Part 4

Ranskalainen nero on sanonut, ettei kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä, ja vähemmänkin terävät silmät kuin varakreivittären pienellä paashilla oli, riittivät näkemään, että ladyllä oli paljon ominaisuuksia, jotka eivät olleet millään tavoin ylistettäviä huolimatta siitä, miten paljon mrs. Tusher häntä kehui ja imarteli. Kun isä Holt ei ollut lähellä, hän, jonka vallassa tuo aviopari täydelleen oli, riitelivät varakreivi ja varakreivitär, solvaillen toisiaan, saattaen palvelijat nauramaan ja pelästyttäen toimessaan olevan pikku paashin. Poika parka vapisi emäntänsä edessä, joka nimitti häntä sadoin haukkumanimin ja joka ilman muuta läimäytteli hänelle korvapuusteja ja viskasi hopeamaljan päin pojan kasvoja, vaikka maljan varakreivittärelle vieminen päivällisen jälkeen kuului pojan velvollisuuksiin. Lady on korvannut myöhemmin osoittamallaan hyvyydellä tämän kovuuden, joka epäilemättä teki pojan lapsuuden hyvin onnettomaksi. Olihan varakreivitär itsekin onneton siihen aikaan, ihmisparka, ja hän vaati alamaisensa elämään samaa surullista elämää. Luulen, että lordi pelkäsi häntä yhtä paljon kuin paashikin, ja talon ainoa henkilö, joka hallitsi häntä, oli mr. Holt. Henry oli aivan haltioissaan ilosta, kun isä aterioi pöydässä ja kun poika sai tilaisuuden pujahtaa tämän seuraan ja lörpötellä tämän kanssa myöhemmin tai lukea tai kävellä hänen kanssaan. Onneksi rouva varakreivitär ei noussut ennenkuin puolipäivän aikaan. Taivas armahtakoon kamaripalvelijatar raukkaa, jolle oli uskottu ladyn pukeminen! Olen usein nähnyt tuon onnettoman tulevan punaisin silmin huoneesta, jossa nuo pitkäveteiset ja salaperäiset kreivittären pukeutumismenot suoritettiin, ja kuullut lautapelilaatikon kannen kolahtavan mrs. Tusherin sormille, kun tämä pelasi huonosti tai kun peli kulki väärään suuntaan.

Siunattu olkoon kuningas, joka otti käytäntöön kortit, ja piketin ja cribbagen jalot keksijät, sillä nuo pelit veivät vähintään kuusi tuntia, hänen armonsa päivästä, jonka ajan kuluessa hänen perheensä hengitti vapaasti. Usein lady julistikin, että hän ilman tätä ajanvietettä kuolisi. Toinen toisensa jälkeen hänen alamaisensa vaihtuivat vartiossa, -- vaarallista oli olla hänen armonsa vastapelaajana -- ja ottivat korttivelvollisuuden käsiinsä. Mr. Holtilla oli tapana istua hänen kanssaan pikettiä pelaamassa useita tunteja peräkkäin, jonka ajan varakreivitär käyttäytyi soveliaasti; ja luulen, että tohtori Tusher olisi jättänyt pitäjäläisen kuolinvuoteelleen, jos häntä olisi tultu kutsumaan Castlewoodiin pelaamaan ratkaisevaa peliä emäntänsä kanssa. Joskus, kun he olivat hyvissä väleissä, lordikin otti osaa peliin. Näiden toverien ohella kreivittärellä oli uskollinen emäntä Tusher ja pari kolme seuranaista, jotka Henry Esmond voi aikanaan muistaa. He eivät voineet kestää tuota hienoa tointa kauankaan; toinen toisensa perään koetti ja epäonnistui. Näillä ja taloudenhoitajalla ja pikku Henry Esmondilla oli oma pelipöytänsä. Naisraukat! heidän elämänsä oli vielä paljon kovaosaisempi kuin paashin. Hän oli jo sikeässä unessa kääriytyneenä pieneen vuoteeseensa, kun he yhä istuivat hänen armonsa luona, lukien hänet uneen _News Letterin_ ja _Grand Cyruksen_ avulla. Kreivitär sai tavallisesti laatikoittain uusia näytelmiä Lontoosta, ja Harrya oli kielletty selkäsaunan uhalla tutkimasta niitä. Pelkäänpä, että hän ansaitsi tuon rangaistuksen tuhkatiheään ja saikin sen toisinaan. Isä Holt antoi sen pari kolme kertaa yllättäessään nuoren huimapään tyynyn alta Shadwellin tai Wycherleyn häijynilkisen hauskan huvinäytelmän.

Nämä olivat lordin lempilukemista mikäli hän yleensä luki. Mutta häntä ei miellyttänyt lukeminen, eikä, kuten hänen pieni paashinsa luuli huomanneensa, mikään työ suuressa määrin.

Nuoresta Harry Esmondista tuntui aina, että hänen isäntänsä kohteli häntä lempeämmin silloin, kun ei hänen vaimonsa ollut saapuvilla, ja toisinaan lordi Castlewood vei pojan pienelle metsästysretkellekin. Lordi pelasi mielellään korttia ja lautapeliä hänen kanssaan, -isäntänsä mielihyväksi poika, oppi pelit -- ja alkoi päivä päivältä pitää hänestä enemmän, osoittaen erityistä suosiota, jos isä Holt antoi hänestä hyvän lausunnon, taputtaen häntä päähän ja luvaten pitää pojasta huolen. Lordi ei kuitenkaan osoittanut ladyn läsnäollessa mitään sellaisia lempeyden merkkejä ja koetti kohdella poikaa karkeasti, moittien häntä ankarasti pienistä virheistä, mitä hän tavallaan pyysi anteeksi nuorelta Esmondilta heidän ollessaan kahden kesken, sanoen että ellei hän olisi puhunut tylysti, olisi sen tehnyt kreivitär ja ettei hänen kielensä ollut aivan yhtä ilkeä kuin hänen ladynsä -- seikka, josta poika, niin nuori kuin hän olikin, oli täydelleen selvillä.

Suuria valtiollisia tapahtumia sattui koko tämän ajan, mutta näihin asioihin ei yksinkertainen nuori paashi kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta eräänä päivänä ajaessaan naapurikaupunkiin kreivittären vaunun astinlaudalla vaunuissa oli kreivi, kreivitär ja isä Holt -- kokoontui suuri kansanjoukko pilkaten ja ivaten vaunun ympärille huutaen: "Eläkööt piispat!" "Alas paavi! pois paavi! Iisebel, Iisebel!" niin että kreivi alkoi nauraa ja kreivittären silmät pyöriä vihasta, sillä hän oli yhtä rohkea kuin naarasleijona eikä pelännyt mitään; kun taas mr. Holt, kuten Esmond näki paikaltaan astimelta, nojautui taaksepäin hätääntyneenä, huutaen kreivittärelle: "Jumalan tähden, madame, älkää puhuko älkääkä katsoko akkunasta; istukaa hiljaa." Mutta varakreivitär ei totellut tätä isän viisasta käskyä; hän työnsi päänsä vaunun akkunasta ja kirkaisi kuskille: "Raivaa tiesi, Jaakko, noiden lurjusten läpi ja käytä piiskaasi!"

Väkijoukko vastasi ulvovalla pilkkanaurulla ja uusilla: "Iisebel, Iisebel" huudoilla. Lordi yhä vain yltyi nauramaan: hän oli hidasverinen herra; mikään ei näyttänyt häntä yleensä kiihdyttävän, vaikka olen nähnyt hänen kehoittavan ja huutavan koiriaan hyvin reippaasti ja hänen kasvojensa (jotka tavallisesti olivat hyvin keltaiset ja tyynet) käyvän aivan punaisiksi ja iloisiksi kiitäessämme tasankoja jäniksen jälkeen ja nauravan ja kiroilevan ja hurraavan kukkotaistelussa, josta urheilusta hän paljon piti. Ja nyt, kun väki alkoi pilkata hänen vaimoaan, hän nauroi näyttäen hieman vahingoniloiselta, aivan kuin olisi odottanut kilpailua ja ajatellut, että varakreivitär ja väkijoukko olivat tasaväkisiä.

Jaakko-kuski pelkäsi varmaankin enemmän emäntäänsä kuin väkijoukkoa, sillä hän käytti piiskaansa käskyn mukaan ja poika, joka ratsasti ensimmäisen parivaljakon ohjaajana (varakreivitär kulki aina kuusivaljakolla), löi suitsilla hartioihin erästä miestä, joka ojensi kättään etumaisen hevosen ohjiin tarttuakseen.

Oli toripäivä, ja maalaisväki oli kaikki koossa siipikarjakoreineen, munineen ja sen semmoisine tavaroineen. Tuskin valjakonratsastaja oli lyönyt miestä, joka aikoi ottaa kiinni hänen hevosensa, kun suuri kaalinkupu pyrähti kieppuen vaunuihin, aivan kuin suuri kanuunankuula, ja kreivi alkoi yhä enemmän nauraa, sillä se löi kreivittäreltä viuhkan kädestä ja maksahti päin isä Holtin vatsaa. Sitten seurasi porkkana- ja perunakuuro.

"Taivaan tähden, olkaa hiljaa!" sanoi mr. Holt; "emme ole enää kymmenenkään askeleen päässä 'Bellin' holvikäytävästä, jossa portti voidaan sulkea meidän jälkeemme ja tämä _Canaille_ [roskajoukko] pitää ulkopuolella."

Pieni paashi oli vaunun astimella, ja eräs mies väkijoukosta heitti häntä perunalla, joka sattui häntä silmään, jolloin onneton pikku raukka alkoi huutaa; mies, lihava, suuri kaupunkilainen satulasepänsälli, nauroi. "Oh! senkin --keleen ulvova paavilaisäpärä", hän sanoi ja kumartui ottamaan toista perunaa. Väkijoukko oli sillä aikaa kokoontunut aivan hevosten ja majatalon oven väliin, ja vaunut pysähtyivät kokonaan. Mylord hyppäsi vaunuista reippaasti kuin poika, paashin puolella olevasta ovesta, kiskaisten pikku Henryn sen taakse ja otti kiinni perunanheittäjän kauluksesta silmänräpäyksessä. Seuraavalla hetkellä olivat konnan jalat ilmassa ja hän putosi tömähtäen kivitykselle.

"Sinä kelvoton konna!" ärjyi lordi, "mokoma kirkuva roskajoukko! kuinka te uskallatte ahdistaa lapsia ja loukata naisia? Yritäpä kertakaan uudelleen noihin vaunuihin, sinä luikkija, siannahkainen rajasuutari, niin Herra nähköön, lähetän miekkani lävitsesi!"

Muutamat väkijoukosta huusivat: "Hurraa, mylord!" sillä he tunsivat hänet, ja satulasepän sälli oli tunnettu nyrkkisankari, melkein toista vertaa isompi mies kuin mylord.

"Väistykää tieltä", huusi tämä (hän puhui korkealla, terävällä äänellä, mutta tavattoman arvokkaasti). "Väistykää ja antakaa hänen armonsa kreivittären vaunujen kulkea!" Miehet, jotka olivat vaunujen ja "Bellin" portin välillä, todellakin väistyivät ja hevoset menivät portista, ja mylord käveli niiden perästä hattu päässään.

Kun hän oli menemäisillään portista, josta vaunut olivat juuri kulkeneet, alkoi toinen huuto, "pois paavin valta -- alas katolilaiset!" Mylord kääntyi ja katsahti heihin vielä kerran.

"Jumala suojelkoon kuningasta!" huusi hän kaikin voimin. "Kuka uskaltaa solvata kuninkaan uskontoa? Sinäkö, sinä kirottu virren vinkuja, rajasuutari ja niin totta kuin olen tämän kreivikunnan viranomainen, vangitsen sinut!" Mies vetäytyi pois ja mylord palasi takaisin kaikella ajan arvokkuudella. Mutta kun pieni kiihko, jonka kohtaus oli aiheuttanut, oli ohitse ja puna sammui mylordin kasvoilta, hän vajosi tavalliseen velttouteensa ja leikki pienen koiransa kanssa ja haukotteli, kun mylady puhutteli häntä.

Väkijoukko oli eräs niistä monituhatlukuisista joukoista, jotka maleksivat maata siihen aikaan, vaatien niiden seitsemän piispan vapauttamista, jotka juuri oli tuomittu ja joista pieni Henry Esmond siihen aikaan tiesi tuskin mitään. Hextonissa oli käräjät ja "Bellissä" suuri ylimystön kokous, ja mylordin palvelijoilla oli yllään uudet, livreansa ja Harryllä pienoinen sininen hopeakoristeinen puku, jota hän käytti juhlatilaisuuksissa. Ja ylimystö tuli ja puhutteli mylordia, ja tuomari oli puettu punaiseen kaapuun näyttäen hyvin mahtavalta henkilöltä, ja lausui erikoisia kohteliaisuuksia mylordille ja myladylle, joka oli kovin mahtava. Harry muistaa, että hänen laahustintaan kantoivat hänen seuranaisensa. "Bellin" suuressa huoneessa oli iltahuvit ja tanssiaiset ja toiset kreivikunnan perheiden nuoret herrat olivat sitä katsomassa niinkuin Harrykin. Eräs niistä pilkkasi hänen mustaa silmäänsä, joka perunakuulasta oli ajetuksissa; ja toinen nimitti häntä äpäräksi, jonka johdosta hän ja Harry joutuivat nyrkkisille. Mylordin serkku, eversti Esmond Walcotesta, oli siellä ja erotti nuo kaksi poikaa -- pitkä, vahvarakenteinen herra, jolla oli sievät, hyvät kasvot. Poika ei tietänyt, miten läheisesti hän myöhemmin oli liittyvä eversti Esmondiin ja miten paljosta hyvyydestä hän sai olla tälle kiitollisuuden velassa.

Näiden kahden perheen välillä ei vallinnut hyvinkään lämmin rakkaus. Myladylla ei ollut tapana sääliä eversti Esmondia hänestä puhuessaan, syistä, joihin jo on viitattu, mutta joista Harry Esmondin, kovin nuoren ikänsä vuoksi, ei voitu otaksua tietävän mitään.

Hyvin pian tämän jälkeen mylord ja mylady menivät Lontooseen isä Holtin seurassa jättäen paashin kotiin. Pikku miehellä oli Castlewoodin suuri linna kokonaan käytettävänään, tai hänellä ja taloudenhoitajalla emäntä Worksopilla, yhteisenä. Tuo vanha nainen oli jokin perheen etäinen sukulainen ja protestantti, mutta luja konservatiivi ja kuningasmielinen, kuten kaikki Esmondit. Henry kävi koulua tohtori Tusherin luona tämän ollessa kotona, mutta tohtorinkin aika oli hyvin rajoitettua. Kaikkialla oli hyvin levotonta ja kiihkeätä, Castlewoodin pienessä, hiljaisessa kylässäkin, jonne tuli eräs joukkio kaupungista. Nämä olisivat rikkoneet Castlewoodin ikkunat, mutta kylän kansa ajoi tiehensä heidät. Ottipa linnan puolustukseen osaa vanha Sievewrightkin, tasavaltalainen seppä; sillä kreivitär, vaikka olikin katolilainen ja vaikka hänellä oli paljon omituisia tapoja, oli lempeä vuokralaisia kohtaan ja Castlewoodin linnassa oli aina yltäkyllin lihaa ja vuodevaatteita ja lääkkeitä köyhille. Kuningaskunta vaihtoi omistajaa kreivin ja kreivittären poissaollessa. Jaakko kuningas oli pakomatkalla ja hollantilaiset tulossa; heistä ja Oranian prinssistä oli mrs. Worksopin tapana kertoa kauhistuttavia kertomuksia joutilaalle pikku paashille.

Poika rakasti suuren talon hiljaisuutta. Hänellä oli kaikki näytelmäkirjat vapaasti luettavinaan, eikä isä Holt ollut häntä kurittamassa, ja sadoittain lapsekkaita puuhia ja huvituksia sekä ulkona että sisällä. Ne tekivät hänen olonsa hyvin hauskaksi.

V luku.

HALTIJAVÄKENI OVAT SALALIITOSSA KUNINGAS JAAKKO II:N VALTAANPALAUTTAMISEKSI.

Poika makasi pienellä vuoteellaan voimatta nukahtaa ajatellessaan muutamia ankeriaan koukkuja, jotka hän oli edellisenä iltana asettanut jokeen ja odottaen hetkeä, jolloin portti aukeaisi ja hän ja hänen toverinsa, John Lockwood, portinvartijan poika, voisivat mennä purolle katsomaan, oliko heillä ollut onnea. Päivänkoittaessa Johnin piti herättää hänet, mutta hänen oma intonsa tuohon urheiluun oli jo kauan ollut hänen herättäjänään. Hän oli ollut valveilla niin kauan, että hänestä tuntui siltä, ettei päivä koskaan tullut.

Kello oli neljän tienoissa, kun hän kuuli viereisen kamarin, kappalaisen huoneen, oven aukeavan ja miehen yskivän käytävässä. Harry hypähti vuoteeltaan ajatellen, että huoneessa varmasti oli rosvo, tai kukaties toivoen sen olevan haamun, ja työntäen oman ovensa auki hän näki edessään isän huoneen oven avoinna ja huoneen valaistuna ja olennon seisovan sisäänkäytävällä sakean savun keskellä, joka tuli huoneesta.

"Kuka siellä?" huudahti poika, joka oli rohkealuontoinen.

"_Silentium_" [Hiljaa], kuiskasi toinen; "minä täällä olen, poikaseni!" ja kun tämä ojensi kättään, tunsi Harry hänet hyvin opettajakseen ja ystäväkseen isä Holtiksi. Verho oli kappalaisen huoneessa pihallepäin olevan akkunan edessä ja Harry näki, että savu syntyi suuresta paperikasasta joka paloi hiilipannussa, kun hän saapui kappalaisen huoneeseen. Suotuaan pikaisen tervehdyksensä ja siunauksensa pojalle, joka oli ihastuksissaan saadessaan nähdä opettajansa, isä jatkoi paperiensa polttamista, ottaen niitä kaapista, joka oli uunihyllyn yläpuolella. Kaappia Harry ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Isä Holt nauroi nähdessään pojan huomion kokonaan, kiintyneen tähän syvennykseen. "Se on oikein, Harry", sanoi hän; "uskollinen pikkuinen heimolainen, tarkasta kaikkea äläkä sano mitään. Sinä olet uskollinen, sen tiedän."

"Tiedän, että menisin hirteen teidän puolestanne", sanoi Harry.

"En tahdo päätäsi", sanoi isä taputtaen sitä lempeästi; "Sinun ei tarvitse muuta kuin olla vaiti. Polttakaamme nämä paperit ja olkaamme sanomatta kellekään mitään. Haluttaisiko sinua lukea niitä?"

Harry Esmond punastui ja painoi alas päänsä. Oli niin, että hän jo oli ajattelematta katsonut edessään olevaa paperia; ja vaikka hän oli sen nähnyt, hän ei voinut ymmärtää siitä sanaakaan, sillä kirjaimet olivat varsin selviä, mutta aivan tarkoituksettomia. He polttivat paperit, musertaen tuhan erääseen hiilipannuun, niin että niistä tuskin jäi jälkeäkään.

Harry oli tottunut näkemään isä Holtin useammassa kuin yhdessä puvussa -- ei ollut turvallista eikä vaaran arvoista paavin kirkonmiesten käyttää oikeata pukuaan, eikä hän siis ollut vähääkään hämmästyksissään siitä, että pappi nyt ilmaantui puettuna ratsastusasuun, suuriin puhvelinahkaisiin saappaisiin ja sulkahattuun, joka oli yksinkertainen, mutta sellainen, jota herrat käyttivät.

"Tiedät kaapin salaisuuden", hän sanoi nauraen; "ja sinun on valmistuttava muihin salaisuuksiin", ja hän aukaisi -- ei salaista kaappia tällä kertaa -- vaan vaatekammion, jonka hän tavallisesti piti lukossa ja josta hän nyt otti kaksi tai kolme eriväristä pukua ja tekotukkaa, muutamia hienotekoisia miekkoja (isä Holt oli innokas miekkailutaidon harrastaja, ja kun hän oli kotona, harjoittivat hän ja hänen oppilaansa joka päivä tätä urheilua, jossa pojasta tuli suuri mestari), sotamiehen takin ja viitan sekä maamiehen puseron ja pani ne tuohon suureen syvennykseen uunihyllyn päälle, josta paperit oli otettu.

"Elleivät he löydä tuota kaappia", hän sanoi, "eivät he löydä näitä; jos he löytävät nämä, he eivät niistä saa mitään juttua kokoon, paitsi että isä Holt on käyttänyt useampia kuin yhtä vaatekertaa. Niin tekevät kaikki jesuiitat. Tiedäthän millaisia petkuttajia me olemme, Harry."

Harry oli hädissään siitä, että hänen ystävänsä aikoi heti jättää hänet; "Mutta ei tiedä", sanoi pappi, "on hyvin todennäköistä, että tulen takaisin mylordin kanssa muutaman päivän kuluttua. Luultavasti meitä tullaan suvaitsemaan; ehkäpä meitä ei vainota. Mutta heidän päähänsä varmaankin pälkähtää tulla vierailulle Castlewoodiin ennen meidän palaamistamme. Ja koska minun puvussani kulkevia herrasmiehiä epäillään, he voisivat nähdä hyväksi tutkia minun paperini, jotka eivät koske ketään -- eivät ainakaan heitä." Ja tähän päivään asti Harry Esmond, hänen oppilaansa, on pysynyt täydelleen tietämättömänä siitä, koskivatko nuo kyseenalaiset paperit politiikkaa, vaiko tuon salaperäisen seuran asioita, jonka jäsen isä Holt oli.

Muun osan tavaroistaan, pienen vaatevarastonsa ja muun, Holt jätti koskemattomaksi hyllyilleen ja kaappiinsa ottaen sieltä kuitenkin nauraen ja heittäen hiiliastiaan, jossa hän vain puoliksi poltti ne, muutamia teologisia kirjoitelmia, joita hän oli kirjoittanut englantilaisia pappeja vastaan. "Ja nyt", hän sanoi, "voi Harry poikani todistaa puhtaalla tunnolla nähneensä minun polttavan latinalaisia saarnoja viimeisen kerran täällä ollessani ennen Lontooseen menemistäni; ja kohta on päivänkoitto ja minun on oltava poissa, ennenkuin Lockwood liikkuu."

"Eikö Lockwood päästä sinua ulos, sir?" kysyi Harry. Holt nauroi; hän ei milloinkaan ollut iloisempi ja hyväntuulisempi kuin ollessaan täydessä toimessa tai vaarassa.

"Lockwood ei tiedä mitään minun täällä-olostani, huomaa se", hän sanoi; "etkä sitä tietäisi sinäkään, pikku rasu, jos olisit nukkunut paremmin. Sinun täytyy unohtaa, että olen ollut täällä, ja nyt, hyvästi. Sulje ovi ja mene omaan huoneeseesi äläkä tule ulos ennenkuin -- odotahan, miksi et voisi tietää yhtä salaisuutta lisäksi? Tiedän, ettet koskaan petä minua."

Kappalaisen huoneessa oli kaksi akkunaa -- toinen pihalle päin, josta oli näköala suoraan länteen suihkulähteelle, ja toinen, pieni akkuna, joka oli vahvasti raudoitettu ja oli tasangolle päin linnan edustalla. Tämä akkuna oli liian korkealla, jotta siihen olisi ylettynyt maasta, mutta kiipeämällä tarjoilupöydälle, joka oli sen alla, isä Holt näytti minulle kuinka akkunanalustaa painamalla koko lyijyn, lasin ja rautatankojen muodostama kehys laskeutui allapäin olevaan syvennykseen, josta se voitiin nostaa ja palauttaa tavalliseen paikkaansa ulkopuolelta, sillä eräs rikkinäinen ruutu oli tarkoituksellisesti avoinna, niin että käsi voi käyttää tuon koneiston vieteriä.

"Kun olen mennyt", sanoi isä Holt, "tulee sinun työntää paikoilleen tarjoilupöytä, niin ettei kukaan voi kuvitella, että tätä tietä on käytetty ulosmenoon; lukitse ovi ja pane avain -- mihin panisimmekaan avaimen? -- pane se 'Chrysostomuksen' alle kirjahyllylle; ja jos joku kysyy sitä, sano että minä pidän sitä siellä ja olen ilmoittanut sinulle, mistä se on löydettävissä, jos sinulle tulee tarvis mennä minun huoneeseeni. Tässä laskeutuminen on helppoa seinää pitkin alas ojaan ja, siis vielä kerran, hyvästi, siksi kunnes taas tapaan sinut, rakas poikani." Ja niin sanoen rohkea isä kiipesi pöydälle tavattoman notkeasti ja reippaasti ja astui akkunalaudalle, nostaen taas esiin rautatangon ja koko laitoksen toiselta puolelta ja jättäen Harry Esmondille aikaa vain kurkottautua varpaisilleen ja suudella hänen kättään ennenkuin akkunan pieli sulkeutui; rautatangot kiinnittäytyivät yhtä lujina kuin konsanaan, kuten näytti, yläpuolella olevaan kivikaareen. Kun isä Holt seuraavalla kerralla saapui Castlewoodiin, tuli hän suuresta portista ratsain, eikä hän edes vihjannut yksityistien olemassa olosta Harrylle muutoin kuin tarvitessaan yksityislähettilästä sisäpuolelta, jossa tarkoituksessa hän epäilemättä oli ohjannut nuoren oppilaansa tämän linnasta poistumistavan perille.

Esmond, vaikka olikin nuori, olisi mieluummin kuollut kuin pettänyt ystävänsä ja opettajansa; tämän mr. Holt hyvin tiesi; sillä hän oli koetellut poikaa enemmän kuin kerran panemalla kiusauksia hänen tielleen, nähdäkseen, taipuisiko tämä niihin ja jälkeenpäin tunnustaisi vai kestäisikö hän ne, niinkuin hän toisinaan teki, tai valehtelisiko, jota hän ei koskaan tehnyt. Tässä suhteessa isä Holt opetti, ettei salaisuuden säilyttäminen ollut valehtelemista, jota se ei missään tapauksessa olekaan, vaikka vaitiolo onkin kiellon arvoinen, ja siksi suora "ei" ei ole rikoksellinen oikeuden tai ystävän puolesta tai vastauksena kysymykseen, joka on ennakkoluuloinen, vaan on päinvastoin kiitettävä ja yhtä laillinen menettelytapa kuin toinenkin, väärää vaatimusta vältettäessä. Jos esimerkiksi (sanoi hän), hyvältä kansalaiselta, joka on nähnyt hänen majesteettinsa etsivän suojaa puusta, kysyttäisiin: "Onko kuningas Kaarle tuossa tammessa?", niin ei hänen velvollisuutensa olisi antaa myöntävää vastausta, -- tällöinhän cromwellilaiset voisivat vangita kuninkaan ja surmata hänet, kuten hänen isälleen tekivät -- vaan kielteinen, sillä hänen majesteettinsa on salaisena tuossa puussa eivätkä häntä siis näe uskolliset silmät. Kaiken tämän opetuksen samoin kuin kieli- ja tiedeopintojen alkeet poika innolla ja kiitollisuudella otti vastaan opettajaltaan uskonnon ja siveysopin ohella. Kun siis Holt oli mennyt ja kieltänyt Harrya olemaan häntä näkemättä, oli niinkuin hän ei olisi käynytkään. Ja pojalla oli tämä vastaus sujuvan valmiina, kun hän muutaman päivän perästä joutui kuulusteltavaksi.

Oranian prinssi oli silloin Salisburyssa, kuten nuori Esmond sai tietää nähdessään tohtori Tusherin parhaassa kauhtanassaan (vaikka tiet olivat kuraiset eikä hänen koskaan tiedetty ratsastaessaan käyttäneen silkkistä kauhtanaansa, vaan ainoastaan villakankaista,) ja suuri oranssikokardi leveälierisessä hatussa ja Nahum, tohtorin kanslia-apulainen oli samalla lailla koristettu. Tohtori käveli edestakaisin pappilan edustalla, kun pikku Esmond hänet näki, ja Harry kuuli hänen sanovan, että hän aikoi osoittaa kunnioitustaan hänen korkeudelleen prinssille, kun hän nousi satulatyynylleen ja ratsasti pois, Nahum takanaan. Kylän väellä oli niinikään oranssikokardit ja Harryn ystävän sepän naurava tytär kiinnitti sellaisen Harrynkin vanhaan hattuun, jonka koristeen tämä vihaisena repi pois, kun kansa vaati häntä huutamaan: "Jumala suojelkoon Oranian prinssiä ja protestanttista uskoa!" Mutta ihmiset vain nauroivat; kylässä pidettiin pojasta, sillä hänen yksinäisyytensä herätti kaikkien sääliä, ja hän tapasi siellä iloisen vastaanoton ja ystävällisiä kasvoja monessa talossa. Isä Holtillakin oli siellä monta ystävää, sillä hänellä oli tapana väitellä sepän kanssa teologiasta, milloinkaan kiivastumatta, nauraen koko ajan miellyttävällä tavallaan, ja lisäksi hän paransi sepän vilutaudista kiinanpulverilla, ja oli aina valmis suomaan lempeän sanan, jos joku sitä kaipasi, niin että kylän asukasten mielestä oli vahinko, että nuo kaksi olivat paavilaisia.