mutta tuon päivän jälkeen Castlewoodissa, jolloin pelastimme hänet, hän piti itsepäisesti koko perhettään vihamiehinään ja luopui meistä ja meni Ranskaan; minua innoittaa kertoa, mikä hänen kohtalokseen tuli. Armaan emäntäni pojankaan talo ei ollut koti hänelle; Frank-poloinen oli heikko, kuten ehkä koko sukumme on ollut, ja hän oli naisten johdettavissa. Hänen omaisensa olivat julkeita ja pelkäsivät hänen äitinsä vaikutusta häneen, sillä he pelkäsivät, että Frank tekisi peruutuksen ja kieltäisi sen uskon, johon hän heidän houkuttelemanaan oli alistunut. Heidän uskontojensa erilaisuus erotti toisistaan pojan ja äidin. Rakkahin emäntäni tunsi olevansa erotettu lapsistaan ja yksin maailmassa -- yksin, lukuunottamatta yhtä aina uskollista palvelijaa, jonka uskollisuuteen, ylistetty olkoon Jumala, hän saattoi luottaa. Kun tapasin armaan emäntäni eräänä päivänä itkemästä erään alentavan toran jälkeen; Frankin vaimo ja tämän äiti olivat näet hänelle torailleet (sillä tuo poikaparka oli pantu naimaan koko se saksalainen perhe, johon hän oli yhdistynyt), niin kehoitin häntä uskomaan itsensä sen, joka Jumalan avulla ei koskaan luopuisi hänestä, huolenpitoon ja rakkauteen. Ja silloin tuo lempeä lady, joka oli syksyssään yhtä kaunis ja yhtä puhdas kuin immet keväimessään, myöntyi kunnioittavaan pyyntööni lemmestä punastuen, "silmät täynnä hellää antaumusta", ja lupasi jakaa kanssani kotini. Ilmaiskoot ne viimeiset sanat, mitkä kirjoitan, kiitollisuuteni hänelle, ja siunatkoot ne häntä, joka siunasi kotini.
Mr. Addison sai hyvyydessään aikaan sen, että ei ollut mitään vainon vaaraa eikä mitään esteitä meidän Englantiin palaamisemme suhteen; ja poikani Frankin urhoollisuus Skotlannissa johti hänet sovintoon kuningas Yrjön hallituksen kanssa. Mutta me kaksi emme enää halunneet elää Englannissa; ja Frank luovutti meille muodollisesti ja mielihyvällä sen tiluksen, jolla nyt asumme, kaukana Euroopasta ja sen huolista, Potomacin kauniilla rantamilla; sinne olemme rakentaneet uuden Castlewoodin, ja ajattelemme kiitollisin mielin entistä kotiamme. Meidän Atlannin takaisessa maassamme on eräs vuodenaika, vuoden tyynin ja ihanin, jota me sanomme intiaanikesäksi. Huomautan usein, että elämäni syksy muistuttaa tuota iloista ja tyyntä vuodenaikaa, ja minä olen kiitollinen sen levosta ja suloisesta päivänpaisteesta. Jumala on siunannut meitä lapsella, jota kumpikin vanhemmista rakastaa, nähdessään toisensa kuvan hänessä. Meidän jalokivemme ovat muutetut auroiksi ja kirveiksi tiluksiamme varten, ja neekereiksi, joiden luulisi olevan onnellisimmat ja iloisimmat koko tässä maassa: Ja ainoa koru, joka vaimostani on arvokas ja josta hän ei ole koskaan luopunut, on se kultanappi minkä hän otti hihastani sinä päivänä, jona hän kävi minua katsomassa vankilassa ja jota hän aina sen jälkeen kantoi, kuten hän minulle kertoi, maailman hellimmällä sydämellä.