Part 44

"Minulla on kunnia palvella hänen kuninkaallista korkeuttaan", virkkoi eversti Esmond täyttäen maljan viinillä; ja hän ojensi sen kuninkaalle polvillaan niinkuin senaikuinen tapa oli.

"Minä juon emäntäni ja hänen perheensä maljan", virkkoi prinssi tyytymättömän näköisenä; mutta pilvi hälveni heti hänen kasvoiltaan ja hän puhui naisille eloisaan, hälisevään tapaan, eikä häntä ensinkään häirinnyt mr. Esmondin kateellinen muoto, joka totisesti oli kovin synkkä.

Kun tuli aika sanoa jäähyväiset, mr. Esmond samosi kotiinpäin asuntoonsa, ja sinä iltana hän kohtasi mr. Addisonin tiellä matkalla Fulhamissa olevaan huvilaansa, ja kuu valaisi tämän kauniita, tyyniä kasvoja. "Mitä kuuluu, veikko?" virkkoi Addison nauraen. "Minä luulin maantierosvon lähenevän pimeässä, ja katso, tulikin vanha ystävä. Voimme kätellä pimeässä, eversti; se on parempi kuin tappeleminen päivänvalossa. Miksi riitelisimme, vaikka minä olen whig ja sinä tory? Käänny ja kävele kanssani Fulhamiin missä satakieli yhä laulaa puutarhassa ja missä eräässä luolassa, jonka tunnen, on jäähdytetty pullo; sinä voit juoda pretendenttisi maljan ja minä tyhjennän maljani omaan tapaani. Jottako olisin saanut tarpeekseni hyvää juomaa? -- ei, en milloinkaan. Sana tarpeeksi ei milloinkaan sovi yhteen hyvään viiniin. Etkö tule? Tule jonain toisena päivänä, tule pian. Sinä tiedät, että minä muistan _Simoism_ ja _Sigeia tellus'in_ ja _proelia mixta mero -- mixta mero'n_" [viinininnoittamat taistelut -- viinininnoittamat] toisti Addison, äänessään kovin vieno _merumin_ [viinin] sävy, ja hän käveli vähän matkaa takaisin Esmondin kanssa pyytäen Esmondia muistamaan, että hän aina oli tämän ystävä ja että hän oli tälle kiitollinen tämän avusta "Sotaretki"-runoelmaan. Ja oli selvää, että herra alivaltiosihteeri olisi tullut sisään ja tyhjentänyt toisen pullon eversti Esmondin asunnossa, jos tämä olisi häntä kehoittanut; mutta Esmond ei ollut iloisella tuulella, ja noudattamatta vieraanvaraisuutta hän toivotti ystävälleen hyvää yötä ovellaan.

"Minä olen tehnyt tuon teon", ajatteli Esmond unettomana katsellen ulos pimeään yöhön; "prinssi on täällä ja minä olen hänet tuonut; hän ja Beatrix nukkuvat nyt saman katon alla. Ketä minä aioin palvella, kun toin hänet? Tahdoinko palvella prinssiä? Tahdoinko palvella Henry Esmondia? Eikö minun olisi ollut parempi liittyä miehekkääseen Addisonin puolueeseen, joka ivaa tuota vanhaa oppia Jumalan säätämästä oikeudesta ja julistaa rohkeasti, että parlamentti ja kansa pyhittävät hallitsijan, eivätkä piispat tai sukuluettelot eikä öljyt ja kruunaukset?" Nuoren prinssin kiihkeä katse, joka vaani jokaista Beatrixin liikettä, kummitteli Esmondin mielessä ja vaivasi häntä. Prinssin olento ilmestyi Esmondille hänen kuumeisissa unissaan useita kertoja sinä yönä. Esmond toivoi tekemättömäksi sen työn, minkä tähden hän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän ei ollut ensimmäinen, joka on katunut omia töitään tai aiheuttanut oman tuhonsa. Tuhonsako? Tuliko hänen kirjoittaa tuo sana vanhuudessaan? Ei, pikemminkin tulee hänen Jumalan edessä polvistuen olla kiitollinen siitä, mitä hän silloin piti onnettomuutenaan ja mikä on aiheuttanut hänen elämänsä kaiken myöhemmän onnen.

Esmondin palvelija, kelpo John Lockwood, oli palvellut isäntäänsä ja tämän perhettä koko elämänsä, ja eversti tiesi, että hän voisi vastata Johnin uskollisuudesta aivan kuin omastaan. John palasi hevosineen Rochesterista aikaisin seuraavana aamuna, ja eversti selitti hänelle, että kun hän meni Kensingtoniin, missä hän sai olla vapaana palvelijan huoneessa ja missä hän kosiskeli miss Beatrixin neitsyttä, hänen ei tullut tehdä mitään kysymyksiä eikä osoittaa hämmästymistä, vaan vakuuttaa voimakkaasti, että se nuori herra, jonka hän siellä oli näkevä punaisessa takissa, oli herra varakreivi Castlewood ja että tämän seuralainen harmaassa takissa oli ranskalainen monsieur Baptiste. Hänen tuli kertoa ystävilleen keittiössä juttuja, joita hän muisti herra varakreivin lapsuudesta Castlewoodissa -- miten vallaton poika tämä oli, miten lordi tapasi harjoitella Jackia sotamieheksi ja pehmittää hänen selkänahkaansa aikaan, jolloin tämä ei itse vielä ollut soturi; niin tuli hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi herra varakreivin varhaisemmista vaiheista. Jackin käsitykset kuvaamataiteesta eivät olleet juuri kehittyneet hänen oleskellessaan Flanderissa isäntänsä kanssa; ja hänet oli helposti saatu uskomaan, ennenkuin nuori lordi palasi, että tuo Pariisista tuotu kuva, mikä nyt oli lady Castlewoodin vierashuoneessa, oli täydelleen tämän pojan, nuoren lordin näköinen. Ja kun kaikki palvelijat useita kertoja olivat nähneet tuon kuvan ja nähneet vain vilaukselta nuo kaksi vierasta heidän saapumisiltanaan, ei heillä ollut mitään syytä epäillä muotokuvan oikeaperäisyyttä; ja kun he seuraavana päivänä näkivät muotokuvan mallin puettuna juuri samalla tavalla kuin muotokuvassa, sama peruukki päässä ja samanlaiset nauhakoristeet ja henkivartioston univormu, niin he luonnollisesti puhuttelivat, tuota herraa varakreivi Castlewoodiksi, rouva varakreivittären pojaksi.

Edellisen illan sihteeri oli nyt varakreivi; varakreivillä oli sihteerin harmaa takki; ja John Lockwoodia neuvottiin vihjaisemaan alakerran seurapiirille, että kun mylord oli katolilainen ja kovin harras uskonnoltaan, ei hänen seuralaisensa voinut olla kukaan muu kuin hänen rippi-isänsä Brysselistä; niinpä ei ollut mikään ihme, jos hän söi ateriansa mylordin seurassa. Frankia neuvottiin vielä puhumaan englantia muukalaiseen tapaan, ja Frank suoritti sen tehtävän melko hyvin ja tämä varoitus oli sitäkin tarpeellisempi, kun prinssi ei puhunut kieltämme syntyperäisen englantilaisen tavoin; ja John Lockwood nauroi alakerrassa olevan väen kanssa miten mylord, oltuaan viisi vuotta ulkomailla, toisinaan unohti oman kielensä ja puhui sitä kuin ranskalainen. "Minä takaan", virkkoi hän, "että hänen ylhäisyytensä pian saa takaisin oikean kielikantansa englantilaisen oluen ja häränpaistin mukana"; ja jos olemme puolueettomia uutta lordia kohtaan, täytyy myöntää, että hän kävi halukkaasti käsiksi olueen ja häränlihaan.

Prinssi joi niin paljon ja oli juotuaan puheessaan niin meluava ja säädytön, että Esmond usein vapisi hänen puolestaan. Hänen ateriansa tarjottiin mikäli mahdollista hänen omassa huoneessaan, vaikka hän usein ilmestyi lady Castlewoodin seurusteluhuoneeseen ja vierashuoneeseen ja nimitti Beatrixia "sisareksi" ja ladyä "äidiksi" tai "rouvaksi" palvelijain kuullen. Ja koska prinssi näki hyväksi käyttäytyä kokonaan veljen ja pojan tavalla, hän suuteli toisinaan Beatrixia ja lady Castlewoodia vapaudella, josta ei hänen sihteerinsä pitänyt ja joka sai eversti Esmondin suunniltaan raivosta.

Vieraat eivät olleet viipyneet kolmeakaan päivää talossa, kun John Lockwood-poloinen tuli murheellisin muodoin isäntänsä luo ja sanoi: "Mylord -- tuo herra -- on veikistellyt miss Lucylle (Johnin rakastetulle) ja antanut hänelle rahaa ja suukon." Minä pelkään, että eversti Esmondin mieli huojentui vähän, kun hän kuuli, että tämä palveleva kaunotar oli prinssin valittu. Hänen kuninkaallisen makunsa tiedettiin kallistuvan siihen suuntaan ja niin oli aina myöhemminkin. Erään mitä mainehikkaimman suvun, mitä suurimman valtakunnan ja Euroopan suurimpien onnettomuuksien perijä tyytyi usein laskemaan syntynsä arvon ja surunsa ranskalaisen alhaisen kamaripiian jalkojen juureen ja jälkeenpäin katumaan (sillä hän oli hurskas) tuhkapannusta otetussa tuhkassa. Sellaisten kuolevaisten vuoksi kärsivät kansakunnat, puolueet taistelevat ja soturit sotivat ja uhraavat verensä. Vuosi jälkeenpäin uhrasivat urheat miehet elämänsä, Nithsdale pakeni ja Derwentwater virui mestauspölkyllä, sillä välin kuin tuo kevytmielinen, kiittämätön olento, jonka puolesta he panivat alttiiksi ja menettivät kaiken, juopotteli rakastajatarhaareminsa kanssa _petite maison'issaan_ Chaillot'ssa.

Esmondin täytyi, hän punastui kun täytyi sellaista asiaa toimittaa, mennä prinssin luo ja ilmoittaa varoittavasti, että se tyttö, jota hänen korkeutensa lahjoi, oli John Lockwoodin morsian, kunnollisen ja tarmokkaan miehen, joka oli palvellut kuudella sotaretkellä eikä peljännyt mitään ja joka tiesi, että se henkilö, joka nimitti itseään lordi Castlewoodiksi, ei ollut hänen nuori herransa; ja eversti kehoitti prinssiä ajattelemaan, mitkä seuraukset yhdenkin miehen mustasukkaisuudesta saattaisi koitua, ja ajattelemaan niitä muita suunnitelmia, joita hänellä nyt oli ja jotka olivat paljon tärkeämpiä kuin kamarineitsyen vietteleminen ja urhoollisen miehen nöyryyttäminen.

Mr. Esmond sai kymmenen päivän kuluessa ehkä yhtä monta kertaa varoittaa tuota nuorta kuninkaallista seikkailijaa milloin mistäkin hillittömyydestä tai vapaudesta. Prinssi otti vastaan nämä moitteet kovin kärsivällisesti lukuunottamatta tätä Lockwood-paran asiaa; silloin hän oli purskahtavinaan nauramaan ja virkkoi: "Mitä! _soubrette_ [kamarineiti] on juorunnut _amoureux'lle_ [rakastaja], ja Crispin on vihainen ja Crispin on palvellut ja Crispin on ollut korpraali, eikö totta? Sanokaa hänelle, että korvaamme hänen urhoollisuutensa ritarinauhalla ja palkitsemme hänen uskollisuutensa."

Eversti Esmond koetti esittää muitakin pyyntöjä, mutta prinssi polki kopeasti jalkaa ja huusi: "Assez, milord; je m'ennuge à la prêche [lopettakaa hyvä herra, saarna ikävystyttää minua]. Minä en ole tullut Lontooseen saarnoja kuulemaan." Ja jälkeenpäin hän valitti Castlewoodille, että: "le petit jaune, le noir Colonel, le marquis Misanthrope" [pieni keltanokka eversti, markiisi Ihmisvihaaja] -- näillä leikillisillä nimillä suvaitsi hänen kuninkaallinen korkeutensa mainita eversti Esmondia -- näännytti hänet mahtavilla ilmeillään ja siveyssaarnoillaan.

Rochesterin piispa ja ne muut herrat, jotka olivat olleet mukana hommaamassa prinssiä maahamme, kävivät hänen kuninkaallisen korkeutensa luona ja kysyivät aina Kensingtoniin saapuessaan lordi Castlewoodia, ja silloin johdatettiin heidät julkisesti hänen kuninkaallisen korkeutensa luo, joka näytteli varakreivin osaa ja otti heidät vastaan lady Castlewoodin vierashuoneessa alakerrassa tai ylhäällä omassa huoneessaan. Kaikki pyysivät häntä poistumaan talosta mahdollisimman vähän ja odottamaan siellä, kunnes hänelle annettiin merkki esiintyä. Ladyt huvittivat häntä korttipelillä, jonka ääressä prinssi vietti useita tunteja joka päivä ja ilta. Sen lisäksi hän kulutti useita tunteja juomiseen; ja sen ajan hän lörpötteli ja keskusteli kovin hauskasti, erittäinkin jos eversti oli poissa, sillä tämän läsnäolo näytti aina peloittavan häntä; ja "Colonel Noir"-parka piti tuota vihjausta käskynä ja näytti harvoin synkkää naamaansa tämän ylhäisen nuoren vangin huvitellessa. Lukuunottamatta niitä muutamia henkilöitä, joista ovenvartijalla oli luettelo, kieltäytyi lordi Castlewood vastaanottamasta perheen ystäviä, jotka saapuivat häntä tervehtimään. Se haava, minkä hän oli saanut, oli taas auennut hänen ratsastusmatkallaan, niin ilmoitettiin seurapiirille ja palvelijoille. Ja tohtori A [on melkein selvää, että se tohtori, josta rakas isäni puhuu, oli kuuluisa tohtori Arbuthnot. -- R.E.W.], hänen lääkärinsä (en mainitse hänen nimeään, mutta hän oli kuningattaren henkilääkäri, skotlantilaista syntyperää ja herätti huomiota hyvyydellään ja nerokkuudellaan) määräsi, että hänen tuli pysyä aivan hiljaa, kunnes haava parani. Tämä herra, joka oli puolueemme toimeliaimpia ja vaikutusvaltaisimpia ja ne muutamat, joista jo on puhuttu, vain tiesivät koko salaisuuden; ja se säilytettiin niin suurella uskollisuudella, ja juttu, jonka tekaisimme, oli niin yksinkertainen ja luonnollinen, että ei ollut paljastuksen pelkoakaan, ellei ota lukuun prinssin omaa sopimatonta käytöstä ja seikkailunhaluista huikentelevaisuutta, joita hänen oli kovin vaikeata hillitä. Lady Castlewoodin käytöksestä ja parista vihjauksesta, mitkä hän antoi, oli helppo havaita -- vaikka hän pysyi asiasta melkein vaiteliaana -- kuinka syvä hänen pettymyksensä oli, kun hän huomasi sen sankarin, jota hän koko elämänsä oli halunnut palvella -- ja jonka valtaanpalauttaminen oli muodostanut melkein pyhimmän osan hänen rukouksessaan -- vain tavalliseksi ihmiseksi, joka ei edes ollut hyvä. Lady oli arvellut, että vastoinkäyminen oli prinssiä kasvattanut; mutta se opettaja oli pikemminkin tehnyt hänet kovaksi kuin nöyräksi. Hänen hartautensa, mikä oli todellista, ei estänyt häntä mistään synnistä, minkä, hän halusi tehdä. Prinssin keskustelu osoitti iloisuutta, kevytmielisyyttä, vieläpä riittävästi älyäkin; mutta hänen tekonsa ja puheensa ilmaisivat huikentelevaisuutta, jonka hän oli saanut niiltä irstailta hurskastelijoilta, joiden parissa hänet oli kasvatettu, ja joka kauhistutti sitä yksinkertaista ja puhdasta englantilaista ladyä, jonka vieraana hän oli. Esmond ilmaisi Beatrixille mielipiteensä prinssistä aivan avomielisesti, ja hän sai myös tämän veljen antamaan varoituksensa. Beatrix oli aivan samaa mieltä. Prinssi oli Beatrixin mielestä kovin kevytmielinen -- kevytmielinen ja huoleton; hän ei voinut huomata tämän ulkonäössäkään sitä kauneutta, mistä eversti Esmond oli puhunut. Prinssillä oli huonot hampaat ja hän katsoi kummallisesti kieroon. Kuinka me saatoimme väittää, ettei hän katsonut kieroon? Hänen silmänsä olivat kauniit, mutta ne olivat epäilemättä karsaat. Beatrix kujeili hänen kanssaan pöydässä tavattoman älykkäästi; hän puhui prinssistä aina kuin poikasesta; hän oli kiintyneempi Esmondiin kuin koskaan ennen, ylisteli tätä veljelleen, ylisteli tätä prinssille, kun hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi ivailla everstiä, ja piti lämpimästi tämän puolta. "Ja jos ei teidän majesteettinne anna hänelle Sukkanauhaa, joka oli hänen isällään, sitten kun Esmondin markiisi tulee teidän majesteettinne hoviin, hirttäydyn minä omiin sukkanauhoihini tai itken silmät päästäni." "Mieluimmin kuin menetämme ne", virkkoi prinssi, "teemme hänestä arkkipiispan ja henkivartioston everstin." (Frank Castlewood kertoi minulle tästä keskustelusta, mikä oli tapahtunut aterioidessa.)

"Niin", huudahti Beatrix nauraen erikoisella tavalla -- luulen kuulevani sen nytkin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuulen tuota suloista musiikkia -- "niin, hänestä tulee Esmondin arkkipiispa ja Canterburyn markiisi."

"Ja mikä haluaa teidän armonne olla?" kysyi prinssi; "teidän on vain valittava paikkanne."

"Minä haluan olla hänen majesteettinsa kuningas Jaakko III:n kuningattaren hovineitien äiti -- eläköön kuningas!" Ja Beatrix teki hänelle komean niiauksen ja joi hänen kunniakseen osan viiniä maljasta.

"Prinssi tarttui kiivaasti maljaan ja joi sen viimeiseen tippaan", virkkoi Castlewood; "ja minun äitini näytti kovin huolestuneelta, nousi pöydästä ja pyysi, että hänen suotaisiin poistua. Kauhea pelko minulla olisi Beatrixista, jollei hän olisi äitini tytär, Henry", jatkoi Frank. "Minä toivon -- minä toivon, että tämä asia olisi jo lopussa. Sinä olet minua vanhempi ja viisaampi ja parempi, ja minä saan kiittää sinua kaikesta, ja kuolisin sinun puolestasi -- kautta Yrjänän, sen tekisin; mutta minä toivon, että tämä olisi lopussa."

Kumpikaan meistä ei tuntunut viettäneen rauhallista yötä; kauheat epäilykset ja painajaiset ahdistivat Esmondin sielua. Hänen tekonsa oli ollut yksityisen kunnianhimon pyydettä, rohkea panos itsekästä päämäärää varten -- hän tiesi sen. Mitäpä hän sisimmässään välitti siitä, kuka oli kuninkaana? Eikö hänen myötätuntonsa ja salainen vakaumuksensa olleet toisella puolella -- kansan, parlamentin ja Vapauden puolella? Ja tässä hän nyt oli ja ajoi prinssin asiaa, prinssin, joka tuskin oli kuullut sanaa vapaus, hänen, jota pitivät välikappaleenaan katoliset papit ja vallanhimoiset naiset. Ihmisvihaajamme ei tullut paremmalle tuulelle kuultuaan tuon jutun, ja hänen surulliset kasvonsa kävivät entistäänkin synkemmiksi ja kateellisemmiksi.

X luku.

VIERAANAMME KENSINGTONISSA ON HYVIN HUOMATTAVA HENKILÖ.

Jos joku johtolanka löydettäisiin kuningatar Annan hallitusajan lopussa vallinneisiin synkkiin juonitteluihin, tahi jos joku historiankirjoittaja tuntisi halua seurata sitä, niin luulisin käyvän selväksi, että yhdelläkään kuningattaren ympärillä olevista suurista henkilöistä ei ollut politiikassaan määrättyä kantaa joka olisi ollut vapaa siitä yksityisestä ja itsekkäästä pyyteestä, jota itsekukin heistä ajoi: St. John palveli St. Johnia, Harley palveli Oxfordia, Marlborough palveli John Churchillia aina; ja sen mukaan mitä etuja he voivat saada St. Germainista tai Hannoverista, he lähettivät sinne alamaisuuden tarjouksia siellä oleville prinsseille tai kavalsivat toisen toiselle. Heidän mielestään oli toinen asia ja toinen hallitsija yhtä hyvä kuin toinenkin, jos he hänen alamaisinaan voivat saada parhaan paikan. Ja heillä oli kullakin kuten Lockitilla ja Peachumilla, Newgaten päämiehillä "Konnan oopperassa", jonka mr. Gay myöhemmin kirjoitti, toisiaan vastaan kädessään asiapapereita ja todistuksia isänmaankavalluksesta, jotka todistukset olisivat vieneet toisen hirteen, mutta kumpikaan heistä ei tohtinut käyttää asettaan, sillä he pelkäsivät sitä, mitä toinen kantoi taskussaan. Ajatelkaa suurta Marlborough'ta -- koko maailman huomatuinta henkilöä, ruhtinaiden voittajaa, joka oli voitokkaasti marssinut Saksan, Flanderin ja Ranskan poikki, joka oli laatinut lakeja ulkomaiden hallitsijoille ja jota Englannissa oli palveltu kuin jumalaa -- miten hänen täytyi hiipiä pois Englannista ja miten hänen luottonsa, arvonsa ja virkansa riistettiin häneltä; hänen armeijassa olevat ystävänsä sortuivat ja joutuivat perikatoon; ja hän pakoili Harley'a yhtä halpana ja voimattomana kuin köyhä velallinen viranomaista, joka tuo haastetta. Eräs paperi, jonka Harley sai haltuunsa ja joka eittämättömästi osoitti, että herttua ajoi Stuart-perheen asiaa, oli se ase, jolla valtio varainhoitaja ajoi Marlborough'n Englannista. Hän pakeni Antwerpeniin ja alkoi heti juonitella toisella puolella ja palasi Englantiin, kuten kaikki tiedämme, whigina ja hannoverilaisena.

Vaikka valtiovarainhoitaja erotti armeijasta ja valtion virkamiehistöstä joka miehen, jonka tiedettiin olleen herttuan ystävä, ja antoi avoimeksi jääneet paikat torypuolueeseen kuuluville, niin siitä huolimatta pelasi hänkin kaksinaista peliä Hannoverin ja St. Germainin välillä, ja hän odotti vain kuningattaren kuolemaa tullakseen valtion päämieheksi ja antaakseen kruunun jommallekummalle perheelle, kumpi vain hänet paremmin lahjoi tai kumpaa kansa vaati. Harleyn päämääränä oli, olipa kuningas kuka tahansa, hallita tätä; ja siinä tarkoituksessa hän anasti edellisen kuuluisan suosikin paikan ja halvensi sen sodan saavutuksia, jotka olivat tehneet Marlborough'n nimen niin mainehikkaaksi; eikä hän halveksinut enempää kuin hänen suuri kukistunut kilpailijansakaan kaikkein alhaisimpia keinoja, imarteluja tahi uhkauksia, jos ne vain vahvistivat hänen valtaansa. Jos suurin satiirikko, mitä maailma on milloinkaan tuntenut, olisi kirjoittanut Harley'a vastaan eikä hänen puolestaan, niin minkä historian hän olisi jättänyt jälkeensä kuningatar Annan viimeisistä hallitusvuosista! Mutta Swiftillä, joka ylenkatsoi koko ihmissukua, eikä vähimmin itseään, oli se uskollisen puoluetoverin ansio, että hän rakasti niitä johtomiehiä, jotka kohtelivat häntä hyvin, hän pysyi urheasti Harleyn vierellä tämän kukistuessakin, niinkuin hän urhoollisesti oli tukenut tätä tämän myötäkäymisen päivinä.

Suuri St. John, joka oli verrattoman paljon loistavampi, mahtavampi, kaunopuheisempi ja hienommin sivistynyt kuin hänen kilpailijansa, saattoi olla ihan yhtä itserakas kuin Oxford ja osasi näytellä kaksinaista osaa yhtä taitavasti kuin kaksinainen ja notkea Marlborough. Hän, joka aina puhui vapaudesta, ei karttanut vastustajiensa vainoamista ja häpeäpaaluun panoa sen enempää kuin jos hän olisi ollut Pää-Inkvisiittori Lissabonissa. Tämä arvoisa patriootti ryömi polvillaan sekä Hannoverissa että St. Germainissa; vaikka hän oli surullisen kuuluisa siitä, ettei hänellä ollut mitään uskontoa, niin hän joi maljoja kirkon ja kuningattaren kunniaksi yhtä rohkeasti kuin tyhmä Sacheverel, jota hän käytti välikappaleenaan ja jolle hän nauroi; ja pyyteitään palvellakseen ja kukistaakseen vihamiehensä hän juonitteli, imarteli, kerskaili, mairitteli ja leperteli hovisuosikille ja hiipi hovin takakäytävää yhtä hiljaa kuin Oxford, joka oli vallannut Marlborough'n paikan ja jonka paikan hän itse valtasi. Juuri tähän aikaan tapahtui lordi Oxfordin kukistuminen, aikaan, mihin minä nyt historiassani olen päässyt. Hän oli nyt joutunut valtansa viimeisiin päiviin, ja se asiamies, jota hän käytti kukistamaan Blenheimin voittajaa, koetti nyt kukistaa tuota voittajan voittajaa ja ojentaa valtiosauvaa Bolingbrokelle, joka sitä oli hartaasti halunnut.

Sen asian varalta, jota valmistettiin, tuotiin kaikki Ranskan palveluksessa olevat irlantilaiset rykmentit Boulogneen Picardie'hin, jotta Berwickin herttua tarpeen tullen voisi ne viedä kanaalin poikki -- sillä he eivät enää olleet Ranskan sotureita, vaan Englannin ja Irlannin kuninkaan Jaakko III:n alamaisia. Suuren, uskollisen joukon skotlantilaisia -- vaikka Skotlannissa tiedettiin myös olevan mitä toimeliaimman, päättäväisimmän ja urhoollisimman whigpuolueen, joka oli erinomaisesti ja tarmokkaasti järjestetty ja kasvatettu -- tiedettiin horjumattomasti olevan kuninkaansa puolella. Kovin suuri joukko torypapistoa, aatelistoa ja ylimystöä oli maanpaossa olevan prinssin julkisia puoluelaisia; ja puolueettomain voitiin otaksua äänestävän kuningas Yrjöä tai kuningas Jaakkoa, kumpi vain sai enemmän kannatusta. Kuningatar Anna, erittäinkin viimeisinä aikoinaan, kallistui oman sukunsa puolelle. Nyt oli prinssi Lontoossa, kivenheiton päässä sisarensa palatsista; pääministerin asema oli niin horjuva, että heikon naisenkin sysäys olisi voinut saada hänet sortumaan; ja hänen seuraajaansa, Bolingbrokeen, nähden tiedämme kumman puolella hänen valtansa ja loistava kaunopuheisuutensa olisivat olleet sinä päivänä, jolloin kuningatar olisi ilmestynyt julkisesti neuvostonsa eteen ja sanonut: "Tämä, lordit, on veljeni; tässä on isäni perillinen ja hän on oleva seuraajani."

Kuningattarella oli koko edellisen vuoden ollut alituisia, toistuvia sairauskohtauksia, kuumetta ja horrostiloja; ja yhtämittaa olivat kaikki hänen seuralaisensa arvelleet hänen kuolevan. Hannoverin vaaliruhtinas oli halunnut lähettää poikansa, Cambridgen herttuan, kunniatervehdykselle tämän serkun, kuningattaren luo, kuten vaaliruhtinas sanoi, -- mutta oikeastaan olemaan paikalla, kun kuolema lopetti kuningattaren vaiheet. Hänen majesteettinsa, jota varmaankin peloitti saada sellainen _memento mori_ kuninkaallisten silmäinsä eteen, oli vihaisesti kieltänyt nuorta prinssiä tulemasta Englantiin. Hän joko tahtoi pitää tilaisuuden vapaana veljelleen, tai ei kansa, jota hän hallitsi, tahtonut tehdä ratkaisua whigpuolueen ehdokkaasta ennenkuin oli sopinut ehdoista tämän kanssa. Kuningatarta oli varmaankin äärettömästi heikontanut ja ärsyttänyt hänen kuullensa neuvostopöydän ääressä riitelevät ministerit ja epäilemättä myös omantunnonkolkutukset, hänen ministeriensä ahdistelut ja alituinen rettelöiminen ja kiihoitus hänen ympärillään. Hänen voimansa loppuivat näiden alituisten mielenkiihoitusten vuoksi ja päivästä päivään arveltiin hänen huoltensa saavan nopean lopun. Hänen majesteettinsa sairastui juuri ennenkuin varakreivi Castlewood ja hänen toverinsa tulivat Ranskasta. Pyhän Antoniuksen tuli kalvoi kuninkaallisia sääriä. Ei pidetty siis mitään kiirettä esittää hovissa nuorta lordia tahi sitä henkilöä, joka kulki hänen nimellään; ja kun herra varakreivin haava sopivasti aukeni, täytyi hänen mukavasti jäädä kamariinsa, kunnes koitti aika, jolloin hänen lääkärinsä salli hänen taivuttaa polvensa kuningattaren eteen. Heinäkuun alussa tuo vaikutusvaltainen lady, jonka kanssa meidän puolueemme on mainittu olleen yhteydessä, tuli usein Kensingtoniin tapaamaan ystäväänsä hovineitiä ja herra varakreiviä (joko todellista tahi oletettua), joka makasi sairaana lady Castlewoodin talossa.