Part 38

Jaarli ihaili aina suuresti kuningas Wilhelmiä, mutta hän ei koskaan voinut antaa tälle uskollisuudenvalaansa; jaarli otti osaa useihin suuren kuningasvainajan hallitessa tehtyihin salaliittoihin, mitkä aina päättyivät salaliittoa laisten tappioon, mutta tavallisesti kuningas jalomielisyydessään antoi heille anteeksi. Lordi Arran oli kahdesti vankina Towerissa kuningas Wilhelmin hallitessa. Hänelle tarjottiin vapaus, jos hän antaisi lupauksen olla toimimatta kuningas Wilhelmia vastaan. Silloin lordi virkkoi rohkeasti, että hän ei halunnut antaa sanaansa, koska "hän oli varma, ettei hän voinut sitä pitää"; siitä huolimatta hänet vapautettiin molemmilla kerroilla ilman minkäänlaista kuulustelua, ja kuningas kantoi tälle jalolle vihamiehelleen niin vähän kaunaa, että kun lordin äiti, Hamiltonin herttuatar, puolisonsa kuollessa vapaaehtoisesti kieltäytyi oikeuksistaan, tehtiin jaarlista Loossa v. 1690 kirjoitetun valtakirjan nojalla Hamiltonin herttua, Clydesdalen markiisi ja Arranin jaarli, jolloin edellinen ylennys vahvistettiin. Hänen ylhäisyytensä vannoi edustajavalan ja otti istuimen Skotlannin parlamentissa v. 1700; hän tuli siellä kuuluisaksi isänmaallisuudestaan ja kaunopuheliaisuudestaan, erittäinkin unionilaista johtuneissa väittelyissä. Tätä lakia herttua Hamilton vastusti koko mahdillaan, vaikka hän ei mennytkään niin pitkälle kuin skotlantilainen ylimystö, joka vastusti sitä asevoimin. Sanotaan hänen yht'äkkiä luopuneen vastustuksestaan ja sen johtuneen kuninkaalta St. Germainista saapuneista kirjeistä; alamaisuusvalansa nojalla kuningas kielsi häntä vastustamasta sisartaan kuningatarta tässä asiassa; ja herttua, joka aina koetti auttaa kuningasta palaamaan kuningaskuntaansa saamalla sovinnon aikaan hänen majesteettinsa ja kuningatar Annan välille, ja kun hän kaikessa vastusti kuninkaan saapumista asevoimin ja ranskalaisin joukoin, luopui vastustuksestaan ja pysyi Skotlannista poissa sen ajan, jolloin Chevalier de St. Georgen Dunckerquesta lähtöä suunniteltiin, ja vietti aikaansa Englannissa suurella tiluksellaan Staffordshiressä.

Kun whigit v. 1710 saivat potkut, alkoi kuningatar osoittaa hänen ylhäisyydelleen suosiotaan mitä suurimmassa määrässä. Lordista tehtiin Brandonin herttua ja Duttonin parooni Englannissa. Kun kuningas Jaakko II jo oli antanut hänelle Ohdakeritarimerkin, hänen ylhäisyytensä ylennettiin nyt Sukkanauhan ritariksi -- joka oli niin suuri ja loistava kunnianosoitus, ettei yksikään alamainen vielä ennen ollut kantanut noita molempia kunniamerkkejä. Kun tästä poikkeuksesta huomautettiin hänen majesteetilleen, suvaitsi tämä sanoa: "Sellaisella alamaisella kuin Hamiltonin herttualla on ensimmäinen oikeus kaikkiin kunnianosoituksiin, joita kruunattu pää voi antaa. Tämän jälkeen kannan itsekin molempia ritarimerkkejä."

Windsorissa lokakuussa 1712 pidetyissä juhlallisuuksissa herttua ja muut ritarit, joihin myös kuului valtiovarainministeri, Oxfordin ja Mortimerin vastanimitetty jaarli, lyötiin ritareiksi; ja muutamia päiviä jälkeenpäin määrättiin hänen ylhäisyytensä ylimääräiseksi lähettilääksi Ranskaan ja hänen ajoneuvonsa, hopea-astiansa ja livreansa, mitkä olivat kaikkein ylellisintä lajia, tilattiin sekä hänen ylhäisyydelleen lähettiläälle että hänen ylhäisyydelleen lähettilään rouvalle, jonka tuli häntä seurata. Beatrixin vaakuna oli jo asetettu vaunuihin ja hänen veljensä piti kiiruhtaa määrätyksi päiväksi kotiin luovuttamaan hänet sulhaselle.

Lordi oli leskimies, sillä v. 1698 hän oli nainut Elisabethin, lordi Gerardin tyttären, ja avioliitto toi suuria kiinteimistöjä Hamilton-suvulle; ja nämä kiinteimistöt aiheuttivat osaksi sen riidan, josta herttuan kuolema johtui.

Ei ole olemassa tuskaa, jota ei voisi kestää, hampaan menetyksestä aina rakastetun menetykseen asti. Pelko on paljon julmempaa kuin varmuus; ja me turrutamme itsemme tuota pahaa kärsimään, kun emme voi sitä auttaa, tai poistamme kiusankappaleen ja pureskelemme kannikkaamme toisella leukapielellä. Eversti Esmond tunsi varmaankin mielensä keventyneen, kun herttuallinen kuusivaljakko tuli ja pyyhkäisi hänen lumoojansa pois hänen tavoiteltavistaan ja asetti tämän korkeampaan ilmapiiriin. Samoin kuin olette nähneet nymfin oopperakoneistoni avulla nousevan pilviin sen kappaleen lopussa, jossa Mars, Baccus ja Apollo ja koko Olympon jumalseurue ovat koolla, ja visertävän viimeistä lauluaan jumalattarena, samoin luulen myös meidän kaikkien kohdelleen jumalaista Beatrixia erikoisen kunnioittavasti, kun tämä tavaton ylennys tapahtui Esmondin perheessä -- tuo nenäkäs pikku kaunotar kantoi päätään mahtavasti kenossa ja omaksui erinäisen koskemattomuuden sävyn, jolle kaikki hänen ystävänsä mielihyvällä kumarsivat.

Eräs eversti Esmondin vanhoista armeija-ystävistä, kelpo Tom Trett, joka oli myynyt komppaniansa, nainut ja alkanut harjoittaa kauppaa Lontoossa, oli pitkän aikaa lohduttoman synkkämielinen, vaikka hän asui kauniissa talossa joen rannalla ja näytti tekevän suuria kauppoja. Viimein huomasi Esmond ystävänsä nimen _Gazettessa_ vararikon yhteydessä; ja viikko tämän jälkeen ilmestyi vararikkoinen mr. Esmondin asuntoon ilosta loistavin kasvoin ja yhtä hyväntuulisena ja huolettomana kuin silloin, kun hän oli purjehtinut kymmenen vuotta aikaisemmin Southamptonista Vigo-retkelle. "Tämä vararikko", virkkoi Tom, "on uhkaavana riippunut pääni päällä kolme vuotta. Se ajatus on riistänyt minulta unen; olen katsahtanut Polly-paran kasvoja viereisellä tyynyllä ja sitten pöydällä olevaa partaveistäni ja ajatellut lopettaa itseni ja antaa suruilleni matkapassin. Mutta nyt olemme tehneet vararikon; Tom Trett maksaa niin monta shillinkiä punnasta kuin hän saa irti; hänen vaimollaan on Fulhamissa pieni mökki ja tämän omaisuus on erotettu pesästä. Nyt en minä pelkää kaupunginvoutia enkä velkojaa ja viimeiset kuusi yötä olen nukkunut rauhallisesti." Niinpä kelpo Tom siis kyyristäytyi hyveriekaleittensa sekaan ja nukahti, kun Fortuna puisteli siipiään ja lensi hänen luotaan.

Esmond ei maininnut ystävälleen Tomille, miten tarkoin tämä kertomus sopi Esmondiin itseensä; mutta hän nauroi sille ja käytti sitä hyväkseen, ja koska hän jo oli päättänyt tilinsä tässä rakkausasiassa, niin hän päätti näyttää iloista naamaa tehtyään vararikon. Beatrix oli ehkä hieman loukkaantunut hänen iloisuudestaan. "Näinkö sinä, sir, otat vastaan ilmoituksen onnettomuudestasi", virkkoi hän; "hymyillenkö sinä tulet minun eteeni aivankuin olisit iloinen, että olet päässyt minusta."

Esmond ei tahtonut luopua hyvästä tuulestaan, vaan kertoi hänelle tuon jutun Tom Trettistä ja tämän vararikosta. "Minä olen kuroitellut muurilla olevia viinirypäleitä", virkkoi hän; "ja menetin kärsivällisyyteni kun en ylettynyt niihin; oliko se mikään ihme? Nyt ne ovat poissa ja toisen omia -- nöyrintä palvelijaasi pitempi mies on ne saanut." Ja eversti teki serkulleen syvän kumarruksen.

"Pitempi mies, serkku Esmond!" virkkoi Beatrix. "Reima mies olisi kiivennyt muurille ja anastanut ne. Rohkea mies olisi taistellut niistä eikä suu auki töllistellyt niitä."

"Herttuan ei tarvitse muuta kuin suu auki töllistellä ja ne putoavat hänen suuhunsa", virkkoi Esmond ja teki taas syvän kumarruksen.

"Niin, sir", virkkoi Beatrix, "herttua _on_ pitempi mies; kuin sinä. Ja miksi en olisi kiitollinen sellaiselle miehelle kuin hänen ylhäisyytensä, joka antaa minulle sydämensä ja suuren nimensä? Hän kunnioittaa minua suurella lahjalla. Minä tiedän, että se on vain sopimus meidän välillämme -- ja minä hyväksyn sen ja teen kaikkeni suorittaakseni oman osani siitä. Huokailemisesta ja kuhertelusta ei tule mitään hänen ylhäisyytensä, iässä olevan aatelismiehen ja tytön välillä, jolla on kovin vähän sellaista hempeyttä luonteessaan. Miksi en myöntäisi, että olen kunnianhimoinen, Harry Esmond? Ja jos ei kunnianhimo ole miehessä synti, niin miksi ei myös nainen saa himoita kunniaa? Tahdon olla avomielinen sinulle, Harry ja sanoa, että jos et olisi ryöminyt polvillasi ja ollut niin nöyrä, niin olisi sinulla ollut parempi menestys minuun nähden. Minunlaiseni nainen, serkku, voitetaan urhoollisuudella eikä huokauksilla ja surullisella naamalla. Koko ajan, kun sinä palvelet minua ja laulat minulle ylistyslauluja, minä tiedän hyvin, että en ole jumalatar ja väsyn tuohon suitsutukseen. Niin olisit sinäkin väsynyt jumalattareesi -- sitten kun häntä olisi sanottu mrs. Esmondiksi ja hän olisi tullut vihaiseksi siksi, että ei hänellä ole tarpeeksi neularahaa ja että hänen täytyy aina kulkea vanhassa puvussa. Niin serkku, jumalatar, jolla on aamumyssy päässä ja jonka itse täytyy keittää miehensä velli, lakkaa olemasta jumalainen, se on varma. Minä olisin ollut oikukas ja riitainen ja maailman kaikista ylpeistä olioista mr. Esmond on kaikkein ylpein, saanhan sen hänelle sanoa. Sinä et milloinkaan kiivastu, mutta minä luulen, ettet sinä myöskään voi milloinkaan antaa anteeksi. Jos sinä olisit ollut suuri mies, niin ehkä olisit ollut iloinenkin. Mutta kun et sinä ole mikään, sir, niin olet liian suuri mies minulle; minä pelkään sinua, serkku -- siinä se on. Ja niinä en halua palvella sinua jumalana, ja sinä taas et ole onnellinen muiden kuin sellaisen naisen kanssa, joka sen tekee. Niin, kun minä olisin tullut omaksesi, olisit vihan puuskaan jouduttuasi jonakuna yönä pannut tyynyn suuni eteen ja tukehuttanut minut samoin kuin se musta mies tekee naiselle siinä näytelmässä, joka on sinun lempikappaleitasi. Mikä sen naikkosen nimi taas onkaan? -- Desdemona. Sen sinä olisit tehnyt, sinä pikkuinen musta Othello!"

"Niin luulen minäkin, Beatrix", vastasi eversti.

"Mutta sellaista loppua en minä tahdo. Minä tahdon elää sadan vuoden vanhaksi ja olla kymmenessä tuhannessa juhlassa ja tanssiaisissa ja pelata korttia joka ilta elämässäni vuoteen kahdeksaantoistasataan asti. Ja minä tahdon olla joka paikassa ensimmäinen, sir; ja minä pidän imarteluista ja kohteliaisuuksista, ja niitä en saa sinulta; ja minä haluan nauraa, sir, ja haluaisinpa tietää kuka voisi nauraa _sinun_ synkälle naamallesi? Ja minä pidän kuusivaljakosta ja kahdeksanvaljakosta ja timanteista, ja minä tahdon uuden puvun joka viikko ja pidän siitä, että ihmiset sanovat: 'tuo on herttuatar -- miten somalta hänen armonsa näyttää -- tehkää tietä madame l'Ambassadrice d'Angleterre'lle [Englannin lähettilään rouvalle] -- kutsukaa hänen armonsa palvelijoita' -- sellaisesta minä pidän. Mutta sinä taas tahdot naisen tuomaan tohvelisi ja yömyssysi ja istumaan jalkaisi juuressa ja huutamaan 'O caro! O bravo!' kun sinä luet Shakespeare'iäsi ja Miltoniasi ja muuta hölynpölyä. Äiti olisi sopinut sinun vaimoksesi, jos sinä olisit ollut vähän vanhempi; vaikka kyllä sinä silti näytät kymmenen vuotta häntä vanhemmalta -- niin näytät, sinä synkkänaamainen, sinipartainen pikku äijä. Te olisitte yhdessä istuneet kuten Darby ja Joan ja imarrelleet toisianne ja nokkineet ja kuherrelleet kuin vanha kyyhkyspari orrella. Minä tarvitsen siipeni ja tahdon niitä käyttää, sir." Ja Beatrix levitti kauniit käsivartensa aivankuin hän tosiaankin olisi voinut lentää niinkuin kaunis 'Gawrie', johon sadun mies oli rakastunut.

"Ja mitä sanoo sinun Peter Wilkensisi lennostasi?" kysäisi Esmond, joka ei milloinkaan ihaillut tätä ihanaa olentoa enemmän kuin silloin, kun tämä vastusti häntä ja nauroi hänelle.

"Herttuatar tietää hyvin asemansa", vastasi Beatrix naurahtaen. "Minullahan onkin jo valmiina poika, joka jo on kolmekymmenvuotias (mylord Arran) ja neljä tytärtä. Kylläpä ne riitelevät ja ovat vihaisia, kun minä valtaan pöydän pään. Mutta minä en anna heidän olla vihaisia enempää kuin kuukauden; sen jälkeen he tulevat kaikki minua rakastamaan, lordi Arran myös sekä kaikki hänen ylhäisyytensä skotlantilaiset vasallit ja alamaiset Skotlannin ylängöiltä. Minä olen sen päättänyt, ja kun minä saan jotain päähäni, niin minä ajan sen myös läpi. Hänen ylhäisyytensä on Euroopan arvokkain herra ja minä koetan tehdä hänet onnelliseksi; ja kun kuningas tulee takaisin, niin voit olla varma minun suojeluksestani, serkku Esmond -- sillä kuningas tahtoo tulla takaisin ja tulee varmasti ja minä tuon hänet Versailles'sta vaikkapa, krinoliinini alla."

"Minä toivon, että asemasi tekee sinut onnelliseksi, Beatrix", virkkoi Esmond huokaisten. "Ja tahdothan sinä yhä olla Beatrix, kunnes sinusta tulee hänen armonsa herttuatar? Sitten teen teidän armollenne kaikkein syvimmän kumarrukseni."

"Nämä huokaukset ja iva ovat tarpeettomia, serkku", sanoi Beatrix. "Minä otan vastaan herttuan suuren hyvyyden kiitollisena -- niin, kiitollisena juuri, ja minä kannan hänen arvoaan soveliaasti. Minä en väitä, että hän on liikuttanut sydäntäni; mutta olen hänelle kiitollinen, kuuliainen ja ihaileva. Sen enempää en ole hänelle luvannutkaan, ja siihen hänen jalo sydämensä tyytyy. Olen kertonut hänelle kaiken -- vieläpä tuosta miespoloisestakin, jonka kanssa olin kihloissa ja jota en voinut rakastaa; ja olin iloinen kun sain antaa tälle takaisin lupauksensa, ja hypähdin ilosta kun tämä vapautti minut lupauksestani. Minä olen kahdenkymmenenviiden vuoden vanha --"

"Kahdenkymmenenkuuden, ystäväiseni", virkkoi Esmond.

"Kahdenkymmenenviiden, sir, -- minä haluan olla kahdenkymmenenviiden; ja kahdeksaan vuoteen ei ainutkaan mies ole sytyttänyt sydäntäni; niin, sinä teit sen kerran, Harry, vähäksi aikaa, kun tulit kotiin Lillen taistelun jälkeen ja olit taistellut tuon Mohun-murhaajan kanssa ja pelastanut Frankin hengen. Minä luulin, että voisin sinusta pitää; ja äiti rukoili minua polvillaan ja minä rakastin -- yhden päivän. Mutta sitten tuo vanha jää hyydytti minut, Henry, ja minä aloin taas pelätä sinua ja surumielisyyttäsi; ja minä olin iloinen, kun menit pois, ja menin kihloihin lordi Ashburnhamin kanssa, jotta ei minun enää tarvitsisi kuulla sinusta -- siinä syy. Sinä olet jotenkin liian hyvä minulle. Minä en voisi tehdä sinua onnelliseksi ja sydämeni särkyisi, kun koettaisin sinua rakastaa enkä voisi. Mutta jos olisit minua pyytänyt silloin kun annoin sinulle miekan, niin sinä olisit minut saanut, sir; ja nyt olisimme molemmat onnettomia. Minä puhuin tuon tyhmän lordin kanssa koko illan vain kiusatakseni sinua ja äitiä, ja onnistuinhan kai siinä? Miten avomielisesti voimmekaan puhua näistä asioista. Tuntuu kuin siitä olisi tuhannen vuotta, ja vaikka istumme tässä aivan samassa huoneessa, meidän välillämme on suuri muuri. Rakas, hyvä, uskollinen, synkkä vanha serkkuni! Nyt voin sinusta pitää ja ihaillakin sinua, sir, ja sanoa, että sinä olet urhoollinen ja kovin hyvä ja kovin vilpitön ja kovin hieno herra huolimatta -- huolimatta pienestä syntymäonnettomuudestasi", virkkoi Beatrix heilutellen viekasta päätään.

"Ja nyt, sir", virkkoi Beatrix niiaten, "emme saa enää puhua muulloin kuin äidin läsnäollessa tai kun herttua on luonamme, sillä hän ei pidä sinusta hituistakaan ja on yhtä mustasukkainen kuin se musta mies lempinäytelmässäsi."

Vaikka juuri näiden sanojen ystävällisyys haavoitti mr. Esmondia kaikkein kipeimmin, ei hän antanut loukkauksen ilmetä olennossaan (kuten Beatrix myöhemmin myönsi), vaan hän virkkoi hilliten itseään täydellisesti ja rauhallisesti hymyillen: "Tämä haastattelu, ystäväni, ei saa vielä loppua, ennenkuin olen sanonut viimeisen sanani. Kas, tuolla tulee äitisi (hän saapuikin tässä suloinen huolestunut ilmeensä kasvoillaan, ja Esmond meni ja suuteli hänen kättään kunnioittavasti). Armas ladyni voi myös kuulla viimeiset sanani, jotka eivät ole mitään salaisuuksia ja jotka ovat ainoastaan jäähyväissiunauksia, joita seuraa morsiuslahja eräältä vanhalta herralta, joka on holhoojasi -- sillä minusta tuntuu kuin olisin koko perheen holhooja ja kovin, kovin vanha mies, joka sopisi teidän kaikkien isoisäksi, -- ja sellaisena pyydän antaa hänen armolleen herttuattarelle morsiuslahjani. Morsiuslahjani ovat ne timantit, jotka isäni leski minulle testamenttasi. Aioin antaa ne Beatrixille vuosi sitten; mutta ne ovat kyllin kelvolliset herttuattarellekin, vaikka eivät olekaan kyllin kirkkaat maailman kauneimmalle naiselle." Ja Esmond otti taskustaan lippaan, jossa jalokivet olivat ja ojensi ne serkulleen.

Beatrix huudahti ihastuksesta, sillä nuo jalokivet olivat tosiaankin kovin kauniit ja kallisarvoiset; ja seuraavassa tuokiossa oli kaulakoru siinä, missä Belindan risti on mr. Popen ihailtavassa runoelmassa, ja kimalteli Englannin kaikkein valkeimmalla ja jalomuotoisimmalla kaulalla.

Tyttö joutui niin suuren ihastuksen valtaan, kun hän sai nämä korut, että hän ensin juoksi kuvastimen ääreen ja tutki niiden tehoa tuolla ihanalla kaulalla ja juoksi juuri takaisin käsivarret ojennettuina, sillä Beatrix nähtävästi aikoi maksaa serkulleen palkkion, minkä tämä epäilemättä olisi mielellään ottanut hänen ruusuisilta huuliltaan, mutta samassa aukeni ovi ja hänen ylhäisyytensä sulhanen ilmoitettiin.

Herttua katsoi kovin vihaisesti mr. Esmondiin, jolle hän kyllä teki kovin syvän kumarruksen ja suuteli molempain ladyjen kättä mitä mutkikkaimmin menoin. Hän oli tullut kantotuolissaan lähellä olevasta palatsista ja kantoi Sukkanauhan- ja Ohdakeritarikunnan merkkejään.

"Katsokaa, mylord herttua", virkkoi Beatrix mennen hänen luokseen ja näyttäen hänelle rinnallaan olevat timantit.

"Timantteja", virkkoi hänen ylhäisyytensä. "Hm! ne ovat sieviä."

"Ne ovat minun morsiuslahjani", virkkoi Beatrix.

"Hänen majesteetiltaanko?" kysäisi herttua. "Kuningatar on kovin hyvä."

"Serkultani Henryltä -- meidän Henry-serkultamme!" huudahtivat molemmat ladyt yht'aikaa.

"Minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa. Luulin, ettei lordi Castlewoodilla ollut veljeä ja ettei teidän armonne puolellakaan ollut miespuolisia sukulaisia."

"Meidän serkultamme, eversti Henry Esmondilta, mylord", virkkoi Beatrix ja tarttui urheasti everstin käteen -- "jonka isämme jätti meidän holhoojaksemme ja joka satoja kertoja on osoittanut rakkauttaan ja ystävyyttään perhettämme kohtaan."

"Hamiltonin herttuatar ei ota vastaan timantteja muilta kuin puolisoltaan, madame", virkkoi herttua; "saanko pyytää teitä palauttamaan nämä mr. Esmondille?"

"Beatrix Esmond saa ottaa lahjan sukulaiseltamme ja hyväntekijältämme, herra herttua", virkkoi lady Castlewood kovin arvokkaasti. "Hän on vielä minun tyttäreni ja jo hänen äitinsä hyväksyy lahjan, niin ei kellään muulla ole oikeutta sekaantua asiaan."

"Sukulaiselta ja hyväntekijältä!" virkkoi herttua. "Minä en tiedä siitä sukulaisesta enkä halua, että vaimoni hyväntekijänä olisi --"

"Mylord!" virkkoi eversti Esmond.

"Minä en ole täällä kinailemassa", virkkoi hänen ylhäisyytensä, "minä sanon teille kerta kaikkiaan, että teidän vierailunne tähän taloon ovat liian tiheitä ja että minä en halua mitään lahjoja Hamiltonin herttuattarelle herroilta, jotka kantavat nimeä, johon heillä ei ole minkäänlaista oikeutta."

"Mylord", keskeytti lady Castlewood, "mr. Esmondilla on kaikista maailman miehistä siihen nimeen suurin oikeus, ja se nimi on yhtä vanha ja yhtä kunniallinen kuin teidän ylhäisyytennekin."

Herttua hymyili ja näytti luulevan, että lady Castlewood oli tullut hulluksi.

"Kun minä sanon häntä hyväntekijäksi", virkkoi emäntäni, "niin juuri se hän onkin meille ollut -- kaikista hyväntekijöistä jaloin, uskollisin, urhoollisin ja kultaisin. Hän koetti pelastaa puolisoni hengen Mohunin aseelta. Hän pelasti poikani hengen ja puolusti häntä tuota roistoa vastaan. Eivätkö ne ole hyviä töitä?"

"Minä pyydän anteeksi eversti Esmondilta", virkkoi herttua jos mahdollista entistään vihaisempana. "Minä en tahdo sanoa sanaakaan, joka loukkaisi häntä ja minä kiitän häntä hyvyydestään teidän armonne perhettä kohtaan. Lordi Mohun ja minä olemme kuten tiedätte avioliiton kautta sukulaisia, -- vaikka ei meitä toisiimme yhdistä veri eikä ystävyys; mutta minun täytyy toistaa se, niitä jo sanoin, että vaimoni ei voi ottaa vastaan lahjoja eversti Esmondilta."

"Minun tyttäreni saa ottaa lahjoja perheemme päämieheltä; minun tyttäreni saa kiitollisena ottaa vastaan isänsä, äitinsä ja veljensä rakkaimman ystävän antimia ja olla kiitollinen vielä yhdestä hyvästä työstä niiden tuhansien lisäksi, uhrausten, jotka hän on hyväksemme tehnyt", huudahti lady Castlewood. "Mitä merkitsee jalokivinauha verrattuna siihen rakkauteen, jota hän on meille osoittanut -- armain suojelijamme ja hyväntekijämme? Emme saa kiittää häntä vain Frankin hengestä, vaan kaikesta, mitä omistamme -- kaikesta, _kaikesta_", virkkoi emäntäni kasvojen puna tummenneena ja ääni väristen. "Se arvonimi, jota kannamme, on hänen, jos hän vain tahtoo. Juuri meillä ei ole mitään oikeutta nimeemme, vaan hänellä, joka on liian suuri sitä kantamaan. Hän uhrasi nimensä kuolevan lordini vuoteen ääressä -- uhrasi sen orpolapsilleni; hän hylkäsi arvon ja kunnian, koska hän rakasti meitä niin jalosti. Hänen isänsä oli ennen häntä varakreivi Castlewood ja markiisi Esmond ja hän on isänsä laillinen poika ja oikea perillinen ja me olemme vain hänen jalon lahjansa saajia, ja hän on päämies suvussa, joka on aivan yhtä vanha kuin teidänkin sukunne. Ja kun hän haluaa luopua nimestään minun lapsieni hyväksi, niin me rakastamme häntä ja kunnioitamme ja siunaamme häntä, kantakoon hän mitä nimeä tahansa!" -- Ja nyt tuo hellä ja rakastava olento olisi taas polvistunut Esmondin eteen, mutta Esmond esti hänet siitä; ja Beatrix juoksi kalpeana äitinsä luokse ja syleili tätä ja huudahti pelästyneenä: "Äiti, mitä tämä merkitsee?"

"Tämä on perhesalaisuus, herra herttua", virkkoi eversti Esmond. "Beatrix-parka ei ole tiennyt siitä mitään ja hänen armonsakin tuli sen tietämään vasta vuosi sitten. Ja minulla on aivan yhtä hyvä oikeus luopua arvonimestäni kuin teidän ylhäisyytenne äidillä oli luovuttaa arvonimensä teille."

"Minä olisin kyllä kertonut kaiken herttua Hamiltonille", virkkoi emäntäni, "jos teidän ylhäisyytenne olisi pyytänyt tyttäreni kättä minulta eikä Beatrixilta. Minä olisin yksityisesti puhunut teidän kanssanne juuri tänään, mylord jolleivät teidän sananne olisi aiheuttaneet tätä odottamatonta selitystä. Ja onhan sopivaa, että Beatrix sen nyt myös kuulee ja tietää, kuten tahtoisin koko maailman tietävän, mitä me olemme velkaa sukulaisellemme ja suojelijallemme."

Ja sitten lady Castlewood kertoi liikuttavasti, pitäen tyttärensä kädestä kiinni ja puhuen paremmin hänelle kuin herttualle, sen, minkä te jo tiedätte -- ylistäen taivaisiin asti sukulaisensa käytöstä. Mr. Esmond puolestaan perusteli niitä syitä, jotka hänestä olivat riittäviä osoittamaan miten paljon parempi oli, että ei nykyistä omistajaa syrjäytetty ja että hän itse edelleenkin jäi eversti Esmondiksi.

"Ja Esmondin markiisiksi, mylord", virkkoi herttua syvään kumartaen. "Saanko pyytää teidän ylhäisyydeltänne anteeksi sanoja, jotka lausuin tietämättömyydessä, ja pyydän teitä suomaan minulle ystävyytenne. Teidän sukulaisuutenne, sir, on kunnia, vaikka kantaisitte mitä nimeä tahansa" (niin hänen ylhäisyytensä suvaitsi sanoa); "ja vastalahjana siitä ylväästä lahjasta, jonka annatte vaimolleni, sukulaisellenne, voitte vaatia mitä palveluksia tahansa, jotka ovat James Douglasin vallassa. En saa koskaan rauhaa, jollen edes jollain lailla saa korvata teille velkaani; ja ehkäpä se ennen pitkää onkin minun vallassani sen toimen avulla, minkä hänen majesteettinsa on minulle uskonut", virkkoi herttua. "Minä pidän suurena suosionosoituksena, mylord, jos eversti Esmond luovuttaa minulle morsiameni."

"Ja jos hän jo edeltäpäin haluaa tavallisen palkkion, niin olkoon hyvä", virkkoi Beatrix ja tuli Esmondin luokse; ja kun Esmond suuteli häntä, Beatrix kuiskasi: "Oi, miksi en ennen tuntenut sinua."

Tästä suudelmasta kävi herttua kiihtyneeksi ja levottomaksi, mutta hän ei sanonut mitään. Beatrix kumarsi hänelle ylpeästi ja nuo kaksi ladyä poistuivat yhdessä huoneesta.

"Koska teidän ylhäisyytenne lähtee Pariisiin?" kysäisi eversti Esmond.