Part 43

"(Lordi Castlewoodia) on huvittanut sovittaa tuo pöytäkalustojuttu, ja hän matkustaa Englantiin.

"Eikö tämä ole ikävä kirje? Minulla on hitonmoinen päänsärky, sillä minä olen yöllä juopotellut Matin ja muutamien toisten kanssa ja olen, humalassa ja raittiina, iäti sinun --"

Lukuunottamatta niitä muutamia sanoja, mitkä olen tässä pannut sulkumerkkien sisään, oli koko tämä kirje joutavaa lörpötystä, vaikka kirjeen sisältö olikin niin tärkeä kuin kirjeen sisältö vain voi olla. Se ilmoitti niille, joilla oli avain, että: _Kuningas ottaa varakreivi Castlewoodin passin matkustaen Englantiin tuon lordin nimellä. Hänen majesteettinsa on oleva lady Castlewoodin talossa Kensington Squaressa, missä hänen ystävänsä voivat häntä tavata. Heidän tulee kysyä lordi Castlewoodia_. Tämä kirje on saattanut kulkea mr. Priorin ja noiden meidän uusien liittolaistemme, ranskalaisten silmien editse sanomatta heille mitään. Lontoossa oleville henkilöille oli sen sisältö selvä, ja he jotka lukevat muistiinpanojani sadan vuoden päästä tästä, saavat siitä tiedon asiasta, johon eversti Esmond viimeaikoina oli antautunut. Hän aikoi hiljaisuudessa ja nopeasti tehdä sen, jonka hyväksi toiset juonittelivat ja jonka hyväksi Jaakon-puoluelaiset punoivat kömpelöitä juonia; hän aikoi yksin toimittaa sen, mistä puolueen johtomiehet Englannissa vain puhuivat -- tuoda Walesin prinssin maahan julkisesti kaikkein nähden ihan Bolingbroken silmien editse, vaikka seinillä oli tuon valtiosihteerin allekirjoittamia ilmoituksia, joissa luvattiin viidensadan punnan palkkio hänen kiinniottamisestaan: se oli panos, jonka pelaaminen ja voittaminen tarjosi nautintoa vaikka kenelle uhkarohkealle uskalikolle. Panoksen menettäminen saattoi tuottaa raskaan rangaistuksen, mutta koko perheemme halusi panna sen alttiiksi, kun oli niin suurenmoinen tilaisuus voittaa peli.

Oikeastaanhan sitä ei tulisi sanoa peliksi lukuunottamatta ehkä pääpelaajaa, joka ei ollut sen enemmän tai vähemmän epäröivä kuin useimmat julkisuuden miehet, joihin Esmond tutustui siihen aikaan. (Onko Englannissa koskaan julkisuuden miestä, joka kokonaan uskoo puolueeseensa? Onko siellä ainuttakaan, joka ei taistelisi sen puolesta, vaikka hän kuinka epäilisi?). Nuori Frank oli valmis taistelemaan ajattelematta paljoa. Hän oli Jaakon-puoluelainen, kuten hänen isänsäkin ennen häntä; kaikki Esmondit olivat rojalisteja. Jos hänelle vain olisi sanottu sanakaan, olisi hän huutanut: "Eläköön Jaakko-kuningas!" palatsivahdin edessä tai kukkaissalon ympärillä Strandissa. Ja naisille, kuten on tavallista, se ei ollut puoluekysymys, vaan uskon kysymys -- heidän uskonsa oli intohimo; sekä Esmondin emäntä että tämän tytär olisivat iloisina kuolleet sen puolesta. Olen usein nauranut puhuessani kuningas Wilhelmin hallituksesta ja sanonut, että lady Castlewood tuntui minusta pettyneen, kun ei kuningas vainonnut perhettämme enemmän; ja ne, jotka tuntevat naisten luonteita, voivat itse kuvitella (mitä ei tässä tarvitse selostaa) sen ilon, millä nämä noviisit ottivat vastaan ihmeen, kun se heille julistettiin, sen innon, millä he odottivat sen täyttymistä, sen kunnioituksen, millä he kohtelivat lähettiä, joka selosti heille tuon salaisen totuuden, jonka silloin vain muutamat tunsivat, mutta jonka pian tuli paljastua koko maailmalle. Naisten luottamuksella ei tosiaankaan ole mitään rajoja. Katsokaa Arriaa, joka palvoo humalaista mieshölmöä, vaikka tämä kurittaa häntä; katsokaa Corneliaa, joka äidinsydämessään palvoo kuin jalokiveä hupsua poikaansa. Minä tiedän naisen, joka on suositellut lääkkeeksi kiinakuorta ja myöhemmin tohtori Berkeleyn tervavettä, aivankuin niiden nieleminen olisi uskonkappale ja niistä kieltäytyminen Jumalan häpäisemistä.

Palattuaan Ranskasta eversti Esmond asettui pienen kiinteän salaliiton johtoon. Esmond tiesi, ettei kuolema tai kidutus voisi horjuttaa siihen kuuluvien uskollisuutta. Kun Esmond selosti suunnitelmaansa kuninkaan tuomiseksi huomautti vanhempi lady, että Jumalan edessä täytyi valtaanpalauttaminen laskea Castlewoodin perheen ja sen päämiehen ansioksi; ja hän palveli ja rakasti Esmondia jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen. Lady ei hetkeäkään epäillyt Esmondin suunnitelman onnistumista, jonka epäileminen hänestä olisi ollut hartauden puutetta. Ja kun Beatrix tutustui suunnitelmaan ja yhtyi siihen, niinkuin hän koko sydämestään teki, soi hän Esmondille yhden läpitunkevia, kirkkaita katseitaan. "Oi, Harry", virkkoi hän, "miksi et sinä ole perheemme päämies? Sinä olet ainoa, joka voisit sitä koroittaa. Miksi annat tuolle tyhmälle pojalle arvonimen ja kunnian? Mutta niin on maailmassa -- ne palkitaan, jotka eivät sitä ansaitse tai siitä välitä. Minä toivon, että voisin antaa sinulle _sinun_ tyhmän palkintosi, serkku, mutta en voi. Minä olen koettanut enkä voi." Ja hän poistui, puistellen surullisesti päätään; mutta Esmondista on aina tuntunut, että Beatrixin kiintymys ja kunnioitus häntä kohtaan lisääntyi moninverroin sitten kun tämä tuli tietämään, mitä Esmond kykeni toimimaan ja kestämään, mitä suorittamaan ja mitä uhraamaan.

IX luku.

MUOTOKUVAN MALLI TULEE ENGLANTIIN.

Perheessämme ilmoitettiin, että lordi Castlewood saapuu seurassaan ranskalainen herra, joka toimi lordin sihteerinä. Ranskalainen oli roomalaiskatolinen ja hyvästä perheestä, vaikka hän nyt olikin joutunut alhaiseen toimeen; hän halusi syödä ateriansa omassa huoneessaan eikä yhdessä talon palvelijain kanssa. Varakreivitär luovutti tyttärensä huoneen vieressä olevan makuuhuoneensa, ja kun hänellä oli sen vieressä suuri mukava rukouskammio, asetettiin siihen vuode näennäisesti monsieur Baptistelle; mutta tarpeetonta on sanoa, että kun huoneiden ovet lukittiin, ja nuo kaksi vierasta vetäytyivät niihin, tuli nuoresta varakreivistä vain palvelija sille mainehikkaalle prinssille, joka oli hänen vieraansa, ja hän luovutti kernaasti mukavamman ja ilmavamman huoneen ja vuoteen herralleen. Madame Beatrix vetäytyi myös yläkertaan, sillä hänen huoneensa oli muutettu mylordin seurusteluhuoneeksi. Beatrix teeskenteli palvelijain nähden vastahakoisuutta, jotta petos menestyisi paremmin, ja oli katkera, kun hänen täytyi lähteä huoneestaan mylordin tähden.

Valmistukset eivät totisesti olleet vähäpätöisiä, eikä ollut vähäinen se odotuksen kiihko, mikä sai Castlewoodin lempeitten ladyjen sydämet sykkimään ennen niiden henkilöjen saapumista, joiden piti juuri kunnioittaa heidän taloaan. Kamari oli koristettu kukilla; vuoteessa oli kaikkein hienoimmat liinavaatteet, ja nuo kaksi ladyä halusivat sen itse laittaa ja polvistuivat vuoteen ääreen ja suutelivat hursteja, kunnioittaen kudosta, minkä tuli verhota kuninkaan pyhää olemusta. Pesukalusto oli hopeaa ja kristallia; kirjoituspöydälle oli asetettu "Eikon Basiliké" kirja; marttyyrinä kuolleen kuninkaan muotokuva riippui aina uunihyllyn yläpuolella, ja sen alla oli poloisen lordi Castlewoodin miekka ja pieni kuva eli muistoesine, jonka leski tahtoi aina pitää silmäinsä edessä herätessään ja jota kehysti hänen lordinsa ja hänen kahden lapsensa hiuksista tehty koriste. Uskonnolliset hartauskirjansa hän vei mukanaan siihen yläkerran huoneeseen, minkä hän oli valinnut itselleen, koska ne olivat kaikki Englannin kirkon oppia. Ladyt näyttivät Esmondille ne mieluisat valmistukset, mitkä he olivat tehneet, kun he saivat kaiken valmiiksi. Juuri silloin polvistui Beatrix ja suuteli liinaisia lakanoita. Mutta hänen äitinsä, lady Castlewood, kumarsi ovella samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt alttarin edessä kirkkoon saapuessaan, ja hän myönsi pitävänsä huonetta tavallaan pyhänä.

Palvelijain huoneessa ei väki hetkeäkään olettanut, että näitä valmistuksia tehtiin ketään muuta, kuin nuorta varakreiviä, talon herraa varten, jota hänen hellä äitinsä ei ollut niin moneen vuoteen nähnyt. Molemmat ladyt olivat täydellisiä talousihmisiä ja he olivat mitä taitavimpia sokerileivosten, hajuvesien y.m. valmistajia ja he pitivät keittiön huolellisen valvontansa alaisena. Esmondin mielestä tapettiin niin monta juottovasikkaa, että niillä olisi voitu ravita kokonainen tuhlaajapoikain joukko, ja hän nauroi, tullessaan käymään ladyjen luona sinä päivänä, jolloin vieraiden piti saapua, ja nähdessään kaksi paria Englannin kauneimpia ja pyöreimpiä käsivarsia (lady Castlewood herätti huomiota käsivarsiensa kauneudella), jauhoissa yläpuolelle kyynärpäiden heidän valmistaessaan taikinaa ja pyörittäessään kaulinpuita taloudenhoitajan huoneessa. Vieraan ei pitänyt saapua ennenkuin illallisaikaan ja mylordin piti syödä ateriansa mieluimmin omassa huoneessaan. Voitte olla varma siitä, että talon kirkkaimmat hopeat oli asetettu sinne, ja voitte ymmärtää, miksi ladyt tahtoivat yksin palvella perheen nuorta päämiestä.

Eversti Esmond ratsasti kiireesti Rochesteriin ja odotti siellä kuningasta samassa kaupungissa, missä tämän isä oli viimeisen kerran laskenut jalkansa Englannin rannikolle. Siellä oli eräästä majatalosta hankittu huone lordi Castlewoodille ja hänen palvelijalleen; ja eversti Esmond osasi niin hyvin sovittaa ratsastuksensa, että hän oli tuskin ollut puolta tuntia paikalla, ja katseli juuri portaalta pihalle, kun kaksi matkustajaa ratsasti portista sisään, ja eversti juoksi pihalle ja syleili rakasta nuorta lordiaan seuraavassa hetkessä.

Lordin toveri, joka näytteli palvelijan osaa, astui ratsultaan ja aikoi pitää varakreivin jalustinta, mutta eversti Esmond kutsui omaa palvelijaansa, joka oli holvipihalla ja käski tämän ottaa hevoset ja maksaa pojalle, joka oli kuljettanut ratsullaan postia näiden kahden matkustajan mukana, ja huusi ylpeästi lordin toverille ranskaksi ja näytti olevan pahoillaan, että lordin palvelija oli ranskalainen, joka ei tuntenut maan rahaa eikä tapoja. "Minun palvelijani pitää huolen hevosista, Baptiste", virkkoi eversti Esmond. "Ymmärrätkö sinä englanninkieltä?" "Kovin vehen." "No niin, seuraa lordia ja palvele häntä päivällisellä hänen omassa huoneessaan." Isäntä ja hänen väkensä toivat vähän ajan perästä päivällistä. Oli onni että he kolistelivat ja hälisivät käytävässä, sillä muuten olisivat he nähneet eversti Esmondin polvillaan lordi Castlewoodin palvelijan edessä, sillä eversti toivotti hänen majesteettinsa tervetulleeksi valtakuntaamme ja suuteli kuninkaan kättä. Isännälle selitimme, että ranskalainen palvelee herraansa; ja Esmondin palvelija määrättiin vartioimaan käytävässä oven ulkopuolella. Prinssi söi hyvällä ruokahalulla ja nauroi ja puhui kovin iloisesti ja pyysi kohteliaasti kahta toveriaan istumaan kanssaan pöytään. Hän oli paremmalla tuulella kuin Frank Castlewood-parka, jonka Esmond luuli olevan murheissaan siitä, että tämän oli täytynyt erota jumalaisesta Clotildastaan; mutta kun prinssi päivällisen jälkeen halusi ottaa pienen ruokalevon ja vetäytyi sisempään huoneeseen, missä oli vuode, Frank-poloisen surun aihe paljastui ja tuo uskollinen nuorukainen purskahti itkuun ja antoi monenmoisin rakkauden, ystävyyden ja nöyryyden ilmauksin sukulaisensa tietää, että hän tunsi salaisuuden sekä uhraukset, mitkä eversti Esmond oli tehnyt hänen hyväkseen.

Mr. Esmond oli pyytänyt emäntäänsä salaamaan tuon asian pojaltaan, koska hän ei havainnut mitään hyvää siinä, että Frank saisi sen selville. Prinssi oli kertonut poikaparalle kaiken, kun he ratsastivat Doverista. "Olisin aivan yhtä kernaasti antanut ampua itseni, serkku", virkkoi Frank. "Minä tiesin, että sinä olit kaikista miehistä paras ja urhein ja jaloin", (niin jatkoi haltioitunut nuorukainen) "mutta en olisi mitenkään luullut, että saisin olla sinulle kiitollinen kaikesta, ja tuon velvoituksen paino tuntuu minusta ylivoimaiselta."

"Minä olen sinun isäsi sijainen", virkkoi mr. Esmond ystävällisesti, "ja tottahan isä voi luovuttaa arvonsa pojalleen. Minä hylkään arvottoman kruunun ja luovutan sinulle Brentfordin kuningaskunnan. Olet hupsu kun itket: sinä olet paljon pitempi ja kauniimpi varakreivi kuin minä olisin koskaan voinut olla." Mutta Esmond ei voinut hetkeen saada tuota hellää poikaa, joka siunaili ja vastusteli, nauroi ja puhui hajanaisia sanoja intohimoisen tunteen vallassa, yhtymään leikinlaskuunsa; hän tahtoi polvistua Esmondin eteen ja suudella tämän kättä; hän pyysi ja kehoitti Esmondia vaatimaan itseltään jotain -- anomaan, että Castlewood antaisi oman elämänsä tai riistäisi sen joltain toiselta tämän puolesta -- mitä tahansa, mikä osoittaisi hänen olevan kiitollisen siitä jalomielisyydestä, jota Esmond oli hänelle osoittanut.

"Kuningas nauroi", virkkoi Frank osoittaen sinne, missä nukkuja oli, ja puhuen matalalla äänellä. "Minusta ei hänen olisi sopinut nauraa, kun hän kertoi minulle tuon asian. Kun ratsastimme Doverista keskustellen ranskaksi, hän puhui sinusta ja siitä, miten tulit hänen luokseen Bariin. Hän sanoi sinua 'le grand serieux'ksi' [suuri vakavuus], Kreikan don Bellianis'iksi ja vaikka miksi, ja hän matki sinun käyttäytymistäsi" (tässä Castlewood nauroi itsekin) -- "ja hän teki sen oikein hyvin. Hän näyttää nauravan kaikelle. Hän ei ole kuninkaallinen; jotenkin tuntuu minusta, Harry, että sinä sopisit kuninkaaksi. Hän ei näytä ajattelevan mistä panoksesta me kaikki pelaamme. Canterburyssä hän olisi pysähtynyt ja juossut kapakkatytön perästä, jos en minä olisi kehoitellut häntä jatkamaan matkaa. Hänellä on Chaillot'ssa talo, jonne hän tavallisesti piiloittaa itsensä viikoksi kuningattarelta, ja siellä hän pitää kaikenlaista huonoa seuraa", virkkoi Frank vakavan näköisenä. "Sinä voit hymyillä, mutta minä en enää ole sama hurja nuorukainen, joka olin; en, en ole, minua on opetettu parempaan", virkkoi Castlewood hartaana tehden ristinmerkin rintaansa.

"Sinä olet minun rakas, urhea poikani", virkkoi eversti Esmond liikutettuna nuoren miehen yksinkertaisuudesta; "ja Castlewoodissa on aina oleva jalo herra niin kauan kuin Frankini on siellä."

Intohimoinen nuorukainen aikoi taas polvistua ja ilmaisi rajusti kiitollisuuttaan, mutta me kuulimme viereisestä huoneesta ylhäisen nukkujan, joka juuri heräsi, huudahtavan: "Eh, La-Fleur, un verre d'eau!" [hoi, La-Fleur, lasi vettä!] Hänen majesteettinsa astui huoneeseen haukotellen. "Surma periköön teidän englantilaisen oluenne!" virkkoi hän. "Se on niin väkevää, että on mennyt minulle päähän."

Se oli samaa kuin kannustus hevosillemme, ja me ratsastimme kovin nopeasti Lontooseen ja saavuimme illansuussa Kensingtoniin. Mr. Esmondin palvelija jäi Rochesteriin pitämään huolta väsyneistä hevosista, sillä olimme varanneet virkeitä hevosia tien varrelle. Ja nelistäessään prinssin rinnalla eversti selitti Walesin prinssille, mitkä hänen toimenpiteensä olivat olleet ja keitä ne ystävät olivat, jotka tunsivat hänen matkansa; ja näihin Esmond kehoitti prinssin luottamaan; hän kehoitti prinssiä ennen kaikkea kokonaan salaamaan itsensä siksi, kunnes koittaisi päivä, jolloin hänen kuninkaallisen korkeutensa tuli esiintyä. Lontoo kuhisi prinssin puoluelaisia; siellä oli lukemattomia, jotka pitivät yllä kirjeenvaihtoa St. Germainiin; sekä tunnettuja että salaisia, ylhäisiä ja alhaisia, Jaakon puoluelaisia oli hovissa ja kuningattaren lähimmässä seurapiirissä, oli parlamenttimiehiä, kirkonmiehiä ja kaupungin liikemiehiä. Prinssillä oli lukemattomia ystäviä sotaväessä, kuningattaren neuvostossa, ja valtion virkamiehissä. Siitä pienestä joukosta, joka oli suunnitellut tuon rohkean panoksen -- joka oli tuonut kuningattaren veljen isänmaahansa -- tuntui kaikkein tärkeimmältä, että prinssin saapuminen pysyisi salassa siksi, kunnes oikea aika koitti; silloin hänen läsnäolonsa oli hämmästyttävä sekä ystäviä että vihamiehiä; ja viimemainitut olivat olevat niin valmistumattomia ja hajallaan olevia, että heillä ei olisi tilaisuutta hyökätä. Me pelkäsimme enemmän prinssin ystäviä kuin hänen vihamiehiään. Ne valheet ja juorut, joita Jaakon puolueen asiamiehet olivat Lontoosta lähettäneet St. Germaaniin, olivat tehneet sanomattoman vaurion prinssin asialle ja johtaneet tämän surkeasti harhaan; ja erittäinkin näistä halusivat henkilöt, jotka ottivat osaa kyseessä olevaan yritykseen suojella sen päätekijää. [Suunnitelman osanottajat olivat piispa Atterbury, jota hänen nimensä mainitseminen ei enää voi vahingoittaa ja joka oli kovin toimelias ja uskollinen nonkonformistipappi, eräs lady, joka oli hovissa mitä korkeimmassa suosiossa ja jolle Beatrix Esmond välitti tietoja, ja kaksi korkea-arvoista aatelismiestä sekä eräs Alahuoneen jäsen, joka otti osaa useampaan juonitteluun Stuartperheen hyväksi.]

Seurue saapui illansuussa Lontooseen ja jätti hevosensa kyydinvaihtopaikkaan vastapäätä Westminsteriä; sitten heidät kuljetettiin joen yli, ja toisella puolella odottivat lady Esmondin vaunut. Tunnin kuluessa olimme me kaikki Kensingtonissa, ja talon emäntä sai ilon, mitä hänen sydämensä oli niin monta vuotta kaihonnut -- hän sai taas syleillä poikaansa, joka puolestaan kaikessa vaihemielisyydessäänkin aina säilytti mitä hellimmän kiintymyksen äitiinsä.

Lady ei pidättäytynyt tästä tunteen ilmauksesta, vaikka palvelijat olivatkin läsnä ja vaikka lordi Castlewoodin palvelija seisoi eteissalissa. Esmondin täytyi kuiskata tälle ranskaksi, että hän ottaisi hatun päästään. Monsieur Baptiste löi laimin osaansa alinomaa käsittämättömän kevytmielisesti; useamman kerran heidän ratsastaessaan Lontooseen olivat muukalaisen pienet huomautukset, kevyet sanat ja mielipiteet, jotka osoittivat mitä suurinta tietämättömyyttä sen maan suhteen, jota prinssi tuli hallitsemaan, loukanneet niitä kahta herraa, jotka muodostivat hänen seurueensa. Ja kumpikaan ei voinut olla salaisesti itselleen myöntämättä, että he olisivat halunneet hänen käytöksensä toisenlaiseksi ja että se nauru ja keveys, ettemme sanoisi hillittömyys, mikä oli luonteenomaista prinssin keskustelulle, ei sopinut niin suurelle ruhtinaalle eikä niin juhlalliseen tilanteeseen. Mutta silti hän kyllä osasi oikeaan aikaan käyttäytyä pontevasti ja arvokkaastikin. Hän oli ollut erittäin urhea sodassa, sen me kaikki tiesimme. Esmond oli nähnyt jäljennöksen kirjeestä, minkä prinssi oli omakätisesti kirjoittanut, kun hänen Englannissa olevat ystävänsä pyysivät häntä luopumaan uskonnostaan, ja hän ihaili sitä miehekästä ja ylevää vastausta, millä prinssi kieltäytyi myöntymästä tuohon kiusaukseen. Monsieur Baptiste otti hatun päästään ja punastui muistutuksesta, minkä eversti Esmond uskalsi hänelle antaa ja sanoi: -- "Tenez, elle est jolie, la petite mère. Foi de Chevalier! elle est charmante; mais l'autre, qui est cette nymphe, cet astre qui brille, cette Diane qui descend sur nous?" [Siinä on oikein sievä pikku äiti. Hän on totta totisesti kaunis; mutta kuka on tuo sulotar, tuo sädehtivä tähti, tuo Diana, joka astuu luoksemme.] Ja hän hämmästyi ja astui eteenpäin, kun Beatrix tuli portaita alas. Beatrix oli ensi kertaa surunsa jälkeen kotona värillisessä puvussa; hänellä oli kaulallaan timantit, mitkä Esmond oli hänelle antanut; he olivat sopineet keskenään, että Beatrix käyttäisi näitä koruja sinä päivänä, jolloin kuningas saapuisi; ja Beatrix oli kuin kuningatar, säteilevän viehättävä ja kauneudessaan ylväs ja majesteetillinen.

Castlewoodkin hämmästyi hänen kauneuttaan ja loistoaan. Hän peräytyi ja tuijotti sisareensa aivan kuin ei hän ennen olisi tietänyt (tuskinpa hän olikaan tiennyt) miten täydellisen ihana Beatrix oli, ja minusta Castlewood punastui syleillessään tätä. Prinssi ei voinut luoda katsettaan Beatrixista; hän unohti kokonaan palvelijan osansa, vaikka häntä oli siihen kouluutettu ja vaikka pieni, kevyt matkalaukku oli varustettu juuri sitä varten, että hän kantaisi sitä. Prinssi tunkeutui varakreivin eteen. Oli onni, että palvelijain silmät olivat toisaalla, sillä muuten he olisivat nähneet, että ei hän ollut mikään palvelija, tai ainakin, että hän sellaiseksi oli kovin röyhkeä ja julkea.

Eversti Esmondin täytyi taas huutaa: "Baptiste, pidä huolta matkalaukusta", kovalla, käskevällä äänellä; se huomautus sai huikentelevaisen nuoren miehen puremaan hammasta, ja niiden välistä kuului jotain suuresti kirousta muistuttavaa, ja sitten hän heitti neuvojaansa nopean katseen joka ei ollut kovinkaan hyvänsuopa. Mutta hän otti pienen matkalaukun hartioilleen, koska häntä oli muistutettu, ja vei sen yläkertaan, minne Esmond johti hänelle tietä palvelijan kera, jolla oli sytytetyt vahakynttilät kädessä. Prinssi heitti synkkänä taakkansa makuuhuoneeseen. "Prinssin, joka haluaa kantaa kruunua, täytyy kantaa naamiota", virkkoi mr. Esmond ranskaksi.

"Ah, peste! [hitto!] Minä ymmärrän nyt", virkkoi Monsieur Baptiste jatkaen keskustelua ranskaksi. "Suuri Vakavuus on vakavasti --"

"-- huolissaan Monsieur Baptisten vuoksi", keskeytti eversti. Esmond ei pitänyt siitä sävystä, millä prinssi puhui naisista, eikä siitä, miten hän heitä katseli.

Makuuhuone sekä ne kaksi huonetta, jotka olivat sen yhteydessä, rukouskammio ja se huone, jota nyt nimitettiin mylordin seurusteluhuoneeksi, olivat jo valaistut ja odottivat vierastaan; ja sinne oli katettu mylordin illallinen. Hetkistä myöhemmin tulivat lordi Castlewood ja hänen äitinsä ja sisarensa yläkertaan, ja heti kun palvelijat olivat poistuneet, ottivat Castlewood ja Esmond oman osansa ja nuo kaksi ladyä polvistuivat prinssin eteen, joka suosiollisesti antoi heille kummallekin kätensä. Hän esitti osaansa ruhtinaana paljon luonnollisemmin kuin palvelijana, jossa osassa hän juuri oli kokeillut, ja hän nosti heidät molemmat maasta, käytöksessään suurta jaloutta ja hyväntahtoisuutta.

"Rouva", virkkoi hän, "minun äitini on kiittävä teidän armoanne hänen pojalleen osoittamastanne vieraanvaraisuudesta. Tietäkää, neiti", hän kääntyi Beatrixiin päin, "että minä en voi nähdä noin suurta kauneutta sellaisessa asennossa. Te petätte Monsieur Baptisten, jos polvistutte hänen eteensä; sopii paremmin, että hän polvistuu teidän eteenne."

Beatrixin silmistä säteili valo -- tarpeeksi kirkas liekki sytyttämään intohimon vaikka kenen rinnassa. -- Oli aikoja, jolloin tämä olento oli niin kaunis, että hän oli sellainen kuin Venus saattaisi olla, kun hän paljastaa itsensä jumalattarena kirkkauden leimahduksessa. Sellainen hän oli nyt -- säihkyvä, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen kirkkaus. Intohimoinen kiihtymys ja kateellinen tuska viilti Esmondin rintaa, kun hän huomasi katseen, jonka Beatrix soi prinssille; ja vasten tahtoaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi huoneen poikki Castlewoodiin, jonka silmät vastasivat hänen hälyytysmerkkiinsä ja olivat myös valppaina. Prinssi soi alamaisilleen muutaman minuutin audienssin ja sitten nuo kaksi ladyä ja eversti Esmond poistuivat huoneesta. Lady Castlewood pusersi hänen kättään, kun he astuivat portaita alas, ja nuo kolme menivät alakerran huoneisiin, niissä he odottivat siksi, kunnes matkustajat ylhäällä olivat tarpeeksi virkistyneitä ja valmiita aterioitsemaan.

Esmond katsahti Beatrixiin, jonka kauniilla kaulalla jalokivet kimaltelivat. "Minä olen pitänyt sanani", virkkoi hän. "Ja minä omani", virkkoi Beatrix katsellen timantteihinsa.

"Jos minä olisin Mogul-keisari", virkkoi eversti, "saisit sinä kaiken, mikä Golcondasta kaivetaan esiin."

"Nämä ovat monin verroin liian hyvät minulle", virkkoi Beatrix painaen päänsä kauniille rinnalleen -- "ja niin olette te kaikki -- kaikki." Ja sitten hän taas yhdessä tuokiossa kohotti päänsä, ja kun hän huokasi, saivat hänen silmänsä tuon surumielisen ja tutkimattoman ilmeen, jota oli aina mahdoton selittää.

Kun illallisaika joutui, mikä meille ilmoitettiin ylhäältä kuuluvalla koputuksella, menivät eversti Esmond ja nuo kaksi ladyä ylempään huoneeseen, missä prinssi jo oli ja hänen vierellään nuori varakreivi, joka oli juuri samanikäinen ja kokoinen ja kasvonpiirteiltäänkin hyvin prinssin näköinen, vaikka Frank oli kauniimpi. Prinssi istuutui ja pyysi naisia istuutumaan. Herrat jäivät seisomaan. Pöytä oli tosiaankin katettu vain kolmelle. "Kumpi teistä asettuu tuohon?" kysäisi prinssi.

"Perheemme päämies", virkkoi lady Castlewood ja tarttui poikansa käteen: ja hän käänsi katseensa Esmondiin ja kumarsi ja hänen äänensä värisi kovasti: "Esmondin markiisi saa kunnian palvella kuningasta."