Part 37

Osa Beatrixin kiemailua saattoi aiheutua hänen oleskelustaan hovissa, missä kaunis hovineito oli se valo, jonka ympärille tuhansia kavaljeereja leijaili; siellä hänellä oli aina ihailijapiiri ympärillään; nämä tunkeilivat kuuntelemaan hänen sukkeluuksiaan yhtä paljon kuin ihailemaan hänen kauneuttaan, ja hovissa hän puhui ja sai itse kuulla paljon roskaa, jommoista ei koskaan olisi voinut luulla Rachel Castlewoodin tyttären huulien lausuneen tai korvien kuulleen. Kun hovinaiset ja -herrat suorittivat palveluksiaan Windsorissa tai Hamptonissa, tekivät he ratsastusretkiä yhdessä -- miss Beatrix, puettuna ratsumiehen takkiin ja päähineeseen, ratsasti etummaisena hirvikoirien jäljessä ja kiiti nuolena puistoaitojen yli parvi nuoria miehiä kintereillään. Joskin englantilaiset ladyt olivat tähän aikaan maalla maailman puhtaimpia ja kainoimpia naisia, niin englantilaiset kaupunkilais- ja hovinaiset soivat itselleen sensijaan puheessa ja käytöksessä vapauksia, jotka eivät olleet siveitä eivätkä puhtaita; ja muutamat heistä ottivat vapauksia, joita ne, jotka enin naissukua rakastavat, eivät milloinkaan sille myöntäisi. Sukuni herrat, jotka seuraavat jälkiäni (sillä en kehoita sukuni naisia tekemään senlaatuisia tutkimuksia), voivat mr. Congreven ja tri Swiftin sekä eräiden muiden teoksista saada käsityksen aikamme keskustelusta ja tavoista.

Englannin kaunein nainen v. 1712, jolloin Esmond palasi isänmaahansa, oli korkeasukuinen, vaikka totta kyllä varaton, älykäs ja hurmaava Beatrix Esmond, nyt kuudenkolmatta vuotias ja yhä Beatrix Esmond. Sadoista ihailijoistaan hän ei ollut valinnut ainoatakaan puolisokseen, ja ne, jotka häntä olivat kosineet, hän oli hyljännyt ja vielä useammat olivat luopuneet hänestä. Hänen aikanaan oli jo melkein kymmenen vuoden kuluessa joka vuosi tullut kaunotarsato ja tosi _aviomiehet_ olivat sen leikanneet -- käyttääksemme maanviljelysvertausta -- ja jo kauan sitten kauniisti korjanneet. Hänen omat ikätoverinsa olivat jo vakavia äitejä; tytöt, joilla ei ollut hituistakaan hänen sulojaan eikä hänen älyään, olivat tehneet hyviä naimiskauppoja ja vaativat nyt etuoikeuksia naimattomalta naiselta, joka vielä hiljattain oli tehnyt heidät naurunalaiseksi ja loistanut heidät varjoon. Nuo nuoret kaunottaret alkoivat pitää Beatrixia vanhanapiikana ja ilkkuivat hänelle ja nimittivät häntä Kaarle II:n aikalaiseksi ja tiedustelivat eikö hänen kuvaansa ollut Hampton Courtin muotokuvakokoelmassa? Mutta Beatrix hallitsi yhä ainakin yhden miehen sydämessä ylväämpänä kaikkia noita pikku neitejä, jotka olivat nuorten miesten maljojen esineinä, ja Esmondin silmissä hän oli aina täydellisen ihana ja nuori.

Kukapa tietää miten monet olivat vähällä saada onnen omistaa hänet tai pikemminkin onnistuivat välttämään tämän sireenin paulat? Ihmeellistä on ajatella, että hänen äitinsä oli maailman puhtain ja yksinkertaisin nainen ja että tämä tyttö oli hänestä syntynyt. Minä luulen tosiaankin, että emäntäni, joka ei sanonut ainoatakaan kovaa sanaa lapsilleen (hän teki sen vain yhdelle henkilölle pari kolme kertaa) oli liian hellä ja tyrkytti liiaksi äidillistä hoivaansa; sillä sekä hänen poikansa että hänen tyttärensä lensivät pois varhain, eikä heitä koskaan ensi lentonsa jälkeen saatu kokonaan palaamaan pesään hellän äidin syliin. Lady Castlewood ei tuntenut tyttärensä elämää eikä tämän tosiajatuksia ja kenties niin olikin parempi. Miten olisi hän voinut käsittää mitä tapahtui kuningattaren odotushuoneissa tai hovipöytien ääressä? Miss Beatrix vaati omaa päätösvaltaansa niin taipumattomasti, että hänen äitinsä pian myöntyi. Tuolla hovineidillä olivat omat ajoneuvonsa ja hän lähti ja palasi kotiin milloin halusi: hänen äitinsä oli yhtä voimaton häntä vastustamaan kuin johtamaan tai käskemään tai kehoittamaan häntä.

Beatrix oli, mikäli Esmond tietää, ollut kihloissa pari kolme kertaa. Kun Esmond matkusti Englannista, oli hänet juuri luvattu lordi Ashburnhamille; ja katso, kun hän palasi, oli lordi juuri nainut lady Mary Butlerin, Ormondin herttuan tyttären ja lordin hienot talot ja kahdentoistatuhannen punnan vuotuiset tulot, joiden tähden Beatrix oli häntä halunnut, eivät enää olleet Beatrixin vallassa. Esmond ei voinut Beatrixille puhua mitään tämän liiton purkautumisesta; ja kun hän sitä emännältään tiedusteli, lady Castlewood ei voinut sanoa muuta kuin: "Älä puhu minulle siitä, Harry. Minä en voi sinulle sanoa kuinka tai miksi he erosivat ja minua peloittaa sitä tiedustella. Olen jo ennen sinulle sanonut, että voin sanoa kovin vähän hyvää Beatrix-poloisesta, vaikka ottaakin lukuun hänen hyvyytensä ja älynsä ja jalomielisyytensä ja vieläpä hänenlaisensa loistavan luonteenlaadunkin, ja minä ajattelen kauhulla avioliittoa, jonka hän tulee solmimaan. Hänen mielensä on ainoastaan kiintynyt maalliseen loistoon ja hän haluaa jotain suurta; ja kun hän tämän saavuttaa, väsyy hän siihen kuten kaikkeen muuhunkin. Taivas varjelkoon hänen puolisoaan, kuka hän sitten tuleekin olemaan! Mylord Ashburnham oli mitä oivallisin nuori mies, lempeä ja kuitenkin miehekäs, ja hänellä oli jalot luonteenominaisuudet, niin minulle on kerrottu ja minä olen myöskin itse siitä vähästä minkä olen hänen kanssaan keskustellut, saanut saman käsityksen; ja lempeä ja kestävä on hänen täytynyt, olla kaiken sen perusteella mitä hänen täytyi kestää. Mutta viimein lordi jätti hänet jonkun Beatrixin mahdottoman oikun tai itsevaltaisuuden tähden; ja nyt on lordi nainut nuoren naisen, joka tekee hänet tuhansia kertoja onnellisemmaksi kuin tyttöparkani koskaan olisi voinut tehdä."

Mikä ikänä lienee aiheuttanut tuon kihlauksen purkautumisen (minä kuulin koko häväistysjutun, mutta en viitsi tässä kertoa tuota pitkää ja ala-arvoista kahvilalorua) niin siitä juoruttiin joka tapauksessa kovin paljon; ja mr. Esmond oli läsnä, kun mylord saapui kuningattaren syntymäpäiville morsiamensa kanssa, jolle Beatrix kosti siten, että näytti niin ylhäiseltä ja rakastettavalta, että tuo kaino, masentunut nuori lady ei voinut näyttäytyä hänen vieressään, ja lordi Ashburnham, joka omista syistään karttoi Beatrixia, vetäytyi pois kovin nolona ja kovin varhain. Nyt oli hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua, jonka Esmond ennenkin oli nähnyt hänen seurassaan, aina miss Beatrixin kintereillä. Hän oli Euroopan loistavimpia herroja, joka oli hienostunut kirjojen, matkustelun ja parhaan seurapiirin pitkäaikaisen hionnan avulla; hän oli huomattu valtiomies, joka oli toiminut lähettiläänä kuningas Wilhelmin aikana, ja hän oli skotlantilaisen parlamentin etevä puhuja; sieltä käsin hän oli johtanut puoluetta, joka vastusti unionihallitusta; ja vaikka hän nyt oli viiden- tai kuudenviidettä vuotias, niin oli tuo korkeassa asemassa oleva henkilö niin hienostunut älyltään ja niin suosittu, että hän olisi voinut pyytää minkä eurooppalaisen ruhtinattaren kättä tahansa.

"Haluaisitko herttuan serkuksesi?" kysäisi herra ministeri St. John ranskaksi kuiskaten eversti Esmondilta; "leski näyttää lohduttautuvan."

Mutta palatkaamme pieneen _Spectator_-lehtiseemme ja keskusteluun, jonka se aiheutti. Miss Beatrix oli ensin aivan "lyöty" (kuten siihen aikaan sanottiin) eikä "haistanut" jutun tekijää. Esmond oli tosiaankin parhaansa mukaan koettanut jäljitellä Steelen kirjoitustapaa (toisen _Spectatorin_ toimittajan suorasanaista tyyliä on luullakseni mahdotonta jäljitellä) ja Dick, joka oli miehistä laiskin ja hyväluontoisin olisi antanut tuon palasen tulla lehteensä ja tulla ikuistutetuksi omana tekeleenään, mutta Esmond ei halunnut lähettää maailmaan niin huonossa valossa rakastamansa naisen nimeä. Beatrix osoitti halveksumistaan lukiessaan; ja eversti Esmond katseli tarkkaavasti hänen kasvojaan lukemisen aikana.

"Miten tyhmäksi ystäväsi mr. Steele alkaa tulla!" huudahti miss Beatrix. "Epsom ja Tunbridge! Saako hän koskaan tarpeekseen Epsomista ja Tunbridgesta ja kavaljeereista kirkossa ja Jocastasta ja Lindamirasta? Miksi hän ei sano naisia Nellyksi ja Bettyksi, jotka nimet heidän kumminsa kasteessa heille antoivat?"

"Beatrix, Beatrix!" virkkoi hänen äitinsä, "puhu vakavasti vakavista asioista."

"Äiti luulee varmaankin kirkkokatekismuksen tulleen taivaasta", virkkoi Beatrix naurahtaen, "ja että jokin piispa toi sen vuorelta. Oi miten hirveästi minä vaivasin päätäni sillä! Mutta äiti, minullahan oli katolilainen kummitäti; miksi annoitte minulle sellaisen?"

"Minä annoin sinulle kuningattaren nimen", vastasi hänen äitinsä punastuen. "Ja se on kovin sievä nimi", virkkoi eräs toinen.

Beatrix jatkoi lukemistaan: "Minä kirjoitan nimeni y:llä -- sinä senkin lurjus", virkkoi hän kääntyen eversti Esmondiin -- "sinä olet kertonut minun juttuni mr. Steelelle -- tai ei; -- sinä olet kirjoittanut koko lehden itse saattaaksesi minut naurunalaiseksi. Häpeä toki, sir!"

Esmond tunsi itsensä pikemminkin pelästyneeksi ja sanoi totuuden, joka kuitenkin oli pelkkää valhetta. "Minä en totisesti", virkkoi hän, "ole edes lukenut tämän aamuista _Spectatoria_." Sitä hän ei ollutkaan tehnyt, sillä tuo lehti ei ollut _Spectator,_ vaan ainoastaan valhelehti, joka oli asetettu sen tilalle.

Beatrix jatkoi lukemistaan ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän luki. "Ei", virkkoi hän, "sinä et ole voinut kirjoittaa tätä. Mr. Steele sen on tehnyt humalassa ollessaan, pelätessään hirveätä, sivistymätöntä vaimoaan. Kun näen naisen saavan jonkin suunnattoman kohteliaisuuden tai luen kiihkeän ylistyslaulun naishyveistä, niin olen aina varma siitä, että kapteeni ja hänen parempi puolensa ovat riitaantuneet edellisenä iltana ja että kapteeni on tuotu kotiin humalaisena tai että hänet on löydetty --"

"Beatrix!" huudahti lady Castlewood.

"No äiti! Älä huuda ennenkuin loukkaannut. Minä en aio sanoa mitään sopimatonta. Minä koetan tuottaa sinulle mahdollisimman vähän mielipahaa, sinä soma, hyvä äiti. Niin, ja sinun pikku Trixisi on paha pikku Trix ja hän jättää tekemättä kaiken sen, mikä hänen tulisi tehdä ja tekee kaikkea sellaista, mitä hänen ei tulisi tehdä, ja siinä on -- no niin, minä en jatka. Niin, kyllä minä jatkan, ellet suutele minua." Ja tämän sanottuaan pani nuori lady syrjään lehden ja juoksi äitinsä luo ja hyväili tätä monenmoisin menoin ja sanoi Esmondille niin selvään kuin silmät soivat puhua: "Etkö _sinäkin_ haluaisi leikkiä samaa hauskaa leikkiä."

"Kyllä, minä tekisin sen kovin mielelläni, neiti", virkkoi Esmond.

"Mitä sinä tekisit?" kysyi miss Beatrix.

"Sen mitä tarkoitit kun katsoit minuun niin kiehtovana" vastasi Esmond.

"Mistä olisi Henry mielissään, kultaseni?" kysäisi hänen äitinsä, tuo hyvä olento, joka ajatteli aina vain sitä mistä me pitäisimme ja miten hän voisi meitä ilahduttaa.

Tyttö juoksi hänen luokseen. "Oh, sinä tyhmä, hyvä äiti", virkkoi hän suudellen tätä uudestaan, "tästä Harry pitäisi", ja hän purskahti raikuvaan nauruun ja lady Castlewood punastui yhtä kainosti kuin kuusitoistavuotias neitonen.

"Katsopas häntä, Harry", kuiskasi Beatrix juosten Esmondin luo ja puhuen suloisella, matalalla äänellä. "Eikö tuo punastus pue häntä? Eikö hän ole soma? Hän näyttää minua nuoremmalta ja on varmaan satoja miljoonia kertoja parempi."

Esmondin hyvä emäntä poistui huoneesta ja vei punastuksensa mukanaan.

"Jos me hovinaiset voisimme kasvattaa semmoisia ruusuja", jatkoi Beatrix naurahtaen, "niin tekisimme mitä tahansa säilyttääksemme ne. Me leikkaisimme niiden varret ja panisimme ne suolaveteen. Mutta sellaiset kukat eivät kuki Hampton Courtissa eivätkä Windsorissa, Henry." Hän pysähtyi hetkiseksi ja hymy hävisi hänen vaihtelevilta kasvoiltaan ja antoi tilaa uhkaavalle kyyneltulvalle. "Oi, miten hän on hyvä, Harry!" jatkoi Beatrix. "Oi, mikä pyhimys hän on! Hänen hyvyytensä peloittaa minua. Minä en sovi elämään hänen kanssaan. Minä luulen, että voisin olla parempi, jollei hän olisi niin täydellinen. Hänellä on elämässään ollut suuri suru ja suuri salaisuus ja hän on sitä katunut. Se ei ole voinut johtua isän kuolemasta -- siitä äiti puhuu vapaasti; ja äiti ei ole voinut rakastaa isää kovin paljoa -- vaikka kukapa tietää mitä ja miksi me naiset rakastamme?"

"Mitä ja miksi tosiaankin!" virkkoi mr. Esmond.

"Kukaan ei tiedä", jatkoi Beatrix, ottamatta tätä keskeytystä huomioon muuten kuin katseella, "mitä elämää äiti elää. Hän on ollut aamurukouksissa jo tänä aamuna. Hän viettää useita tunteja rukouskammiossaan; jos nyt seuraisit häntä sinne, tapaisit hänet rukoilemasta. Hän vaalii seutumme köyhiä -- noita hirveitä, likaisia köyhiä. Hän kuuntelee kappalaisen saarnat päästä päähän -- oi noita pitkäveteisiä saarnoja! Ja sinä ymmärrät: _on a beau dire_ [sanottakoon mitä tahansa]; mutta vaikka hänenlaisensa ihmiset ovat hyviä, eivät he koskaan sovi yhteen meidän suurmaailman ihmisten kanssa. Tuntuu aina siltä kuin olisi joku kolmas läsnä, silloinkin kun minä ja äiti olemme kahdenkesken. Hän ei voi olla aivan avomielinen miniälle, hän, joka aina ajattelee tulevaista maailmaa ja suojelusenkeliään, joka ehkä onkin hänen seurassaan. Oi, Harry, minä olen niin mustasukkainen tuolle suojelusenkelille"; tässä miss Beatrix keskeytti puheensa. "Minä tiedän, että se on väärin; mutta äidin elämä on kokonaan taivasta varten ja minun kokonaan -- maailmaa varten. Me emme koskaan voi olla oikeita ystäviä. Ja sitten äiti välittää enemmän Frankin pikkusormestakin kuin minusta -- minä tiedän sen; ja hän rakastaa sinua, sir, ihan liian paljon ja se saa minut vihaamaan sinua. Minä tahtoisin hänet kokonaan itselleni, mutta hän ei tahdo. Kun olin lapsi, hän rakasti isää (oh, miten hän saattoikaan rakastaa häntä? Voin muistaa isän hyvänä ja kauniina, mutta hän oli niin tyhmä, eikä hän kyennyt puhumaan juotuaan viiniä); senjälkeen hän rakasti Frankia, ja nyt ovat taivas ja papit hänen tilallaan. Kuinka minä olisin häntä rakastanut! Jo lapsena jouduin raivoihini, jos luulin hänen rakastavan muita kuin minua; mutta hän rakasti teitä kaikkia enemmän -- kaikkia, minä tiedän sen. Ja nyt hän puhuu uskonnon siunatusta lohdusta. Rakas olento! hän luulee olevansa onnellisempi, kun hän uskoo, kuten hänen täytyykin uskoa, että me kaikki olemme pahoja ja kurjia syntisiä ja että tämä maailma hyville ihmisille on vain _pied-à-terre_ [levähdyspaikka], jossa he viipyvät vain yhden yön, niinkuin mekin Walcotesta tullessamme viivymme yön synkässä, epämukavassa Hounslow-kievarissa leväten noilla kauheilla vuoteilla -- oh, muistatko noita kauheita vuoteita? -- ja vaunut tulevat ja vievät heidät seuraavana aamuna taivaaseen."

"Älä lörpöttele, Beatrix!" virkkoi mr. Esmond.

"Lörpöttele --! Sinäkin Henry olet teeskentelijä vakavine ilmeinesi ja äreine naamoinesi. Kaikki me olemme teeskentelijöitä. Voi kuitenkin! Me olemme kaikki niin yksin, niin yksin, niin yksin!" virkkoi Beatrix-parka, ja hänen ihanasta povestaan kohosi huokaus.

"Minä olen kirjoittanut joka rivin tuosta lehdestä, ystäväiseni", virkkoi mr. Esmond. "Sinä, Beatrix, et ole niin maailmanmielinen kuin luulet olevasi ja sinä olet parempi kuin me luulemme sinun olevan. Sitä hyvää, mikä meissä on, me epäilemme, ja onnen, joka on kädessämme, me heitämme pois. Sinun kunnianhimosi kannustimena on loistava avioliitto ja komea koti -- ja miksi? Sinä väsyt niihin saatuasi ne etkä ole sen onnellisempi, jos vaunuissasi on kruunu --"

"Kuin jos ratsastaisit Lubinin selän takana markkinoille", virkkoi Beatrix. "Paljon kiitoksia, Lubin!"

"Minä olen tosiaankin synkkä paimen", vastasi Esmond, punastuen, "ja minä tarvitsen nymfin, joka kokoaa vuoteeni ja keittää minulle vesivelliä. No niin, kyllä Jack Lockwood voi sen tehdä. Hän kantoi minut hartioillaan tykkientulesta ja hoiti minua sairaana ollessani hellemmin kuin ehkä rakkaus milloinkaan -- vain hyvän palkan ja vaatteitteni ja matkalaukkuni sisällyksen toivosta. Miten kauan Jaakob palveli Raakelin vuoksi?"

"Äidinkö vuoksi?" kysyi Beatrix. "Haluaako teidän kunnianarvoisuutenne äitiä, jotta minulla olisi onni sanoa teitä isäksi?"

Esmond punastui taas. "Minä puhuin siitä Raakelista, jota eräs paimen kosi viisituhatta vuotta sitten; silloin paimenet olivat elinvoimaisempia kuin nykyjään. Ja minä tarkoitin, että kun sinut ensi kerran näin eromme jälkeen -- olit silloin vain lapsi --"

"Ja panin jalkaani parhaat sukkani kiehtoakseni sinut, minä muistan, sir --"

"Minun sydämeni, semmoisena kuin se oli, on ollut sinun siitä lähtien, enkä välittänyt kenestäkään muusta naisesta. Se vähäinen maine, minkä olen itselleni hankkinut, oli tarkoitettu vain sinua miellyttämään; se ei tosiaankaan ole paljon, ja luulen, että sadat narrit armeijassamme ovat ansainneet ja saaneet juuri yhtä paljon. Oliko synkän, vanhan Castlewoodin ilmassa jotain, joka teki meidät kaikki synkiksi ja tyytymättömiksi ja yksinäisiksi sen kuluneen vanhan katon alla? Yksinäisiä me kaikki olimme, vaikka olisimme olleet yhdessäkin, ja vaikka näytimme toisiimme liittyneiltä, niin tuntui kuitenkin kuin kullakin olisi omat suunnitelmansa, kun istuimme pöydän ääressä."

"Tuo rakas, synkkä vanha koti!" huudahti Beatrix. -- "Äidillä ei koskaan ole ollut voimaa palata sinne sen jälkeen kuin sieltä lähdimme kun -- olkoonpa siitä miten monta vuotta tahansa." Ja Beatrix pudisti kiharansa otsaltaan ja katsahti siron olkansa yli mahtavana, kuvastimeen aivankuin sanoakseen: "Aika, minä en pelkää sinua."

"Niin", virkkoi Esmond, joka, kuten Beatrix myönsikin, osasi usein lukea hänen ajatuksiaan. "Sinä voit vielä katsoa kuvastimeen ja se totuus, minkä se sinulle sanoo, tuottaa sinulle vain iloa. Mutta arvaapa nyt, mitä minä mietin! Minä olen ajatellut pyytää Frankilta itselleni Virginian tilusta, jonka kuningas Kaarle antoi isoisällemme. (Beatrix teki mahtavan kumarruksen, aivankuin sanoakseen: 'Meidän isoisällemme tosiaankin! Paljon kiitoksia, herra äpärä!') Niin, minä tiedän, että sinä ajattelet kilpeni tahraa ja sitähän minäkin ajattelen. Tässä maassa ei mies voi sitä puhdistaa -- paitsi jollei hän kanna sitä kuninkaan vaakunan suojassa, mikä on kovin kunnioitettava puku; minä siis aion vetäytyä noille eteläisille tiluksille, missä rakennan itselleni intiaanimajan metsiin, ja jos tulen seurankipeäksi, voin ottaa itselleni intiaanivaimon toveriksi. Me lähetämme teidän armollenne turkiksia talveksi, ja kun te tulette vanhaksi, pidämme teidät tupakassa. Minä en ole tarpeeksi vikkelä tai tarpeeksi suuri roisto -- kumpikohan lienen -- Vanhassa Maailmassa elääkseni. Ehkä luon itselleni aseman Uudessa, joka ei ole niin täynnä, ja pystytän perheen siellä. Kun sinä itse olet äiti ja ylhäinen lady, niin kenties lähetän sinulle jonakuna päivänä tiluksiltani pienen barbaarin, joka on puoliksi Esmond ja puoliksi Mohock-intiaani; ja sinä olet hänelle hyvä hänen isänsä tähden, joka joka tapauksessa oli sinun sukulaisesi ja jota sinä pikkuisen rakastit."

"Mitä hullutuksia sinä puhut, Harry!" virkkoi miss Beatrix tuijottaen silmät suurina.

"Se on totista totta", virkkoi Esmond. Ja tuo suunnitelma oli tosiaankin kovin usein kangastellut hänen mielessään viime aikoina ja erittäinkin hänen kotiin paluunsa jälkeen, jolloin hän näki miten toivotonta ja hänelle itselleen alentavaa hänen intohimonsa oli. "Niin", virkkoi hän sitten, "minä olen koettanut jo kuutisen kertaa, ja minä voin kestää sinun luotasi poissaolon vallan hyvin, mutta sinun luonasi oleminen on sietämätöntä (miss Beatrix teki jälleen syvän kumarruksen) ja minä menen. Minulla on tarpeeksi rahaa kirvesten ja pyssyjen ostoon miehilleni ja helmien ja kankaiden ostoon villeille; ja minä menen heidän luokseen elämään."

"_Mon ami_" [Ystäväni], virkkoi Beatrix varsin lempeästi ja tarttui Esmondin käteen kovin säälivän näköisenä. "Sinä et voi ajatella, että meidän asemassamme mikään enempi kuin nykyinen ystävyytemme on mahdollista. Sinä olet vanhempi veljemme; sellaisena me sinua pidämme ja säälimme sinun onnettomuuttasi, mutta emme sinua senvuoksi moiti. Niin, sinä olisit tarpeeksi vanha ja vakava meidän isäksemme. Minä olen aina pitänyt sinua satavuotiaana, Harry, juhlallisen naamasi ja vakavuutesi vuoksi. Minä tunnen sisaren tunteita sinua kohtaan enkä muuta voi. Eikö se riitä, sir?" Ja Beatrix toi kasvonsa aivan lähelle Esmondin kasvoja -- kuka tietää missä tarkoituksessa?

"Se on liikaakin", virkkoi Esmond kääntyen toisaalle. "Minä en voi kestää tätä elämää ja minä jätän sen. Mutta luultavasti minä kuitenkin viivyn niin kauan, että sinä olet naimisissa ja sitten minä lastaan laivan ja annan sille nimen Beatrix ja sanon teille kaikille --"

Tässä palvelija sysäsi oven auki ja ilmoitti hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttuan; ja Esmond peräytyi päästäen huuliltaan jotain manauksen tapaista, kun tuo aatelismies saapui näyttäen loistavalta tähtineen ja vihreine ritarinauhoineen. Hän soi mr. Esmondille juuri yhtä armollisen kumarruksen kuin hän olisi suonut lakeijalle, joka toi hänelle istuimen tai otti hänen hattunsa, ja istuutui Beatrixin viereen, kun eversti poistui huoneesta hirtehisen ilme kasvoillaan.

Esmondin emäntä oli vastakkaisessa huoneessa alhaalla, kun tämä saapui alakertaan. Lady kohtasi usein Esmondin, kun tämä saapui Beatrixin luota, ja hän viittasi Esmondin huoneeseen.

"Onko hän kertonut sinulle, Harry?" kysyi lady Castlewood.

"Hän on ollut kovin avomielinen -- kovin avomielinen", vastasi Esmond.

"Mutta -- mutta sen, mitä tulee tapahtumaan?"

"Mitä tulee tapahtumaan?" virkkoi Esmond tykyttäviä sydämin.

"Hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua on kosinut Beatrixia", virkkoi mylady. "Hän teki tarjouksensa eilen. He menevät naimisiin heti kun suruaika on lopussa; ja sinä olet kuullut, että hänen ylhäisyytensä on määrätty lähettilääksi Pariisiin ja lähettilään rouva menee hänen mukanaan."

IV luku.

BEATRIXIN UUSI KOSIJA.

Gentlemanni, jonka Beatrix oli valinnut, oli totta kyllä kaksikymmentä vuotta vanhempi everstiä, jota Beatrix oli moittinut liian vanhaksi; mutta Esmond oli vain nimetön seikkailija ja tämä toinen Skotlannin arvokkain herttua, jolla oli oikeuksia vieläkin korkeampaan arvonimeen. Hänen ylhäisyydellään Hamiltonin herttualla oli kaikki jalosukuiselle miehelle kuuluvat ansiot ja hänellä oli ollut aikaa tehdä sivistyksensä täydelliseksi, sillä hän oli lähes viisikymmenvuotias, kun miss Beatrix valitsi hänet sulhasekseen. Hamiltonin herttua, silloinen Arranin jaarli, oli saanut kasvatuksensa Skotlannin kuuluisassa Glasgowin yliopistossa, ja Lontooseen tultuaan hänestä tuli Kaarle II:n suuri suosikki; kuningas teki hänestä uskotuimman ritarinsa ja määräsi hänet myöhemmin lähettilääksi Ranskan kuninkaan luo, jonka alaisena jaarli palveli hänen majesteettinsa adjutanttina kahdella sotaretkellä; hän oli Englannista poissa tässä toimessaan, kun kuningas Kaarle kuoli.

Kuningas Jaakko jatkoi lordin ylentämistä -- lordista tehtiin Puvuston yliritari ja kuninkaallisen ratsurykmentin eversti; ja lordi liittyi läheisesti kuningas Jaakkoon ja hän oli niitä harvoja, jotka eivät koskaan poistuneet tuon onnettoman monarkin luota, ennenkuin hän lähti Englannista; ja silloin -- nimittäin v. 1688 -- lordi myöskin tuli eversti Francis Esmondin ystäväksi, jota ystävyyttä aina vähemmässä tai suuremmassa määrin on ylläpidetty näiden kahden perheen välillä.