Part 40

Kemp-poloinen, joka sodan alkaessa oli ollut luutnantti oli joutunut vastoinkäymisiin ja oli _Post-Boyn_ avustaja sai nyt palkkaa kelpo mr. Leachilta eikä kuningattarelta. Esmond oli nähnyt tämän herran ja hän oli kyvykäs, ahkera ja kunnollinen mies, joka uurasti elättääkseen suuren perheensä ja valvoi monta pitkää talviyötä, torjuakseen sudet oveltaan. Ja mr. St. John, jolla oli aina vapaus huulillaan, oli juuri lähettänyt joukon vastapuolueen kynäilijöitä vankeuteen ja vieläpä yhden häpeäpaaluunkin siitä, mitä ministeri nimitti häväistyskirjoituksiksi, vaikka ne häväistyskirjoitukset eivät olleet puoliksikaan niin alhaisia kuin meidän puolueemme kirjoitukset. Tästä julmuudesta oli Esmond moittinut ministeriä, joka vain nauroi ja sanoi, että ne roistot olivat saaneet ansaitun palkkansa; sitten hän kertoi Esmondille erään Swiftin sukkeluuden asiasta. Kun St. John kerran aikoi armahtaa erään miespoloisen, joka ryöstöstä oli tuomittu kuolemaan, niin tämä irlantilainen ihan esti ministerin tekemästä tätä hyvää työtä ja kerskailikin vielä, että hän oli hirtättänyt miehen; ja vaikka tohtori olikin suuri nero ja loistavan lahjakas, ei Esmond voinut hänestä ollenkaan pitää eikä halunnut koskaan tutustua häneen. Tohtori saapui uutterasti kylläkin joka sunnuntai hoviin, missä eversti harvoin kävi, vaikka hän tunsikin sinne suurta vetovoimaa erään hänen majesteettinsa kauniin hovineidon tähden, ja se määräävä sävy minkä Swift omaksui, välittämättä maamiehistään, jotka hän hyvin tunsi, hänen kovaääninen puheensa, joka saattoi olla sekä loukkaavaa että orjailevaa, vieläpä hänen lämmin ystävyytensä valtiovarainhoitajan ja ministeri St. Johnin kanssa, jotka hyväksyivät hänen kaikki oikkunsa ja sanoivat häntä Jonathaniksi, kiusasi varmasti useita henkilöitä, joihin ylpeä pappi ei kiinnittänyt mitään huomiota turhamaisuutensa ja menestyksensä päivinä.

Kolme päivää marraskuun 15 päivän jälkeen 1712 (sitä päivämäärää Esmond ei voi unohtaa) eversti meni kenraalinsa päivälliskutsuihin, joissa tilaisuuksissa hän tavallisesti istui pöydän alapäässä; niinpä hän sodan aikanakin oli lukemattomia kertoja istunut kenraalin sekä työ- että ruokapöydän päässä. Nyt oli suuret juhlakutsut ja tarjoilu oli upeata; vanha kelpo herra halusi kestitä loistavasti ystäviään; vieraisiin kuuluivat: hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua, joka oli saanut kenraalin arvon armeijassa, varakreivi, lordi Bolingbroke, hänen majesteettinsa valtiosihteeri, sekä lordi Orkney, joka oli ollut yhdessä meidän kanssamme sodassa. Herttua Hamilton, vaatevaraston yliritari, jonka kunniaksi juhla oli järjestetty, kun hänen matkansa lähettilääksi Ranskaan alkoi lähestyä, oli kello kahdelta, vain tuntia ennen päivällistä, lähettänyt kenraali Webbille anteeksipyynnön; vain kaikkein kiireellisin asia, sanoi herttua, voi hänet estää juomasta erojaismaljaa kenraali Webbin terveydeksi. Hänen poissaolonsa tuotti suuren pettymyksen Esmondin vanhalle päällikölle, joka lisäksi kärsi kovin haavoistaan, ja vaikka seura olikin arvohenkilöistä kokoonpantu, niin mieliala oli synkänpuoleinen. Viimein saapui St. John ja toi ystävänsä mukanaan. "Minun pöydässäni on varmasti aina tilaa tohtori Swiftille", virkkoi vanha kenraalini kohteliaasti kumartaen.

Mr. Esmond meni tohtorin luo ja kumarsi hymyillen. "Minä ilmoitin tohtorin asian latojalle", virkkoi hän; "toivottavasti hän ajoissa toi teidän asuntoonne nuo paperit." Leach-parka oli palannut heti tohtorin poistuttua humalaisena kotiinsa, jonne hänen taloudellinen vaimonsa hänet toi, ja hän oli puhellut sekanaisesti serkku Swiftista, vaikka ei mr. Esmond tietenkään vihjaillut tähän sukulaisuuteen. Tohtori rypisti silmiään, punastui ja joutui kovin hämilleen eikä virkkanut montakaan sanaa koko päivällisillä. Kovin pieni kivi saattaa toisinaan kaataa nämä neron Goliatit, ja niin joutui Swiftkin toisinaan häviölle, jos hän sattui reiman miehen otteeseen. Hän istui synkkänä paikalleen ja sekoitti vettä viiniin, jota toiset runsaasti käyttivät, ja puhui tuskin sanaakaan.

Keskustelu koski päiväntapahtumia tai pikemminkin ihmisiä kuin tapahtumia; puhuttiin lady Marlborough'n raivosta, miten hänen tyttärensä vanhoissa vaatteissa ja yömyssyt päässä katselivat akkunoistaan ja näkivät seurapiirin menevän kuningattaren vastaanottoihin; hovimarsalkan kauhusta, kun Savoijin prinssi esitettiin hänen majesteetilleen palmikkoperuukissa, vaikka ei vielä ennen yksikään mies, jolla ei olisi ollut täyttä peruukkia, ollut saanut suudella kuningattaren kättä; puhuttiin mohawk-intiaaneista ja ilkitöistä, joita he tekivät hyökätessään kaupunkeihin, rääkätessään ja murhatessaan. Joku kertoi, että Mohunin pahaenteiset kasvot taas edellisenä iltana oli nähty teatterissa ja että Macartney ja Meredith olivat olleet hänen kanssaan. Seuramme, vaikka se oli tarkoitettu iloiseksi juhlaksi, oli juomasta ja keskustelusta huolimatta synkkä kuin hautajaisjoukko. Kaikki keskusteluaiheet tuntuivat häipyvän yleiseen synkkyyteen. Ormondin herttua poistui, kun keskustelu johtui äskeiseen Denainin taisteluun, jonka olimme hävinneet. Esmondin kenraaliinkin koski tämän taistelun mainitseminen, sillä hänen toverinsa Wynendaelin retkeltä, Nassau-Woudenbourgin kreivi, oli siellä kaatunut. Mr. Swift suuttui, kun Esmond häntä kiusoitteli, että hän ei juo viiniä, ja otti hattunsa naulasta ja poistui viitaten lordi Bolingbrokea mukaansa; mutta tämä kehoitti tohtoria käyttämään hänen vaunujaan ja säästämään ajurinmaksun -- hänen täytyi keskustella eversti Esmondin kanssa; kun muu osa seuraa vetäytyi korttiensa ääreen, jäi hän Esmondin kanssa hämärään keskustelemaan.

Bolingbroke puhui aina kerkeästi juotuaan paljon. Siinä tilassa saivat hänen vihollisensa hänet puhumaan kaikenlaisia salaisuuksia; naisiakin käytettiin häntä urkkimaan ja merkitsemään muistiin hänen sanojaan. Olen kuullut, että lordi Stair kolme vuotta myöhemmin, kun valtiosihteeri pakeni Ranskaan ja rupesi pretendentin ministeriksi, sai kaikki tarvitsemansa tiedot siten, että hän otti naisurkkijoita vakoilemaan St. Johnia tämän ollessa humalassa. Nyt hän puhui avomielisesti: "Jonathan ei tiedä mitään tästä hommasta, vaikka hän tosin epäilee. Ja kautta Yrjänän, Webbista tulee arkkipiispa ja Jonathanista tulee -- ei -- hitto vie -- Jonathan saa vallan kernaasti arkkipiispan istuimen Jaakolta, minä takaan sen. Herttua Hamiltonilla on koko asiain johto käsissään", jatkoi sihteeri. "Meillä on sellaista, mikä pakottaa Marlborough'n pysymään erillään, ja parin viikon päästä hän poistuu Lontoosta. Priorilla on omissa asioissaan hoitamista; hän poistui luotani tänä aamuna. Ja kuulepa, Harry, jos kohtalo veisi meiltä ylevän, rakastetun ja mitä luuvaloisimman ja täydellisimmän kuningattaremme ja uskon puoltajan, niin meidän kaunis asiamme voittaisi. _A la sante de la bonne cause!_ [hyvän asian menestykseksi!] Kaikki hyvä tulee Ranskasta. Viini tulee Ranskasta; tyhjentäkäämme uusi malja kauniin asiamme menestykseksi!" Me joimme sen yhdessä.

"Luuletko kauniin asiamme kääntyvän protestantiksi?" kysäisi mr. Esmond.

"Ei hitossa", virkkoi toinen; "hän puoltaa meidän uskoamme kuten hänen velvollisuutensa on, mutta hän ei siltä luovu omastaan. Urospeura ja pantteri saavat ajaa samoissa vaunuissa, kautta Jupiterin! Vanhurskaus ja rauha suutelevat toisiaan ja me saamme tänne isä Massillonin kävelemään Paavalin kirkon holvikaarrokseen tohtori Sacheverelin rinnalle; lisää viiniä; juokaamme hyvän asian malja polvillamme -- hitto vie, juokaamme se polvillamme!" Hän oli aivan hämmentynyt ja kiihtynyt viinistä.

"Mutta jos kaunis asia möisi meidät ranskalaisille kuten hänen isänsä ja setänsä häntä ennen?" virkkoi Esmond, jolla aina oli synkät ennakkoluulonsa.

"Möisi meidät ranskalaisille", kertasi Bolingbroke; "pelkääkö yksikään englantilainen herrasmies sitä? Sinä, joka olet nähnyt Blenheimin ja Ramillies'n pelkäät ranskalaisia? Meidän molempain esi-isät, kuten myös urhean vanhan Webbin tuolla, ovat sadoissa taisteluissa otelleet ranskalaisten kanssa, ja meidän lapsemme ovat valmiit tekemään saman. Kuka se taas tahtoi enemmän englantilaisia rintamalle? Serkkuni Westmorelandko? Möisi meidät ranskalaisille, pyh!"

"Hänen setänsä teki sen", virkkoi Esmond.

"Ja miten kävi hänen isoisänsä?" keskeytti St. John täyttäen taas maljansa. "Minä juon Englannin suurimman hallitsijan maljan, juon sen englantilaisen maljan, joka teki Englannista kuningaskunnan. Meidän suuri kuninkaamme tuli Huntingdonista eikä Hannoverista; meidän isämme eivät hakeneet hollantilaista hallitsijakseen. Tulkoon kuningas ja me pidämme hänet ja näytämme hänelle Whitehallin. Jos hän on kavaltaja, niin täällä on oikea paikka tutkia häntä. Ja onhan meillä yhtä suuria miehiä kuin milloinkaan aikaisemmin on ollut. Täällä on miehiä, jotka eivät pelkää vaaraa missään muodossa. Petturi! isänmaan kavallusta! peloittavatko sellaiset sanat meitä? Ovatko kaikki Oliverin miehet kuolleita tai hänen mainehikas nimensä unohdettu viidessäkymmenessä vuodessa? Eikö ole enää hänen vertaisiaan miehiä, yhtä suuria -- niin, yhtä suuria? Eläköön kuningas! ja jos kuningaskunta epäonnistuu niin eläköön Brittein tasavalta!"

St. John täytti taas maljan, kohotti sen ilmaan ja tyhjensi kiivaasti, juuri kun kuului nopeasti lähestyvää pyörien kolinaa ja ajoneuvot pysähtyivät ovemme eteen, ja mr. Swift astui eteiseen kiireisen koputuksen ja pienen odotuksen perästä ja juoksi yläkertaan siihen huoneeseen, jossa olimme, kasvoillaan kovin huolestunut ilme. St. John aikoi juuri viinin kiihoittamana lausua jonkun hurjan sitaatin Macbethistä, mutta Swift esti hänet.

"Lopettakaa Jumalan tähden juontinne, mylord", virkkoi hän. "Minulla on kauheita uutisia."

"Onko kuningatar kuollut?" kysyi St. John tarttuen kiivaasti vesilasiin.

"Ei, Hamiltonin herttua on kuollut. Tunti sitten murhasivat Mohun ja Macartney hänet. He riitaantuivat tänä aamuna eivätkä antaneet herttualle aikaa edes kirjeen kirjoittamiseen. Herttua etsi muutamia ystäviään, ja nyt hän on kuollut; ja samoin myös Mohun, tuo verinen roisto, joka hänet tappoi. He taistelivat Hyde-puistossa juuri ennen auringonlaskua; herttua surmasi Mohunin ja Macartney tuli ja lävisti herttuan miekallaan, ja nyt on se koira paennut. Minulla on teidän vaununne alhaalla. Lähettäkää maan joka äärelle tieto ja ottakaa kiinni se roisto; menkäämme herttuan taloon ja katsokaamme onko hänessä enää elonmerkkejä."

"Oi Beatrix, Beatrix", ajatteli Esmond, "niin päättyi tyttö poloisen kunnianhimo."

VI luku.

BEATRIX-PARKA.

Esmondia ei ollut tarvinnut kehoittaa pysymään erillään Beatrixista; kohtalo oli heidät täydellisesti erottanut. Beatrix-poloinen oli samalla kuin hän oli lupautunut herttualle, omaksunut herttuattaren tahi valitun kuningattaren majesteetillisen sävyn, ja hän piti itseään pyhänä ja erotettuna meistä tavallisista ihmisistä. Hänen äitinsä ja serkkunsa alistuivat hänen oikkuihinsa; viimemainittu teki sen ehkä ivaten ja lausuili tavallisia pilojaan Beatrixin ja itsensä turhamaisuudesta. Tässä tytössä oli erikoinen viehätys, jonka lumoa eivät eversti Esmond eikä hänen hellä emäntänsä voineet vastustaa. Huolimatta hänen virheistään ja ylpeydestään ja itsepäisyydestään heidän täytyi rakastaa Beatrixia; niinpä voitte siis pitää heitä tuon loistavan olennon hovin kahtena pääimartelijana.

Kuka ei elämänsä matkalla olisi kokenut sellaista lumoa ja palvonut toista tai toista epäjumalaa? Vuosia sen jälkeen, kun tämä intohimo oli kuollut ja haudattu tuhansien muiden maallisten huolien ja pyyteiden kanssa, voi hän, joka sen tunsi, herättää sen henkiin ja ihailla melkein yhtä hellästi kuin nuoruudessaan tuota rakastettavaa, majesteetillista olentoa. Minä herätän tuon kauniin olennon muistojen mailta ja rakastan häntä yhä, tai paremminkin pitäisi minun sanoa, että sellainen menneisyys on miehelle aina nykyisyyttä; kun sellaisen intohimon on kerran tuntenut, muodostuu siitä osa hänen olemustaan eikä hän voi siitä eritä; siitä muodostuu osa uutta ihmistä, samoin kuin ihmiseen vaikuttavat aina jälkeenpäin suuri usko tai suuri vakaumus, runouden syvä tajuaminen tai uskonnollinen herääminen -- aivan samoin kuin se haava, jonka minä Blenheimin luona sain ja josta minulla on arpi, on tullut osaksi itseäni ja vaikuttanut koko ruumiiseeni, vieläpä jälkeenpäin henkiseen kehitykseenikin, vaikka neljäkymmentä vuotta sitten sen sain ja siitä paranin. Erota ja unohtaako! Kuka uskollinen sydän voisi sen tehdä? Suuret aatteemme, suuret rakkautemme, elämämme totuudet jäävät ainiaaksi omiksemme. Emme voi niitä erottaa tietoisuudestamme, ne seuraavat meitä kaikkialle, ja ne ovat pyhiä ja kuolemattomia.

Vieden muassaan tämän onnettomuuden kauheat uutiset, jotka itkevät palvelijat herttuan omalla ovella vahvistivat, mr. Esmond ajoi kotiin päin niin kiivaasti kuin hänen hitaat vaununsa kykenivät hänet viemään ja pohti koko ajan mielessään, miten hän voisi ilmoittaa tämän asian sille henkilölle, johon se enimmän koski; ja jos ihmisen turhamaisuus tarvitsee satiiria, niin tuo naispoloinen antoi aihetta siihen siinä seurassa ja toimessa, jossa Esmond hänet tapasi. Beatrixin vaunut olivat tätä ennen päivittäin vierineet säkkikaupasta korukauppaan ja kultasepästä pitsimyymälöihin. Hänellä oli erinomainen maku tai ainakin oli rakastunut sulhanen sanonut niin ja antanut hänelle täyden vallan kaikkiin ostoksiin, pöytäkalustoihin, huonekaluihin ja ajoneuvoihin nähden, joilla hänen ylhäisyytensä lähettiläs oli halunnut koristaa loistavaa lähetystointaan. Beatrixin täytyi saada Kneller maalaamaan muotokuvansa, sillä eihän herttuatar ole täydellinen ilman muotokuvaa; ja Kneller laatikin jalon luoman, sovittipa siihen vielä eräälle tyynylle kruununkin, jota Beatrixin piti saada kantaa. Beatrix vakuutti kantavansa kruunua vasta kuningas Jaakko III:n kruunausjuhlissa; kellekään ruhtinattarelle maassamme ei kärpännahka ole paremmin sopinut. Esmond näki eteishuoneen olevan täpötäynnä muotikauppiaita, korukauppiaita ja nöyriä kultaseppiä jalokivineen, rasioilleen ja lippaineen; siellä oli silkkikauppiaita seinäverhojen, samettien ja brokaadikankaiden ympäröimänä. Valittu herttuatar neuvotteli erään kuuluisan hopeasepän kanssa Exeter Changesta; tämä oli tuonut suuren siselöidyn tarjottimen, minkä kauneutta hän juuri selitteli, kun eversti Esmond saapui. "Tule, serkku, ihailemaan tämän sievän esineen aistikkuutta", virkkoi Beatrix. Siinä lepäsivät Mars ja Venus kultaisessa lehtimajassa; kultainen Cupido kantoi pois sodanjumalan kypäriä, toinen hänen miekkaansa, kolmas hänen suurta kilpeään, johon meidän vaakunamme viereen piti kaivertaa hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttuan vaakuna; ja neljäs polvistui lepäävän jumalattaren viereen käsissään herttuallinen kruunu. Jumala armahda! Kun mr. Esmond uudestaan näki tuon tarjottimen, olivat vaakunat vaihdetut, herttuallinen kruunu oli vaihtunut varakreivin kruunuun: Siitä tuli tuon taloudellisen kultasepän oman tyttären huomenlahjoja, kun tämä kaksi vuotta myöhemmin meni naimisiin varakreivi Squanderfieldin kanssa.

"Eikö olekin kaunis?" virkkoi Beatrix tutkien sitä, ja hän alkoi selittää Cupidojen somaa suloa ja uupuneen, lepäävän Marsin taiteellisia muotoja. Esmond tunsi tuskaa, kun hän ajatteli huoneessaan surmattuna makaavaa soturia, jonka palvelijat ja lapset itkivät hänen ääressään ja tätä hymyilevää olentoa, joka tuntui koristelevan itseään morsiameksi kuolinvuoteelle. "Se on kaunis kevytmielisyyden tuote", virkkoi Esmond katsellen surullisesti tuota ihanaa olentoa; huoneessa oli soihtuja, jotka valaisivat sen säihkyvää haltijatarta. Beatrix otti kultaisen tarjottimen ihanille käsivarsilleen.

"Kevytmielisyyttä", virkkoi hän vihaisesti. "Se mikä, sinussa on kevytmielisyyttä, on minussa säädyllisyyttä. Te pyydätte siitä juutalaisen hintaa, mr. Graves; mutta minä tahdon sen kuitenkin, vaikka vain mr. Esmondin kiusalla."

"Oi Beatrix, pane se pois!" virkkoi mr Esmond. "Herodias, sinä et tiedä mitä sinä kokoat pääsi päälle."

Beatrixilta putosi tarjotin kilahtaen ja kultaseppä juoksi hädissään nostamaan pudonneen aarteensa. Beatrix huomasi Esmondin kalpean, kauhistuneen ulkomuodon ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kuin merkkitulet hädässä. "Mitä on tapahtunut, Henry?" kysyi hän juosten Esmondin luo ja tarttuen tämän molempiin käsiin. "Mitä sinä tarkoitat kalpeilla kasvoillasi ja synkillä sanoillasi?"

"Tule pois, tule pois!" virkkoi Esmond, johtaen häntä. Beatrix turvautui pelästyksessään Esmondiin ja Esmond painoi häntä sydäntään vasten ja pyysi säikähtäneen kultasepän poistumaan huoneesta. Mies meni viereiseen huoneeseen tuijottaen hämmästyneenä ja hyväillen arvokasta aarrettaan.

"Oi Beatrix, sisareni!" virkkoi Esmond, pitäen yhä käsivarsillaan tuota kalpeata ja pelästynyttä olentoa; "kaikista naisista maan päällä olet sinä rohkein; valmistaudu sitä nyt osoittamaan, sillä sinun täytyy kestää kauhea koettelemus."

Beatrix juoksi pois ystävän luota, joka olisi häntä tukenut. "Onko herttua jättänyt minut?" kysyi hän. "Me riitelimme tänä aamuna -- hän oli kovin surullinen ja minä suututin hänet, mutta hän ei ole uskaltanut, hän ei ole uskaltanut!" Beatrixin puhuessa tulvi polttava puna yli hänen kasvojensa ja povensa. Esmond näki sen peilistä, jonka vieressä Beatrix seisoi painellen pakahtuvaa sydäntään nyrkkiin puserretuin käsin.

"Hän on jättänyt sinut", virkkoi Esmond, ihmetellen, että Beatrixin kasvot paljastivat enemmän vihaa kuin surua.

"Ja hän elää", huudahti Beatrix, "ja sinä tuot minulle tämän sanoman! Hän on jättänyt minut ja sinä et ole uskaltanut kostaa. Sinä, joka sanot olevasi perheemme esitaistelija, olet antanut minun kärsiä tämän loukkauksen! Missä on Castlewood? Minä menen veljeni luokse."

"Herttua ei ole elossa, Beatrix", virkkoi Esmond.

Beatrix katsoi hurjana serkkuunsa ja kaatui seinää vasten aivankuin häntä olisi ammutti rintaan. "Ja sinä tulet tänne ja -- ja -- sinäkö tapoit hänet?"

"Ei, Jumalan kiitos!" vastasi hänen serkkunsa; "tuon jalon miehen veri ei tahraa minun miekkaani. Viimeiseen hetkeensä asti oli hän uskollinen sinulle, Beatrix Esmond. Kevytmielinen ja ilkeä nainen! polvistu ja kiitä Kaikkivaltiasta, joka antaa elämän ja kuoleman ja ojentaa ylpeän, kiitä siitä, että jalo Hamilton kuoli uskollisena sinulle -- ainakaan ei sinun riitasi eikä ylpeytesi eikä kurja kevytmielisyytesi ajaneet häntä kohtaloonsa. Hänet tappoi se verinen miekka, joka jo on juonut oman isäsi verta. Oi nainen, oi sisar! etkö voi tuoda muita surijoita kuin kostosi ja kevytmielisyytesi sille synkälle tanterelle, missä kaksi ruumista lepää -- sillä murhaajakin sai surmansa siltä mieheltä, jonka surmasi? Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, Beatrix, niinkuin Hän tuo tämän kauhean rangaistuksen kovalle ja kapinalliselle sydämellesi."

Esmond oli tuskin lakannut puhumasta, kun hänen emäntänsä tuli sisään. Keskustelu Esmondin ja Beatrixin välillä oli kestänyt vain muutamia minuutteja, ja sillä ajalla oli Esmondin palvelija toimittanut nuo synkät uutiset koko perheen tietoon. Turhuuden markkinain väki, joka odotti ulkopuolella, kokosi kimpsunsa ja pakeni kauhuissaan. Lempeä lady Castlewood oli yläkerrassa keskustellut tuomiorovasti Atterburyn, tuon hurskaan olennon rippi-isän kanssa; ja tuomiorovasti saapui nyt hänen mukanaan kuten lääkäri, joka saapuu sairasvuoteelle. Beatrixin äiti katsahti Esmondiin ja juoksi tyttärensä luokse kasvot kalpeina ja sydän ja syli avoinna, kokonaan säälin ja hellyyden valtaamana. Mutta Beatrix vältti hänet, ja hän torjui myös luotaan hengellisen lääkärin parannukset. "Minä voin parhaiten omassa huoneessani yksinäisyydessä", virkkoi hän. Hänen silmänsä olivat ihan kuivat ja vain kerran Esmond näkikin tuon surun niitä kostuttavan. Beatrix ojensi Esmondille poistuessaan kylmän kätensä. "Kiitoksia paljon, veli", virkkoi hän matalalla äänellä ja yksinkertaisuudella, joka oli liikuttavampaa kuin kyyneleet; "kaikki, mitä sinä olet sanonut, on totta ja ystävällistä ja minä menen ja rukoilen armoa." Toiset jäivät huoneeseen ja selostivat uudestaan tuon hirveän tapahtuman. Se näytti koskevan tohtori Atterbury'iin vielä enemmän kuin toisiin. Mohunin, hänen miehensä murhaajan kuolema oli emännästäni vieläkin kauheampaa kuin herttuan onneton loppu. Esmond selosti kokonaisuudessaan ne yksityisseikat, mitkä hän tunsi tuosta riidasta, sekä sen syyn. Nuo kaksi aatelismiestä olivat kauan olleet riidassa lordi Gerardin omaisuudesta, sillä herttua ja lordi Mohun olivat naineet hänen tyttärensä. He olivat sopimuksesta kohdanneet toisensa lakimiehen luona Lincolns-Inn-Fieldsissä; he vaihtoivat kiivaita sanoja, ja vaikka ne tuntuivat kovin joutavilta niistä, jotka ne kuulivat, niin sitä eivät ne olleet miehille, joita pitkäaikainen viha kiihoitti toisiaan vastaan Mohun kysyi herttualta, missä hän voisi kohdata hänen ylhäisyytensä ystäviä, ja tunnin sisällä hän oli lähettänyt omat ystävänsä järjestämään tätä tuhoisaa kaksintaistelua. Se järjestettiin niin tulisella kiireellä ja se aiheutui niin vähäpätöisestä asiasta, että kaikki siihen aikaan arvelivat erään puolueen halunneen poistaa lordi Hamiltonin elävien kirjoista ja näiden kolmen surullisen kuuluisan mellastajan toimineen sen puolueen asiamiehinä. Taistelijoita oli kolme kummallakin puolella samoin kuin tuossa kaksitoista vuotta aikaisemmin tapahtuneessa murhenäytelmässä, joka jo on selostettu, ja jossa Mohun teki toisen murhansa, he tekivät kiivaan hyökkäyksen ja ottelivat tulisesti tekemättä mitään tavallisia temppuja, eivätkä edes lyöneet yhteen miekkojaan ja pistivät kiihkeästi toisiaan, jolloin kumpikin sai useita haavoja. Mohun oli saanut kuolettavan haavan, ja herttua viipyi hänen vierellään; silloin tuli Macartney ja sysäsi miekkansa herttuan ruumiiseen, ja se isku tappoi herttuan. Eversti Macartney kielsi tämän, mutta koko kuningaskunnan kauhu ja viha oli niin suuri, että hän ei olisi voinut välttää rangaistusta, mutta hän pakeni Englannista eikä palannut koskaan sinne.

Mikä oli tosisyy herttua Hamiltonin kuolemaan -- mitätön riita vain, joka helposti olisi voitu sovittaa sellaisen alhaisen, huonon ja jumalattoman roiston kanssa, jonka edelliset rikokset ja toistuvat murhat olivat yhä paaduttaneet, joten niin mainehikas ja ruhtinaallista sukua oleva mies kuin herttua olisi halveksunut tahrata miekkaansa sellaisen konnan verellä. Mutta herttua oli niin kiivas ja ne, jotka toivoivat hänen kuolemaansa tiesivät, että herttua oli yhtä rohkea kuin armeliaskin, hän kun ei koskaan päästänyt ihmistä luotaan ilman apua; ja hän kuoli Mohunin ja niiden kahden muun murhaajan, jotka oli pantu häntä ahdistamaan, uhrina. Kuningattaren Pariisin lähettiläs kuoli -- Stuartin perheen uskollinen ja altis palvelija, joka itse oli skotlantilainen ruhtinas, hän, jonka piti viedä kuningatar Annan viesti ja katumuksen ilmaus oman vilpittömän rakkautensa ja miljoonien maalaistensa hyvien toivomusten ohella kuningattaren maanpaossa olevalle veljelle, kuninkaalle.

Se puolue, johon lordi Mohun kuului, sai nauttia hänen palveluksensa hedelmät ja vapautui samalla sellaisesta roistosta. Mohun ja Meredith ja Macartney olivat herttua Marlborough'n miehiä; ja vain vuotta tätä ennen nuo kaksi everstiä olivat olleet syytteessä juotuaan maljoja torypuolueen tuhoksi. Marlborough oli nyt whig ja hannoverilaismielinen ja halusi sotaa yhtä kiihkeästi kuin prinssi Eugenekin. En väitä, että Marlborough olisi järjestänyt herttua Hamiltonin kuoleman; sanon vain, että Marlborough'n puolue hyötyi siitä ja että saatiin kolme veristä välikappaletta toimeenpanemaan tuota murhaa.