Part 47

"Te voitte palvella Rochesterin piispaa varhain; te pyydätte häntä tuomaan vaununsa tänne ja valmistamaan minulle huoneen omassa talossaan tai jossain turvallisessa paikassa. Kuningas on kauniisti palkitseva teidät, olkaa siitä varmat, kaikesta, mitä te olette tehneet hänen hyväkseen. Minä toivotan teille hyvää yötä ja menen nukkumaan, jollei markiisi Esmond suvaitse kutsua virkaveljeään, yövartijaa, jossa tapauksessa minun täytyy viettää yö Kensingtonin vartiostossa. Voikaa hyvin; olkaa varmat, että muistan teitä! Lordi Castlewood, voin tänä iltana mennä vuoteeseen ilman kamaripalvelijan apua." Ja prinssi lähetti meidät pois kumartaen ilkeästi ja lukitsi puhuessaan oven, joka johti ruokailuhuoneeseen, sekä myös sen, josta me poistuimme. Se johti siihen pieneen kamariin, joka oli Frank Castlewoodin eli _Monsieur Baptisten_ huostassa ja josta Martin oli saapunut, kun eversti Esmond vähän aikaa sitten näki hänet siinä huoneessa.

Varhain seuraavana aamuna saapui piispa ja hän sulkeutui vähäksi aikaa herransa kanssa tämän huoneeseen, missä prinssi neuvonantajalleen paljasti sen vääryyden, mitä hän oman selityksensä mukaan oli saanut kärsiä Esmond perheen herroilta. Arvoisa kirkkoruhtinas tuli neuvottelusta kovin tyytyväisen näköisenä. Hän oli kovin aloitekykyinen mies sekä mitä taatuimmin uskollinen, ja hän oli älykäs ja omasi neroa ja monia hyviä ominaisuuksia; mutta hän oli kärkäs moittimaan ja mitä kateellisin luonteeltaan eikä voinut olla riemuitsematta minkään suosikin sortumisesta; ja hän oli vasten tahtoaankin mielissään, kun hän kuuli, että Esmondin ministeristön aika oli lopussa.

"Minä olen tyynnyttänyt vieraanne", virkkoi hän tullessaan noiden kahden herran ja lady Castlewoodin luo, jolle myös oli hiukan selostettu edelliseniltaista väittelyä. (Me annoimme ladylle sellaisen selityksen, että prinssi suuttui vain siksi, että epäilimme hänen tarkoituksiaan Beatrixin suhteen ja että hän poistui, koska olimme epäilleet hänen kunniaansa). "Mutta luulenpa, kun otamme kaiken lukuun, että on parempi, että prinssi poistuu tästä talosta; ja sitten, lady Castlewood", virkkoi piispa, "voi kaunis Beatrix palata."

"Hänellä on yhtä hyvä koti Castlewoodissa", virkkoi lady, "siksi kunnes kaikki on selvillä."

"Sinä saat arvonimesi, Esmond, minä lupaan sen", virkkoi hyvä piispa puhuen kuin pääministeri. "Prinssi on suhtautunut mitä jaloimmin teidän pieneen eilisiltaiseen erimielisyyteenne, ja minä vakuutan, että hän on kuunnellut minun saarnaani yhtä hyvin kuin eräiden toistenkin saarnoja", virkkoi tohtori kujeilevasti. "Hänellä on kovin ylevät ja jalot luonteenominaisuudet, vaikka hän onkin naisiin nähden heikko, mikä on ominaista hänen suvulleen, ja se heikkoushan on tunnettu lukemattomissa suosituissa hallitsijoissa kuningas Davidista lähtien."

"Mylord, mylord", huudahti lady Esmond, "minua kauhistaa, että te arvostelette noin keveästi sellaista käytöstä sukupuoltamme kohtaan, ja sitä, mitä te sanotte heikkoudeksi, sanon minä valitettavasti synniksi."

"Syntiähän se onkin, hyvä ystävä", virkkoi piispa kohauttaen olkapäätään ja nuuskaten, "mutta ajatelkaapa minkälainen syntinen kuningas Salomon oli, vieläpä siitä huolimatta, että hänellä oli tuhannen vaimoa."

"Riittää jo, mylord", virkkoi lady Castlewood punastuen kauniisti, ja hän poistui huoneesta hyvin arvokkaana.

Pian saapui sinne prinssi hymy kasvoillaan, ja jos hän oli loukkaantunut meihin edellisenä iltana, niin ei hän sitä ainakaan nyt osoittanut. Hän tarjosi meille kummallekin kätensä kovin kohteliaasti. "Jos kaikki piispanne saarnaavat yhtä hyvin kuin tohtori Atterbury", virkkoi hän, "niin en tiedä, herrat, kuinka minun käy. Puhuin kovin ajattelemattomasti, mylordit, eilen illalla ja pyydän anteeksi teiltä molemmilta. Mutta en saa enää jäädä", virkkoi hän, "aiheuttamaan loukkauksia hyville ystäville ja pidättämään kauniita tyttöjä kotoaan poissa. Herra piispa on löytänyt minulle turvallisen paikan tässä aivan lähellä apulaisen talossa; häneen piispa voi luottaa, ja hänen vaimonsa on niin ruma, että siellä ei ole mitään vaaraa. Me poistumme tuohon uuteen asuntoomme; minä jätän hyvästit ja kiitän teitä osakseni tulleista lukemattomista ystävyydenosoituksista. Missä on emäntäni, että voin jättää hänelle jäähyväiset, jotta pian voisin ottaa hänet vastaan omassa talossani, missä ystävilläni ei tule olemaan mitään syytä riidellä kanssani."

Pian saapui lady Castlewood ja punastui kovin suloisesti ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, kun prinssi armollisesti hyvästeli häntä. Hän näytti niin viehättävältä ja nuorelta, että tohtori ei voinut kujeilevaan tapaansa olla puhumatta hänen kauneudestaan prinssille, jonka kohteliaisuus sai hänet taas punastumaan ja näyttämään vieläkin viehättävämmältä.

XII luku.

SUURI SUUNNITELMA JA KUKA SEN TEKI TYHJÄKSI.

Samoin kuin salamusteella kirjoitetut kirjaimet paljastuvat jouduttuaan tulen kuumuuteen ja häviävät uudestaan ja jättävät paperin valkoiseksi heti kun se jäähtyy, samoin myös satojen korkea-arvoisten, prinssiä tukevain miesten nimet, jotka olivat kirjoitetut meidän yksityisluetteloihimme, olisivat näkyneet kyllä suuressa salaliittoluettelossa, jos luettelomme olisi joutunut päivänvaloon. Miten suuret kansanjoukot olisivat tunkeutuneet esiin ja antaneet nimensä ja vakuuttaneet uskollisuuttaan, sitten kun vaara oli ohitse. Mitkä lukemattomat whigit, jotka nyt ovat korkeassa asemassa, ja tuon kaikkivaltiaan pääministerin välikappaleita, silloin halveksivat mr. Walpolea. Jos koskaan kilpailu on voitettu harvojen miehekkyyden ja päättäväisyyden avulla vaaran hetkellä, jos se koskaan on menetetty niiden kavalluksen ja heikkouden tähden, joilla oli kortit käsissään ja jotka olisivat voineet niillä pelata, tapahtui se siinä paljon merkitsevässä pelissä, joka pelattiin seuraavan kolmen päivän kuluessa ja jossa maailman jaloin kruunu oli panoksena.

Lordi Bolingbroken käytöksestä voivat ne, jotka olivat meidän nyt johtamamme suunnitelman takana, nähdä varsin hyvin, että hän ei ollut luotettava. Jos meidän prinssimme sai enemmistön kannatuksen, oli lordin armollisin tarkoitus äänestää häntä; jos hannoverilainen puolue toi maahan hallitsijansa, niin kuka olisi ollut valmiimpi lankeamaan polvilleen ja huutamaan: "Eläköön kuningas Yrjö'"? Ja hän petti molemmat prinssit, mutta aivan sopimattomaan aikaan. Kun hänen olisi tullut voimakkaasti liittyä kuningas Jaakkoon, hän epäröi ja liehitteli whigeja; ja kun hän oli alentunut antamaan mitä liioittelevimpia ystävyyden lupauksia, joita vaaliruhtinas syystä halveksi, hän osoitti heidän ylenkatseensa oikeutuksen pakenemalla, turvautuen luopiona palvelemaan St. Germainia, juuri silloin kuin hänen olisi tullut pysyä sieltä erillään. Ja siinäkin hovissa halveksittiin häntä, samoin kuin sitä ennen olivat tehneet ne miehekkäät ja päättäväiset miehet, jotka olivat luoneet vaaliruhtinaan vallan Englannissa. Hän oli kirjoittanut oman nimensä jokaiseen petossyytökseen, jonka hänen vihamiehensä olivat häntä vastaan tehneet, ja kuningas ja vallantavoittelija voivat kumpikin näyttää St. Johnin omakätisiä, sinetöityjä todistuksia tämän kavalluksista.

Ystävämme pitivät tarkkaa huolta hänen toimenpiteistään, samoinkuin myös rohkean ja rehellisen whigpuolueen, joka ei toimiaan peitellytkään. He tahtoivat tuoda maahan vaaliruhtinaan ja käyttivät kaikkia vallassaan olevia keinoja päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt oli lordi Marlborough heidän toimissaan. Kun toryt olivat karkoittaneet hänet vallasta, oli se vienyt tuon suuren päällikön heti whigien puolelle. Me kuulimme, että hän oli tulossa Antwerpenistä; ja hän saapui tosiaankin kuningattaren kuolinpäivänä Englannin mantereelle. Suuri osa armeijaa oli aina mainehikkaan johtajansa puolella, ja armeijassa olevat torytkin olivat vihaisia siitä epäoikeutetusta vainosta, jota whig-upseerien täytyi kärsiä. Näiden johtajat olivat Lontoossa ja heitä johti eräs maailman rohkeimmista miehistä, skotlantilainen Argylen herttua, jonka kunniallinen ja urhea toiminta seuraavana päivänä saattoi tämän seikkailun ansaitsemaansa loppuun: hän auttoi nykyisen kuningassuvun Englannin valtaistuimelle.

Sillä välin syntyi suuria erimielisyyksiä niiden neuvonantajien kesken, jotka ympäröivät prinssiämme, siitä, mitä suunnitelmaa prinssin tuli noudattaa. Hänen hovissa oleva naislähettiläänsä, joka kuvitteli huomaavansa joitakin parannuksen oireita kuningattaressa, kehoitti odottamaan muutamia päiviä tai ehkä vain tunteja, kunnes prinssi voitaisiin viedä kuningattaren vuoteen ääreen ja hän tunnustaa tämän perilliseksi. Mr. Esmond tahtoi, että prinssi marssisi sinne muutamien ratsuvartiojoukkojen saattamana ja esittäisi itsensä julkisesti neuvostolle. Koko heinäkuun 29-30 päivän välisen yön oli eversti viettänyt sotilassäätyyn kuuluvain herrain parissa, joita tässä on tarpeetonta nimitellä; ehkä riittää, kun sanon, että useilla heistä oli tavattoman korkea arvo armeijassa ja että erittäinkin yksi heistä oli eräs kenraali, joka saatuaan kuulla Marlborough'n olevan tulossa toisen puolueen miehenä, heilutteli kainalosauvaansa päänsä päällä ja hurrasi mielissään, toivoen saavansa marssia tätä löylyttämään. Kolmesta valtiosihteeristä tiesimme yhden olevan liittolaisemme. Towerin päällikkö oli puolellamme; ne kaksi komppaniaa, mitkä oli sijoitettu Kensingtonin kasarmiin, olivat varmoja, ja saimme hyvin nopeita ja tarkkoja tietoja kaikesta mitä tapahtui palatsissa.

Keskipäivällä heinäkuun 30 päivänä tuli prinssin ystäville viesti, että valtioneuvostolla oli istunto Kensington-palatsissa ja että siellä olivat koolla heidän ylhäisyytensä Ormond ja Shrewsbury, Canterburyn arkkipiispa ja nuo kolme valtiosihteeriä. Tuntia myöhemmin tuotiin kiireellinen tieto, että nuo kaksi suurta whig-herttuaa, Argyle ja Somerset, olivat kutsumatta tunkeutuneet neuvostohuoneeseen ja asettuneet istumaan pöydän ääreen. Kun istunto oli lopussa, oli koko seurue mennyt kuningattaren huoneeseen, missä tämä makasi kovin heikkona, mutta vielä tajuissaan; ja lordit olivat suositelleet hänen ylhäisyyttään herttua Shrewsburya sopivimmaksi henkilöksi valtiovarainhoitajan avoimeen paikkaan: hänen majesteettinsa antoi Shrewsburylle valtiovarainhoitajan sauvan, kuten kaikki tiedämme. "Ja nyt", kirjoitti tiedonantajani hovista, "_nyt tai ei koskaan on oikea aika_."

Tosiaankin oli nyt, jos koskaan, oikea aika. Huolimatta whig-herttuoista oli meidän puolellamme yhä suurin osa neuvostoa; ja Esmond, jolle tuo viesti oli tuotu (viestinlähettäjämme hovissa ei tietänyt, että prinssi oli poistunut asunnostaan Kensington Squaresta) sekä hänen urhea nuori adjutanttinsa, Frank Castlewood, pukeutuivat sotisopaan ja ottivat lyhyet jäähyväiset armaalta ladyltään, joka syleili ja siunasi heitä kumpaakin ja meni huoneeseensa rukoilemaan, että se suuri asia, joka nyt oli odotettavissa, saisi onnellisen päätöksen.

Castlewood kiiruhti kasarmiin varoittamaan vartioston kapteenia ja sitten hän meni "Kuninkaan Vaakunan" kapakkaan Kensingtoniin, jonne meidän ystävämme olivat kokoontuneet; he olivat tulleet kaksi- ja kolmehenkisissä seurueissa, joko ratsain tai vaunuissa, ja olivat kokoontuneet yläkerran kamariin, missä heitä oli kaikkiaan viisikymmentäkolme; heidän palvelijansa, joita myös oli neuvottu tuomaan aseita, olivat alhaalla kapakan puutarhassa, missä heille tarjottiin juomia. Tästä puutarhasta johtaa pikkuinen portti palatsitielle, ja oli järjestetty niin, että sekä herrat että palvelijat kulkisivat siitä saatuaan merkin ja sen henkilön ilmestyttyä, jota kaikki odottivat. Meidän seurassamme oli kuuluisa upseeri, hän oli sotavoimien ylipäällikön jälkeen korkein arvoltaan, hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua; hän oli ollut neuvoston istunnossa. Hänen seurassaan oli kaksi muuta kenraaliluutnanttia, yhdeksän kenraalimajuria ja brigaadipäällikköä, seitsemän everstiä, yksitoista parlamentin pääriä ja kaksikymmentäyksi Alahuoneen jäsentä. Sekä palatsin sisä- että ulkopuolella oleva vartiosto oli meidän puolellamme, kuningatar oli meidän puolellamme, samoin neuvosto (lukuunottamatta kahta whig-herttuaa, joiden olisi täytynyt taipua): päivä oli meidän, ja tykyttävin sydämin kulki Esmond nopeasti Kensington Malliin, missä hän edellisenä iltana oli eronnut prinssistä. Kolmeen yöhön ei eversti ollut mennyt vuoteeseen; viimeisen yön hän oli käyttänyt prinssin ystävien kokoamiseen, sillä suurimmalla osalla hänen ystäviään ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä toimenpiteestä, joka nyt oli joutunut ratkaisuun, ennenkuin heille ilmoitettiin, että prinssi oli mieskohtaisesti paikalla ja että heitä tarvittiin loppuotteluun. Edellisen yön oli herramme, joka epäili hänen kuninkaallista korkeuttaan ja pelkäsi, että hän petkuttaisi meitä ja karkaisi pakolaiskaunottarensa perästä, jos totuus on ilmaistava, viettänyt "Vinttikoira" kapakassa, vastapäätä lady Castlewoodin taloa Kensingtonissa, silmät talon oveen luotuina, että ei prinssi pääsisi siitä pujahtamaan. Sitä edellisen yön hän oli viettänyt ratsusaappaat jalassa "Kruunu" majatalossa Hounslowissa, missä hänen tietenkin koko yön piti olla valppaana, jotta edes vilahdukselta saisi aamulla nähdä Beatrixin. Ja kohtalo oli määrännyt niin, että hänen piti ratsastaa ja valvoa vielä neljäskin yö, ennenkuin hänen tehtävänsä päättyi.

Hän juoksi apulaisen taloon Kensington Malliin ja kysyi mr. Batesia, millä nimellä prinssi nyt kulki. Apulaisen vaimo sanoi, että mr. Bates oli anivarhain aamulla poistunut ratsusaappaat jalassa ja ilmoittanut menevänsä Rochesterin piispan taloon Chelsea'hin. Mutta piispa itse oli ollut Kensingtonissa kaksi tuntia sitten hakemassa mr. Batesia ja palannut vaunuillaan omaan taloonsa saatuaan kuulla, että tuo herra oli mennyt sinne häntä tapaamaan.

Tämä poissaolo oli mitä epäsuotuisinta, sillä tunninkin viivytys saattoi maksaa kuningaskunnan. Kun ei Esmondilla ollut muuta neuvona, hän kiiruhti "Kuninkaan Vaakunaan" ja ilmoitti siellä koolla oleville herroille, että mr. George (siellä nimitimme me prinssiä sillä nimellä) ei ollut kotona, mutta että Esmond meni häntä hakemaan; ja hän otti erään kenraalin vaunut, mitkä sattuivat siellä olemaan ja ajoi maaseudun läpi Chelsea'hin, siellä olevaan piispantaloon.

Portinvartija sanoi, että kaksi herraa oli hänen ylhäisyytensä luona, ja Esmond juoksi tämän vahdin ohi piispan työhuoneen lukitun oven eteen, jota hän kolkutti, ja päästettiin pian sisään. Piispan vieraista oli toinen pappistoveri ja toinen apotti G --.

"Missä on mr. George?" virkkoi mr. Esmond; "nyt on oikea aika." Piispa näytti pelästyneeltä. "Minä menin hänen asuntoonsa", virkkoi hän, "minulle sanottiin, että hän on tullut tänne; palasin niin nopeasti kuin vaunut kykenivät minut tuomaan, eikä hän ollut täällä käynytkään."

Eversti Esmond päästi kirouksen -- hän ei voinut muuta sanoa heidän kunnianarvoisuuksilleen -- ja juoksi taas rappusia alas ja pyysi kuskia, joka oli vanha ystävä ja sotatoveri, ajamaan kuin jos hän hyökkäisi isäntänsä kanssa ranskalaisia vastaan Wynendaelissa, ja puolessa tunnissa he olivat uudestaan Kensingtonissa.

Esmond meni taas apulaisen taloon. Mr. Bates ei ollut palannut. Everstin täytyi tyhjin toimin palata "Kuninkaan Vaakunassa" olevien herrojen luo, jotka tällä välin olivat käyneet kovin kärsimättömiksi.

Kun kapakan akkunasta katselee puutarhamuurin yli saattaa nähdä Kensington-palatsin edessä olevan tasangon, palatsin portin (jonka edessä ministerien vaunut olivat) ja kasarmirakennuksen. Katsellessamme tästä akkunasta ja keskustellessamme synkästi, kuulimme hetken päästä torvien toitotusta, ja muutamat meistä juoksivat eteisen akkunaan, josta on näköala Kensington High Streetille, ja me näimme ratsuväkirykmentin saapuvan.

"Se on Ormondin henkivartioväki", virkkoi eräs.

"Ei, Jumalan tähden, se on Argylen vanha rykmentti", virkkoi kenraalini ja löi maahan kainalosauvallaan.

Se olikin Argylen rykmentti, joka oli tuotu Westminsteristä ja joka vaihtui Kensingtoniin sen rykmentin paikalle, johon me voimme luottaa.

"Oi Harry!" virkkoi eräs siellä olevista kenraaleista, "sinä synnyit onnettoman tähden alla. Minä alan luulla, että ei ole mitään herra Yrjänää eikä herra Lohikäärmettäkään. Enhän minä välitä päärin arvosta, -- meidän nimemme on niin vanha ja kuuluisa, että pelkkä lordi Lydiardin arvonimi ei minulle mitään merkitsisi, -- mutta sinähän lupasit minulle tilaisuuden taistella Marlborough'ta vastaan."

Meidän keskustellessamme, saapui Castlewood huoneeseen kiusaantuneen näköisenä.

"Mitä uutisia, Frank?" kysyi eversti. "Tuleeko mr. George vihdoinkin?"

"Paha hänet periköön, katsohan!" virkkoi Castlewood ojentaen erästä paperia. "Minä löysin sen tuon kirjan välistä -- tuon, mikä se taas onkaan, 'Eikum Basilikum'. Tuo Martin hylky pani sen sinne; hän sanoi, että hänen nuori emäntänsä käski hänen niin tehdä. Se oli osoitettu minulle, mutta se oli tarkoitettu prinssille, minä tiedän sen, ja minä mursin sinetin ja lu'in sen."

Koko upseeriseura tuntui liukuvan olemattomiin Esmondin silmissä, kun hän luki tuon paperin. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan: "Beatrix Esmond on lähetetty vankeuteen Castlewoodiin, missä hän rukoilee onnellisempien päivien koittoa."

"Voitko arvata, missä prinssi on?" kysyi Castlewood. "Kyllä", vastasi eversti Esmond. Hän tiesi varsin hyvin. Vaistomme sanoivat meille, minne tuo petturi oli paennut.

Esmondilla oli voimaa hajoittaa seura ja sanoa: "Herrat, minä pelkään pahoin, että ei mr. George tule olemaan tänään täällä. Jotain on tapahtunut -- ja -- ja minä pelkään kovin, että hänelle tapahtuu jokin vahinko, joka estää hänen tulonsa. Kun olette saaneet päivällisryyppynne, on parasta maksaa lasku ja mennä kotiin. Siellä, missä ei ole pelaajaa, ei voi olla peliäkään."

Muutamat herroista poistuivat virkkamatta sanaakaan; toiset menivät kohteliaina tiedustelemaan hänen majesteettinsa terveydentilaa. Pieni armeijamme häipyi pimeyteen, josta se oli nostettu; kirjoituksia ja julistuksia ei oltu käytetty ketään kehoittamaan. Vain harvoja upseereja ja parlamentin jäseniä oli yöllä kutsuttu aamiaiselle "Kuninkaan Vaakunaan" Kensingtoniin; ja nyt he olivat pyytäneet laskunsa ja poistuneet.

XIII luku.

ELOKUUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ 1714.

"Tietääkö emäntäni tästä?" kysyi Esmond Frankilta kun he kulkivat kotiin päin.

"Äitini löysi kirjeen tuon kirjan välistä pukeutumispöydältä. Hän on kirjoittanut sen ennen kotoa lähtöään", virkkoi Frank. "Äiti kohtasi Beatrixin rappukäytävässä käsi oven kahvassa, juuri sisään menossa, ja sitten hän ei enää poistunut Beatrixin luota, ennenkuin tämä lähti. Prinssi ei tiennyt sitä sieltä hakea, eikä Martinilla ollut tilaisuutta häntä opastaa. Minä luulen, että ei tuo hirtehinen tarkoittanut mitään pahaa, vaikka olin vähällä hänet tappaa; hän luuli tuovansa kirjeen Beatrixin veljelle."

Frank ei lausunut minulle ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että olin tuonut tuon roiston keskuuteemme. Kun kolkutimme ovelle, kysyin minä: "Koska ovat hevoset valmiina?" Frank viittasi kepillään; ne kääntyivät kadulle par'aikaa.

Me menimme taloon ja heitimme jäähyväiset emännällemme. Hän oli kauhean mielenliikutuksen vallassa, ja piispa, jonka seurasta hän niin paljon piti, oli hänen luonaan.

"Tekö hänelle ilmoititte, mylord", virkkoi Esmond, "että Beatrix on Castlewoodissa?"

Piispa punastui ja tapaili sanoja. "Niin", virkkoi hän, "minä --" "Teitte hyvän palveluksen tuolle roistolle", virkkoi mr. Esmond kiivaasti, "ja hän on menettänyt kruunun sen johdosta, mitä te hänelle sanoitte."

Emäntäni kävi kalmankalpeaksi. "Henry, Henry", virkkoi hän, "älä tapa häntä!"

"Vielä ei kaikki ole menetetty", virkkoi Esmond, "kenties hän ei ole mennyt Castlewoodiin. Jumala suokoon, että ei olisi liian myöhäistä." Piispa aikoi lausua muutamia banaaleja puheenparsia uskollisuudesta ja hallitsijan persoonan pyhyydestä. Mutta Esmond käski ankarasti hänen vaikenemaan, polttamaan kaikki asiapaperit ja pitämään huolta lady Castlewoodista; ja viiden minuutin kuluessa olivat hän ja Frank satulassa, John Lockwood takanaan, ja he ratsastivat Castlewoodia kohti huimaa vauhtia.

Kun olimme juuri päässeet Altoniin, niin kukapa meitä kohtasikaan; tosiaankin, Castlewoodin portinvartija, vanha Lockwood, Johnin isä, joka käveli Hextonin pikavaunujen sivulla; ne viipyivät aina yön Altonissa. Lockwood sanoi, että hänen nuori emäntänsä oli saapunut kotiin keskiviikkoiltana, ja tänäaamuna, perjantaina, hän oli lähettänyt Lockwoodin viemään erästä kirjettä myladylle Kensingtoniin, sanoen kirjeen olevan kovin tärkeän.

Me otimme itsellemme aukaisemisvapauden, ja sillä välin tuijotti Lockwood ihmeissään ja huudahteli "Herra siunatkoon" ja "kuka sitä olisi uskonut", kun hän näki nuoren lordinsa, jota hän ei ollut nähnyt seitsemään vuoteen.

Beatrixin kirje ei sisältänyt lainkaan mitään tärkeitä uutisia. Se oli kirjoitettu leikilliseen sävyyn ja hän näytti ottavan vankeutensa kevyeltä kannalta. Hän tiedusteli, saisiko hän luvan käydä Mrs. Tusherin luona tai kävellä holvipihan muurin ulkopuolella. Hän antoi tietoja riikinkukoista ja peuran vasikasta, mikä hänellä siellä oli. Hän pyysi äitiään lähettämään hänelle erinäisiä pukuja ja koristeita vanhan Lockwoodin mukana. Hän lähetti tervehdyksensä eräälle henkilölle, jos eräät toiset henkilöt soivat hänelle sen vapauden; miten hän nyt, kun hän ei voinut pelata korttia tämän kanssa, toivoi tämän lukevan kirjoja kuten tohtori Atterburyn saarnoja ja "Eikon Basilike'ta" -- hän aikoi itsekin lukea hyviä kirjoja. Hän arveli soman äitinsä mielellään kuulevan, ettei hän itkenyt silmiään pilalle.

"Keitä on talossa paitsi teitä, Lockwood?" kysyi eversti.

"Siellä on pesijätär ja sisäkkö ja neiti Beatrixin palvelijatar ja tuo palvelija Lontoosta, eikä muita; ja se mies nukkuu minun tuvassani, palvelijattarista erillään", virkkoi vanha Lockwood.

Esmond sysäsi lyijykynällä rivin kirjeeseen ja antoi sen miehelle ja pyysi tämän viemään paperin emännälleen. Me tiesimme, miksi Beatrix äkkiä oli tullut niin velvollisuudentuntoiseksi ja miksi hän puhui "Eikon Basilike'sta". Hän kirjoitti tämän kirjeen johtaakseen prinssin jäljille ja saadakseen portinvartijan pois tieltä.

"Nyt on kaunis kuutamoilta meidän jatkaa matkaamme", virkkoi Esmond. "Frank, me voimme saapua Castlewoodiin vielä ajoissa." Koko matkan he tiedustelivat majataloissa, mihin aikaan pitkä nuori herra, jolla oli harmaa puku ja vaalean ruskea peruukki -- mikä oli juuri samanvärinen kuin mylordin -- oli kulkenut ohi. Hän oli lähtenyt matkalle kello kuudelta sinä aamuna ja me kolmelta iltapäivällä. Hän ratsasti melkein yhtä nopeasti kuin mekin; hän oli seitsemän tuntia meistä edellä yhä, kun saavuimme viimeiseen majataloon.

Ratsastimme Castlewoodin lakeuden poikki ennen päivänkoittoa. Sivuutimme juuri sen paikan, missä vaunut neljätoista vuotta sitten kaatuivat ja missä Mohun oli virunut. Kylä ei vielä ollut hereillä eikä pajasta näkynyt tulta, kun ratsastimme sen sivu ja ohi jalavain, joissa peltovarikset olivat yhä yöpuullaan, ja ohi kirkon ja sillan yli. Sillan luona astuimme ratsuiltamme ja kävelimme portille.

"Jos hän on turvassa", virkkoi kelpo Frank vavisten ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, "niin minä lahjoitan hopeapatsaan pyhälle neitsyelle!" Hän aikoi käyttää suurta rautaista kolkutinta tammiseen porttiin, mutta Esmond pysäytti serkkunsa käden. Hänellä oli omat pelkonsa, toivomuksensa, epätoivonsa ja surunsa; mutta hän ei sanallakaan niistä maininnut toverilleen tai osoittanut millään tavalla mielenliikutustaan.

Hän meni ja koputti portinvartijan tuvan pikku akkunaan hiljaa mutta toistuvasti, kunnes mies tuli ristikkojen eteen.

"Kuka siellä?" virkkoi mies, katsellen ulos; se oli palvelija Kensingtonista.

"Lordi Castlewood ja eversti Esmond", vastasimme alhaalta. "Avatkaa portti ja päästäkää meidät sisään nostamatta melua."

"Mylord Castlewoodko?" kysyi mies. "Mylord Castlewood on täällä omassa vuoteessaan."

"Aukaise, paha sinut periköön", virkkoi Castlewood kiroten.

"Minä en aukaise kenellekään", virkkoi mies ja sulki lasiakkunan, kun Frank veti pistoolin esiin. Hän olisi ampunut portinvartijaa, mutta Esmond tarttui taas hänen käteensä.