Part 41

Kun Esmond ja tuomiorovasti kävelivät Kensingtonista keskustellen tästä murhenäytelmästä, olivat katuhuutajat jo ulkona ja huusivat ympäri kaupunkia täydellistä, todellista ja kauheata tietoa lordi Mohunin ja herttua Hamiltonin surmasta kaksintaistelussa. Eräs heistä oli tullut Kensingtoniin ja huuteli siinä kaupungin osassa kovin aikaisin aamulla kun Esmond meni ohitse. Esmond hääsi miehen ihan Beatrixin akkunan alta, joka oli aukaistu. Aurinko paistoi, vaikka olikin marraskuu; Esmond näki torikärryjen vierivän Lontooseen, palatsivahtien vaihtuvan, työmiesten kiiruhtavan työmaalleen puutarhoihin. Kensingtonin ja kaupungin välissä -- kulkukauppiaiden ja toriväen täyttävän ilman huudoillaan. Maailma alkoi taas askareensa, vaikka herttuat makasivat surmattuina ja ladyt surivat heitä ja vaikka kuninkaat kaiken todennäköisyyden mukaan menettivät otollisen hetkensä. Niin vaihtelevat yö ja päivä ja huomen koittaa eikä meidän sijamme tunne meitä enää. Esmond ajatteli pikaviestinviejää, joka Pohjoista tietä pitkin nelisti ilmoittamaan hänelle, joka eilen oli Arranin lordi, että hän tänään on Hamiltonin herttua; hän ajatteli tuhansia suuria suunnitelmia, toiveita, pyyteitä, jotka vielä eilen elivät eräässä urheassa sydämessä, joka muutamia tunteja sitten sykki, mutta joka nyt oli pieni, hiljentynyt tomumaja.

VII luku.

KERRAN VIELÄ KÄYN CASTLEWOODISSA.

Näin olivat siis Beatrixin kunnianhimoiset toiveet tuhoutuneet kolmannen kerran ja hänellä oli syytä uskoa, että erikoinen pahansuopa kohtalo vaani ja ahdisti häntä ja repi voiton hänen käsistään juuri silloin, kun se näytti olevan hänen omansa ja jätti hänelle palkaksi vain raivon ja surun. Mitä vihan tai surun tunteita Beatrixilla olikin (ja pelkään ensinmainitun tunteen vaivanneen hänen sydäntään enimmän) niin ei hän halunnut uskottua, kuten helläluontoisemmat ihmiset olisivat tehneet sellaisen onnettomuuden sattuessa; hänen äitinsä ja sukulaisensa tiesivät, että Beatrix hylkäsi heidän säälinsä ja että sen tarjoaminen vain pahentaisi sitä tuhoisaa haavaa, minkä kohtalo oli antanut. Tiesimme, että Beatrixin ylpeys oli saanut nöyryytyksen ja rangaistuksen tämän odottamattoman ja kauhean iskun kautta; Beatrix ei halunnut meidän selityksiämme osoittamaan tämän tapahtuman surullista opetusta. Hänen äitinsä voi antaa ainoastaan rukouksensa ja hänen serkkunsa uskollisen ystävyytensä ja kärsivällisyytensä tuolle onnettomalle, murretulle olennolle; ja vain vihjauksin ja muutamin sanoin, jotka hän kuukausia jälkeenpäin lausui, osoitti Beatrix ymmärtävänsä heidän hiljaisen säälinsä, ja hän oli puolestaan salaisesti kiitollinen siitä, että he pysyivät erillään. Hovissa sanoivat ihmiset, että hänen käytöksessään oli sellaista, mikä työnsi pois pilkan ja toisten osanoton -- hän oli yläpuolella heidän myötätuntonsa ja säälinsä ja näytteli osaansa tuossa surullisessa murhenäytelmässä ylevästi ja rohkeasti; niinpä täytyi niidenkin, jotka häntä vähimmän rakastivat, häntä ihailla. Me, jotka näimme hänet hänen onnettomuutensa jälkeen, emme voineet olla kunnioittamatta hänen kukistumatonta rohkeuttansa ja majesteetillistä tyyneyttään, joilla hän kantoi surunsa. "Minä näkisin hänet mieluimmin kyynelissä kuin ylpeänä", virkkoi hänen äitinsä, joka oli tottunut kantamaan surunsa aivan eri tavalla ja ottamaan sen vastaan Jumalan koettelemuksena, hartaan alistuvaisena ja kärsivällisenä. Mutta Beatrixin luonne oli erilainen kuin hänen hellän äitinsä; Beatrix tuntui kantavan surunsa ja kestävän sen, eikä hän antanut (en usko, että hän teki sitä yksinäisyydessäkään, kun hän oli omassa huoneessaan) sen saada itseltään tunnustusta ainoallakaan nöyryytyksen kyyneleellä tai tuskan huudahduksella. Ystävät ja sukuni lapset, jotka seuraatte jälkiäni, miten kestätte te koettelemuksenne? Tunnen yhden, joka rukoilee, että Jumala antaisi teille enemmän rakkautta kuin ylpeyttä ja että Kaikkinäkevän silmä löytäisi teidät nöyrien joukosta. Mutta silti tulee meidän tuomita ylpeitäkin laupiaasti. Muutamat on luonto muovaillut kunnianhimoon ja valtaan, samoinkuin se toisia on muovaillut tottelevaisiksi ja nöyrän alistuvaisiksi: leopardi on luonteensa orja samoinkuin lammaskin, ja se toimii leopardilain mukaan; leopardi ei voi mitään kauneudelleen, rohkeudelleen eikä pahuudelleen tai ainoallekaan täplälle kiiltävässä turkissaan, eikä valloitushalulleen, joka sitä kiihoittaa, eikä luodille, joka sen surmaa.

Whigit valtasi nyt, syystä kyllä, suuri pelko, että kuningatar hylkäisi heidän hannoverilaisen ruhtinaansa, johon tätä sitoivat valat ja liitot, ja kutsuisi veljensä, jonka luonto oli tähän liittänyt vielä vahvemmin kuin velvollisuuden sitein; silloin Savoijin prinssi ja rohkeimmat whigpuoluelaiset aikoivat tuoda Englantiin nuoren Cambridgen herttuan huolimatta kuningattaren ja hänen alamaistensa vastalauseista, sillä he selittivät, että vaaliruhtinaalla, englantilaisella päärillä ja prinssillä, joka sukunsa pää miehenä oli Englannin kruunun perillinen, oli oikeus istua parlamentissa, jonka jäsen hän oli, ja asua maassa, jota hän kerran vielä oli hallitseva. Vain kuningattaren ja hänen liittolaistensa mitä jyrkin vastalause ja kuninkaallisen koston uhka, jos tätä suunnitelmaa yhä ajettaisiin perille, esti sen täytäntöönpanon.

Samoin vaativat rohkeimmat meidän puoluelaisemme omaa prinssiään Englantiin. Hän oli Jumalan säätämän oikeuden mukaan eittämätön perijä; hänen puolellaan oli enemmän kuin puolet kansasta ja melkein koko pappissääty ja Englannin ja Skotlannin ylimystö; ja kukapa olisi Englannissa uskaltanut häiritä prinssiä, jos hän olisi tullut keskuuteemme ja antautunut brittiläisten jalomielisyyden, kunniantunnon ja vieraanvaraisuuden varaan, prinssiä, joka oli aivan syytön siihen rikokseen, josta hänen isäänsä oli rangaistu -- prinssiä, joka oli urhoollinen, nuori, kaunis ja onneton? Englantilaiset, joilla oli tulta suonissaan, olisivat vastustaneet kuolemaansa asti hyökkääjää, jolla oli ranskalainen sotajoukko tukenaan, ja ajaneet hänet takaisin sinne, mistä hän tuli; mutta yksinäinen prinssi, jolla oli vain oikeus tukenaan ja joka luotti kansansa uskollisuuteen, selittivät monet hänen ystävistään, sai olla varma ystävällisestä vastaanotosta tai ainakin turvallisuudestaan, jos hän tulisi keskuuteemme. Koskaan ei hänen sisarensa kuningattaren tai kansan, hänen alamaistensa, käsi ollut nouseva häntä vahingoittamaan. Mutta kuningatar oli luonteeltaan arka, ja niillä hänen ministereistään, jotka olivat myötämielisiä, oli omat syynsä epäröidä. Mutta rohkeimmilla ja kelvollisimmillä niistä miehistä, joilla oli sydämellään tuon mainehikkaan nuoren pakolaisen asia, ei ollut mitään omia suunnitelmia tai pyyteitä, mitkä olisivat estäneet heitä ajamasta oikeaa asiaa, ja he olivat valmiita uskaltamaan kaiken saadakseen lausua prinssin tervetulleeksi ja suojella tätä, jos hän vain tulisi englantilaisena.

St. John ja mr. Harley lausuivat molemmat yllin kyllin ystävällisiä sanoja prinssin liittolaisille, antoivat prinssille loppumattomasti lupauksia avustaan tulevaisuudessa, mutta vihjauksia ja lupauksia enempää heiltä ei voitu saada; muutamat prinssin ystävistä olivatkin toiminnassaan paljon rohkeampia ja tehokkaampia ja avomielisempiä. Muutamien tällaisten kanssa mr. Esmond ryhtyi toimimaan vuosi jälkeen herttua Hamiltonin onnettoman kuoleman, joka oli riistänyt prinssiltä rohkeimman liittolaisensa Englannissa; näistä on muutamia vielä elossa ja eräiden näiden nimiä mr. Esmondilla ei ole oikeutta mainita. Eräs näistä ystävistä, jonka nimi Esmondilla on lupa mainita, sillä tuota urheata piispaa ei voi enää maanpako eikä kidutus tavoittaa, oli tuomiorovasti Atterbury; ja hänelle ja parille muulle paljasti eversti oman suunnitelmansa, joka, jos prinssi tuki sitä jommoisellakin päättäväisyydellä, ei voinut olla saattamatta heidän hartaimpia toivomuksiaan täytäntöön.

Nuori lordi varakreivi Castlewood ei ollut tullut Englantiin juhlimaan täysi-ikäisyyttään, ja hän oli nyt ollut useita vuosia sieltä poissa. Sinä vuonna, jolloin hänen sisarensa piti mennä naimisiin ja herttua Hamilton kuoli, esti mylordin Brysselistä lähdön se, että hänen vaimonsa joutui lapsivuoteeseen. Lempeä Clotilda ei voinut kestää miehensä poissaoloa -- varmaankin hän epäili tuon nuoren syntipukin kapinoivan, kun tämä vapautuisi hänen ohjausnuoristaan -- ja piti tämän luonaan hoitelemassa lasta ja höystämässä juoruja. Frankin alistuvaisuus naisvaltaan toi Beatrixille monta makeaa naurua. Hänen äitinsä olisi mennyt Clotildan luo, kun tämän aika tuli, mutta anoppia tarvittiin nyt toisaalla, sillä Beatrix-paran avioliittovalmistukset olivat jo alkaneet. Muutamia kuukausia tuon Hyde Parkissa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen vetäytyivät emäntäni ja hänen tyttärensä Castlewoodiin, missä mylordin piti yhtyä heihin. Mutta totta puhuaksemme ei heidän hiljainen taloutensa ollut lordin makuun. Lordi saatiin tulemaan Walcote'iin vain kerran ensimmäisen sotaretkensä jälkeen, ja silloinkin tuo nuori huimapää vietti enemmän kuin puolet ajastaan Lontoossa; siellä hän ei esiintynyt omalla nimellään ja arvollaan hovissa ja julkisuudessa, vaan kävi teattereissa ja kapakoissa ja seurusteli mitä huonoimpien ihmisten parissa kapteeni Esmondin nimellä (se saattoi hänen viattoman sukulaisensa monta kertaa ikävyyksiin). Niinpä oli Frank Castlewood siis pysynyt Englannista poissa monenmoisten tekosyiden nojalla, etsiessään kaikenlaisia huveja siksi, kunnes hän joutui laillisen huvituksen, avioliiton helmaan, ja niin eivät häntä tunteneet muut kuin armeijan herrat, joiden kanssa hän oli suorittanut sotapalvelusta ulkomailla. Hänen äitinsä hellään sydämeen koski tämä pitkäaikainen poissaolo. Henry Esmond ei voinut muuta kuin lohdutella ladyä tämän luonnollisessa mielipahassa ja etsiä syitä serkkunsa huikentelevaisuuteen.

Syksyllä 1713 aikoi lordi Castlewood palata kotimaahansa. Hänen ensimmäinen lapsensa oli ollut tytär; Clotildan odotettiin ilahuttavan lordia toisella lapsella; ja tuo hurskas nuori mies ajatteli, että jos hän toisi vaimonsa esi-isäinsä kotiin ja rukoilisi Castlewoodin Pyhää Filipiä ja ties mitä kaikkea, niin Jumala voitaisiin saada antamaan hänelle tällä kertaa poika, jonka tuloa odottava äitikin kovin toivoi.

Kauan hierottu rauha oli julistettu tänä vuonna maaliskuun lopussa ja Ranska oli meille avoinna. Juuri kun Frankin äiti oli saanut kaiken valmiiksi lordi Castlewoodin vastaanottoa varten ja odotti kiihkeästi poikaansa, koitui odottavalle ladylle taas pettymys eversti Esmondin tähden ja hänen täytyi taas tukahduttaa sydämensä armahin toive.

Esmond ratsasti Castlewoodiin. Hän ei ollut nähnyt sen vanhoja harmaita torneja ja muistossa säilyviä metsiä lähes neljääntoista vuoteen; silloin olivat he ratsastaneet sieltä mylordin kanssa, jolle hänen emäntänsä, vierellään nuoret lapsensa, oli liehuttanut jäähyväisiä. Mitä ikuisuuksia tuntui siitä olevan! mitä toiminnan, intohimon, huolen, rakkauden, toivon ja onnettomuuden vuosia! Nyt olivat lapset täysikasvuisia ja heillä oli omat tarinansa. Esmondista puolestaan tuntui kuin hän olisi sadan vuoden vanha. Vain hänen hyvä emäntänsä ei näyttänyt muuttuneen; hän oli samannäköinen ja lausui Esmondin tervetulleeksi juuri niinkuin ennen. Holvipihalla lirisi suihkulähde tuttua musiikkiaan, vanha sali huonekaluineen, leikkauksilla koristettu tuoli, jota lordivainaja oli käyttänyt, ja samainen ruukkukin, josta hän oli juonut, olivat kuin ennenkin. Esmondin emäntä tiesi, että tämä mielellään nukkui siinä pienessä huoneessa, joka oli ollut hänen huostassaan; se oli järjestetty häntä varten ja vieressä olevaan kappalaisen huoneeseen oli asetettu keto-orvokkeja ja tuoksuvia yrttejä.

Vuodattaen kyyneleitä, jotka eivät johtuneet epämielekkyydestä, nöyrästi rukoillen kuoleman ja elämän, menestyksen ja vastoinkäymisen kaikkivaltiasta Jakajaa, mr. Esmond vietti osan ensimmäistä yötä Castlewoodissa ja makasi hereillä useita tunteja kellon naksuttaessa (miten hyvin hän muistikaan sen äänen) ja katseli taaksepäin ajan virtaa, niinkuin kaikki ihmiset, jotka uudestaan käyvät lapsuutensa kodissa, ja näki kaukaisella rantamalla synkän, pikkuisen, surumielisen pojan, jonka lordi vielä eli -- hänen emäntänsä oli vielä vain tyttö ja tämän lapset ilakoivat tämän ympärillä. Kun hän vuosia sitten oli poikana maannut tällä samaisella vuoteella, hän oli pyhästi luvannut olevansa ladylle uskollinen ja koskaan unohtamatta tämän suurta hyvyyttä, senjälkeen kuin lady oli siunannut hänet ja sanonut häntä ritarikseen. Oliko hän pitänyt tuon hellän, lapsellisen lupauksensa? Oli, Jumalan kasvojen edessä, oli, ylistetty olkoon Jumala! Hänen elämänsä oli kuulunut ladylle! Hänen verensä, hänen menestyksensä, hänen nimensä, hänen koko sydämensä oli aina senjälkeen ollut hänen ja hänen lastensa. Koko yön hän uneksui uudestaan vaiheitaan poikana ja heräsi vähä väliä; hän melkein luuli kuulevansa isä Holtin kutsuvan itseään viereisestä huoneesta ja hän luuli tämän saapuvan ja poistuvan tuon salaperäisen akkunan kautta.

Esmond nousi ennen päivänkoittoa; hän meni viereiseen huoneeseen, missä ilma oli raskasta kukkien tuoksusta; hän katsoi hiilipannuun, missä asiapaperit oli poltettu, ja vanhaan hyllyyn, missä isä Holtin kirjat ja paperit oli säilytetty; sitten hän koetti, vieläkö saisi akkunan laskeutumaan painamalla vieteriä. Vieteriin ei oltu koskettu moniin vuosiin, mutta viimein se taipui ja koko akkunalaitos putosi alas. Esmond nosti sen ja se luisui takaisin kehyksiinsä: kukaan ei ollut siitä kulkenut sen jälkeen kuin isä Holt käytti sitä kuusitoista vuotta sitten.

Sitten aukaisi Esmond korkean kaapin, joka oli uunihyllyn puukehyksen yläpuolella; kaappiin olisi mahtunut vaikka mies, ja mr. Holt oli siinä säilyttänyt monenmoista salaperäistä omaisuuttaan. Esmond muisti nuo kaksi miekkaa aivankuin hän yhä olisi ollut poika, ja hän otti ne kaapista ja pyyhki ne omituisen liikuttavan uteliaisuuden vallassa. Siellä oli myöskin asiapaperikäärö, minkä Holt varmaankin oli sinne jättänyt viimeisellä vierailullaan varakreivin eläessä, juuri sinä päivänä, jolloin Holt oli vangittu ja viety Hexhamin linnaan. Esmond ei häikäillyt tutkimasta näitä asiapapereita, ja hän löysi kuningas Wilhelmin aikuisia salaliittopapereita -- siellä oli Chairnockin ja Perkinsin, sir John Fenwickin ja sir John Friendin, Rookwoodin ja Lodwickin, lordien Montgomeryn ja Yarmouthin nimet, sillä he olivat kaikki ottaneet osaa salaliittoihin vallananastajia vastaan; siellä oli myös kirje Berwickin herttualta sekä eräs toinen kirje kuninkaalta St. Germainista; kirjeessä kuningas tarjoutui antamaan uskolliselle ja rakastetulle varakreivi Francis Castlewoodille Esmondin jaarlin ja markiisin arvonimet, mitkä oli annettu hänen neljäntenä hallitusvuotenaan kuninkaallisella takuulla varakreivi Thomas Castlewoodille sekä tämän miespuolisille perillisille, joiden puutteessa arvonimi ja sääty siirtyisivät edellä mainitulle Francikselle.

Tämä oli se paperi, josta lordivainaja oli puhunut, ja jonka Holt näytti tälle samana päivänä kuin hänet vangittiin ja johon hänen viikon sisällä oli pitänyt antaa vastaus. Panin nämä asiapaperit kiireesti salakomeroon, josta olin ne ottanut, sillä minut keskeytti ovelta kuuluva kevyt koputus: Sieltä saapui lempeä emäntäni, kasvot rakkautta ja ystävällisyyttä uhkuen. Hänkin oli epäilemättä viettänyt yönsä valvoen, mutta kumpikaan ei toiseltaan tiedustellut, miten he olivat nuo tunnit kuluttaneet. On muutamia asioita, jotka ymmärrämme ilman sanoja ja jotka tiedämme vaikka ne tapahtuvat katseemme ulottuman ulkopuolella. Tämä hellä lady on kertonut minulle, että molempina päivinä, kun haavoituin ulkomailla, hän tiesi sen. Kuka tietää, miten suuri valta myötätunnolla on ja miten oikein rakkaus osaa ennustaa? "Minä katsoin huoneeseesi", virkkoi lady vain; "vuode oli tyhjä, tuo pikkuinen vanha vuode! Minä tiesin löytäväni sinut täältä." Ja tuo hyvä olento suuteli Esmondia hellästi ja punastui vienosti, siunaus katseessaan.

He astuivat ulos käsi kädessä läpi vanhan holvipihan ja pengermälle, missä ruoho kimalteli kasteesta, ja ylhäällä vihreissä metsissä lauloivat linnut kauniita liverryksiään punastuvan aamuauringon alla. Miten hyvin kaikki olikaan säilynyt muistossa! Linnan vanhat tornit ja pylväät, jotka loivat varjojaan itään päin, purppurahohteiset heijastukset vihreillä rinteillä, aurinkokellon sirot koristukset ja leikkaukset, metsien kattamat ylängöt, ihana keltainen tasanko iloisine viljalaihoineen ja peltoineen ja kirkas joki, joka juoksi sen lävitse sen takana olevia ylväitä vuoria kohti -- kaikki nämä aukenivat silmiemme eteen yhdessä tuhansien kauniiden nuoruutemme muistojen kanssa, kauniiden ja surullisten, mutta ne olivat meille yhtä todellisia ja eloisia kuin tuo ihana ja aina mielessä säilyvä maisema, jonka silmämme taas näkivät. Emme unohda mitään. Muisto uinuu vain, mutta herää uudestaan: ajattelen usein miten on käyvä sitten, kun nukumme vaimein kuoleman uneen, jolloin Herättäjä herättää meidät iankaikkisuuteen ja menneisyys kulkee ohitsemme yhdessä ainoassa tajunnan hetkisessä henkiin heränneenä kuten sielukin.

Talonväki ei herännyt vielä muutamaan tuntiin (oli heinäkuu ja päivä oli juuri koittanut); täällä siis Esmond uskoi emännälleen sen asian, minkä hän oli ottanut suorittaakseen, ja selitti, mikä osa Frankin tuli siinä suorittaa. Esmond tiesi voivansa uskoa mitä tahansa ladylle ja että tuo rakas olento kuolisi mieluummin kuin paljastaisi sen; ja hän pyysi ladyä pitämään tuon asian salassa kaikilta ja selosti sen kokonaisuudessaan emännälleen (lady oli yhtä vankka pikkuinen lojalisti kuin kuka tahansa kuningaskunnassamme), ja Esmond oli tosiaankin varma, että kaikki hänen suunnitelmansa saivat ladyn hyväksymisen ja myötätunnon. Lady oli peräti puolueellinen arvostelussaan, hän kun sanoi, että ei hän ollut vielä ennen nähnyt niin suurenmoista suunnitelmaa eikä vielä milloinkaan ollut hänen mielestään ollut niin altista ritaria sen toimeenpanijana. Heidän neuvotteluunsa saattoi kulua noin pari tuntia. Beatrix saapui heidän luokseen juuri, kun heidän keskustelunsa päättyi; hänen kaunis kookas vartalonsa oli verhottu surupukuun (jota hän koko ajan viimevuotisen onnettomuutensa jälkeen oli vaatimattomasti käyttänyt), jonka taustana oli viheriä pengermä ja joka heitti varjojaan hänen eteensä ruohikolle.

Beatrix hymyili ja teki meille komean kumarruksen ja nimitti meitä "nuoreksi pariksi". Hän oli vanhempi, kalpeampi ja ylevämpi kuin vuosi sitten; hänen äitinsä näytti häntä nuoremmalta. Lady Castlewood kertoi Esmondille, että Beatrix ei ollut kertaakaan puhunut surustaan eikä viitannut muuten, kuin parilla hiljaisella sanalla toiveittensa tuhoutumiseen.

Kun Beatrix palasi Castlewoodiin, alkoi hän käydä kaikissa mökeissä ja sairaiden luona. Hän perusti lastenkoulun ja opetti muutamille heistä laulua. Meillä oli hyvä vanhat urut Castlewoodin kirkossa, ja Beatrix soitti niitä ihailtavan hyvin ja meidän kirkkomusiikkimme tuli tunnetuksi pitkien matkojen päässä, ja ihmiset tulivat varmaankin yhtä paljon katsomaan ihanaa soittajaa kuin kuulemaan hänen soittoaan. Pastori Tusher ja hänen vaimonsa asuivat pappilassa; mutta tämän vaimo ei ollut tuonut Tomille lapsia, joita olisi kelvannut näytellä vihamiehille. Kelpo Tom piti huolen, että ei tullut paljon semmoisia; hänen suurilierinen papinhattunsa kohosi nöyrästi hänen päästään kaikkien edessä. Hän tuhlaili kovin kumarruksiaan ja kohteliaisuuksiaan. Hän käyttäytyi Esmondia kohtaan niinkuin eversti olisi ollut ylipäällikkö. Hän söi päivällistä Castlewoodissa sinä päivänä, joka oli sunnuntai, ja vain ankarain kehoitusten jälkeen hänet saatiin jäämään jälkiruokaan asti. Hän valitti lordi Castlewoodin kääntymistä, mutta joi lordin maljan kovin hartaana; ja tuntia aikaisemmin kirkossa sai everstin nukkumaan pidettyään kovin pitkän, oppineen ja virkistävän saarnan.

Esmondin kotonaoloa kesti vain kaksi päivää, sillä asia, jota hän ajoi, kutsui häntä ja vei hänet pois Englannista. Hän näki Beatrixin ennen lähtöään vain kerran yksin, ja silloin tämä kutsui häntä luokseen pitkästä seinäverhokamarista, missä Esmond ja hänen emäntänsä istuivat niinkuin menneinä aikoinakin, viereiseen kamariin, joka oli ollut varakreivitär Isabelin makuuhuoneena; Esmond muisti vallan hyvin, miten vanha lady istui vuoteellaan yöpukimissaan sinä aamuna, jolloin ratsuväen osasto tuli häntä vangitsemaan. Englannin kaunein nainen makasi nyt sillä vuoteella; vuoteen suuret kirjaillut verhot olivat tuskin haalistuneet siitä, kun Esmond ne viimeksi näki.

Siellä seisoi nyt Beatrix mustassa puvussaan ja piti lipasta kädessään. Se oli sama, jonka Esmond oli antanut hänelle morsiuslahjana; siihen oli leimattu kruunu, jota tuo toiveissaan pettynyt tyttö ei saanut koskaan kantaa, ja siinä olivat jalokivet, jotka Esmond oli perinyt tädiltään.

"Parasta on, että sinä otat mukaasi nämä, Harry", virkkoi hän; "nyt minä en enää tarvitse timantteja." Beatrixin tyynessä, matalassa äänessä ei ollut liikutuksen merkkiäkään. Hänen ihana kätensä, joka ei yhtään vapissut, ojensi mustaa shagrininahkalipasta. Esmond näki, että hänellä oli siinä musta samettinen rannerengas, jossa oli herttuan emaljikuva: herttua oli sen antanut Beatrixille vain kolme päivää ennen kuolemaansa.

Esmond sanoi, että jalokivet eivät enää olleet hänen ja koetti naurulla estää tämän lahjan palautuksen. "Mitäpä minä niillä tekisin?" virkkoi hän. "Prinssi Eugenea ei tutuistakaan kaunistanut hänen hatussaan oleva timanttisilmukka, eikä se tee minunkaan keltaista naamaani kauniimmaksi."

"Sinä annat ne vaimollesi, serkku", virkkoi Beatrix. "Sinun vaimollasi, serkku, on ihana hipiä ja vartalo."

"Beatrix", puhkesi Esmond kiihkeästi puhumaan, sillä vanha tuli syttyi taas, niinkuin se ajoittain leimahti, "tahdothan sinä käyttää noita koruja häissäsi? Sinä kuiskasit kerran, ettet tuntenut minua. -- Nyt sinä tunnet minut paremmin; sinä tiedät, mitä minä olen kaihonnut, mitä huokaillut, mitä uhrannut kymmenen vuoden aikana!"

"Tahdotteko palkkion uskollisuudestanne, mylord", virkkoi Beatrix; "sellainen _preux chevalier_ [uljas ritari] tahtoo tulla palkituksi; hyi, hyi, serkku!"

Esmond alkoi taas puhua: "Jos minä teen jotain, joka on sinulle sydämen asia, jotain, joka on meistä molemmista arvokasta, jotain, joka luo minulle nimen, millä sinua koristaa, niin huolitko sen? Sinä sanoit, että minulla kerran oli toivoa; onko mahdotonta herättää sitä uudestaan henkiin? Älä puista päätäsi, vaan kuule minua -- sano, että kuuntelet minua vuoden perästä. Jos minä palaan luoksesi ja tuon sinulle mainetta, niin välitätkö sinä siitä? Jos minä teen sellaista, mitä sinä enin haluat -- mitä hän, joka on kuollut, halusi enin -- niin taivuttaako se sinut?"

"Mitä se on, Henry", virkkoi Beatrix, ja hänen kasvonsa kirkastuivat; "mitä sinä tarkoitat?"

"Älä kysele mitään", virkkoi Esmond, "odota vain ja anna minulle aikaa. Jos minä tuon jotain, jota sinä haluat, jotain, jota olen kuullut sinun tuhansia kertoja rukoilevan, niin etkö suo mitään palkkiota sille, joka sinulle on sen palveluksen tehnyt? Pane pois nuo korut -- pidä ne; et minun häissäni etkä omissasi, mutta minä lupaan pyhästi, että tulee päivä, jolloin kodissasi juhlitaan -- jos tehtäväni vain on ihmisen vallassa, -- ja silloin sinä kannat noita koruja ylpeänä. Minä en nyt sano enempää. Pidä nämä sanat salaisina ja pane tuo lipas talteen siksi, kunnes muistutan sinua molemmista. Minä pyydän sinua nyt ainoastaan odottamaan ja muistamaan."

"Matkustatko sinä ulkomaille?" virkkoi Beatrix liikutuksen vallassa.

"Kyllä, huomenna", vastasi Esmond.