Part 48

"Semmoiseen suureen taloon kuin tämä on useampia sisäänpääsykeinoja", virkkoi hän. Frank murisi, että läntinen portti oli puolen penikulman päässä. "Mutta minä tiedän tien, mikä ei ole sadankaan yardin päässä", virkkoi mr. Esmond; ja hän johti sukulaistaan muurin vartta pitkin pensaitten poikki, jotka nyt olivat alkaneet versoa entisessä vallihaudassa, ja niin he saapuivat pilarin ääreen, minkä vieressä oli se pieni akkuna, joka oli isä Holtin yksityisovi. Esmond kiipesi vaivoitta akkunalaudalle, rikkoi ruudun, joka oli korjattu ja kosketti sisäpuolella olevaa jousta; ja nuo kaksi herraa menivät sisään sitä tietä, kävellen niin hiljaa kuin taisivat; niin he menivät läpi käytävän holvipihalle, jonka yllä päivänkoitto rusoitti ja jossa suihkulähde hiljaisuudessa lirisi.

He kiiruhtivat heti portinvartijan tupaan, missä tuo mies ei ollut sulkenut holvipihalle johtavaa ovea; ja pistooli kädessä he yllättivät tuon pelästyneen lurjuksen ja käskivät hänen pysymään hiljaa. Sitten he kysyivät häneltä (Esmondin pää vaipui ja hän oli puhuessaan vähällä kaatua), koska lordi Castlewood oli saapunut. Mies vastasi, että edellisenä iltana noin kahdeksan ajoissa. "Ja mitä tapahtui sitten?" Lordi oli syönyt illallista sisarensa kanssa. "Palvelitteko te?" Kyllä, sekä hän että myladyn palvelijatar olivat palvelleet. Toiset palvelijat valmistivat illallisen; mutta talossa ei ollut viiniä, ja he voivat antaa lordille vain maitoa ja siitä hän nurisi; ja -- ja Madame Beatrix piti Lucy-neitsyen aina luonaan huoneessa. Ja kun hovipihan toisella puolella oli rippi-isän huoneessa vuode, oli lady järjestänyt niin, että mylord nukkui siellä. Madame Beatrix oli tullut alakertaan, naureskellen palvelijattarien kanssa, ja teljennyt itsensä sinne; ja mylord oli viipynyt hetken aikaa ja puhunut, hänelle oven läpi ja lady oli nauranut hänelle. Ja sitten lordi käveli holvipihalla hetken aikaa; ja lady oli näyttäytynyt uudestaan yläkerran akkunassa ja mylord pyysi häntä tulemaan alas kävelemään alakerran huoneeseen. Mutta hän ei halunnut ja nauroi uudestaan lordille ja sulki akkunan. Ja sitten mylord sanoi jotain, joka kuulosti kiroukselta, mutta se oli vierasta kieltä, ja hän meni rippi-isän huoneeseen nukkumaan.

"Siinäkö kaikki?" "Kaikki", vakuutti mies kunniansa nimessä -- kaikki niin totta kuin hän uskoi autuuteensa, nimessä -- "Odottakaahan, yksi seikka jäi vielä sanomatta. Mylord suuteli saapuessaan ja muutaman kerran illallisen aikana sisartaan, kuten oli luonnollista. Ja lady suuteli häntä." Tämä sai Esmondin vihasta puremaan hammasta, ja hän oli vähällä kuristaa sen hämmästyneen ilkimyksen, joka puhui; Castlewood sensijaan esteli serkkuaan ja sai kovan naurukohtauksen.

"Jos sinua huvittaa se", virkkoi Esmond ranskaksi, "että sisaresi vaihtaa suudelmia vieraan kanssa, niin pelkään, että Beatrix-poloinen antaa sinulle yllinkyllin ilonaihetta." Esmond ajatteli synkkänä, miten Hamilton ja Ashburnham olivat ennen olleet noiden ruusujen omistajia, joista nuoren prinssin huulet nyt nauttivat. Häntä inhoitti tuo ajatus. Beatrixin poski oli saastutettu, hänen kauneutensa tahrattu; häpeä ja kunnia oli tullut sen ja Esmondin välille. Rakkaus oli sammunut hänen sydämestään. Jos Beatrix rakkautensa ohella olisi tarjonnut Esmondille kruunun, niin olisivat ne molemmat Esmondin mielestä häntä halventaneet.

Mutta tämä viha Beatrixia kohtaan ei vähentänyt everstin vihamielisyyttä sitä miestä kohtaan, joka oli ollut pahan aiheena, joskaan ei sen syynä. Frank istuutui kivipenkille holvipihalle ja nukahti samassa; sillävälin kulki Esmond edestakaisin pihalla, pohtien mitä oli tapahtuva. Mitä merkitsi se, miten paljon tai miten vähän oli tapahtunut prinssin ja tuon uskottoman tyttöpoloisen välillä. He olivat ehkä saapuneet ajoissa pelastamaan Beatrixin, mutta häntä itseään he eivät voineet pelastaa. Eikö hän ollut yllyttänyt nuorta prinssiä tulemaan luokseen -- houkutellut palvelijoita, poistanut toisia heistä, jotta hän voisi olla kanssakäymisessä prinssin kanssa? Petollinen sydän hänen rinnassaan oli antautunut, vaikka itse linnoitus oli suojattu; ja tämän voittamiseksi oli Esmond antanut elämänsä taistelun ja alttiin palvontansa -- antanut siitä, minkä Beatrix oli valmis antamaan herttuan kruunun lunnaiksi tai prinssin silmäniskusta.

Kun Esmond oli ajatellut ajatuksensa loppuun, hän ravisti Frank-poloisen hereille; Frank nousi haukotellen ja sanoi uneksuneensa Clotildasta. "Sinun pitää neuvoa minulle", virkkoi Esmond, "mitä minun on tehtävä."

"Minä olen ajatellut, että tuota konnaa on voitu neuvoa kertomaan tämä juttu ja että se voi olla kokonaan silkkaa valhetta. Jos niin on, voimme saada siihen selvyyden siltä herralta, joka nukkuu tuolla. Katso, onko ovi, joka johtaa myladyn huoneisiin" (niin nimitimme talon luoteisessa kulmassa olevia huoneita) -- "katso, onko ovi lukittu, kuten hän sanoi." Me koetimme; se oli tosiaankin sisäpuolelta teljetty, kuten lakeija oli sanonut.

"Se on voitu aukaista ja myöhemmin sulkea", virkkoi Esmond-poloinen; "sukumme kantaäiti laski esi-isämme sisään sitä tietä."

"Mitä teet, Harry, jos -- jos se, mitä tuo mies sanoi, osoittautuisi valheeksi?" Nuori mies katsoi pelästyneenä ja levottomana serkkuunsa; tämän kasvoilla ei tosiaankaan ollut mikään iloinen ilme.

"Menkäämme ensin katsomaan, miten nuo jutut sopivat yhteen", virkkoi Esmond; ja hän meni käytävään ja aukaisi entisen oman huoneensa oven. Kynttilä paloi yhä, ja prinssi nukkui pukeutuneena vuoteellaan. Esmond ei välittänytkään varoa pitämästä melua. Prinssi nousi istualleen vuoteessaan, kun hän näki kaksi miestä huoneessaan. "Qui est là?" [Kuka siellä?] virkkoi hän ottaen pistoolin tyynynsä alta.

"Esmondin markiisi", virkkoi eversti, "joka on tullut lausumaan hänen majesteettinsa tervetulleeksi sukutilalleen Castlewoodiin ja ilmoittamaan mitä Lontoossa on tapahtunut. Kuninkaan määräyksiä seuraten vietin toissa yön, poistuttuani teidän majesteettinne luota, palvellen kuninkaan ystäviä. On surullista, että hänen majesteettinsa halu nähdä maaseutua ja vierailla meidän halvassa talossamme on aiheuttanut kuninkaan salaisen poistumisen Lontoosta eilen, jolloin ilmaantui tilaisuus, joka kaiken inhimillisen luulon mukaan ei enää ilmaannu; ja jos ei kuningas olisi suvainnut ratsastaa Castlewoodiin, olisi Walesin prinssi voinut nukkua St. James-palatsissa."

"Surma periköön! herrat", virkkoi prinssi ja hypähti vuoteeltaan, jolla hän vaatteet yllä makasi, "tohtori oli luonani eilen aamulla ja hän vakuutti minulle, oltuaan sisareni sairasvuoteen ääressä koko yön, että minä en voinut toivoa saada tavata kuningatarta."

"Olisi käynyt toisin", virkkoi Esmond kumartaen uudestaan, "sillä tähän mennessä on kuningatar saattanut kuolla tohtorista huolimatta. Neuvosto kokoontui, uusi valtiovarainhoitaja valittiin ja sotaväki oli altis palvelemaan kuninkaan asiaa; ja viisikymmentä uskollista herraa, jotka kantavat valtakuntamme suurimpia nimiä, oli kokoontunut seuraamaan Walesin prinssiä, joka olisi ollut valtaistuimen tunnustettu perijä tahi hallitsija nyt, jos ei teidän majesteettinne olisi suvainnut lähteä hengittämään raitista ilmaa. Me olimme valmiita; vain yksi henkilö oli meille uskoton, teidän majesteettinne armollinen --"

"_Morbleu,_ Monsieur [Hitto vieköön, herra], suotte minulle ihan liikaa majesteettia", virkkoi prinssi, joka nyt oli noussut ja näytti odottavan, että jompikumpi meistä ryhtyisi auttamaan hänen ylleen takkia. Kumpikaan ei liikahtanut.

"Me varomme", virkkoi Esmond, "usein enää sillä loukkaamasta."

"Mitä te tarkoitatte, mylord?" virkkoi prinssi ja mutisi jotain _guet-apens'istä_ [väsymys], mutta Esmond kuuli sen.

"Se loukku, sir, ei ollut meidän virittämämme", virkkoi hän; "me emme kutsuneet teitä tänne. Me tulimme kostamaan emmekä suunnittelemaan perheemme häpäisemistä."

"Häpäisemistä! _Morbleu,_ mitään häpäisemistä ei ole tapahtunut", virkkoi prinssi, jonka kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; "vain vähän viatonta leikkiä."

"Joka oli tarkoitettu päättymään vakavasti." "Minä vakuutan", alkoi prinssi kiihkeästi puhua, "gentlemannin kunniasanalla vakuutan, mylordit --"

"Että me saavuimme ajoissa. Mitään rikollista ei ole tapahtunut, Frank", virkkoi eversti Esmond kääntyen nuoreen Castlewoodiin, joka tämän keskustelun ajan seisoi ovella. "Katsohan! tässä on paperi, johon hänen majesteettinsa on suvainnut alkaa muutamia runoja Beatrixin kunniaksi tahi häpäisemiseksi. Tässä on 'Madame' ja 'Flamme', 'Cruelle' ja 'Rebelle' ja 'Amour' ja 'Jour' kirjoitettuna kuninkaallisella käsialalla ja oikeinkirjoituksella. Jos armollinen rakastaja olisi ollut onnellinen, ei hän olisi kuluttanut aikaansa huokailemiseen." Esmond loi tosiaankin puhuessaan silmänsä pöytään päin ja huomasi paperin, johon prinssi oli töhertänyt rakkausrunoa, jonka piti ratkaisevasti vaikuttaa hänen lumoojaansa aamulla.

"Sir", virkkoi prinssi hurjana vihasta (tähän mennessä hän oli auttamatta saanut ylleen kuninkaallisen takkinsa), "olenko minä tullut tänne kuulemaan loukkauksia?"

"Te olette tullut niitä antamaan, suvaitkoon teidän majesteettinne tietää", virkkoi eversti kovin syvään kumartaen; "ja perheemme herrat ovat tulleet teitä kiittämään".

"_Malediction_!" [Kirous!] virkkoi nuori mies ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä avuttomasta raivosta ja nöyryytyksestä. "Mitä te minusta tahdotte, herrat?"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee käydä viereiseen huoneeseen", virkkoi Esmond pysyen koko ajan kovin arvokkaana, "niin minulla on siellä muutamia asiapapereita, jotka mielelläni luovuttaisin teille, ja teidän luvallanne menen edeltä"; ja Esmond tarttui vahakynttilään ja meni prinssin edeltä kovin juhlallisena pieneen rippi-isän huoneeseen, minkä läpi juuri olimme saapuneet taloon. "Tarjoa istuin hänen majesteetilleen, Frank", virkkoi eversti toverilleen, joka ihmetteli tätä näytelmää melkein yhtä paljon ja oli siitä yhtä hämmästynyt kuin sen toinenkin katselija. Sitten eversti meni uunihyllyn yläpuolella olevalle salakaapille ja aukaisi sen ja veti sieltä esiin papereita, mitkä niin kauan olivat siellä olleet.

"Tässä, jos teidän majesteettinne suvaitsee", virkkoi hän, "on markiisin valtakirja, jonka teidän kuninkaallinen isänne on lähettänyt tänne St. Germainista varakreivi Castlewoodille, isälleni; tässä on kirjallinen, vahvistettu todistus isäni ja äitini avioliitosta sekä minun syntymä- ja kastetodistukseni: Minut kastettiin siihen uskoon, josta teidän autuas isänne koko elämänsä ajan antoi niin loistavan esikuvan. Tässä ovat arvokirjani, hyvä Frank, ja näin minä niille teen: Tässä menevät kaste- ja vihkimätodistus ja tässä markiisinarvo ja korkeanomakätinen nimikirjoitus, jolla edeltäjänne suvaitsi sukuamme kunnioittaa." Ja puhuessaan poltti Esmond nuo paperit hiilipannussa. "Suvaitsettehan muistaa, sir", jatkoi hän, "että meidän sukumme uskollisuus teidän sukuanne kohtaan on sen johtanut häviöön, että isoisäni kulutti omaisuutensa ja uhrasi verensä ja poikansa elämän teidän palveluksessanne ja että rakkaan lordini isoisä (sillä nyt olet sinä, Frank, lordi sekä oikeuden että arvonimen perusteella) kuoli saman asian puolesta, että sukulaispoloiseni, isäni toinen vaimo, uhrattuaan kunniansa teidän kurjalle valapattoiselle suvullenne, lähetti koko omaisuutensa kuninkaalle ja sai palkkioksi tuon loistavan arvonimen, joka nyt on tuhkana, ja tämän verrattoman sinisen ritarinauhan. Minä heitän tämän teidän jalkojenne juureen ja poljen sitä; minä vedän esiin tämän miekan ja murran sen ja kiellän teidät; ja jos te olisitte pannut täytäntöön suunnittelemanne rikoksen, niin minä, Herra armahda, olisin lävistänyt sillä teidän sydämenne, enkä olisi teitä armahtanut sen enempää kuin isänne armahti Monmouthia. Frank tekee samoin, teethän sinä, serkku?"

Frank, joka tajuttomin ilmein oli katsellut asiapapereja kun ne liekehtivät vanhassa hiilipannussa, veti esiin miekkansa ja katkaisi sen ja painoi alas päänsä. "Minä yhdyn serkkuuni", virkkoi hän pusertaen Esmondin kättä. "Olkoon hän markiisi tahi ei, niin -- vie, minä olen hänen kanssaan aina. Minä pyydän anteeksi teidän majesteetiltanne, että kiroan, sillä minä -- sillä minä -- liityn Hannoverin vaaliruhtinaaseen. Se on kokonaan teidän majesteettinne oma syy. Tähän mennessä on kuningatar kaiken todennäköisyyden mukaan kuollut; ja te olisitte voinut olla kuningas, jollette olisi lähtenyt hulluttelemaan Trixin perästä."

"Näin menetän kruunun", virkkoi nuori prinssi kohoten seisaalleen ja puhuen innokkaaseen tapaansa ranskaa, "menetän maailman ihanimman naisen, menetän kahden sellaisen sydämen uskollisuuden kuin teidän -- eikö se, mylordit, ole kyllin suuri nöyryytys? -- Markiisi, jos minä polvistun, niin annatteko minulle anteeksi? -- Ei, sitä en voi tehdä, mutta minä voin tarjota teille hyvitystä, kunniallista hyvitystä, gentlemannien hyvitystä. Olkaa suosiollinen ja ristikää miekkanne minun miekkani kanssa: Miekkanne on poikki -- katsokaapa, tuolla asesäiliössä on kaksi"; ja prinssi otti ne kiihkeästi kuin poika ja ojensi ne Esmondille. "Oi, teettehän sen? _Merci,_ monsieur, _merci_!" [Kiitos, herra, kiitos!]

Kovin liikutettuna tästä suuresta kohteliaisuuden osoituksesta ja vääryyden katumuksesta eversti Esmond kumarsi niin syvään, että hän melkein suuteli sitä armollista nuorta kättä, joka soi hänelle sellaisen kunnian, ja asettui vaiteliaana asentoon. Miekat olivat tuskin yhtyneet, kun Castlewood löi Esmondin miekan ylös oman miekkansa terällä, jonka hän oli murtanut läheltä kärkeä, ja eversti peräytyi askeleen, painoi maahan miekkansa kärjen ja kumarsi jälleen kovin syvään ja julisti itsensä täysin hyvitetyksi.

"_Eh hien_, Vicomte!" virkkoi prinssi, joka oli poika, vieläpä ranskalainen poika, "_il ne nous reste qu'une chose à faire_." [No niin, varakreivi, vain yksi seikka on meiltä vielä tekemättä.] Hän asetti miekkansa pöydälle ja molemmat kätensä rinnoilleen. "Vielä tulee meidän tehdä yksi asia", virkkoi hän; "arvaatteko, mikä se on?" Hän levitti käsivartensa -- "_Embrassons nous_!" [Sylkekäämme!]

Tämä keskustelu oli tuskin päättynyt, kun Beatrix saapui huoneeseen. Mitä hän tuli sieltä hakemaan? Hän säpsähti ja kalpeni, kun näki veljensä ja serkkunsa, paljastetut miekat, murretut miekan terät ja paperit, mitkä yhä hehkuivat hiilipannussa.

"Lumoava Beatrix", virkkoi prinssi kovin kauniisti punastuen, "nämä herrat ovat tulleet ratsain Lontoosta, missä sisareni makaa toivottomasti sairaana ja missä hänen seuraajaansa kysellään. Suokaa minulle anteeksi eilisiltainen kepposeni. Olin ollut niin kauan vankina, että otin itselleni tilaisuuden ratsastusretkeen, ja luonnollisesti toi ratsuni minut teidän luoksenne. Tapasin teidät kuningattarena pienessä hovissanne, missä suvaitsitte osoittaa minulle vieraanvaraisuutta. Lausukaa kunnioittavat tervehdykseni hovineideillenne. Kun te nukuitte, huokailin minä teidän kamarinne akkunan alla ja sitten päädyin omaan huoneeseeni etsimään lepoa. Siellä nämä herrat hyväntahtoisesti herättivät minut. -- Niin, milords, sillä onhan onnellinen päivä se, joka suo prinssin tutustua, vaikkapa se maksaisi miten paljon tahansa hänen itserakkaudelleen, sellaiseen jaloon sydämeen kuin on markiisi Esmondin. -- Mademoiselle, saammeko me poistua kaupunkiin teidän vaunuissanne? Minä näin ne vaunusuojassa, ja markiisiparka on varmaan nääntymäisillään väsymyksestä."

"Suvaitseeko kuningas syödä aamiaista ennen poistumistaan?" muuta ei Beatrix voinut sanoa. Ruusut olivat kuihtuneet hänen poskiltaan; hänen silmänsä tuijottivat läpitunkevina; hän näytti suorastaan vanhalta. Hän tuli Esmondin luo ja sähähti muutamia sanoja. "Jollen sinua ennenkään rakastanut, serkku", virkkoi hän, "niin voit kuvitella, kuinka sinua nyt rakastan!" Jos sanat olisivat voineet antaa surmaniskuja, olisihan epäilemättä tappanut Esmondin; Beatrix katsoi tähän kuin hän olisi voinut sen tehdä.

Mutta hänen purevat sanansa eivät haavoittaneet mr. Esmondia; tämän sydän oli liian kova. Kun hän katsahti Beatrixiin, ihmetteli hän, että hän milloinkaan oli voinut tätä rakastaa. Hänen kymmenvuotinen rakkautensa oli sammunut; se kaatui kuoliaana maahan Kensingtonin kapakassa, jonne Frank oli tuonut hänelle "Eikon Basiliken" sisällä olleen kirjelapun. Prinssi punastui ja kumarsi syvään, kun Beatrix loi häneen katseensa ja poistui huoneesta. En ole milloinkaan sen päivän jälkeen nähnyt Beatrixia.

Kohta senjälkeen tuotiin hevoset ja valjastettiin vaunujen eteen. Mylord ajoi ulkoistuimella; ja Esmond puolestaan oli niin väsynyt, että hän oli tuskin päässyt vaunuihin kun hän nukahti, eikä herännyt ennenkuin iltamyöhällä, kun vaunut saapuivat Altoniin.

Kun ajoimme "Kello" majataloon, saapuivat sinne piispan vaakunalla koristetut vaunut, ja vanha ystävämme Lockwood istui kuskin vieressä. Mylady Castlewood ja piispa olivat vaunuissa. Lady parkaisi hiljaa, kun hän näki meidät. Nuo molemmat vaunut saapuivat majataloon melkein yht'aikaa ja isäntä ja hänen väkensä tulivat ulos lyhdyt kädessä vieraita vastaanottamaan.

Syöksähdimme vaunuistamme heti kun näimme armaan ladyn ja ennen kaikkea tohtorin kauhtanassaan. Mitä uutisia he toivat? Oliko vielä tilaisuutta? Oliko kuningatar elossa? Nämä kysymykset tehtiin kiihkeästi sillävälin kuin isäntä seisoi odottamassa jalojen vieraittensa edessä kumartaakseen heille, kun he nousivat rappusia.

"Onko Beatrix pelastettu?" kuiskasi lady Castlewood kiihtyneenä Esmondille.

"Kaikki on hyvin, Jumalan kiitos!" virkkoi Esmond, ja tuo hellä lady tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä ja nimitti häntä pelastajakseen ja parhaaksi ystäväkseen. _Hän_ ei ajatellut kuningattaria ja kruunuja.

Piispan uutiset olivat rauhoittavia; ainakaan ei kaikki vielä ollut menetetty; kuningatar hengitti vielä tai oli hengissä, kun he kuusi tuntia sitten poistuivat Lontoosta. ("Lady Castlewood vaati tulemaan", selitti tohtori.) Argyle oli haalinut rykmenttejä Portsmouthista ja lähettänyt muualta hakemaan lisää. Whigit olivat valppaina, surma heidät periköön, (en ole varma, ettei piispa kironnut puhuessaan), ja niin olivat meikäläisetkin. Ja kaikki voitaisiin pelastaa, jos vain prinssi ajoissa ehti Lontooseen. Tilasimme heti hevoset jatkaaksemme matkaamme Lontooseen. Emme ollenkaan nousseet masentuneen Boniface-poloisen rappuja, vaan menimme uudestaan vaunuihimme -- prinssi ja hänen pääministerinsä toisiin, Esmond toisiin, ja hänellä oli vain armas emäntänsä toverinaan.

Castlewood nelisti edeltäpäin ratsain kokoamaan prinssin ystäviä ja ilmoittamaan heille hänen saapumisestaan. Me matkustimme läpi yön, ja Esmond selosteli emännälleen viimeisen vuorokauden tapahtumia -- Castlewoodin ja hänen ratsastusretkensä ja prinssin jalomielisen käytöksen ja heidän sovintonsa. Yö tuntui varsin lyhyeltä ja tähtien valaisemat hetket kuluivat rauhallisesti niin suloisessa seurassa.

Niin edistyi matkamme, ja piispan vaunut kulkivat edeltä; kärsittyämme muutamia viivytyksiä hevosten hankinnassa me saavuimme Hammersmithiin noin neljän ajoissa sunnuntaiaamuna, elokuun ensimmäisenä päivänä, ja puoli tuntia sen jälkeen, kun oli jo selvä päivä, me ajoimme lady Warwickin talon ohitse ja niin viiletimme Kensingtonin katua alas.

Vaikka oli aikaista, oli kaduilla hälinää ja ihmisiä kulki edestakaisin. Erittäinkin palatsiin johtavan portin ympärillä, missä henkivartiosto oli, oli suuri kansantungos. Meidän edellämme kulkevat vaunut pysähtyivät, ja piispan kuski meni tiedustelemaan mitä tuo tungos merkitsi.

Hetken kuluttua saapui portista -- ratsuhenkivartiosto torvineen ja airutjoukko sotisovassa. Torvet toitottivat ja yliairut astui esiin ja julisti _Yrjön_ Jumalan armosta Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin kuninkaaksi, uskon puoltajaksi. Ja kansa hurrasi: "Eläköön kuningas!"

Sen väkijoukon keskuudessa, joka hurrasi ja heilutteli hattujaan, sattui katseeni eräisiin surullisiin kasvoihin; olin koko ikäni ne tuntenut ja nähnyt monenlaisten valepukujen kehystäminä. Se oli tosiaankin mr. Holt, joka oli pujahtanut Englantiin näkemään oikean asian voittoa; ja nyt hän näki vihamiestensä voittavan ja kuuli Englannin kansan äänekkäät suosionosoitukset. Tuo miespoloinen oli unohtanut hurrata tai paljastaa päänsä, kunnes hänen lähimmäisensä väkijoukossa huomauttivat hänen uskollisuuden puutteestaan ja kiroilivat, että hän oli valepukuinen jesuiitta; silloin hän surullisena paljasti päänsä ja alkoi hurrata. Hän oli varmaan miehistä onnettomin; hän ei milloinkaan pelannut häviämättä, eikä hän milloinkaan ottanut osaa salaliittoon, jota ei olisi kukistettu. Tämän jälkeen tapasin hänet Flanderissa; sieltä hän meni Roomaan veljeskuntansa päämajaan; ja hän ilmaantui tosiaankin keskuuteemme Amerikkaan, kovin vanhentuneena, mutta yhäti yhtä uutterana ja toivehikkaana. Luullakseni hän siellä otti sotakirveen ja pani jalkoihinsa mokkasiinit ja kulki lähetyssaarnaajana intiaanien keskuudessa huopapeite pukunaan ja sotamaalia kasvoillaan. Nyt hän lepää haudattuna naapuripiirikunnassamme Marylandissa, multakerros peitteenään ja risti yllään; niiden alla tuo levoton henki on saanut iankaikkisen rauhan.

Kuningas Yrjön torventoitotuksen mukana häipyivät kaikki tuon heikon ja hupsun nuoren vallantavoittelijan turhat toiveet; ja vakuutan, että se musiikki päätti minunkin elämäni murhenäytelmän. Se onni, joka sen jälkeen on sitä seppelöinyt, on sanoin selittämätön; se on luonteeltaan pyhä ja salainen eikä siitä voi puhua, vaikka sydän onkin aina kiitollisuutta tulvillaan, muille, paitsi Jumalalle ja yhdelle ainokaiselle -- yhdelle rakastavalle olennolle, uskollisimmalle, lempeimmälle ja puhtaimmalle vaimolle, jonka koskaan on mies saanut elämänsä siunaukseksi. Kun ajattelen sitä ääretöntä onnea, mikä minua odotti, ja sitä syvää ja valtavaa rakkautta, joka niin monen vuoden ajan on minua siunannut, niin minut valtaa ihmetys ja kiitollisuus sellaisen lahjan edessä -- niin, olen kiitollinen, että olen saanut sydämen, mikä kykenee tuntemaan ja käsittämään sen lahjan äärettömän kauneuden ja arvon, jonka Jumala on minulle antanut. Totta on, että rakkaus kaikki voittaa; se on äärettömän paljon yläpuolella kunnianhimon, se on arvokkaampi kuin rikkaus, jalompi kuin arvonimi. Se, joka ei sitä tajua, ei tunne elämää; hän, joka ei ole siitä iloinnut, ei ole tuntenut ihmissydämen korkeinta onnen mahdollisuutta. Vaimoni nimeen sisältyy minulle toivojeni täyttymys ja korkein onni. Sellaisen rakkauden omaaminen on siunaus, johon verrattuna kaikki mainen ilo on arvotonta. Milloin vain ajattelen häntä, ylistän Jumalaa.