Part 39

"Niin pian häiden jälkeen kuin mahdollista", vastasi herttua. "Se on määrätty joulukuun ensi päiväksi, ei voida olla sen nopeampia. Ajoneuvoja ei voida saada pikemmin kuntoon. Kuningattaren tarkoituksena on saada lähetystö mahdollisimman loistavaksi ja minulla itselläni taas on lakiasioita järjestettävinä. Tuo pahaenteinen Mohun on taas tullut tai on tulossa Lontooseen. Meillä on vireillä lakiasia lordi Gerard-vainajan omaisuudesta ja Mohun on kutsunut minut itseään tapaamaan."

V luku.

MOHUN ESIINTYY VIIMEISEN KERRAN TÄSSÄ HISTORIASSA.

Mr. Esmondilla oli herttua Hamiltonin ohella, joka niin ystävällisesti oli luvannut suojelustaan ja suosiotaan tälle, muitakin suuria ystäviä, joilla nyt oli valtaa ja jotka sekä kykenivät että halusivat häntä auttaa; ja sellaisten liittolaisten avulla hän saattoi ajatella edistyvänsä yhtä nopeasti siviilielämässä kotimaassa kuin hän oli edistynyt ulkomaillakin. Hänen ylhäisyytensä oli niin ylevämielinen, että hän tarjoutui ottamaan mr. Esmondin kirjurikseen lähetystöönsä Pariisiin, mutta tähän tarjoukseensa hän epäilemättä toivoi saavansa kiellon; Esmond ei voinutkaan ajatella seuraavansa rakastettuansa kauemmaksi kuin kirkon ovelle vihkimisen jälkeen, ja hän hylkäsi siis tuon tarjouksen, jonka hänen jalomielinen kilpailijansa teki hänelle.

Muut vallassa olevat herrat soivat viljalti ainakin kohteliaisuuksia ja lupauksia eversti Esmondille. Mr. Harley, josta nyt oli tehty Oxfordin ja Mortimerin lordi ja Sukkanauhan ritari samana päivänä kuin herttua Hamiltonistakin, lähetti everstille ilmoituksen, että hänelle pian tarjottaisiin istuinta parlamentissa; ja mr. St. John antoi everstille paljon imartelevia ylenemistoiveita sitten kun tästä tulisi edustaja. Esmondin ystävät olivat kaikki menestyneet hyvin; ja kaikkein parhaiten ja loistavimmin oli menestynyt hänen rakas vanha päällikkönsä, kenraali Webb, joka nyt oli määrätty maavoimain kenraaliluutnantiksi ja jonka erikoisen kunnioittavasti ottivat vastaan ministeristö, kuningatar ja ulkona olevat ihmiset, jotka hurrasivat tuolle päällikölle aina, kun he näkivät hänet vaunuistaan menossa parlamenttiin tai kuningattaren vastaanottoon tahi nilkuttavan jalkaisin vaunuihinsa St. Stephensistä mainehikkaan keppinsä ja kainalosauvansa varassa; ja ihmiset osoittivat hänelle suosiotaan yhtä äänekkäästi kuin konsanaan Marlborough'lle.

Tuo suuri herttua oli häväisty perinpohjin, ja kelpo Webb laski kaikkien hänen onnettomuuksiensa alkaneen Wynendaelista ja vakuutteli, että Kohtalotar oli oikein palkinnut tuon petturin. Herttuatar Sarah oli hänkin joutunut perikatoon: hänen oli ollut pakko luovuttaa avaimensa ja paikkansa ja eläkkeensä. "Aiai!" virkkoi Webb, "hän olisi avaimillaan lukinnut kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jos olisin saanut kuulan päähäni, mutta minäpä ehkäisin tuon apuretkikunnan Wynendaelissa." Vihamiehemme Cardonnel oli ajettu pois Alahuoneesta (yhdessä mr. Walpolen kanssa) jouduttuaan kiinni yleisten varojen väärinkäyttämisestä. Cadogan menetti arvonimensä ja paikkansa Towerin luutnanttina. Marlborough'n tyttäret luopuivat paikoistaan uskottuina hovineiteinä, ja herttua Marlborough'n lankeemus oli niin täydellinen, että hänen vävynsä, lordi Bridgewaterin, täytyi jättää asuntonsa St. Jamesissa ja häneltä lopetettiin pieni eläkkeensä ylihovitallimestarina. Mutta luulen, että Marlborough'n syvin lankeemus oli se, että hän lähetti kysymään kenraali Webbiltä milloin tämä soisi hänelle vastaanoton, hän joka oli komentanut tuota vaappumatonta vanhaa kenraalia ja loukannut ja ivaillut tätä, Marlborough, joka oli antanut Webbin virua odotushuoneessaan ja joka ei Webbin urotyön jälkeen viitsinyt edes kirjoittaa tälle omakätistä kirjettä. Kansa halusi nyt yhtä kiihkeästi rauhaa kuin se koskaan oli halunnut sotaa. Savoijin prinssi tuli Englantiin, kuningatar otti hänet vastaan ja hän sai mainehikkaan kunniamiekan ja koetti kaikin keinoin koota whigpuoluetta, jotta se toisi Englantiin Hannoverin nuoren vaaliruhtinaan -- hän koetti tehdä kaikkensa pitkittääkseen sotaa ja edistääkseen tuon prinssin niin leppymättömästi vihaaman vanhan hallitsijan perikatoa. Mutta kansa oli väsynyt sotaan -- niin täydellisesti väsynyt, ettei häviömme Denainin luona voinut herättää meissä mitään vihaa, vaikka sellainen häviö kaksi vuotta aikaisemmin olisi saanut koko Englannin raivon valtaan. Helppoa oli havaita, ettei suuri Marlborough nyt ollut armeijan johdossa. Eugenen täytyi raivoissaan peräytyä ja luopua uneksimastaan loistavasta kostosta. Turhaan sanoi herttuan puolue Englannissa: "Annammeko me häväistä aseitamme? Emmekö lähetä takaisin sitä ainoata esitaistelijaa, joka voisi hyvittää kunniamme?" Kansa oli saanut tarpeekseen taistelusta ja pilkka tai kehoitukset eivät enää voineet brittejämme kiihoittaa.

Täytyy myöntää, että mr. St. John valtiomieheksi, joka aina puhui vapaudesta ja jolla aina oli suurimmat filosofiset maksimit huulillaan, menetteli toisinaan enemmän turkkilaisen kuin kreikkalaisen filosofin tavoin, ja hän menetteli häpeällisesti ainakin yhtä onnetonta ihmisluokkaa vastaan -- kynänkäyttäjiä vastaan, ja sellainen mielivaltaisuus oli hieman tavatonta miehessä, joka julisti niin suuresti kunnioittavansa heidän kutsumustaan. Tähän aikaan oli kynäsota kovin kiivasta. Hallituksen puolue oli siinä voiton puolella, suuri yleisö oli sillä puolella, ja se puolue olisi voinut olla armeliaskin. Oli luonnollista, että oppositsioni oli jyrkkää ja suurläänistä; muutamat ottivat siihen osaa sydämensä pohjasta ja ihailivat herttua Marlborough'n tavatonta lahjakkuutta ja valittivat häväistystä, mikä maailman suurimman sotapäällikön täytyi kestää; toiset patriootit taas sai vatsa valittamaan, ja sellaiset miehet huusivat, koska he olivat köyhiä ja saivat palkan huutamisestaan. Näille ei mr. St. John, Bolingbroken lordi, osoittanut vähintäkään armoa, vaan heitätti heitä joukon vankilaan tai häpeäpaaluun osoittamatta hiventäkään sääliä.

Mr. Esmond oli nyt muuttunut asemiehestä kynämieheksi, mutta hän oli turvallisemmalla puolella kuin se, jolle yllämainitut miehet uskalsivat vapautensa ja luottonsa. Meidän puolellamme, voimakkaammalla, ei ollut mitään vaaraa; ja sitäpaitsi lohdutteli mr. Esmond itseään sillä imartelevalla ajatuksella, että hän ainakin kirjoitti kuin gentlemanni milloin hänen ei onnistunutkaan esiintyä nerona.

Sen aikuisista kuuluisista neroista, jotka ovat tehneet kuningatar Annan hallitusajan mainehikkaaksi ja joiden teokset tuleviin aikoihin säilyvät kaikille englantilaisille, näki mr. Esmond useita, mutta pääasiallisesti vain yleisissä paikoissa, sillä hän ei ollut kenenkään heidän läheisempi ystävä lukuunottamatta kelpo Dick Steeleä ja Addisonia, jotka kuitenkin luopuivat Esmondista, kun hänestä tuli piintynyt tory ja kun hän joutui läheisiin väleihin tuon puolueen johtajien kanssa. Addison valitsi itselleen vain muutamia ystäviä, ja hän oli harvoin avomielinen muulloin kuin heidän seurassaan. Julkisuuden miehistä oli vaikeata löytää suorempaa ja omantunnontarkempaa miestä kuin hän, jonka keskustelu oli niin monipuolista, välitöntä ja miellyttävää. Nyt myöhemmällä iälläni kirjoittaessani tätä myönnän Addisonin politiikan olleen oikean, ja jos minun aikani palaisi, olisin Englannissa whig enkä tory; mutta miehiä, jotka omaksuvat jonkun puolueen politiikassa, sitovat siihen useimmiten enemmän ihmiset kuin periaatteet.

Ystävällisyys tai muu vähäpätöinen seikka panee miehen seuraamaan jompaakumpaa lippua, ja hän marssii sen alla sodan loppuun saakka. Marlborough oli loukannut Esmondin päällikköä ja tämä vihasi Marlborough'ta, ja Esmond taisteli päällikkönsä puolesta tämän riidoissa. Kun Webb tuli Lontooseen, Marlborough'n vihamiehet käyttivät häntä aseenaan (ja hän olikin puhdasta terästä, tuo kunnon päällikkö); eikä hänen adjutanttinsa, mr. Esmond, ollut uskoton eikä arvoton puoluelainen. Ihmeellistä on täällä vieraalla maalla ja maassa, joka vain nimellisesti on riippuvainen (sillä en mitenkään saata uskoa, että Pohjois-Amerikan Siirtokunnat voivat jäädä pienen saarivaltakunnan alusmaiksi edes kahdeksikymmeneksi vuodeksi), muistaa, miten Englannin kansa antautui yhden tai toisen aristokraattisen puolueen johdettavaksi ja otti milloin Hannoverista, milloin Ranskasta kuninkaan, miten vain puolueet kehoittivat. Ja kun toryt, lokakuun kerhon herrat, korkeakirkolliset papit, jotka pitivät Englannin kirkon puolta, aikoivat valita katolisen kuninkaan, jonka puolesta, useat näiden puolueiden skotlantilaiset ja englantilaiset johtomiehet ihailtavalla uskollisuudella ja hartaudella panivat henkensä alttiiksi, niin heidät johtivat siihen miehet, joilla ei, surullista kyllä, ollut mitään uskontoa, vaan jotka käyttivät uskontoa kuten muitakin mielipiteitään omien pyyteittänsä edistämiseksi. Ja toisen puolueen, whigien, jotka hekin julistivat uskonnollisuuttaan ja vapaamielisyyttään, oli pakko hakea Hollannista tai Hannoverista hallitsija, jonka ympärille he voisivat kokoontua. Tuo osa Englannin historiaa on omituinen kompromissien sarja -- periaatekompromisseja, puoluekompromisseja, uskontokompromisseja! Englannin vapauden ja itsenäisyyden rakastajat alistivat omattuntonsa uskonnollisissa kysymyksissä parlamenttisäädöksen alaisiksi; he eivät voineet ratkaista vapauttaan lähettämättä Celle'een tai Haagiin hakemaan kuningasta, joka heitä johtaisi, eivätkä he voineet löytää maailman ylpeimmän kansan joukosta hallitsijakseen miestä, joka puhuisi heidän omaa kieltään ja ymmärtäisi heidän lakejaan. Toryja korkeakirkolliset patriootit olivat valmiit kuolemaan katolisen suvun puolesta, hallitsijasuvun, joka oli myynyt meidät ranskalaisille. Mahtavat whigpuolueen aateliset, piintyneet tasavaltalaiset niskottelijat, jotka maankavalluksesta olivat katkaisseet Kaarle Stuartin pään, ottivat kernaasti kuninkaan, joka oli perinyt arvonimensä kuninkaalliselta isoäidiltään, jonka pään taas oli katkaissut kuningatar Elisabetin mestauskirves. Ja meidän ylpeä englantilainen aatelimme lähetti hakemaan itselleen kuningasta pikkuruisesta saksalaisesta kaupungista hallitsemaan Lontooseen, ja meidän pappimme suutelivat hänen hollantilaisten rakastajattariensa rumia käsiä pitämättä sitä minään häpeänä. Englannissa tehdään aina jyrkät puolue-erot samoin kuin peritään talokin kaikkine rasituksineen, velkoineen, vanhoine epämukavuuksineen, vieläpä raunioineenkin; vain korjaillaan, mutta ei milloinkaan rakenneta uudestaan. Viitsimmekö me Uuden Maailman ihmiset enää nimellisestikään alistua tähän vanhaan brittiläiseen taikauskoon? Ajan merkit panevat minut ajattelemaan, että ennen pitkää välitämme yhtä vähän kuningas Yrjöstä ja maallisista ja hengellisistä herroistamme kuin kuningas Knut Suuresta tai druideista.

Tämä luku alkoi neroista, ja olemme harhailleet kovin kauaksi heistä, huomauttaa tyttärenpoikani varmaankin. Miellyttävimmät neroista, jotka tunsin, olivat tohtorit Garth ja Arbuthnot sekä mr. Gay, "Trivian" kirjoittaja, parhain ja viehättävin mies, joka koskaan on sukkeluudelle nauranut tai pulloa aukonut. Näin myös mr. Priorin, ja hän oli kuin saviastia, joka ui vaskiastiain joukossa virtaa alas ja joka koko matkan, syystä kyllä, pelkäsi murskaantuvansa. Minä tapasin hänet sekä Lontoossa että Pariisissa, missä hän jätteli surullisia jäähyväisiä Shrewsburyn herttualle, sillä hänellä ei ollut voimaa ylläpitää arvoa, minkä hänen eittämätön nerokkuutensa ja luonnonlahjansa olivat hänelle voittaneet, ja hän kirjoitteli mairittelevia kirjeitä ministeri St. Johnille ja ajatteli hopeitansa ja virkaansa ja pelkäsi miten hänen kävisi, jos hänen puolueensa häviäisi, Näin kuuluisan mr. Congreven lukemattomia kertoja "Buttonissa" ja hän oli loistava raunio; hän oli kovin ylellisesti puettu ja osoitti urheata naamaa onnettomuuksistaan huolimatta, vaikka hän oli luuvaloinen ja melkein sokea.

Suuri mr. Pope (jonka ihmeellistä neroa ihaillessani jään sanoja vaille) oli vain hento nuorukainen tähän aikaan ja näyttäytyi harvoin ravintoloissa. Sen aikuisissa teatterissa ja kahviloissa kävijöiden parvessa oli sadoittain älyniekkoja ja mukavia miehiä -- miehiä, joita _nunc perscribere longum est_ [kuvaaminen tässä veisi pitkälle]. Luulen, että sellaisista miehistä sain nähdä kaikkein loistavimman näytteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun tein viimeisen matkani Englantiin ja tapasin nuoren Harry Fieldingin, jonka isä oli se Fielding, joka yhdessä meidän kanssamme oli ollut sodassa Espanjassa ja myöhemmin Flanderissa; veikeydessä ja sukkeluudessa nuori Fielding tuntui voittavan kaikki muut. Kuuluisasta tohtori Swiftista voin sanoa vain _vidi tantum_ [sain ainoastaan nähdä]. Hän oli Lontoossa koko tämän ajan kuningattaren kuolemaan asti ja hän kävi sadoissa ravintoloissa, joissa hänet vain näin, mutta en seurustellut hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan jäänyt pois hovista sunnuntaina ja siellä oli hänet pari kertaa etempää näytetty isoisällenne. Hän olisi kyllä kernaasti tutustunut minuun, jos olisin ollut joku suuren arvonimen tai ritarimerkin omistaja. Hovissa ei tohtori nähnyt muita kuin kaikkein suurimmat. Valtiovarainhoitaja ja St. John nimittivät häntä tavallisesti Jonathaniksi ja palkitsivat hänet huonosti siitä, mitä he hänellä teettivät. Tohtori Swift kirjoitti heidän häväistyskirjoituksensa, taisteli heidän vihollisiaan vastaan, ruoski ja kerskaili heidän palveluksessaan, ja varmaa on, että hän teki sen erikoisen taitavasti ja sisukkaasti. Sanotaan hänen nyt menettäneen järkensä ja unohtaneen kärsimänsä vääryydet ja vihansa ihmissukua vastaan. Minä puolestani olen aina pitänyt häntä ja Marlborough'ta sen ajan suurimpina miehinä. Olen lukenut Swiftin kirjat (kukapa ei niitä tuntisi?) vilpoisissa metsissämme täällä, ja kun häntä ajattelen, tuntuu hän jättiläiseltä verrattuna minuun -- yksinäiseltä, sortuneelta Prometheukselta, joka valittaa, kun kotka häntä laatelee. Minä näin Prometheuksen; mutta kun ensi kerran jouduin tuon jättiläisen kanssa puheisiin, astui tämä kantotuolistaan "Siipikarjakahvilaan". Hän oli tullut sinne humalainen irlantilainen palvelija airueenaan, joka ilmoitti hänet huutamalla hänen kunnianarvoisuutensa nimen, sillä välin kuin hänen isäntänsä yhä kitsasteli kantomiehelle maksaessaan. Tästä mr. Swiftista en pitänyt, ja kuulin monenmoisia juttuja siitä miten hän kohteli miehiä ja kiusasi naisia. Hän osasi imarrella suuria yhtä hyvin kuin hän osasi kiusata heikkoja; ja koska mr. Esmond siihen aikaan oli nuorempi ja tulisempi kuin nyt, niin hän oli päättänyt olla pakenematta tämän lohikäärmeen hampaita ja tulta, jos hän joskus tämän kohtaisi.

Ihmisillä on monenmoisia vaikuttimia, jotka heitä elämässä johtavat, ja sadat erilaiset syyt vievät heitä epätoivoisiin tai suuriin tekoihin. Esmondilla oli eräs toveri, eräs pikkuinen irlantilainen kelpo luutnantti Handysiden rykmentistä. Tämä joutui niin suureen velkaan leirikapakoitsijalle, että hän aikoen kosiskella miehen tytärtä, aikoen siten maksaa velkansa; ja velkaansa ja naista paeten hän hyökkäsi Malplaquet'n taistelussa niin epätoivoisesti ranskalaisten linjoja vastaan, että hän sai oman komppanian ja ylennettiin kapteeniksi, mutta hänen täytyi kuitenkin naida ravintoloitsijan tytär, joka toi Roger-poloiselle huomenlahjana kuitin tämän veloista hänen isälleen. Laskua ja avioliittoa paeten hän juoksi vihollisen pistimiä vastaan ja kun eivät nämä häntä tappaneet, työnnettiin hänet takaisin toiseen pahaan. Samassa taistelussa taisteli suuri herttuamme, ei ranskalaisia, vaan Englannin torypuoluetta vastaan; eikä hän pannut alttiiksi omaa ja sotajoukon henkeä isänmaansa, vaan palkkojensa ja virkojensa ja tuon ainoan henkilön, jota hän maan päällä pelkäsi, Englannissa olevan vaimonsa puolesta. Olen tutkinut komppaniani miehiä (uusia joukkoja maalaispoikia liittyi sodan aikana armeijaamme yhtämittaa, vaihtaen auran miekkaan) ja sain selville, että puolet lippumme alla kulkevista oli sinne saanut nainen; erään oli hänen rakastettunsa hyljännyt ja hän otti epätoivoissaan sotilaspestin; toinen taas oli hyljännyt tytön ja pakeni tätä leirille, mistä ei laki häntä saanut käsiinsä. Miksi kertoisimme sellaisia yksityiskohtia? Mitäpä muuta voisivat Aatamin ja Eevan pojat kuin jatkaa sitä rakkauden ja kärsimysten sarjaa, minkä heidän isänsä ja äitinsä alkoivat? Oi tyttärenpoikani! Minulta alkaa olla lopussa se osa elämäkertaani, jossa tein tuttavuutta Englannin ja Euroopan suurmaailman ihmisten kanssa; minun vuoteni ovat jo menneet ohi heprealaisen runoilijan määrän, ja minä vakuutan sinulle, että kaikki huoleni -- ja totisesti myös ilonikin -- ovat johtuneet naisesta, ja niin on sinunkin käyvä, kun aikasi tulee. Nainen teki minusta sotilaan ja nainen myöhemmin pani minut punomaan juonia; Minä luulen, että olisin laittanut hänelle vaikka vaatteita, jos hän vain olisi minua kehoitellut siihen; kaiken, mikä oli vallassani, minä olisin antanut hänelle. Eikö joka miehellä ole omassa mitassaan ollut Omfaleaansa ja Delilaansa? Minun viettelijäni kiehtoi minut Thamesin rantamilla rakkaassa vanhassa Englannissa; sinä saatat löytää omasi Rappahannocin ääriltä.

Tuota naista, miellyttääkseni siis koetin herättää huomiota sotilaana ja myöhemmin älyniekkana ja poliitikkona; erästä toista miellyttääkseni olisin kantanut mustaa papin kaapua ja kaulusta, ja niin olisi tapahtunutkin, jollei korkeampi kohtalo olisi tullut väliin ja tuhonnut tuota suunnitelmaa. Ja luulen totisesti, että maailma on samanlainen kuin kapteeni Esmondin komppania, josta äsken puhuin; ja jos eteenne paljastettaisiin joka miehen elämänvaiheet, niin näkisitte naisen häntä estelevän tai viivyttelevän hänen kulkuaan tai pysähdyttävän hänet, tai näkisitte naisen rohkaisevan tai kiihoittavan häntä tai viittaavan hänelle vaunuistaan niin että mies menee hänen luokseen ja jättää kilpajuoksun sikseen; tai nainen tuo hänelle omenan ja sanoo: "syö", tai hankkii hänelle tikarin ja kuiskaa: "Tapa! tuossa on Duncan ja kruunu ja sopiva tilaisuus."

Isoisänne taisteli paremmalla menestyksellä poliitikkona kuin älyniekkana; ja hän kykeni tekemään hyviä palveluksia sille asialle, jonka palvelukseen hän uhrautui, sekä mr. St. Johnille ja hänen puolueelleen, koska hänellä päällikkönsä loukkausten ohella oli omaa yksityistä vihan aihetta suurta sotavoimia johtavaa herttuata vastaan ja koska hän tunsi sota-asiat paremmin kuin useimmat kirjailijat, jotka eivät olleet käyneet "Wills"'in piipun tulta kauempana. Mutta hän halveksi solvailevaa kirjoitustapaa, johon muutamat torypuolueen kirjoittajat alentuivat; esimerkiksi tohtori Swift, joka suvaitsi epäillä herttua Marlborough'n rohkeutta ja hänen ylhäisyytensä etevyyttä sota-asioissa. Esmondin julkaisujen arvoa ei alentanut sekään, että hän toivoi niillä olevan menestystä (vaikka ne eivät voineet loukata herttua Marlborough'ta läheskään niin paljon yleisön silmissä kuin Swiftin solvailevat hyökkäykset, jotka olivat tarkoituksellisesti laaditut mustaamaan ja alentamaan herttuata) sillä mr. Esmond oli ne kirjoittanut avomielisesti ja vilpittömästi ja hän tunnusti ne mielellään omikseen; Esmond ei enää kuulunut armeijaan, mutta hän ei koskaan hyökkäillyt Marlborough'n tavatonta rohkeutta ja etevyyttä vastaan, vaan ainoastaan hänen itserakkauttaan ja ahneuttaan.

Erään kerran Esmond oli kirjoittanut palasen torypuolueen lehteen, jonka nimi oli _Post-Boy_ (kirjeen Bouchainista, josta kaupunki puhui kokonaista kaksi päivää, kunnes eräs italialainen laulaja antoi uutta keskusteluaihetta), ja kun hänellä oli asiaa liikekeskukseen, mistä Beatrix taisi haluta hansikasparin tai viuhkan, niin Esmond meni oikomaan kirjoitustaan ja istui painohuoneessa, kun kuuluisa tohtori Swift saapui, mukanaan irlantilainen palvelijansa, joka tavallisesti kulki hänen kantotuolinsa edessä ja huusi isäntänsä nimen kovin arvokkaasti.

Mr. Esmond odotteli myös latojaa, jonka vaimo oli mennyt tätä kapakasta hakemaan, ja piirusteli odotellessaan ratsusotilaan kuvaa latojan vaimon likaiselle, somalle pikku pojalle, jonka vaimo oli jättänyt kotiin.

"Te olette nähtävästi _Post-Boyn_ julkaisija, sir?" virkkoi tohtori narisevalla äänellä Irlannin murteella; ja hän katsahti everstiin tiheitten kulmakarvainsa alta kovin kirkkaalla sinisellä silmäparilla. Hänen hipiänsä oli samea, vartalonsa lihava ja hänellä oli kaksi leukaa. Hänellä oli yllään kulunut papinkauhtana ja mustan peruukkinsa päällä kulunut hattu, ja hän veti esiin suuren kultakellon, johon hän vihaisena katsahti.

"Minä olen vain avustaja, tohtori Swift", virkkoi Esmond, pitäen yhä pikku poikaa sylissään. Hän istui selkä akkunassa kiinni, joten ei tohtori voinut nähdä häntä.

"Kuka teille sanoi, että minä olen tohtori Swift?" kysyi tohtori, katsoen everstiin ylpeänä.

"Teidän kunnianarvoisuutenne palvelija huusi nimenne", virkkoi eversti. "Minä päättelin, että olette tuoneet hänet Irlannista."

"Pyydän kysyä, sir, mikä oikeus teillä on päätellä onko minun palvelijani tullut Irlannista vai ei? Minä tahdon puhua johtajanne, mr. Leachin kanssa. Laputtakaa häntä hakemaan."

"Missä on isäsi, Tommy?" kysäisi eversti lapselta, likaiselta pikku raukalta, jolla oli mekko yllä.

Vastauksen asemesta alkoi lapsi itkeä; tohtorin tulo oli epäilemättä pelästyttänyt pahasen.

"Lähettäkää tuo kirkuva mukula omiin oloihinsa ja tehkää mitä käskin, sir", virkkoi tohtori.

"Minun täytyy ensin lopettaa Tommyn kuva", virkkoi eversti nauraen. "Kas niin, Tommy, tahdotko parrakkaan tai parrattoman Pandourin?"

"Pajjakkaan", virkkoi Tommy, kovin innostuneena kuvaan.

"Kuka piru te olette, sir?" huudahti tohtori; "oletteko te latojan apulainen vai mikä?"

"Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse herättää henkiin pirua kysyäkseen kuka minä olen", virkkoi eversti Esmond. "Oletko koskaan kuullut tohtori Faustista, pikku Tommy? tai isä Baconista, joka keksi ruudin ja pani Thamesin tuleen?"

Mr. Swift kävi ihan punaiseksi, melkein sinipunaiseksi. "En tahtonut loukata, sir", virkkoi hän.

"Loukkasitte tahtomattannekin", virkkoi toinen yrmeästi.

"Kuka te olette, sir? Tiedättekö te, kuka minä olen, sir? Te kuulutte tuohon Grub Streetin töhertäjälaumaan, jota ystäväni ministeri on ahdistellut. Miten te uskallatte, sir, puhutella minua näin?" huudahti tohtori raivostuneena.

"Minä pyydän teidän kunnianarvoisillenne suosiollista anteeksiantoa, jos olen teidän kunnianarvoisuuttanne loukannut", virkkoi Esmond kovin nöyränä. "Teen mitä tahansa mieluimmin kuin menen tutkintotuomarin eteen tai häpeäpaaluun. Mutta mrs. Leach, latojan vaimo, pyysi minun pitämään huolta Tommystä sillä aikaa kuin hän hakee kapakasta miestään, ja minä en tohdi jättää lasta, sillä se voi polttaa itsensä takassa; mutta jos teidän kunnianarvoisuutenne kaitsee häntä --"

"Minäkö ottaisin tuon pikku pedon!" virkkoi tohtori peräytyen. "Minä olen teitä parempien palveluksessa, mies. Sanokaa mr. Leachille, että kun hän tekee tohtori Swiftin kanssa sopimuksen, niin hänen on parasta pitää se -- kuuletteko? Ja käyttäkää kieltänne kunnioittavammin, kun puhuttelette minun laistani miestä."

"Minä olen vain entinen sotilas", virkkoi eversti, "ja kyllä minä olen nähnyt parempia päiviä, vaikka nyt olenkin joutunut kirjoittelemaan. Minkäpä kukaan kohtalolleen voi, sir?"

"Te olette nähtävästi se mies, josta mr. Leach on minulle puhunut. Olkaa hyvä ja puhukaa säyseästi, kun teitä puhutellaan, ja käskekää Leachin tänä iltana kello kymmeneltä saapua asuntooni Bury Streetille ja tuoda lehdet mukanaan. Ja kun te toiste minut tapaatte, tunnette te minut ja olette kohtelias, mr. Kemp."